torstai 6. elokuuta 2020

Eden


En muista odottaneeni pitkään aikaan mitään (ainakaan kotimaista) elokuvaa niin paljon kuin Ulla Heikkilän käsikirjoittamaa ja ohjaamaa, nyt perjantaina eli 7.8. ensi-illassa olevaa Edeniä, joten olin leffan nähtyäni hyvin iloinen, sillä se oli ennakko-odotuksen ja innostuksen arvoinen. Näin Edenin jo parisen viikkoa sitten ennakkonäytöksessä, jossa paikalla olivat myös Jennaa näyttelevä Linnea Skog ja Panua näyttelevä Bruno Baer. Heidän kommenttinsa elokuvasta ja luonnehdinnat hahmoistaan toimivat hyvänä pohjustuksena leffan katsomiseen, toki muutenkin oli mielenkiintoista kuulla, mitä tekijät elokuvaprosessista kertovat.

Eden sijoittuu rippileirille, ja tarinan keskiöön nousevat Jenna, Panu ja Aliisa (Aamu Milonoff) sekä nuori Tiina-pappi (Satu Tuuli Karhu). Ripariviikkoon mahtuu monenlaista, on ihastumista, vihastumista, uuden oppimista niin itsestään, muista kuin maailmastakin ja kysymyksiä siitä, mihin uskoa tai olla uskomatta ja ketä leirillä pitää totella. Omasta riparistani on reilut kuusi vuotta, joka ei kuulosta kovinkaan pitkältä ajalta. Suurin osa riparimuistoista on kuitenkin jo hautautunut jonnekin muistini perukoille, ja leirikeskusviikosta nousee mieleen lähinnä Aliaksen pelaaminen, lentopallo, vapaa-aika sekä yhdessäolo, laulaminen ennen ruokaa, isosten ohjelma ja hermostunut ulkoläksyjen opettelu, enemmän siis oleskelu kuin varsinaiset riparille ominaiset jutut. Tykkäsin ripariviikosta kyllä tosi paljon ja olin isosenakin parina kesänä, eli ihan mukavaa aikaa leirielämä oli. Eden tarjoaa uskottavaa riparifiilistä ja varsinkin aidon tuntuista leirielämää ja ryhmädynamiikkaa, vaikka riparijuttujensa puolesta se jonkin verran eroaakin omasta leiristäni. Suurin leirikateus tuli siitä, että leffan ripariporukka sai hoidettavakseen leiripaikan kanat, olisipa ollut mahtavaa jos omalla leirillänikin olisi jaettu kananhoitovuoroja! Eden on kuvattu Kirkkonummella Hvittorpissa, jossa oikeastikin järjestetään rippikouluja. Leiripaikka on hienon näköinen ja kuvaus poimii kuvauspaikasta kivoja yksityiskohtia, moni kohtaus on visuaalisesti tosi hyvä ja maisema tukee leiritunnelmaa. Mukavan luonnonläheinen ja sopivan "eristäytyneen" oloinen paikka, sellainen, jonne sopiikin lähteä riparille pois arjesta, kauas vanhemmista ja tutuista rutiineista. Nappivalinta kuvauspaikaksi, tarina pääsee tässä miljöössä oikeuksiinsa.

Eden on ohjaaja-käsikirjoittajansa Ulla Heikkilän ensimmäinen pitkä elokuva, hänen muista töistään olen aiemmin nähnyt Yksittäistapaus-sarjaan kuuluvan Let Her Speak-lyhytelokuvan (k. Saara Särmä & Heikkilä, o. Heikkilä), joka itse asiassa onkin suosikkini Yksittäistapaus-leffoista. Edenin käsikirjoitus on sujuva ja näppärä, leffa etenee mukavan rennolla tahdilla ja siinä ehtii puolentoista tunnin aikana tapahtua yllättävän paljon, kerronnassa ei tule kiire mutta turhaan ei myöskään hidastella, sekä käsikirjoitus että ohjaus siis löytävät sopivan rytmin tarinan kertomiseen. Rippileiri on aika harvoin käsitelty aihe elokuvan ja/tai television puolella, enkä kyllä muista kovin montaa riparille sijoittuvaa kirjaakaan lukeneeni, joten on tosi kiva, että Heikkilä on tähän aiheeseen tarttunut, ja vielä onnistunut siinä näin hyvin. Dialogi sopii nuorten hahmojensa suuhun, kuilu nuorten ja aikuisten välillä on läsnä ja monenlaiset näkökulmat tulevat luontevasti esiin. Elokuva tutkailee erilaisia suhtautumisia niin hengellisiin teemoihinsa kuin hahmojensa persooniin ja piirteisiin, ja juonikuviot kerrotaan mainion hienovaraisesti. Tarinassa on paljon kivoja yksityiskohtia ja teemoja, ja pidän siitä, miten paljon tunteita ja niiden ilmaisua Edeniin mahtuu. Heikkilä on rakentanut monitasoisia, mielenkiintoisia hahmoja, joiden sijoittaminen samalle leirille tarjoaa onnistuneita katsauksia siihen, miten ryhmän keskinäiset suhteet ja jännitteet rakentuvat, kun porukka alkaa tutustumaan toisiinsa ja katsomaan, miten elo leirillä lähtee sujumaan. Leffa keskittyy monipuolisesti muutamaan erilaiseen juonikuvioon, joista osa on ehkä hieman ennalta-arvattavia mutta se ei haittaa vaan on enemmänkin vain osoitus siitä, että hahmot ovat uskottavia ja leirielämä samankaltaista kuin oikeassakin elämässä. Tunnistettavia hahmoja ja tilanteita siis, jollain tasolla nyt ainakin.

