Kakarat

(Pieniä) spoilereita luvassa, lue siis varovaisesti!

kuva © Jussi Nahkuri

Ihastuin Yle Areenasta kokonaan löytyvään ja televisiossakin tällä hetkellä näytettävään Kakarat-sarjaan, joten päätin kirjoittaa siitä vähän pidemmän jutun kuin pelkät pikaiset kehut Twitterin puolelle. Homman nimi on lyhykäisyydessään se, että Asta (Elli Melasniemi) ja Joona (Vincent Kinnunen) suunnittelevat innokkaana tulevaisuuttaan, kunnes, yhtäkkiä ja yllättäen, elämä muuttuu ja suunnitelmat menevät uusiksi. Asta on nimittäin raskaana, ja nuoret joutuvat pohtimaan vanhemmuutta, sen vastuita ja vaatimuksia, unelmiaan, pelkojaan ja toiveitaan. Samaan aikaan Astan äiti Piia (Sanna Hietala) ja isä Mika (Kai Bäckström) toivovat varovaisesti uutta vauvaa, Asta ja tämän pikkuveli Eero (Wäinö Vänskä) kun ovat jo niin isoja. Joonan isä Henrik (Mats Långbacka) taas kamppailee alkoholin kanssa ja äiti Saara (Sari Havas) tekee töitä enemmän kuin pitäisi.

Kakarat ei varsinaisesti ole nuortendraama, mutta nuorten päähenkilöidensä ansiosta se varmasti vetoaa nuoriin katsojiin. Sarjassa kuitenkin riittää monipuolisia ja eri-ikäisiä hahmoja, joiden tarinaa se seuraa, eli samastumispintaa löytyy laajalti. Tässä näkyy myös Kakaroiden suurin ongelma, se, että niin monelle hahmolle on kirjoitettu niin iso tarinalinja, että oikein kenenkään tarina ei ihan pääse vaatimallaan tavalla esille (Astaa ja Joonaa lukuun ottamatta). Kakaroiden lukuisat sivujuonet ovat kyllä kiinnostavia, ja jos niiden kertomiseen olisi vähän enemmän aikaa, saisi katsoja niistä enemmän irti. Nyt hahmojen tarinat vähän hukuttavat toisiaan, mutta onneksi (ainakin minä) tapaan katsoessani täydentää niitä aukkoja, joita katsoessa jää, eli ei tämä niin haitannut. Ja kun juttuja jää avoimeksi, voi katsoessa "muokata" tarinaa haluamaansa suuntaan, tämä antaa mielikuvitukselle tilaa näin katsojankin roolissa. Kovin suuria aukkoja ei toki jää, enemmänkin niin, että tilanteet ja niihin reagoiminen jää ikään kuin vähän kesken, vaikka kohtauksen pointti tuleekin selväksi. Vähän harmi, että muutaman hahmon tosi hyvin rakennettuja ongelmia/vaikeuksia ei ehditty enempää seuraamaan, mutta onneksi minua kiinnostavin juoni oli Astan ja Joonan tarina, ja se rakennetaan maltilla ja sujuvasti.

Kakarat on syntynyt pääkäsikirjoittaja Terhi Arolan ja jaksokirjoittajien Jyrki Väisäsen ja Vilja Autiokyrön kynästä, ja käsikirjoitus on mukavan luonteva ja realistinen, siinä ei ole suurempia tökkäyksiä tai haparointeja, vaan kaikki dialogista monta jaksoa kestäviin juonen kulkuihin toimii vaivattomasti. Erityisesti dialogi on hienosti kirjoitettu, se edustaa hahmoja hyvin ja on persoonallista ja yksityiskohtaista, tarkkaa ja uskottavaa. Myös eri hahmot on hyvin kirjoitettu, vaikka heidän tarinansa jäävät vähän puolitiehen välillä, eivät hahmot kuitenkaan ole keskeneräisiä vaan valmiita ja kokonaisia. Ohjaus on Juho Kuosmasen ja Markus Lehmusruusun, ja he ovat pitäneet langat hyvin käsissään. Toki se, että sarjassa on muutama tarinalinja "liikaa", eli ihan kaikelle ei ole tarpeeksi tilaa rakentua, näkyy vähän ohjauksessakin, mutta eipä se haittaa. Kakarat ihastutti varsinkin raikkaalla ja todentuntuisella perhekuvauksellaan, tässä on hyvinkin monenlaisia ihmissuhdeongelmia, henkilökohtaisia kriisejä, oman ja muiden elämän pohdintaa ja vaikka mitä muuta ihmisdraamaa, ja se on sekä kirjoitettu että ohjattu (ja näytelty, siitä lisää kohta) taitavasti. Pidin siitä, että samalle aaltopituudelle ei niin vain palata, keskustelu on hankalaa ja valehteleminen helppoa, yhteiselo välillä ihan kummallista ja erimielisyydet joskus isojakin. Niinhän se on, mutta Kakarat näyttää sen jotenkin selkeämmin kuin muut sarjat, joita olen katsonut. Vaikka tämä joskus välitti tunnetta siitä, että hahmoilla ei ole tunteita tai mielenkiintoa toisiaan kohtaan, ei kuitenkaan ole kyse siitä, vaan pikemminkin siitä, että joskus elämässä ei viitsi tai ymmärrä huomioida toista, kunnes äkkiä taas muistaa, miten läheisyys tai perhe-elämä toimii. Perhedynamiikka on Kakaroissa mielenkiintoisesti kuvattu, erityisesti Astan perheen sisäisten suhteiden selviäminen pitkin sarjaa on virkistävän erilaista siihen nähden, mihin olen tv-sarjoissa tottunut. Toki Joonan perhe eroaa myös "tavallisesta", sillä Henrik ja Saara asuvat eri osoitteissa, vaikka ovatkin yhdessä.

Näyttelijäntyö on sarjassa oikein onnistunutta, monipuoliset hahmot on kaikki hyvin roolitettu, ja näyttelijät kertovat tarinaa kiinnostavasti. Astan roolissa nähtävä Elli Melasniemi on uskottava sekä unelmiaan rohkeasti tavoittelevana nuorena taiteilijanalkuna että hämmentyneenä ja ärsyyntyneenä tulevana äitinä, jonka suunnitelmat vauva pilaa. Asta kasvaa ajatukseen vanhemmuudesta hienosti kerrotulla tavalla, ja Melasniemi näyttelee Astan tunteet, pelot ja odotuksen tosi tarkkanäköisesti. Pidin siitä, että Asta ei missään vaiheessa ajattele, että okei, no, tämä meni nyt näin ja voi voi, vaan pitää tavoitteensa kirkkaina mielessään eikä ole missään vaiheessa "vain" äiti, vaan myös oma itsensä. Melasniemen roolityö on taitavaa, ja hän tekee Astasta mukavan itsevarman ja fiksun nuoren naisen, joka osaa olla päättäväinen ja kuunnella omia ajatuksiaan muiden neuvoessa ja käskiessä ympärillä. Vincent Kinnunen tekee luontevan roolin Joonana, joka kärrätään heti sarjan alussa armeijaan, ja joka joutuu sitten pohtimaan tulevaa isyyttä intissä. Kinnunen tekee Melasniemen tapaan tarkkanäköisen roolin, hän tuo hienosti esiin sen, mitä Joona ajattelee ja tuntee. Joona on tosi kiva hahmo, monikerroksinen ja realistinen, ja Kinnunen tavoittaa hyvin roolihahmonsa eri näkökulmat. Yhtä paljon kuin Astaa, myös Joonaa hämmentää ja pelottaa tuleva vanhemmuus, ja Kinnunen tekee onnistunutta työtä kuvatessaan nuoren miehen elämän mullistumista. Melasniemi ja Kinnunen ovat uskottava nuori pari, ja näyttelevät roolihahmojensa parisuhteen uskottavasti.

Sanna Hietala tekee sujuvaa työtä Piiana, hän tuo luontevasti esiin varsinkin sen, kuinka Piia joutuu kamppailemaan kateuden kanssa, kun hän ei saa vauvaa ja Asta saa. Vanhemman kateellisuus lapselleen on tosi mielenkiintoinen juttu, ja sille olisi suonut vähän enemmänkin ruutuaikaa. Tosi kiva kuitenkin, että se on tähän otettu mukaan, ja Hietala tekee hienoa työtä tätä esittäessään. Hän on vakuuttava myös muussa Piian elämään liittyvässä, ja pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Kai Bäckström on tosi kiva Mika, mukavan oloinen mies, jonka tarinaa Bäckström kertoo hyvällä otteella. Hän onnistuu tuomaan rooliinsa luontevaa tekemistä niin isän, kumppanin, palomiehen kuin ihan Mikan itsensäkin roolissa, ja näytteleminen on sujuvaa kohtauksesta toiseen. Mats Långbackan Henrik on hyvin tulkittu hahmo, jonka yksinäisyys tulee selvästi esille ja jonka toivoisi ehkä puhuvan suunsa puhtaaksi joskus, nyt Henrik tuntuu ennemmin teeskentelevän, että ongelmia ei olekaan, ja silloin ne tietenkin vain kasvavat. Långbacka tekee tasaista työtä, ja eläytyy rooliinsa onnistuneesti, häneltä sujuu näytteleminen monenlaisissa kohtauksissa ja tunnelmissa. Sari Havaksen Saara on tosi raikas hahmo, hänellä on jotenkin niin erilainen suhtautuminen moneen juttuun kuin kaikilla muilla, että jo se tekee Saarasta mielenkiintoisen hahmon. Toisaalta hän ärsytti minua monessa kohtaa, toisaalta hän taas teki juuri ne päätökset, joita olisin toivonut muidenkin hahmojen tekevän. Havas tekee hienon roolin ja tuo hahmoonsa onnistuneita yksityiskohtia.

Mainitaan vielä Wäinö Vänskän loistava rooli Eerona, mainio kapinoiva teini ja roolisuoritus, jossa riittää kapinoinnin lisäksi myös tunnetta ja ajatusta. Eeron tyttöystävää Sädettä näyttelevä Elli Heikkinen tekee hänkin vakuuttavan roolin, hyvä ote hahmoon ja juuri sopivanlainen asenne siihen, millainen Säde on. Joonan kaveria Eliasta näyttelevä Kheba Touray on roolissaan tosi mainio, Elias on huoleton mutta fiksu nuori mies, jota Touray näyttelee luontevalla tavalla. Markus Järvenpää armeijan kapteenina on tosi hyvä, ja Järvenpään ja Vincent Kinnusen väliset kohtaukset ovat yksi suosikkijuttuni Kakaroissa. Tosi hienosti rakennettuja hetkiä nämä, ja Järvenpään ja Kinnusen yhteistyö on luontevaa ja tilanteet tuntuvat aidoilta. Astan kaveria Roosaa näyttelevä Ronja Kuoppamäki tekee onnistuneen roolin, samoin Mikan työkaverina Siljana nähtävä Anna Ackerman. Aaro Airola alikersantti Pohjolana on loistava, kylläpä on päättäväinen ja itsepäinen tyyppi tämä Pohjola. Tai ehkä ei, mutta ainakin hän on kärkkäästi asettumassa Joonaa vastaan missä tahansa asiassa. Tosi hyvä rooli.

Kakarat onnistuu monessa asiassa ja on pääosin todella loistavaa, ajatuksella tehtyä draamaa, olkoonkin, että siinä on vähän liikaa sisältöä. Vaikka kaikki juonenkäänteet eivät siis saa tarvitsemaansa huomiota, on sarjassa paljon hienoja ja tärkeitä teemoja ja niitä käsitellään muutamaan otteeseen varsin virkistävällä tavalla. Mahtavaa, että tässä näytetään rohkeasti sekä hyviä että huonoja ja tosi huonojakin päätöksiä ja juttuja, vaikka välillä tekisikin mieli sanoa hahmoille, että nyt järki käteen ja vähän huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Teinivanhemmuus, erilaiset ihmissuhde- ja kasvamisongelmat sekä ihan vain arkiset vastoinkäymiset ovat kaikki mielenkiintoisia aiheita, kun ne esitetään harkitulla ja onnistuneella tavalla, ja Kakarat onnistuu tässä hyvin. Siinä on paljon mainioita draamallisia ja syvällisiä elementtejä, ja näiden lisäksi myös valoisuutta ja huumoriakin, vaikka mitään kovin komediallista ei tapahdu, ja se onkin hyvä. Sarja on onnistunut kokonaisuus, se tavoittaa tärkeimmät ajatuksensa ja kertoo tarinansa sujuvasti. Näyttelijäntyö on mainiota ja varsinkin nuoret näyttelijät loistavat rooleissaan, käsikirjoitus on uskottava ja tarkka, sopivan realistinen eikä mitenkään kaunisteltu, ja ohjauksessa on tartuttu oikeisiin yksityiskohtiin. Erityismaininta vielä kuvaukselle, muutama tosi kiva ja mieleenjäävä kuva näissä kahdessatoista jaksossa, hyviä ratkaisuja tehty sarjaa kuvatessa.

Suosittelen tutustumaan Kakaroihin, tämä löytyy Areenasta vielä melkein viisi vuotta, eli hyvin on aikaa vilkaista Astan ja Joonan tarinaa.