Uusi Eden @ Helsingin kaupunginteatteri & Q-teatteri

 Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

kuvat: Otto-Ville Väätäinen 

Näin Helsingin kaupunginteatterin ja Q-teatterin yhteistuotannon, Uusi Eden-musikaalin Studio Pasilassa 8.2.

Ydinsota on pyyhkäissyt maailman ylitse ja ihmiskunta kokenut loppunsa – paitsi että ei! Sattuman oikusta erään teatterin henkilökunta on selvinnyt, ja Thalian alttarille on perustettu yhteisö nimeltä Uusi Eden. Siellä ihmiskunnan viimeinen toivo, entiset teatteriammattilaiset, nyt puhkuvat rakkautta ja harmoniaa ja elävät onnellisena yhdessä. Paratiisin rutiinit kuitenkin järkkyvät, kun yhteisön johtohahmo Äiti (Tiina Peltonen) löytää retkillään Triplan raunioihin eloonjääneen. Konfliktikammoinen pizzakuski Petteri (Miiko Toiviainen) otetaan avosylin vastaan Uudessa Edenissä. Hän iskee silmänsä Sonjaan (Anna-Sofia Tuominen), nuoreen näyttelijään, jonka unelman pääroolista ydintuho murskasi. Kaikilla on Uudessa Edenissä paikkansa ja tehtävänsä, vaan ei Sonjalla – Äiti kun ei teatterille anna tilaa ennen kuin yhteisö seisoo vakaasti ja horjumatta. Vaan kuinka vahva on taiteen palo, ja mitä sen varjolla voikaan tehdä?

Juho Mantereen ohjaama ja kirjoittama, hänen ja Henri Lyysaaren sanoittama ja Lyysaaren säveltämä Uusi Eden on yksi niistä esityksistä, joita kaikista eniten odotin tänä keväänä. Maailmanlopun musikaalikomediaa groteskilla otteella ja Disney-hengessä, mikäs sen kiinnostavampaa! Maailmanloppu, komedia, groteskius ja sadunomaisuus törmäävätkin Uudessa Edenissä riemukkaasti, ja kun mukaan heitetään vielä Shakespearea ja teatteriviittauksia, on käsillä musiikkiteatteriteos, jossa tasoja riittää. Minä tosin jäin kaipaamaan vähän lisää tilaa hahmoihin tutustumiseen ja malttia pysähtyä joidenkin tunteiden äärelle, sillä tässä on monta herkullista kohtausta, joissa on aineksia tosi hienovireiseen draamaan. Vaan ei esityksen tyylilaji vakavaa draamaa ole, ja vaikka tämä paljon ajatuksia herättää ja on monikerroksinen teos, on meno pääosin riemukasta ja railakasta. Leikkisä, hauska ja timanttista mustaa huumoria raikkaasti viljelevä Uusi Eden ei kuitenkaan ole mitään pinnallista hassuttelua, vaan täynnä asiaa ja isoja yhteiskunnallisia teemoja. Tässä on paljon yksityiskohtia, nyökkäyksiä moneen suuntaan niin taiteen kuin politiikan ja vaikka minkä muunkin aiheen tasolla, ja napakasti tavoitettu ihmisyyden, itsekkyyden ja inhimillisyyden teemat. Samalla esitys on kuitenkin keveä ja koko ajan tarkasti perillä omasta tyylilajistaan ja kerronnan tavoista. Mantereen ohjaamista ja kirjoittamista jutuista olen aina pitänyt, eikä Uusi Eden ole poikkeus. Mantereen ote teatteriin on tunnistettava, hän kaivaa teemoista esiin kaikki puolet ja onnistuu joka kerta yllättämään. Uudessa Edenissä etenkin vähän vinksahtanut mutta täysin tunnistettava kuvaus yhteisöstä, yksilöistä, moraalista ja rakkaudenkaipuusta on terävästi hiottua ja toimivaa. Tässä tosiaan on sellaista sadunomaisuutta, joka tuntuu disneytarinoista tutuilta, se oli hauska huomata. Esitys myös etenee erinomaisella rytmillä, se vei täysin mukanaan heti ekasta kohtauksesta.

Lyysaaren säveltämä musiikki on loistavaa, ja pienellä bändillä on uskomattoman täysi soundi. Olen pitkin teoksen treenikautta kuunnellut innokkain korvin kaikki pienet pätkät, jota treeneistä on someen pistetty, ja odottanut malttamattomana että pääsen kuulemaan biisit kokonaisina. Osa tuntuikin jo tutuilta, kun pätkä melodiaa ja muutama lause oli jo somessa tullut vastaan. Kuulin myös huhua, että nämä olisi tarkoitus nauhoittaa... Upea juttu! Biiseistä suosikkejani olivat Tämä on Uusi Eden, Haluan olla kuin Äiti, Julius Caesar, 1. näytöksen finaali, Kaikki muuttuu ja Kyllä kansa tietää. Pidin kovasti myös repriisien käytöstä ja musiikkimateriaalin monipuolisuudesta, musikaalimaisuuden alla on kivoja oivalluksia jotka tuovat biiseihin vivahteita. Saa revitellä, ilmentää komediaa, ja vetää niin pienin kuin vähän suuremminkin sisäisin keinoin. Sanoitukset ovat oivaltavia myös, on riimeillä leikittelyä, tarinaa syventäviä, ennustavia ja kerrostavia sanoja, ja monessa biisissä tapahtuman tai hahmon ydin. William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu sekä Riina Leea Niemisen puvustus ovat kiinni maailmanlopun meiningeissä, ja mullistunut maailma näkyy visuaalisuudessa näppärästi. Pidin valaistuksessa ja lavastuksessa varsinkin siitä, miten valo tulee ylhäältä betonilaattojen läpi, tosi hienon näköistä. Myös Petterin huone on ihana, varsinkin valaistus. Niemisen pukusuunnittelussa on paljon kivoja ja merkityksellisiä yksityiskohtia, ja tilkuista koottujen asukokonaisuuksien fiilis on sopivan apokalyptinen. Kaikki puvut myös sopivat hahmoille ihan loistavasti!

Näyttelijät heittäytyvät kaikki täysillä Uuden Edenin tunnelmaan, ja heidän käsissään lavalle syntyy toinen toistaan hienompia hahmoja. Ihmisyys, itsekkyys ja inhimillisyys, nuo esityksen käsittelemät ajattomat teemat, näkyvät roolitöissä veikeästi, suurella sydämellä. Tiina Peltonen on Äitinä vahva johtajahahmo, viisas ja järkevä tyyppi, joka pitää ohjat käsissään ja ajattelee aina muiden parasta. Äiti ei kuitenkaan ole täydellinen, ja pidin kovasti siitä rosoisuudesta, jota Peltonen rooliin tuo. Hän tekee roolinsa jämäkästi, lukee taitavasti niin Äidin lempeyttä kuin kärsimättömyyttäkin, ja antaa tämän kasvaa myös muuksi kuin muita ohjaavaksi pomottelijaksi. Äiti on kiinnostava hahmo juuri siksi, että hän ei katsojan silmään vaikuta tietävän kaikesta kaikkea, vaan johtavan sen mukaan, miten itse kuvittelee kaiken menevän oikein. Ja monessa asiassa Äiti onkin oikeassa, mutta ei kaikessa. Anna-Sofia Tuomisen näyttelemä Sonja haaveilee suuresta tähteydestä ja isoista rooleista, mutta molemmat ovat Uudessa Edenissä nimenomaan pelkkiä haaveita. Sonja on turhautunut siihen, ettei yhteisössä löydy hänen taidoilleen käyttöä, ja puskee vastoinkäymisten läpi roihuavalla taiteen palolla. Tuominen näyttelee ilmeikkäästi Sonjan pyrkimykset tavoitteitaan kohti, ja tuo rooliin riemukkaasti suuria tunteita ja intohimoisen esiintyjän karismaa. Hän menee hienosti sisään Sonjan päämäärätietoiseen mieleen, ja löytää roolityöhönsä nyansseja. Miiko Toiviaisen Petteri on uuden edessä päätyessään yllättäen keskelle tiivistä yhteisöä, mutta nopeasti löytyy oma paikka, tai ainakin joku, jonka vuoksi elämä alkaa kunnolla innostaa. Petteri on vähän reppana, hän on ollut pitkään yksin, ja ennen sitäkin yksinäinen. Nyt on äkkiä ihastus Sonjaan ja ympärillä ihmisiä. Vaan kun Petteri on tottunut myötäilemään muiden suunnitelmia, niin ihan helppoa ei ole sitä kaavaa rikkoa... Varsinkaan kun perustelut ovat niin vakuuttavia. Toiviainen tekee roolinsa herkällä otteella kaikkeen siihen, mitä Petteri käy läpi, ja rakentaa hahmoaan sujuvasti. Roolityössä on paljon tasoja, samaan aikaan ujoutta ja veikeyttä, epävarmuutta ja valmiutta toimia, varovaisuutta ja kunnianhimoa. Mainio rooli, ja upeita sooloja!

Niki Rautén on valloittava Tuisku, Uuden Edenin kuopus, joka on tottunut jakamattomaan huomioon ja asemaansa yhteisön pikkuisena. Kun Petteri saapuu paikalle, iskee Tuiskuun mustasukkaisuus, kun hän ei olekaan enää huomion keskipiste. Rautén on roolissaan mainio temperamenttinen teini, joka on kasvanut turvallisesti Äidin huomassa, yhteisössä jossa hänen vahvatahtoisuutensa, uteliaisuuteensa ja nokkeluutensa ovat saaneet kukoistaa. Kun Tuisku joutuukin äkkiä monen mullistuksen eteen, hän joutuu etsimään uusia tapoja toimia. Rautén tekee roolinsa hienolla tarkkanäköisyydellä, hän antaa Tuiskulle tilaa käydä läpi paljon pienessä ajassa, ja tuo monimutkaiseen rooliinsa lämpöä ja sydäntä, asennetta unohtamatta. Unto Nuora on Kylän vanhimpana symppis ja hyväsydäminen heppu, jolla on pilkettä silmäkulmassa ja tarkka silmä sille, mitä ympärillä tapahtuu. Ushma Olavan hurmaavasti näyttelemä kokki on huumorinaisia, rempseä persoona joka pyörittää Uuden Edenin keittiötä varmoin ottein, raaka-aineita sen enempää kyseenalaistamatta. Pöperöä pöytään ja akkuja latinkiin! Leenamari Unho tekee sujuvan roolin Puvustajana, tämä on yhteisön innostaja ja innostuja, muita kuunteleva ja hyvin maailmanlopun jälkeiseen maailmaan sopeutunut nainen. Mikko Vihma näyttelee Roudaria, entistä dramaturgia, joka hyvällä energialla auttelee uusiedeniläisiä missä ikinä tarvitaankaan. Vetäisee Vihma myös Dorka-Marcon roolin, ja riemukkaasti vetäiseekin! Porukka pelaa yhteen loistavalla tarkkuudella, ja lavalla ollaan täysin läsnä tarinan äärellä.

Uusi Eden on raikasta, viihdyttävää, vinkeää ja taidolla tehtyä uutta musateatteria. Yhteen hiileen puhaltava, saumatonta yhteistyötä tekevä timanttinen esiintyjäjoukko hurmaa, ja mahtavia biisejä tykittelevää bändiä on ilo kuunnella. Minulla oli isot odotukset tätä teosta kohtaan, ja vaikka aivan kaikkiin se ei vastannut, niin kyllähän tämä kaiken odotuksen arvoinen oli - ja antoi vielä monta ihanaa yllätystäkin! Odotukseni olivat myös ehkä vähän ristiriidassa Uuden Edenin tyylilajin ja kerronnan tapojen kanssa, jolloin osa "toiveistani" olisi rikkonut esityksen harmoniaa. Toki Uusi Eden on monen tyylin ja tunnelman riemukas sillisalaatti, ja juuri siksi niin erinomainen. Studio Pasilassa tarjoillaan musikaalia täysillä, tunteella ja huumorilla, ja satumaisen groteski musiikkiteatteriseikkailu naurattaa, hämmentää ja ilahduttaa.