Amélie @ Turun kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Turun kaupunginteateri!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Amélie-musikaalin 18.1.

Amélie (lapsena Alisa Kujala, aikuisena Marketta Tikkanen) asustelee vanhempiensa (Mika Kujala ja Kirsi Tarvainen) kanssa eikä oikein saa näiltä lämpöä ja läheisyyttä. Kaveriksi löytyy Pörri-kala (Jere Jääskeläinen, ääni Aaro Wichman), mutta siitäkin täytyy vanhempien käskystä luopua. No, aikaa kuluu ja Amélie muuttaa Pariisiin, jossa hän työskentelee kahvilassa ja elää mielikuvituksen täyteistä elämäänsä löytäen itselleen intohimon, ihmisten ilahduttamisen ja rakkaussuhteiden järjestelyn kaikille muille kuin itselleen. Mutta entäs kun Amélie törmää Ninoon (Mikael Saari), joka kerää albumiinsa revittyjä kuvia valokuvakoppien ympäriltä? Pitäisikö Amélien kurkistaa myös turvallisen haavemaailmansa ulkopuolelle? Mitä maailmalla on tarjota, kun mielikuvitus ei väritä tapahtumia? Jotakin onnellista kenties?

En ole nähnyt musikaalin pohjalla olevaa ranskalaiselokuvaa, vaikka tiesin kyllä sen olemassaolosta jo ennen kuin tiesin tästä musikaalista. Olen aika iloinen siitä, että minulla ei ollut tästä mitään ennakkoajatuksia tai -odotuksia, koska olen kuullut leffan nähneiltä sekä innostuneita ja kehuvia kommentteja että ihmettelyä ja kummastelua siitä, miten se muka on niin hyvä, ja ilman leffan näkemistä lähdin tätä katsomaan ikään kuin puhtaalta pöydältä. Nyt kyllä laitan Amélie-leffankin katsomislistalle, kiinnostaa nähdä, kuinka tämä mielikuvitusmaailma elokuvan keinoin avautuu katsojalle. Teatterin lavalle Amélien kuvitelmat ainakin rakentuvat melkoisen näppärästi, mielikuvitus ja tosi sekoittuvat pääosin oikein onnistuneesti. Reija Wäreen ohjaus ja koreografia pitävät esityksen hyvässä rytmissä ja liikkeessä, ja Wäre on hienosti tavoittanut juurikin sen leikillisyyden ja lapsenomaisuuden, jolla Amélie maailmaa katselee. Ohjaus on sujuva, vaikka esityksen alkupuolisko menikin pienen hämmennyksen vallassa, toisella puoliskolla mielikuvitus ja todellisuus saavuttivat sellaisen tasapainon, että Amélien mielenmaisemaa oli helpompi seurata ja siihen oli jo tottunut, ja aika ihanaahan se sitten oli. Ei siis haitannut, että esityksen maailmaan kesti hetken tottua, sillä kun sen on nähnyt kokonaan, kaikki asettuu kohdilleen. Väliajalla kyllä mietin, että mikäs tässä on se juoni ja eikö tähän nyt tule "kunnon" konflikteja, tapahtumia, ongelmia, vaikeuksia ja vaikka mitä. Toisella puoliskolla mentiinkin sitten jotenkin heti suoraan asiaan ja olin yhtäkkiä täysin myyty. Ensimmäinen puolisko oli kuitenkin salamyhkäisesti hurmannut minut, ja väliajan jälkeen kaikki oli ihastuttavaa ja kiehtovaa ja lumoavaa. Wäreen ohjauksessa siis varmasti tavoitetaankin se Amélien tärkein juttu, kun esityksen lopussa katsomossa istuu iloinen hymy naamalla ja ihastunut, onnellinen fiilis rinnassa.

Wäre on minulle tutumpi koreografina kuin ohjaajana, ja hän on ehdottomasti suosikkejani tällä alalla. Monesti Wäreen koreografioimat jutut ovat liikkeellisesti huikeita, ja Améliessakin riittää mahtavia suorituksia monenlaisen liikekielen levittäytyessä pitkin lavaa. Heti alkuun mainittakoon yksi suosikkihetkistäni koko esityksessä ja koreografiallisesti ehdottomasti paras hetki, nimittäin Lasse Lipposen loistava tanssisoolo puutarhatonttuna. Aina hienoa nähdä vauhdikasta ja taitavaa tanssia, ja nyt oli kyllä ihan mahtavaa energiaa ja menoa ja meininkiä. Vau! Muutenkin koreografia on mukavan nokkelaa ja monipuolista, liike tavoittaa esityksen tunnelman onnistuneesti. Joukkokoreografioissa riittää hienoja, symmetrisiä hetkiä ja ne sopivat poikkeuksetta kohtausten tunnelmaan. Lisäksi Wäre on loihtinut muutamia aivan hämmästyttävän hienoja tanssikohtauksia, kuten tuo puutarhatonttu matkailee-hetki ja se seksikauppakoreografia. Jani Uljas vastaa lavastuksesta, joka antaa hienot puitteet sekä Amélien tarinalle, hänen mielikuvitusmaailmalleen ja arkitodellisuudelleen, että muidenkin hahmojen tarinoille. Pariisi rakentuu lavalle uskottavasti, kaupunki on juuri niin salaperäinen, eloisa ja ihastuttava kuin millaisena minäkin sen muutaman vuoden takaiselta ranskanreissultani muistan. Hienolta näyttävät Eiffel-torni, kauniit talot, kahvila ja metroasemat, ja Notre Dame rakentuu sekin näppärästi ja näyttävästi lavalle. Eikä pidä unohtaa sitä, kuinka kekseliästä ja hurmaavaa on lavastus silloin, kun se heijastelee Amélien haavemaailmaa ja sen hurmaavia yksityiskohtia. Uljas on tehnyt onnistunutta työtä, ja puvustuksesta vastaavan Erika Turusen ihastuttavat puvut istuvat lavastukseen ja hahmoihin täydellisesti. Ne luovat juuri oikeanlaista tunnelmaa sopien myös hahmojen persoonallisuuksiin mainiosti. Kalle Ropposen valosuunnittelu tarjoilee katsojille hienoja hetkiä, Valokuvakoju-biisin aikana salamavalon välähdykset ovat näppärä ratkaisu ja kokonaisuudessaan valosuunnittelu on oikein onnistunutta, Ropponen on tehnyt taitavia ratkaisuja.

Libretto on Graig Lucasin käsialaa, sävellyksestä vastaa Daniel Messé ja sanoituksesta Messé ja Nathan Tysen. Suomennos on Mikko Koivusalon. Amélien musiikki on hämmästyttävän kaunista, vaikka lauluista ei jäänyt päähän soimaan kuin Tukka hyvin, oli sitä aivan ihanaa kuunnella katsomossa, kylläpä sävelet soivat hienosti. Markus Länne kapellimestaroi orkesterin huippusuoritukseen, ja kappaleet kuulostavat kaikki hienoilta. Suosikkejani ovat jo mainittu Tukka hyvin ja sen lisäksi Huonot ajat, Kolme viikunaa, Hyvästi, Amélie, Valokuvakoju, Tonttu matkustaa, Edesmennyt Nino, Jää ja Mitä on eessä?. Koivusalon suomennos sointuu mainiosti ja on sopivan kekseliästä ja täynnä lämpöä, huumoria, mielikuvitusta ja herkkyyttä. Muutama tosi näppärä kohta oli varsinkin biisien suomennoksissa, ne jäivät etenkin mieleen.

Marketta Tikkasen Amélie on ihastuttava roolityö, Tikkanen tekee yksityiskohtaisen ja tarkan roolin tuoden lavalle nuoren naisen, joka uteliaana, kekseliäänä ja hyväsydämisenä toimii, kuten parhaaksi näkee. Välillä hänen keinonsa tuntuvat ehkä vähän kummallisilta, mutta tavoite on ehdottomasti hyvä ja hieno, ja onnea Amélie totisesti ympärilleen jakaa. Tikkanen laulaa tosi hyvin, hänellä on hieno ääni ja lauluista kuuluu upeasti läpi tunne ja tilanne sekä se, mitä Amélie mistäkin ajattelee. Tikkasella on onnistunut ote rooliin ja hänen työssään näkyvät juuri ne Amélien tärkeimmät piirteet. Mikael Saari Ninona on hurmaava, vähän salaperäisen ja ujohkon oloinen tyyppi, joka hyvin päättäväisenä kokoaa valokuva-albumiaan ja siinä sivussa ajautuu myös Amélien elämään. Saari tekee esityksen läpi erinomaista työtä, hän rakentaa rooliaan taitavasti pienin ilmein ja elein, ja repäisee sitten vähän suurieleisemmin Elton Johnina pää alaspäin katosta riippuessaan. Laulu on hienoa ja Saaren ja Tikkasen yhteistyö on luontevaa ja vakuuttavaa, Amélien ja Ninon kissa ja hiiri-leikki pyörii lavalla täynnä ihastusta ja jännitystä. Nuorta Amélieta näyttelevä Alisa Kujala tekee hyvää työtä, hän kulkee tarinassa mukana myös aikuisen Amélien rinnalla ja tämä on tosi kiva ratkaisu. Kujala tavoittaa hienosti Amélien tunteet siinä vaiheessa, kun tämä vasta alkaa tutustua mielikuvitusmaailmaansa ja päästää haaveensa valloilleen.

Jo mainittu puutarhatonttu (Lasse Lipponen, ääni Matti Leino) on ihana hahmo ja onnistunut roolisuoritus niin Lipposelta kuin Leinoltakin. Leino tekee riemukkaan roolin myös torikauppias Lucienina, Kolme viikunaa-laulu on mainio. Mika Kujala Amélien isän Raphaelin roolissa tekee varmaa työtä, pidin hänen hahmostaan kovasti, vaikka Amélien lääkäri-isä alussa vaikuttikin hankalasti lähestyttävältä. Kirsi Tarvainen tekee hyvän roolin Amélien äitinä, ja varsinkin kahvilan omistajana Suzannena, erityisesti Tukka hyvin-biisissä sekä Tarvaisen Suzanne että muu kahvilan jengi (Pihla Maalismaan Gina ja Pauliina Saarisen Georgette) pääsee loistamaan. Koko ensemble tekee hienoja rooleja ja heiltä sujuu luontevasti tanssi, laulu ja roolihahmon tarinan kertominen. Mainitaan erikseen vielä Aaro Wichmann Ginan ex-poikaystävän Josephin roolissa sekä Jouni Innilä Julien Dufayelin roolissa.

Amélien mielikuvitusmaailma ja kaunis musiikki ehtivät reilun kaksituntisen aikana ihastuttaa niin, että istuin katsomossa iloinen hymy huulilla ja seurasin innokkaasti, kuinka tarina saapui päätökseensä. Olipa muuten ihanaa, että loppukohtauksessa olivat vain Amélie ja Nino, ei mitään isoa joukkokohtausta, tanssia, laulua, bileitä ja vaikka mitä, kuten usein on, vaan nyt lopetettiin kauniiseen duettoon, yksinkertaisesti ja upeasti. Kokonaisuudessaan Amélie on varsin hurmaava musikaali, oikein ihana ja ihastuttava. Näyttelijät tekevät hienoja rooleja, laulut ovat kauniita, tanssia, lavastusta, pukuja ja tarinan kertomista on helppo ihastella, ja katsomosta astelee ulos varsin iloisella mielellä. Tällainen piristys tähän talvettomaan talveen oli ehdottomasti kaivattu ja paikallaan, kyllä nyt kelpaa taas ihastella maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita, vaikka tämä pimeä vuodenaika välillä synkistäisikin.