Nuori näyttelijäkaarti tekee poikkeuksetta sujuvaa työtä, he tuovat valkokankaalle energiaa ja lahjakkuutta sekä hahmosta riippuen tai riippumattakin fiksuutta, kapinallisuutta, herkkyyttä, tarkkanäköisyyttä, nokkeluutta, ystävällisyyttä ja paljon muita piirteitä, jotka porukan roolitöissä näkyvät hienosti. Linnea Skog on tosi hyvä Jenna, porukkansa keskipisteenä olemiseen tottunut nuori nainen joutuu leirillä uudenlaiseen tilanteeseen, kun kaverit yllättäen suhtautuvatkin ripariin eri tavalla kuin hän, ja ryhmän tunnelma on muutenkin erilainen kuin kotona. Skog tuo taitavasti näkyviin Jennan luonteenpiirteet ja tasapainottelee eri tunnetilojen ja reaktioiden välillä luontevasti, tehden Jennasta vivahteikkaan hahmon. Bruno Baer tekee onnistuneen roolin Panuna, joka lähtee leirille vanhempiensa riitojen keskeltä. Baerin roolisuoritus on aidon ja vilpittömän oloinen, hänellä on kiva ote hahmoonsa ja Panun tunteet ja fiilikset tulevat selvästi esiin. Aamu Milonoff Aliisana on loistava, Aliisa kyseenalaistaa monet asiat, tuo mielipiteensä kuuluviin ja on selvästi fiksu tyyppi, vaikka ehkä kyseleekin välillä myös tottumuksesta. Aliisa pääsee kuitenkin myös vapautumaan ja rentoutumaan yhteisten ohjelmanumeroiden parissa, ja ihastumistakin mahtuu Aliisan leiriviikkoon. Milonoff tekee läpi elokuvan varmaa työtä, hän näyttelee sujuvalla otteella jokaisen kohtauksen ja tekee Aliisasta todella hyvän hahmon. Satu Tuuli Karhu jatkaa mainioita roolisuorituksiaan myös Tiina-pappina, pidän Karhun näyttelijäntyöstä kovasti ja oli kiva nähdä hänet taas erilaisessa roolissa. Karhu on lähestynyt rooliaan erinomaisesti, Tiinasta muodostuu mielenkiintoinen hahmo. Hänkin joutuu leirillä kohtaamaan erilaisen ympäristön kuin on kuvitellut, riparimeininki ei ihan vastaa Tiinan ajatuksia ja se aiheuttaa hankaluuksia sekä nuorten että työkaverien kanssa. Amos Brotherus näyttelee Sampoa, joka on hyväntuulisen ja rennon oloinen, hauska tyyppi. Brotherus tuo hahmonsa valkokankaalle näppärästi, tarkalla ja taitavalla näyttelijäntyöllä. Mainitaan vielä Pinja Hiivan rooli Juttana, hän tekee luontevaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti. Koko muu porukka on rooleissaan myös vakuuttava, ja Edenin parhaita puolia onkin ehdottomasti se aito, uskottava ja tunnistettava fiilis, joka hahmoista syntyy, ja tästä kiitokset kuuluvat onnistuneelle näyttelemiselle.

Eden oli kaikin puolin todella kiva kokemus, leffa on monessa asiassa sellainen kuin odotin, mutta onnistui myös yllättämään monta kertaa positiivisesti ja ilahduttavasti. Uskonnollisuutta, hengellisyyttä ja kirkkoa elokuva käsittelee melko neutraalisti. Vaikka nämä teemat ovat rippikouluympäristön myötä toki vahvasti elokuvassa läsnä, Eden ei tarjoa vain yhtä näkökulmaa tai asennetta hengellisiin kysymyksiin liittyen vaan enemmänkin kannustaa pohtimaan asioita itse ja monelta kantilta, joka onkin erinomainen sanoma elokuvalle. Edenissä on kaikkea mitä hyvältä nuorisoleffalta ja leffalta yleensäkin vaaditaan, eli älykkyyttä, nokkeluutta, koskettavia hetkiä, isoja ajatuksia ja kysymyksiä, monitasoisia hahmoja sekä monia yksityiskohtia sisältävä juoni, ja lisäksi toki ihastumista, kiukuttelua, kapinallisuutta, ystävyyttä, vähän aikuiset vs nuoret-asetelmaa, sääntöjen rikkomista, jännitystä, iloa ja riemua, kuten onkin hyvä olla. Ja kaikkea on sopivasti, se ei aina elokuvissa toteudu ja tulos on epätasainen, mutta Edenissä on kaikki tasapainossa ja lopputulos kestää useammankin katsomiskerran. Minäkin varmasti suuntaan tämän leirin pariin vielä kerran tai pari.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti