Niskavuoren naiset @ Paimion Teatteri

 mainos/vapaalippu saatu Paimion Teatterilta

kuvat © Jan Sundman

Näin Niskavuoren naiset-musiikkinäytelmän 12.7.

Niskavuorella on eletty sukupolvien ajan nöyrästi ja ahkerasti, oma vastuu tuntien ja sitä selkä vääränä kantaen. Likapyykit pestään neljän seinän sisällä, kylille ei asioita levitellä, eikä omia unelmia seurata jos se tarkoittaa kodin ja suvun jättämistä. Mutta kun Aarne (Lassi Turve) kohtaa kylän uuden opettajattaren Ilonan (Anni Salomaa) ja he rakastuvat, eivät asiat ole niskavuorelaisten – tai kyläläistenkään – kesken enää ennallaan. Taloon rahojensa vuoksi naitu Martta (Jannu Hytönen) pitää kiinni miehestään ja vaatii vastauksia, sillä kyllähän hän näkee, että Aarne katoaa tämän tästä omiin seikkailuihinsa. Aarnen sisko Anna-Liisa (Alina Kilpinen) yrittää pysyä kaikkien puolella, mutta kun kaikki toimivat oman mielensä mukaisesti, on se hankalaa. Aikanaan ulkopuolisena Niskavuorelle tullut mutta talon ja suvun haltuunsa ottanut vanha emäntä Loviisa (Anne Sarlin-Rauhala) pitää kattonsa alla kaikkia lujassa järjestyksessä, eikä taivu, tuli eteen mitä tahansa. Vaan kuinka kauan pystyy roihuavia tunteita rajoittamaan?

Olen nähnyt tämän Hella Wuolijoen kirjoittaman Niskavuoren naiset-näytelmän kerran aiemmin, vuonna 2019 Teatteri Päivölän versiona. Silloin tykästyin suuresti niin tarinaan, hahmoihin kuin huumoriin, ja olenkin kolmesta näkemästäni Niskavuoresta (Heta, naiset ja nuori emäntä) pitänyt juuri tätä Aarnen ja Ilonan tarinan kertovaa näytelmää suosikkinani. Siispä odotin innolla, että pääsin sen uudelleen vuosien jälkeen näkemään ja kokemaan, tällä kertaa Paimioon ja Marja Vuoren ohjauksena. Muistelin tosin tässä olleen rutkasti enemmän huumoria ja hiukkasen vähemmän synkkyyttä, mutta se taisi olla edellisen näkemäni version tyyli eikä itse näytelmän oletusasetus. Vaan eipä mitään – tämä oli kaikessa surumielisyydessään hieno! Niskavuorelaisten rankka elämä, rakkaushuolet ja kohtaloihinsa kahlitut ihmiset ovat syvälle suomalaiseen kulttuuriin juurtuneita, ja näiden hämäläisten pariin päästessään tuntuu kuin näkisi jonkinlaisen palan omaakin historiaansa lavalla. Maatalousyhteiskunnan menneet vuosikymmenet koskettavat, ja sitäkin enemmän näiden tyyppien tarinat. Vuoren ohjauksessa näkyvät vahvasti juuri Niskavuoren naisten tarinat, aina tiukasta ja katseensa kaikkialle ylettävästä Loviisasta surunsa ja päättäväisyytensä välillä hapuilevaan Marttaan sekä perheensä kiemuroissa tiensä tuntevasta Anna-Liisasta raikkaan tuulahduksen tuovaan, itsenäiseen Ilonaan. Vuori tuo näytelmän hahmojen väliset ihmissuhteet, dynamiikat, ristiriidat ja tunteet lavalle taitavasti ja aidolla otteella. Myös vastuun ja velvollisuuksien teemat ovat ohjauksessa hienosti ja painavasti läsnä. Kolmen tunnin kesto tuntuu joissain hetkissä, ja esityksen rytmi hyötyisi pienestä tiivistyksestä. Nyt kohtauksissa on välillä hidastempoisuutta, joka laskee intensiteettiä. Tarina pitää siitä huolimatta otteessaan, ja ohjauksen vahva painotus naisten tarinoihin, ihmissuhteiden monimutkaisuuteen, ja yksilön ja yhteisön ristiriitoihin tuo tähän Niskavuori-versiointiin onnistunutta latausta.

Näytelmässä kuullaan Samuli Turusen säveltämää musiikkia, joka on kaunista, vahvaa ja haikeaa. Musiikki toimii osana kokonaisuutta oikein hyvin, mutta jäin silti miettimään, olisiko sitä pitänyt olla enemmän, jotta esityksen eri osaset olisivat paremmin tasapainossa. Hienolta joka tapauksessa kuulostaa, ja lauluvalmentaja Saana Murtojärvi on virittänyt koko porukan ja etenkin solistit säteileviksi tulkitsijoiksi. Äänisuunnittelun tehnyt Pasi Ketola tuo maaseudulle sijoittuvaan tarinaan luonnon läheisyyttä tavalla, josta ei ihan edes osaa sanoa, tulevatko äänet nauhalta vai laulaako metsässä sitten kuitenkin lintu juuri oikealla hetkellä. Replikointi ja laulu kuuluvat molemmat tosi hyvin. Viime kesänä kävin Paimiossa kesäteatterissa ensimmäistä kertaa, ja ihailin suurta näyttämötilaa ja upeita puitteita, joissa siellä saa esityksiä pystyyn pistää. Jälleen ihastutti lava-alueen laajuus sekä se, miten tilaa myös käytetään. Etenkin pyöräily ihastutti! Lavastevastaava Lassi Turve on tiiminsä kanssa loihtinut näyttämölle niin Niskavuoren salin kaikessa arvokkuudessaan kuin kyläkoulun Ilonan huoneineen, sekä kylän tapahtuvia seuraileville Sandralle (Maritta Hytönen) ja Serafiinalle (Marjut Ruusumo) oivan tähystelypaikan. Näyttämö asettuu luonnon ja historian rajaamalle alueelle kauniisti, ja lavasteet sopivat ympäröivään maisemaan erinomaisesti. Mari Mäntylän puvustus heijastelee niin ajankuvaa kuin hahmojen yhteiskunnallista asemaa ja sitä, mistä he ovat kotoisin ja millaista elämää eläneet. Erityisesti Ilonan upea housupuku jäi mieleen, hieno asu! Maskeeraus on Jannu Hytösen käsialaa, ja etenkin naisväen kampaukset jäivät minulle mieleen, monenlaista tyyliä ja tyylikkäästi suittua kuontaloa nähdään lavalla. Näyttämökuvassa on paljon yksityiskohtia, jotka tuovat tarinaan aitoutta ja syventävät niin hahmoja kuin tapahtumia.

Lassi Turve tekee Aarnena hienosti rakennetun ja vahvaa tunnelatausta kantavan roolin, ja tulkitsee niin Aarnen vastuiden painon kuin tunteiden palon väkevästi. Turve on roolityössään hyvin aito, ja avaa Aarnen sisäistä maailmaa ja ajatuksia oivallisesti ilmeiden, eleiden, pienten yksityiskohtien ja kohtauksiin tuomansa energian kautta. Hänen näyttelijäntyössään on inhimillisyyttä ja ihmisyyttä, vahvasti läsnä se, miten Aarne on sekä ristiriitainen tyyppi että joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen, kun toisaalla repivät edelliset sukupolvet, vaimo ja lapset, se miten on aina oltu ja eletty, ja toisaalla aito rakkaus ja sen mukanaan nostamat ajatukset haudatuista unelmista, siitä kaikesta mikä voisi olla mahdollista. Monessa kohtauksessa Aarnen oma taistelu on suorastaan sydäntäraastavaa. Anni Salomaa on Ilonan roolissa itsessään varma ja osaa katsoa asioita paitsi sydämellä, myös järjellä. Salomaan roolityössä on herkkyyttä ja voimaa, Ilona on hankalassa tilanteessa ja ulkopuolinen kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toisten asiat. Silti hän ei anna periksi, vaan elää omaa elämäänsä ja pysyy lujana ja lempeänä kaiken kokemansa keskellä, myös silloin kun syytökset ja uteliaisuus ovat kohtuuttomia. Salomaan näyttelijäntyö on eloisaa ja luontevaa, hän tuo hahmoonsa sisäistä voimaa ja energiaa, jossa on iloa ja isoa tunnetta. Anne Sarlin-Rauhala on Loviisan roolissa järkähtämätön voima, joka pitää kurissa niin perheensä kuin piikansa, ja nauttii arvostusta koko kylässä. Sarlin-Rauhalan roolityössä on varmuutta ja sellaista auktoriteettia, joka ei tarvitse tuekseen huutoa tai uhkailua, vaan joka syntyy helposti ja on vastaansanomatonta. Lujan ulkokuoren ja jämäkän luonteen lisäksi Sarlin-Rauhala tuo roolityöhönsä hieman pehmeyttä ja ymmärrystä, jolla on tarinassa tärkeät hetkensä. Jannu Hytösen roolityössä Marttana on yhtä lailla sydäntäraastavaa surua kuin Aarnen hahmossa on, ja näiden kahden toistensa luo päätyneen ihmisen epätoivoisessa yhteiselossa riittää tasoja. Hytönen ja Turve kuvaavat molemmat uskottavasti Martan ja Aarnen avioliiton ja ihmissuhteen dynamiikkaa ja sitä, miten tällainen suhden molempiin vaikuttaa. Hytönen tekee roolinsa kauniisti, hän antaa Martalleen tilaa tuntea ja kokea, ja tuo lavalle vahvasti sen, miten tilanne lipsuu Martan käsistä koko ajan kauemmas.

Alina Kilpinen on Anna-Liisan roolissa valoisa ja valloittava, Anna-Liisan asema perheessään on toisaalta hankala, kun hän yrittää olla kaikkien puolella samaan aikaan, mutta toisaalta helpompi, sillä hänestä ei ole tulossa talon emäntää ja elämä on siten vapaampaa. Kilpinen tekee roolityönsä mainiolla eneregialla, jossa on varmuutta ja herkkyyttä. Harri Vuorela on Simolan isännän roolissa luotettavan ja hauskan oloinen tyyppi, Simolalla on hyvä sydän ja hän toimii vaikeissakin tilanteissa oikein, eikä tahdo muille pahaa. Valpuri Seikkula on opettajatar Vainion roolissa järkevä ja päättäväinen, tämä nainen on valmis puolustamaan sitä mihin uskoo, eikä ota miesten vastalauseita kuuleviin korviinsa, on kyse sitten uudesta opettajattaresta tai siitä, mitä koulussa opiskellaan. Maritta Hytönen ja Marjut Ruusumo Sandran ja Serafiinan rooleissa tekevät hyväntuuliset roolityöt, ja pelaavat kaksikkona erinomaisesti yhteen. Arto Salon näyttelemä rovasti on kirkollisia arvoja kovasti puolustava mies, joka kuitenkin saattaa aivan hyvin hieman herrojen kanssa hurvitella, jos sellainen tilaisuus sattuu... Päivi Laakso ruustinnana ja Maija Rintola Nikulan emäntänä ovat mainio kaksikko hekin, ja tuovat tarinaan luontevasti huumoria. Enni Vuorela tekee Salli-piikana oivallisen roolin, jossa vastuuntunto ja työn vakavasti ottaminen näkyvät. Sami Olanderin näyttelemä Martelan isäntä on melkoisen harvasanainen, mutta tekee mielipiteensä siitä huolimatta hyvin selväksi. Lavalla nähdään myös Arto Pasio (pehtori), Eliel Lehtinen (tohtori), Sulav Muhammed (Tiltu), Esteri Seikkula (Saana), Nelli Kalve (Adalmina), Ilona Kanervo (Alisa), Tinya Granlund (Emmi) ja Linnea Kärkäinen (Emma).

Kolme tuntia Niskavuorella teki vaikutuksen, tähän maailmaan on aina hienoa palata. Paimiossa musiikillinen näytelmä on täynnä vahvoja roolitöitä, isoja tunteita, suuria päätöksiä ja haikeaa muutosta. Kuten sanottu, hieman hidastempoinen kokonaisuus on, mutta tapahtumat pääosin pitävät otteessaan. Tarinassa riittää väkevyyttä ja sellaista aitoa, konstailematonta draamaa, joka tuntuu uskottavalta ja puhuttelevalta. Visuaalisuus ja tapahtumat henkivät vanhan ajan tunnelmaa ja tarinaa, mutta tunteet ja tilanteet ovat aivan tuttuja yhä edelleen. Ei se ihminen niin paljoa muutu, eikä se, mitä ihminen tuntee. Niskavuoren tarinoista tai ihmisistä yksikään ei ole helposti selitettävä, vaan ristiriitoja, tasoja ja sävyjä riittää. Jokainen yrittää parhaansa mukaan toimia kuten sydän, järki, omatunto tai velvollisuuksien paino sanoo, mutta kun se on niin kovin vaikeaa. Silti joku aina löytää onnen, tai ainakin rauhan, edes hetkeksi. Ja se tässä Paimion Teatterin versiossa kenties eniten sykähdyttää. Esitys on inhimillinen, herkkä ja voimakas, se elää ja hengittää niskavuorelaista energiaa. Tämä oli toinen reissuni Paimion Teatteriin kesän esityksestä nauttimaan, eikä varmastikaan tule kahta ilman kolmatta – eiköhän Museomäestä tule tästä eteenpäin yksi joka kesän vakiokohteista!