tiistai 30. tammikuuta 2024

Emma @ Lahden kaupunginteatteri


kuvat © Aki Loponen

Näin Emman 27.1.

Emma Woodhouse (Henna Wallin) on yläluokkainen neito 1800-luvun Englannissa. Hän on nokkela, oppinut, osaa etiketin ja on kovin tarkkasilmäinen – vaatimattomasti sanottuna siis täydellinen. Emman hupia on järjestää tuttaviensa naimakauppoja, ja kovin tylsää joutilaan naisen elämä olisikin, jos ei voisi amorinhommilla päiviään täyttää. Säännöllisin väliajoin kipinää arkeen tuo herra Knightleyn (Miikka Wallin) kanssa sanailu, joka varsin vauhdikasta onkin. Kun Emma tapaa Harriet Smithin (Nenna Tyni), päättää hän todistaa Knightleylle, ja kaikille muillekin, että sydämen asiat ovat hänen heiniään. Vaan kuinkas sitten käykään..?

Jane Austenin Emma on kepeä ja terävä tarina, jossa on älyä ja huumoria, romantiikkaa ja huomioita yhteiskunnasta. Lahdessa se sai Suomen kantaesityksensä Kate Hamillin sovituksen pohjalta muutama päivä sitten, Tommi Kainulaisen suomennoksena ja Lija Fischerin ohjauksena. Iloisesti epookkia ja nykyaikaa yhdistelevä esitys muistutti minua vähän samalla näyttämöllä esitettävästä Vihervaaran Annasta, samanlaista elämäniloa ja värikyyttä molemmissa. Samoja teemojakin, ystävyys ja suuret tunteet nyt ainakin, vaikka Anna meneekin teemoissaan Emmaa syvemmälle. Jos Vihervaaran Annan kohdeyleisöä ovat kaikki mielikuvituksen voimaan uskovat, niin Emman kohdeyleisöä voisivat olla kaikki rakkauden voimaan uskovat. Sillä vaikka tarinassa romanttiset tunteet, ihmissuhteet ja parisuhteet ovatkin keino osoittaa olevansa oikeassa, tapa hallita omaa maailmaansa ja jotain, jota järjestellä mielensä ja tavoitteidensa mukaan, loppujen lopuksi ihmiset rakastavat toisiaan ihan oikeasti, ilman kujeiluja tai nokkeluuksia. Ja rakkaus on niin sitä söpöä romanttista laatua kuin ystävyyttä, vanhemmuutta ja yhdessä jaettuja kokemuksia, jotka ovat kaikki arvokkaita. Fischerin kepeässä ohjauksessa on mainiota leikkisyyttä ja pilkettä silmäkulmassa, ja hyvän mielen esitys sopii piristämään mieltä kevättä kohti mennessä. Emmassa parasta onkin se lämpö ja hilpeys, jota koko esitys heijastelee. Huumori toimii, ja suloiset rakkausjuonittelut pitävät otteessaan. Neljännen seinän rikkominen ei minulle ihan toiminut, vaikka se esityksen tyyliin sopiikin. Jäin myös vähän kaipaamaan tiukempaa rytmitystä joihinkin kohtauksiin, tosin näin esityksen pari päivää ensi-illan jälkeen, eli se saattaa vielä hakea jouhevampaa etenemisrytmiä.

Emma tarjoilee pienen näyttämön täydeltä ihanaa hattaramaailmaa. Tiina Hauta-ahon lavastus, Iida Ukkolan pukusuunnittelu, Anu Reijosen naamiointisuunnittelu ja Jyri Suomisen valosuunnittelu ovat värikylläisiä, tyylikkäitä ja sopivasti komediallisia ja romanttisia. Puvustuksessa on väriloistoa ja eleganssia, ja luokkayhteiskuntaa heijastellaan näppärästi epookista inspiroitunein puvuin ja Adidas-verkkarein. Hempeät auringonvarjot, komeat hännystakit, pöyheät hameet ja monenlaiset hatut niin arjessa kuin naamiaisissa ovat hurmaavia, ja puvustusratkaisut tuovat hahmoihin ja tarinaan särmää. Lavastuksessa keskustan nurmialue luo leppeää kesätunnelmaa, ja hienostuneet portaikkorakennukset lavan molemmissa reunoissa taipuvat moneen. Aina löytyy uusi luukku tai soppi keksirasian ja kaikenlaisten muiden tavaroiden säilömiseen, ja kun on tarpeen, liikuteltava irtonurkkaus tarjoaa myös toimivan tavan rajata tilaa. Taustaprojisointien satumaisemat sydämineen ja utuisine kuvineen ovat aivan ihania, ja erityiskiitosta saa marjanpoimimisjuhlan visuaalinen ilme. Vanhana keppihevostelijana arvostin myös kovasti herrasmiesten kopsuttelua komeine hevosineen!


