Next to Normal @ Kouvolan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan Teatteri!

kuvat © TAVATON media

Näin Next to Normalin 15.2.

Dianan (Annina Rubinstein) perheeseen kuuluu aviomies Dan (Sami Kosola), tytär Natalie (Tiina Winter) ja poika Gabe (Petja Pulkkinen). Elämä on kiireistä, täynnä rakkautta, vastuita, murheita, iloja – ja sairautta. Dianan kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikuttaa jokaiseen perheenjäseneen, ja äidin mielenterveyden haasteet ajavat itse kunkin äärirajoille. Haastavimmastakin paikasta voi kuitenkin löytää toivoa, ja pimeimmästä paikasta valoa. Rakkaus kestää paljon, se sitoo ihmiset toisiinsa, mutta saattaa joskus pitää kiinni liiankin tiukasti. Silti täytyy uskaltaa rakastaa.

Rakastuin Next to Normaliin täysin, kun näin musikaalin ensimmäistä kertaa viime kesänä Lontoossa. Sitä ennen olin tiennyt tämän teoksen olemassaolosta yli kymmenen vuotta, ja joskus kuunnellut biisitkin läpi, mutta sen enempää en siihen ollut tutustunut. Lontoossa sitten istuin katsomoon ja reilun parin tunnin kuluttua olin saanut suosikkimusikaalieni listalle uuden teoksen – ja ehdottomasti ihan sinne kärkipäähän. Next to Normal on pakahduttavan kaunis, raskas, herkkä, rokkaava, hauska, surullinen, koskettava ja painava musikaali. Arkinen, yhden perheen tarinan kertova teos vie syviin vesiin, monitahoisten ihmiskohtaloiden äärelle, ja tekee sen äärimmäisen hienon tekstin (Brian Yorkey) ja äärimmäisen tykin sävellyksen (Tom Kitt) avulla niin upeasti, että katsomossa ei voi muuta kuin antaa musikaalin viedä.

Kouvolaan Next to Normalin on ohjannut Olka Horila, jonka käsissä tarina nousee lavalle kauniisti ja tarkasti. Erityisesti hahmojen välinen dynamiikka kaikkine nyansseineen on erinomaista, ja kohtausten tunnelmat rakentuvat tosi luontevasti. Pidin myös siitä, miten Horilan ohjaus keskittyy tarinan henkilöihin sekä yksilöinä että toisiinsa vaikuttavana kokonaisuutena. Varsinkin Dianan ja Natalien välinen suhde ja heidän peilauksensa toisiinsa niin tunnetasolla kuin etenkin Natalien tavassa verrata itseään äitiinsä on hienosti toimiva kulma hahmoihin. Muutenkin juuri perheenjäsenten roolit ja heidän merkityksensä toisilleen, hyvässä ja pahassa, on ohjauksen kautta tuotu esiin koskettavasti. Musikaalin isot teemat – perhe, rakkaus, menetys, toivo – ovat lavalla läsnä pakottomasti ja vilpittömästi. Horilan ohjaus on hyvin kiinni tarinan tunnelmissa, mutta välillä pyörön käyttö aavistuksen häiritsi tapahtumien äärelle pysähtymistä. Vaikka Dianan mielessä ja Goodmanien perheessä on levottomuutta, ja pyörivät lavasteet sitä ilmentävät sujuvasti, tehokeino menettää tehoaan hieman liiallisesti käytettynä. Katri Liikolan mainiossa koreografiassa on vahvasti mukana tunnetta ja liikekieli heijastaa napakasti sitä, mitä kohtauksessa tapahtuu, ja millaisia reaktioita se hahmoissa herättää.

Riikka Aurasmaan lavastus on hillityn värikästä, ja värivalinnoilla on draamallistakin merkitystä. Sopivasti arkista, mutta tilojen samanvärisyydellä on pieni vieraannuttava elementti, joka sopii lavalle. Tämä pieni "vääristymä" on tarinallisestikin onnistunut ratkaisu, joka heijastaa Goodmanin perheen jäsenten kamppailua omien pelkojensa, vaikeuksiensa ja toiveidensa kanssa. Lavastus on toimiva eikä siinä ole mitään turhaa, mutta kuitenkin sen verran yksityiskohtia, että hahmot ja tarina saavat niiden kautta lisää tasoja. Helena Hankosalon puvustus on myös arkista, kuten tarinaan sopii, ja kaikille hahmoille on löytynyt heidän persoonaansa ja tyyliinsä oikein hyvin sopivia asukokonaisuuksia. Pidin erityisesti Gaben puvustuksesta, ja siitä, millainen sen suhde on muihin hahmoihin. Myös Natalien tanssiaismekko on ihana. Jaakko Inkilän valosuunnittelu seuraa kohtauksia tarkalla otteella, ja liikkuu sujuvasti toden, kuvitelman ja niiden välimaaston rajojen ylitse. Revittelemäänkin valoilla päästään rokkitähti-lääkärin vastaanotolla. 

Next to Normal on läpisävelletty musikaali, puhedialogia siinä on siis vähän, ja tarinaa kuljetetaan pääosin laulujen kautta. Yorkeyn sanoitukset ja Kittin musa ovat tosi monipuolisia, tarkkanäköisiä, koskettavia, monesti oivaltavia ja hauskoja, ja monesti nyansseja on paitsi varsinaisissa sanoituksissa, myös rivien välissä. Suosikeikseni tässä versiossa nousivat Perfect for You, I Miss the Mountains, I Am the One, I'm Alive, Make Up Your Mind/Catch Me I'm Falling, A Light in the Dark, kaikki #Heyt, Aftershocks ja Light. Käsiohjelmalle pieni miinus siitä, ettei siinä ole kappaleiden nimiä, siksi nämä ovat tässä englanniksi. Kaikki näyttelijät laulavat tosi vahvasti ja varmasti, haastavatkin biisit soivat hyvin kauniisti. Tästä kunniaa sekä taitavalle joukolle lavalla että lauluvalmentaja Hanna Kailalle. Ilkka Kahrin johtama bändi soittaa loistavasti, meininki on hieno ja kauniisti, rokisti ja herkästi soivat tutut biisit. Välillä sanat hukkuvat bändin soiton alle, eivät onneksi useasti, mutta joissain voimakkaamman musiikin hetkissä äänet eivät ole ihan tasapainossa. Olen kuunnellut musikaalin biisejä valehtelematta joka viikko sen jälkeen, kun näin tämän Lontoossa, joten kaikki kappaleet ovat läpikotaisin tuttuja. Olikin siis vähän kummallista kuulla laulut nyt suomeksi, kun niitä on puolisen vuotta tankannut alkuperäiskielellä. Nopeasti korva kuitenkin tottui tuttua tarinaa äidinkielelläkin kuulemaan. Mikko Koivusalon suomennos soljuu sujuvasti ja tavoittaa hyvin kohtausten tunnelmat ja tasot. Joitain vivahteita alkuperäistekstistä on jäänyt uupumaan, enkä kaikista sanavalinnoista ollut samaa mieltä, mutta tähän saattaa parissa kohdassa vaikuttaa myös se, että olen kuunnellut Broadwayn levytyksen puhki. Jotenkin kaipasin suomennokseen välillä enemmän arkisuutta, ei niin runollisia ilmaisuja vaan suorapuheisempaa otetta.

Annina Rubinstein on Dianan vaativassa, monitasoisessa roolissa herkästi läsnä, ja kuljettaa hahmonsa tarinan läpi kauniisti. Hän tuo roolityöhönsä hienoa epätoivoa, epätietoisuutta ja epävarmuutta, joka pitää Dianaa tiukasti otteessaan, mutta myös väkevää toivoa ja taistelunhalua, periksiantamattomuutta, joka kestää myös kolhut. Rubinstein on hahmossa sisällä jokaista yksityiskohtaa myöten, hän luovii tunnemyrskyjen läpi koskettavalla aitoudella, ja tavoittaa niin riemun ja ilon huiput kuin pelon, synkkyyden ja hädän alhot. Tosi vahva rooli. Petja Pulkkinen tekee Gaben roolin tosi hienosti, luontevasti ja tarkasti. Gabe on minulle ehkä musikaalin kiinnostavin hahmo, sillä hänen asemansa on niin ainutlaatuinen. Pidän Gabea vähän sellaisena tuhon enkelinä, joka ei tarkoita pahaa mutta jonka on pakko taistella olemassaolonsa puolesta. Pulkkisen tavassa tuoda hahmo lavalle on hienosti sekä Gaben omaa persoonaa että koko ajan kaiku siitä, millaisena Diana poikansa näkee. Tämä tasapaino on Gaben hahmolle tosi tärkeää, hän ei voi jäädä pelkäksi äitinsä rakentamaksi kuvitelmaksi, vaan hänen on saatava olla oma ihmisensä, joku, joka tuntee, kokee, ajattelee ja toimii. Pulkkisen roolityössä tämä "kahden Gaben tasapaino" on upeasti kunnossa, hän on näppärästi samalla aaltopituudella Dianaa näyttelevän Rubinsteinin kanssa ja näyttelee Dianan ja Gaben välisen dynamiikan onnistuneesti hieman eri kulmalla kuin Gaben kohtaamiset muiden hahmojen kanssa. Hahmon tulkinnassa on kuitenkin myös paljon sellaista, joka ei liity Dianaan, ja Pulkkinen tuo roolityöhönsä taitavasti yksityiskohtia, jotka antavat Gabelle syvyyttä. Kokonainen, onnistunut ja herkkävireinen roolityö. Erinomaisesti revitelty myös I'm Alive, makee veto!

Tiina Winter on Natalien roolissa tosi hyvä, hän tekee vahvaa työtä ja tuo lavalle raastavasti sen, miten Natalie kärsii veljensä varjossa ja äitinsä sairauden takia. Natalien ristiriitaiset tunteet, valtava rakkauden ja nähdyksi tulemisen kaipuu ja tarve etsiä itselleen tarkoitusta tulevat Winterin roolityössä erinomaisesti esille. Hänellä on ymmärtäväinen ja heittäytyvä ote rooliinsa, Winter tuo tosi kauniisti lavalle sen, mitä Natalie tuntee ja ajattelee. Kuten Gabe, myös Natalie on kiinnostava hahmo, ja ihan todella monitasoinen. Hänen asemansa perheessään on vaikea, ja teinitytön tavallisten teinidraamojen sijaan, tai enemmänkin lisäksi, Natalien huolet ylettyvät äidin sairauteen, kauan sitten tapahtuneeseen menetykseen, siihen, miten epävakaata elämä on, ja pelkoon siitä, että itsessä on liikaa samaa kuin äidissä. Winter tuo tämän kaiken mukaan rooliinsa, ja tasapainottelee Natalien kaikkien puolien välillä luontevasti. Hän tekee roolihahmostaan samaistuttavan ja inhimillisen, ja antaa tälle hienosti tilaa kasvaa musikaalin aikana. Sami Kosolan roolityö Danina on vahva ja varma, hän tavoittaa sujuvasti kaiken, mitä tämä käy läpi ja miten se Daniin vaikuttaa. Kosolan tapa tehdä roolia on rauhallinen ja vakaa, hän rakentaa Danista liiman, joka tekee kaikkensa pitääkseen perheensä kasassa ja suurin piirtein tolpillaan. Vaikeitakaan tunteita ei kuitenkaan vältetä, ja Kosolan näyttelijäntyössä on hienosti vivahteita. Markus Waara tekee mainion roolin Henrynä, Natalien poikaystävänä. Hän tekee hahmostaan tosi lempeän ja hyväsydämisen tyypin, joka ei vähättele Natalien huolia mutta on aina valmis auttamaan. Waaralla on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, hän nappaa mainiosti kiinni tarinan kevyemmistä hetkistä ja antaa tilaa Henryn leikillisyydelle. Henryn hahmossa ja hänen ja Natalien suhteessa törmäävät kahta erilaista elämää eläneen teinin maailmat, jotka erilaisuudestaan huolimatta sopivat hyvin yhteen. Kumpikaan ei ole täydellinen, mutta se ei haittaa, eivätkä toisen isommatt huolet tee toisen pienemmistä huolista vähäpätöisempiä. Veli-Matti Karén on tohtorit Fine ja Madden, ja tekee roolinsa ymmärtäväisellä, sopivan jämäkällä otteella. Erityisesti tohtori Maddenin roolissa hän sekä repäisee riemukkaasti rokkitähtenä että tarjoaa lämpimästi neuvoja ja kertoo myös ikäviä totuuksia.

Oli tietysti kovin jännittävää nähdä uusi versio (ja tällä kertaa suomeksi) Next to Normalista sen version jälkeen, joka minut tähän musikaaliin rakastutti, sillä ensivaikutelma jää aina tarkasti mieleen ja siitä tulee väkisinkin mielessä se "oikea" tapa tulkita tiettyä teosta. Vaan turhaa oli jännittää, ja heti ekoista sävelistä olinkin jo pelkästään innoissani, että pääsen jälleen Goodmanin perheen tarinan äärelle. Kouvolassa Next to Normal on tuotu lavalle aidolla tunteella, uskalluksella mennä syvälle, ja vahvasti sydämellä. Lontoossa tämän musikaalin nähtyäni haaveilin, että voisin palata katsomoon vielä useamman kerran uudelleen. Silloin se ei toki onnistunut, kun välissä oli pari maata ja melkoisesti mertakin, vaan nyt on toisin. Siksi(kin) olen tosi onnellinen, että tämä Kouvolan versio on niin hieno, sillä en malta odottaa, että pääsen katsomaan tämän uudestaan. Olipa ilo, että tämä oli minulle ensimmäinen suomituotanto Next to Normalista.