Niskavuoren Heta @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Aki Loponen

Näin Niskavuoren Hetan 31.1.

Uljaan Niskavuoren talon tytär Heta (Annukka Blomberg) viettää häitään, vaan ei sen miehen kanssa, jonka haluaisi. Mutta vatsassa kasvaa lapsi, joka tarvitsee isän, ja renki Akusti (Tapani Kalliomäki) solmii avioliiton Hetan kanssa. Tie vie pieneen ja ränsistyneeseen Muumäen mökkiin, joka ei Hetan arvolle sovi sitten yhtään. Ison talon tytär sulkee emännöimänsä mökin kaikilta vierailijoilta, kunnes uusi, komea pytinki on pystyssä. Heta pitää elämänsä ohjaksia käsissään lujin ottein, ei taivu, ei murru, ei anna periksi. Ei vaikka mikä olisi. Vuosikymmenet kuluvat, maailma muuttuu, ihmiset kasvavat, mutta Heta kulkee samaa tietä kuin aina, ylpeyden, katkeruuden ja päättäväisyyden tietä. Eikä horju, koskaan.

Olen nähnyt lavalla aiemmin kaksi Niskavuori-tarinaa, vuonna 2017 Niskavuoren nuoren emännän Järvenpään kesäteatterissa ja 2019 Niskavuoren naiset Teatteri Päivölässä. Muuten nämä suomiklassikot eivät ole minulle kovin tuttuja, vaikka aika monen niskavuorelaisen nimi ja luonne tuli jostain syystä tosi helposti mieleen, kun niitä vähän muistelin. Jääneet siis selvästi edellisistä esityksistä hyvin mieleen, vaikka vain kaksi tarinaa olen nähnyt, ja vuosia sitten molemmat. Tämä kolmas kerta Niskavuoren suvun parissa oli siis myös kolmas eri Niskavuori-näytelmä, jonka olen nähnyt, toivottavasti näen loputkin joskus jossain. Niskavuoren Hetan eli Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmistä osan neljä on Lahteen ohjannut ja lavastanut Mikko Roiha, joka pistää hahmot pelkistetylle lavalle tunteidensa keskelle. Vaalean puun väriset raamit tarinalle antava lavastus nostaa näyttelijät ja heidän työskentelynsä pääosaan, mutta ei jää taustalle vaan on myös tarinallisesti merkittävä monessa kohtaa. Erityisesti liikkuva keskiseinä, joka merkkaa tilaa ja siirtymillään rakentaa mökistä kartanon, on oivallinen elementti. Pidin varsinkin kohtauksista, joissa keskiseinä pyörii – mitä vauhdikkaammin, sitä suuremmat tunteet lavalla tuntuvat kuplivan ja räiskähtelevän. Suuria tunteita Roiha lavalle tuokin, mutta näppärällä tavalla hillitysti ja peitellysti, koko ajan vähän pinnan alla. Silloin tällöin tunteet, sekä positiiviset että negatiiviset, kuohahtavat, ja ne ovat vahvoja hetkiä. Roiha luo lavalle tosi onnistuneen jännitteen, joka kantaa alusta loppuun ja tihenee kohtaus kohtaukselta sujuvasti. Tässä tärkeässä osassa on myös Tatu Virtamon hienovireinen äänisuunnittelu. Riitta Röpelisen tyylikäs, vähäeleinen mutta ilmaisuvoimainen puvustus ja Kari Laukkasen terävä, hienosti esityksen tunnelmaa ja jännitettä seuraileva valosuunnittelu istuvat isolle lavalle luontevasti Roihan lavastuksen rinnalle.

Roihan ohjauksista olen nähnyt aiemmin ainakin Nukkekodin KOM-teatterissa, joka oli tämän Hetan tapaan uudella tavalla tulkittu, modernisoitu klassikko. Hetassa modernisointi ei tosin ole yhtä vahvaa, vaikka ei tässä toki visuaalisesti missään 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa olla, vaan enemmänkin sellaisessa modernissa ajattomuudessa. Hillitty ja tyylikäs, nykyaikaan istuva visuaalisuus on onnistunut ratkaisu, joka antaa tilan tarinalle ja sen ihmisille. Minä en ole koskaan klassikoiden pölyjen pyyhkimistä ja ravistelua vastaan, vaan aivan päinvastoin – modernisoidut, eri tavalla kerrotut ja/tai uudistetut klassikot ovat yksi suosikkijuttujani teatterissa. Roihan ohjaus on hyvin vivahteikasta ja kiinni kohtausten tunnetiloissa ja merkityksissä, ja esityksessä onkin upea, vahva tunnelma alusta loppuun. Minulle tarina itsessään jäi vähän etäiseksi, ehkä siksi, että päähenkilöön on vaikea samaistua ja häntä on hankala ymmärtää, mutta tunnepuolella esitys tuli lähelle. Melodraamaa ja melankoliaa kohottavat laulu ja tanssi, joista erityisesti hääkohtauksen piiri ja Kullan ylistys sekä väliajan jälkeinen Vapauden kaiho olivat todella hienoja. Kokonaisuus on harkittu ja loppuun asti hiottu, ja visuaalisesti tämä tarjoilee aivan huikeita näyttämökuvia kaikkine valoineen, varjoineen, yksin isossa talossa seisovine hahmoineen ja toisiaan kohti ja toisistaan ohi paikoilleen pysähtyneenä katsovine hahmoineen. Suosikkijuttuni esityksessä onkin ehkä juuri se, miten Roihan ohjaus käsittelee hahmojen välisiä suhteita, niihin haudattuja merkityksiä ja sitä, millaisena hahmot toisensa näkevät. Ratkaisut ovat perusteltuja, ja ne toimivat poikkeuksetta erinomaisesti.

Annukka Blomberg vetäisee itsekkään, kylmän, ylpeän ja arvokkuudestaan kynsin hampain kiinni pitävän Hetan roolin järkähtämättömällä otteella. Blomberg ei pehmennä tai turhaan selitä Hetan toimintaa, vaan rakentaa hahmonsa monitasoiseksi ilman, että se verottaa Hetan julmuutta. Melkoisen tyranni täti, totesin teatteriseuralaiselleni esityksen jälkeen, ja sellainen Heta on. Vaikka hän kuinka onkin rakkaudessa pettynyt ja hylätyksi tullut, ei sitä voi käyttää perusteluna sille, ettei Heta tunne myötätuntoa oikein ketään tai mitään kohtaan. Hän on äärimmäisen mielenkiintoinen hahmo, toki vastenmielisen ilkeä, mutta monikerroksinen ja perustelee itselleen kaiken toimintansa järjellä. Kenties hänestä voi löytää samaistumispintaa, tai jos ei sitä, niin jotain sellaista, jota ymmärtää. Minun on kuitenkin hankala Hetan teräksenlujaa otetta kaikista ja kaikesta ymmärtää, sillä hän käyttäytyy niin jyrkästi läheisiään ja tuttujaan kohtaan. Mutta se ei ole huono juttu, vaan kiinnostavaa ja haastavaa – hahmo, jota on hankala ymmärtää, mutta joka on todella hyvin kirjoitettu ja näytelty, ja kokonainen, tuo katsomiskokemukseen paljon hyvää. Blombergin väkevä tulkinta Hetan roolista ei hetkeen unohdu. Aavistuksen turhan muuttumattomaksi Heta jää esityksen lopussa, mutta toisaalta – ehkä hän ei muutukaan? Onko se enää edes mahdollista, kun vuosikymmenet on samaan tapaan ajatellut ja elänyt? Heta on kuka on, uskoo mihin uskoo, ja tekee miten parhaaksi näkee.

Tapani Kalliomäki on nöyrän ja ystävällisen Akustin roolissa lempeä ja ymmärtäväinen, hyväntahtoinen mies, joka tulee kaikkien kanssa toimeen. Kalliomäki tekee roolinsa hyvällä otteella, hän suorastaan huokuu hyväsydämisyyttä ja halua välttää konflikteja, mutta kantaa samaan aikaan Akustin työmoraalia, ahkeruutta ja uurastuksenpakkoa uskottavasti. Vaatimaton mies ei pistä vaimolleen vastaan, vaan kestää osakseen saamansa elämän valittamatta, työtä tehden ja tunteensa piilottaen. Kalliomäen roolityössä on sujuvasti vivahteita, erityisesti Akustin ja Siipirikon (Veeti Vekola) välisissä kohtauksissa, sekä niissä harvoissa hetkissä, kun Akusti haastaa, suostuttelee tai ohjailee Hetaa, hahmo syvenee onnistuneesti. Taiteellisen opinnäytteensä tekevä Veeti Vekola tuo Siipirikon lavalle upealla hienovireisyydellä, kasvattaen hahmostaan kokonaisen ihmisen, josta katsoja saa tietää lisää jokaisen vuorosanan, ilmeen, eleen ja liikkeen kautta. Vekolan tapa olla lavalla, reagoida kohtauksiin ja tuoda vaivatta esiin tunnetilaa on vakuuttavaa, hän tekee roolinsa monitasoisesti ja antaa Siipirikon hahmolle luontevasti tilaa kasvaa. Lopun tanssikohtaus ja sen jälkeinen juoksemiskohtaus ovat tosi kauniita, niissä on vahvaa tunnetta ja isoja, toteutumattomia toiveita. Hetan ja Akustin lapsia näyttelevät Tomi Enbuska (Jaakko), Liisa Vuori (Aliina) ja Anna Pitkämäki (Kerttu) tuovat roolitöihinsä sujuvasti tyrannimaisen äidin aiheuttamien tunteiden ja perheroolien monimutkaisuuden, ja kasvattavat lapsukaiset kohti aikuisuutta varmoin ottein. Erityisesti Enbuskan työ Jaakkona on hyvin kiinni tarinan tunnetasoissa, Jaakon elo Hetan hyljänneen miehen poikana, ei Akustin biologisena lapsena, asettaa nuorukaisen asemaan, jolle tämä ei itse voi mitään tehdä. Muu näyttelijäjoukko tekee roolinsa niskavuorelaisina, palvelijoina, naapurinmiehinä ja ystävinä onnistuneesti, ja dynamiikka kaikkien hahmojen välillä on erinomaisen toimivaa.

Niskavuoren Heta on komea, hillitty esitys, jossa suuret tunteet jylläävät pinnan alla, ja yksi ihminen ohjailee maailmaa mielensä mukaan, vaikka ei kaikkialle ylläkään. Asemasta, vallasta, arvokkuudesta, rakkaudesta ja sen kaipuusta, perheestä, suvusta ja ylpeydestä kertova näytelmä on toteutettu puhtaasti ja materialla koreilematta, ihmisiin keskittyen. Nämä parhaansa mukaan onneaan etsivät, sen löytävät ja sitä koskaan saavuttamattomat hahmot kulkevat vähäeleisesti näyttämölle laitetun, tarkkanäköisesti ohjatun tarinan halki vahvasti tuntien ja kokien. Ja pakko vielä kerran mainita esityksen tunnelma – ai että kuinka väkevä jännite, upeaa! Vaikka tarinan ydin jäi minulle tällä kertaa saavuttamattomaksi, oli tämä vierailu Niskavuoren Hetan taloon vaikuttava kokemus.