Henna Wallin näyttelee Emmaa erinomaisella otteella, hän tuo hahmonsa kohtauksiin niin, että tämä on vähän jokaista muuta hahmoa edellä ja siksi eniten tilanteen tasalla. Emma on hyvin nopeaälyinen ja tarkkanäköinen, ja Wallinin roolityössä tämä ominaisuus punoutuu hienosti osaksi Emman luonnetta. Emma on paitsi esitys rakkaudesta, sen kaipuusta ja etsimisestä, myös nimihenkilönsä kasvutarina. Wallinin käsissä Emma saa kasvaa oivallusten kautta, ja hänen henkilökohtainen matkansa tarinan aikana saa sopivasti aikaa. Vastavoimana nopealle ja nokkelalle Emmalle on Miikka Wallinin näyttelemä herra Knightley, joka ei jää älynlahjoissa tai juonittelussa toiseksi. Knightley on hurmaava hahmo samasta syystä kuin Emma – molemmat ovat älykkäitä, mutta myös kärsimättömiä ja menevät mukaan toistensa nokitteluun. Ja mikäs se hurmaavampi romantiikkatrooppi kuin hyväntahtoinen sanailu? Ei mikään! Wallinin Knightley on hillitty ja hyväkäytöksinen, mutta annas kun Emma sanoo jotain oikein iskevää, silloin on herrasmies kuin pikkupoika. Emman ja Knightleyn kilpailu milloin keksipurkin, milloin hatun kanssa, ja milloin ihan vain sanallisesti, on aivan ihastuttavaa. Pidin erityisesti siitä, miten leikkisä ja tasaveroinen Emman ja Knightleyn suhde on. He piikittelevät, iskevät ja näpäyttävät toisiaan terävästi, kinastelevat ja kärhämöivät suloisesti kuin vanha aviopari jo ennen kuin kumpikaan katsoo toista sydämet silmissä. Ja juuri koska Emma ja Knighley ovat niin toistensa kanssa samalla aaltopituudella, on heidän välillään kimpoilevat kipinät helppo nähdä jo heti ensimmäisessä kohtauksessa. Ja kun tämä itsepäinen, omille tunteilleen sokea kaksikko vihdoin tajuaa, mitä nenän edessä on, on se suloisuus juuri sitä sydäntä pakahduttavaa sorttia.

Nenna Tyni tekee onnistuneen roolityön Harrietina, hän on sopivasti vähän pihalla Emman nopeiden suunnitelmien keskellä, mutta hyppää innokkaasti mukaan uusiin kokemuksiin. Harriet on avoin ja oikeudentuntoinen nuori nainen, ja Tynin näyttelijäntyö nostaa näkyviin kaiken sen, mitä hurjaan pyöritykseen joutuva Harriet kokee ja ajattelee. Liisa Vuori on hillityn ja ah-niin-täydellisen Jane Fairfaxin roolissa mainio, ja tuo rooliinsa sujuvasti sävyjä. Jane on kiinnostava hahmo, ja Vuori tuo hänet lavalle inhimillisellä herkkyydellä. Hienovireisessä roolityössä on kohdillaan niin se, kuka Jane oikeasti on, kuin se, millaiseksi ulkomaailma hänet kuvittelee. Tomi Enbuskan herra Elton on melkoinen tyyppi, hienosti komedian nyanssit Enbuskalla hallussa ja roolityö riemastuttavaa. Frank Churchillin vaaleanpunaisissa Enbuska tekee onnistunutta työtä myös, yläluokkainen kultapoika Frank on kiva hahmo ja Enbuskan tulkinnassa on hyvää monitasoisuutta. Saana Hyvärinen on ihana rouva Weston, joka lempeän jämäkästi pitää Emman ja Knightleyn ruodussa, tai ainakin yrittää. Mikko Pöthölä Emman isän herran Woodhousen roolissa tuo lavalle komediallista timanttia vellin voimaan vannomalla. Ei ole vaivaa, johon lämmin, löysä ja verraton velli ei auttaisi, ainakaan jos herra Woodhousea on uskominen. Annukka Blombergin veikeä palvelija on aina siellä missä tapahtuu, ja neiti Batesin roolissa Blomberg on aina valmiina kertomaan jonkin mehukkaan jutun. Moni näyttelijä tuo lavalle useamman hahmon, ja varsin monipuolisia, hersyviä ja sydämellisiä ovat kaikki lavalla nähtävät tyypit. Roolivaihdot ovat sujuvia ja välillä melkoisen nopeita, iskut ovat kohdillaan.

Emma on hyväntuulinen ja iloinen esitys, joka hurmaa värikkyydellään ja rennolla tunnelmallaan. Nokkela tarina taipuu romanttiseksi hömpäksi teräänsä menettämättä, ja valloittava toteutus sekoittaa 1800-luvun brittiläiseen seurapiirielämään sujuvasti niin Céline Dionin All By Myself-kappaleen, adidaksen treenivaatteita kuin tuulikoneen ja valokuvaussessionkin. Kovin vakavaa ei ole meno missään vaiheessa, ja alusta loppuun leikkisän tunnelman säilyttävä esitys toimiikin parhaiten hempeänä ja hauskana sukelluksena arjen ulkopuolelle. Visuaalisuuden ja tekstin ilottelu ja värikkyys ihastuttaa, ja Emman katsomossa hymy hiipii huulille ihan huomaamatta. Esitys pysyy tyylilajissaan puhtaasti, tavoittaa hyvin tarinan huumorin ja teemat, ja on vastustamattoman valoisa. Erityiskiitos näyttelijöille, jotka ovat kaikki erinomaisen hurmaavia!

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti