Harjoituksia seuraamassa: Huokausten laakso @ Lahden Lauantainäyttämö

kuvat © Susanna Salmi

Sain Lahden Lauantainäyttämöltä kutsun tulla seuraamaan heidän 9.3. ensi-iltansa saavan Huokausten laakso-näytelmänsä harjoituksia. Lauantainäyttämö on toiminut jo vuodesta 1984, eli viime vuonna vietettiin teatterin 40-vuotisjuhlia, ja siellä tehdään kunnianhimoista ja korkeatasoista harrastajateatteria. Ilokseni treenipäivä sopi kalenteriin, joten hyppäsin junaan kohti Lahtea ja suuntasin mielenkiinnolla Pikkuteatterin katsomoon. Ensi-iltaan oli treenipäivänä enää vajaa viikko aikaa, joten paljon on jo valmiina niin lavastuksen kuin treenattujen kohtaustenkin muodossa. Hienosäätöä, harjoiteltavaa, hiottavaa, kokeiltavaa ja kerrattavaa kuitenkin riittää edelleen. Meno on näkemäni perusteella jo varmaa, tästä on tulossa hieno juttu! Näytelmän ohjaa Lauantainäyttämölle Tapani Kalliomäki, joka ohjasi myös heidän edellisen tuotantonsa, Skavabölen pojat. Tämä Huokausten laakso onkin Skavan jatko-osa, eli mukana on tuttuja hahmoja ja tunnelmaa. Olipa hauskaa päästä kulissien taakse vähän kurkkaamaan, kuinka tämä näytelmä rakentuu, ja kiva kuulla työryhmän kertomana treenikaudesta, teatterin harrastamisesta yleensä ja prosessista juuri tämän näytelmän kohdalla.

Huokausten laakso on Antti Raivion kirjoittama näytelmä, joka jatkaa siis Skavabölen pojat-näytelmän tarinaa, mutta on sille itsenäinen jatko-osa. Moni näyttelijä Lauantainäyttämön Skavasta onkin myös Huokausten laaksossa mukana, ja mukaan on tullut myös uusia esiintyjiä. Niin hahmot kuin tarinan maailma ovat siis jo suurimmalle osalle työryhmästä tuttuja edellisestä produktiosta, mutta uuden tekstin ollessa kyseessä, on treenikaudella ollut edessä myös yllätyksiä ja tehtäviä ratkaisuja ja päätöksiä. Näytelmäprojektissa liikkeelle lähtemisestä ohjaaja Kalliomäki kertoi seuraavaa: ensin valitaan teksti, sitten pidetään näyttelijöiden koe-esiintymiset ja jaetaan roolit. Nyt moni rooli olikin jo valmiiksi jaettu, sillä Skavabölen pojissa nähdyt näyttelijät esittävät samoja hahmoja myös Huokausten laaksossa. Kun kaikki näyttelijät ovat kasassa, teksti luetaan, siitä keskustellaan ja hahmotetaan kokonaisuutta. Itse treenaaminen lähtee Kalliomäen mukaan liikkeelle heti kohtauksista, joita lähestytään improvisaation, kokeilujen ja eri tekotapojen testailun kautta. Kalliomäki kertoo, että hän etsii kohtauksista niiden tärkeimmän sisällön, sen, mitä kussakin kohtauksessa pitää tulla esille, ja kohtauksen muotoa aletaan sitten rakentamaan tämän pääpointin ympärille. Tekeminen on vapaata ja kaikenlaisia ideoita on lupa kokeilla, ennen kuin toimiva tapa löytyy. Se visio tai ajatus, joka aluksi on ollut mielessä, saattaa muuttua treenien aikana paljonkin.

Lauantainäyttämön treenikausi Huokausten laakson kimpussa on alkanut syyskuun alussa, ja jatkuu aina ensi-iltaan saakka. Yhteensä treenikertoja on yli 70, ja treenit kestävät usein 4-6 tuntia. Harjoitusmäärissä produktio ei siis ammattiteatterille kalpene! Kalliomäki kehuukin porukan sitoutuneisuutta ja intoa olla mukana esityksessä – teatteri on aikaavievä harrastus, mutta ohjaaja kuvailee sydäntälämmittäväksi sitä, kuinka työryhmän kesken on muodostunut joukkuehenki ja kuinka yhdessä tekeminen toimii. Myös näyttelijöiltä ja työryhmältä kysyttäessä teatterin tekemisessä ja Huokausten laakson treenaamisessa parhaaksi ja hauskimmaksi asiaksi kerrotaan porukka ja pähkähullu huumori. Myös yhteinen teatterikupla erilaisten ihmisten kesken, toisten tukeminen ja luottamus yhdessä tekemiseen tulevat esille teatteriharrastuksen parhaina puolina. Haastavinta treeneissä on kuulemma nopeat vaihdot kulisseissa, joissa on vain vähän tilaa, kuorolaulu, ja joskus myös jaksaminen, kun treenejä on vaikkapa työpäivän jälkeen.

Seuraamissani treeneissä lähdettiin liikkeelle siitä, että roudattiin lavasteet paikoilleen ja valmisteltiin lava kohtausten harjoittelemista varten. Aikaa oli myös kuulumisten vaihtamiselle ja eväiden syömiselle, sekä roolivaatteiden miettimiselle ja tutkimiselle. Varsinaiset harjoitukset lähtivät liikkeelle kohtauksesta, johon oli viime treeneissä lopeteltu. Yhteensä sen parin tunnin aikana, jonka harjoituksissa olin, harjoiteltiin noin viittä eri kohtausta. Treeneissä keskityttiin muun muassa repliikkien ajoituksiin, painotuksiin, nyansseihin ja tauotukseen, sekä siihen, mitä repliikkien taakse latautuu ja millaisen tunnetilan kautta ne lausutaan. Tässä kokeiltiin myös eri versioita ja eri tunnelatausta, niin pelkästään replojen kohdalla kuin myös yhdistettynä näyttelijän olemukseen ja liikkumiseen lavalla. Lavalla liikkumista katsottiin noin muutenkin, kulkuja tilanteesta toiseen, asemoitumista lavalle suhteessa toisiin näyttelijöihin ja lavasteisiin, sekä vaihtojen sujuvuutta ja rytmiä. Kohtausten tekemistä ja intensiteettiä sekä dialogin dynamiikkaa testaillessa versiot saattavat olla toisistaan aika erilaisiakin, joskus uusi idea on parempi, joskus palataan vanhaan tapaan tehdä. Treeneihin mahtui myös tanssia ja sitä hieman haastavaksi mainittua kuorolaulua, joka kylläkin soi varsin hienosti. Kuorolaulun kuunneltuani minun olikin jo aika lähteä kotimatkalle, vaikka treenit vielä jatkuivatkin. Vähän olisi mieli tehnyt jäädä vakoilemaan, mitä vielä harjoitellaan, ja millaisia juttuja lavalle on tulossa... Onneksi pääsen näkemään Huokausten laakson pian vielä valmiinakin! Onpa kiva sitten nähdä nämä nyt harjoitellut kohtaukset osana kokonaisuutta, saa nähdä ovatko ne vielä muuttuneet, vai nähtiinkö seuraamissani keskiviikkotreeneissä jo lopulliset tavat tehdä näitä kohtauksia.

Kiitos kutsusta treeneihin Lauantainäyttämö, ja kiitos työryhmälle että sain tulla! Oli oikein mukavaa, harjoitusten katsominen on tosi mielenkiintoista ja avartaa myös esityskokemusta sitten kun sen aika on. Olen itsekin erityisesti nyt peksin ja käsikirjoitus-, valokuvaus-, lavastus- ja sanoitushommien myötä, mutta myös yläasteaikoinani teatteriryhmässä näytellessäni, kuluttanut aikaani teatterikuplassa ja niin treenejä katsomassa kuin itse treenaamassa. Ja onhan se ihan parasta, olla osa yhteistä prokkista ja kokea matka ekoista tapaamisista valmiiseen esitykseen. Olikin siis paitsi jännää ja kiinnostavaa nähdä, millä tavoin Lauantainäyttämöllä treenataan ja millainen meininki harjoituksissa on, myös tuttua ja inspiroivaa piipahtaa teatteriharjoituksissa. On se teatteri vaan sellainen taikamaailma ja koukuttava juttu, että vie täysin mukanaan.