HÄÄT(Ö) @ 333kollektiivi

kuvat © Teemu Lehto

 Näin HÄÄT(Ö)-esityksen 27.10. Lepakkomies-baarissa.

Naimisiin menossa oleva Kaapo (Olavi Angervo) on tullut siskonsa Amandan (Rebekka Holi) kanssa katsomaan häille mahdollista jatkopaikkaa Lepakkomiehen kellaritilasta. Töitä hiki päässä painava, kauppiksesta pian valmistuva, kihlattunsa kanssa triathlonia treenaava Kaapo vaikuttaa melkoisen stressaantuneelta eikä hänellä ole tilasta mitään positiivista sanottavaa, mutta Amanda näkee paikassa mahdollisuuksia vaikka ja mihin. Ja ihan varmasti mahtuvat kaikki vieraat, ei sitä nyt kannata sen enempää pohtia. Eivätkä he muutenkaan voi vielä minnekään lähteä, kun varta vasten heidän takiaan on kellaria tulossa joku tyyppi esittelemään. Ja kuinkas ollakaan, se on juuri Kaapon nuoruudenihastus Elias (Alberto Rama), joka paikalle ilmestyy. Taitaapa olla kaksikolla vielä jotain tunteita keskenään selvittämättä...

Teatteria baarin kellarissa? Kyllä kiitos! Ja oli meikälle moista jo toinen kerta, mutta edellisestä on mennytkin sitten seitsemän vuotta. Tällä kerralla asetelma oli erityisen mainio, sillä esitys ihan oikeasti tapahtuu siinä tilassa, jossa sitä esitetään. Baarin kellari on oma itsensä, ja dialogissa ja näyttelemisessä se myös otetaan mukaan ja tiedostetaan osana esityksen luomaa todellisuutta. HÄÄT(Ö) kiertää esitettävänä monessa paikassa, ja olisikin kiinnostavaa nähdä tämä uudestaan jossain toisenlaisessa ympäristössä, joka varmasti tuo esitykseen omanlaisensa fiiliksen. Tii Taxellin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa esityksessä on herkullinen lähtökohta, ja ai että kuinka herkullisen hurmaava, hauska ja herkkä esitys tämä olikin, hyvällä tavalla täynnä kiusaantumista, jännitystä ja haparoivia yrityksiä päästä tunteisiin kiinni. Esityksen komiikka on tilanteisiin, tekstiin ja fyysisyyteen sidottua, välillä suorastaan absurdin yli menevää, mutta ei kuitenkaan kokonaisuudesta irrallista tai tarinaa vastaan kulkevaa. Siinä on myös hienoa spontaaniutta ja improvisaation tuntua, joka vapauttaa ilmaisua aidon tuntuiseksi ja antaa esiintyjille tilaa ottaa kiinni tilan ja yleisön tunnelmasta. Yleisö nimittäin on osa esityksen maailmaa, vaikka tämä ei varsinaisesti osallistavaa teatteria olekaan. Immersiivinen teatteri on parhaimmillaan ihan suosikkijuttuni, mutta jos täytyy "pelätä" että vahingossa syntynyt katsekontakti näyttelijän kanssa johtaa siihen, että on kohta itse valokeilassa, olen jo epämukavuusalueellani. Vaan en tässä, sillä nyt sai olla osa esityksen maailmaa hyvällä meiningillä, ei tarvinnut yhtäkkiä varautumatta osallistua mutta koki silti olevansa osa samaa todellisuutta kuin hahmot ja koko kellarillinen muita katsojia. Neljättä seinää tässä ei oikeastaan edes rikota erikseen, vaan sitä ei ole ollenkaan, ja yleisön läsnäolon ja reaktioiden huomiointi on toimivasti osa kokonaisuutta. Se, että hahmot näkevät katsojat ja tiedostavat yleisön olemassaolon, tuo kokonaisuuteen mainiota sähköisyyttä ja veikeää tunnetta.

Näyttelijät ovat lavalla hyvin uskottavasti sisällä hahmoissaan, ja etenkin heidän tunteissaan. Pienessä tilassa olikin ihanaa katsoa ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista roolityötä, jossa on samaan aikaan riemukasta, korostettua komiikkaa ja valtavasti sydäntä ja rehellisyyttä. Kolme hahmoa ovat kaikki tosi erilaisia ja tilanteissa erilaisella energialla läsnä, ja ihmissuhteet, dynamiikka ja kohtaamiset rakentuvat viihdyttävästi ja tarkkanäköisesti. Komediallinen ja draamallinen kulma ovat tasapainossa, joka mahdollistaa sen, että ensin naurattaa vedet silmissä mutta äkkiä se ihan sama hetki jo herkistää ja liikuttaa. Ja se vasta tuntuukin katsomossa ilahduttavalta, silloin ollaan aitojen tunteiden äärellä. Se on myös komediallisissa esityksissä parasta, sillä rakastan sitä, kun naurun, huvittavuuden ja huumorin läpi, sisällä ja rinnalla näkyy paljon lämpöä, herkkyyttä ja aitoutta. Tämän sekä teksti että näyttelijäntyö tavoittavat oivallisesti, ja sitä on ilo katsoa. Näyttelijäkolmikko pelaa saumattomasti yhteen, ja tuo hahmojen väliset kohtaamiset, tunteet ja historian esiin vaivatta. Olavi Angervo tekee epävarmuuksissaan ja pakahduttavassa stressissään tärisevästä Kaaposta kokonaisen tulkinnan, ja on roolityössään vahvasti läsnä. Angervo näyttelee hahmoaan yksityiskohtaisesti, ja on taitava välittämään eri nyansseja ja tunnetiloja koomisista koskettaviin. Kaapolla on melkoisesti solmuja avattavana, ja ehkäpä hän niistä jo hieman tarinan aikana kiinni saakin. Alberto Rama tekee hienosti rakennetun roolityön Eliaksena, hänen näyttelemisensä on tarkkaa ja onnistuneesti tilanteissa ja tunnelmissa kiinni. Pidin etenkin niistä hetkistä, joissa Elias "haastaa" Kaapoa ja menee tämän tilaan, Ramalla on oivallinen lähestymiskulma hahmonsa toimintaan näissä. Myös turhautumisen ja toisaalta sitten huolestumisen ilmaisussa Rama on hyvin uskottava. Rebekka Holi näyttelee Amandaa hurmaavalla energialla, ja tuo tämän ja Kaapon suhteeseen paljon sellaista sisarusten välistä dynamiikkaa, joka tuntuu aidolta. Holin näyttelijäntyössä on paljon tasoja, ja hän liikkuu niiden välillä ja eri sävyissä taitavasti. Komediallinen tekeminen on timanttista, ja sekä vakavuus että herkkyys sujuvat hyvin. Holi vastaa myös esityksen musiikista ja äänisuunnittelusta, ja hyppää paristi pianon taakse. Jestas että oli riemukas – ja paljon muuta – se siskon ja veljen vetäisemä laulu Kaapon tulevalle vaimolle!

Vaikka alkuasetelmasta voi ehkä arvata, mihin homma päättyy, riittää esityksessä yllättävyyttä ja odottamattomia hetkiä. Parasta tässä oli se, miten luontevasti kaikki tapahtuu ja tarinaa tulkitaan, kaikkeen epäröimättä heittäytyen ja välillä ihan täysillä revitellen. Joskus se saattaisi syödä pohjaa vakavemmilta tai herkemmiltä teemoilta, mutta HÄÄT(Ö) onnistuu tasapainottamaan vauhdikkaan, äänekkään ja riehakkaan koomisuuden pienesti ilmaistun, hiljaa ja hetkessä tapahtuvan rehellisen draaman kanssa. Nyt molemmat ilmaisun ääripäät, eleettömyys ja korosteisuus, tukevat ja ruokkivat toisiaan. Kumpaakaan ei ole liikaa, eikä kumpikaan nouse dominoimaan, vaan kokonaisuuden rakentumisessa on tarkkaa dynamiikkaa ja hyvin nähty se, miten missäkin hetkessä nostaa teemoja esiin ja antaa tapahtumille tilaa. Kun tekstin arkisuus ja ihmisten tunteiden suuruus ovat läsnä hetkessä, se synnyttää tunnistettavaa ja herkullista tilannekomiikkaa. Tähän ei tarvita suuria lavasteita tai monia tapahtumapaikkoja, vaan valittu esitystila itsensä näköisenä, hahmojen heille oivasti sopivat asukokonaisuudet ja muutama tarpeistollinen juttu riittävät oikein hyvin. Tilassa liikkuminen, yleisölle puhuminen ja yksityiskohtien, kuten seinäpaneelien, valojen tai lattian tahrojen, huomioiminen syventävät sitä, että tämä tarina tapahtuu juuri tässä ja juuri tällä hetkellä. Seinäpaneeleista tuli mieleen se, että eipä ole tainnut noin täynnä latausta olla mikään seinäpaneelipuheenvuoro ennen tätä. Eikä siinä, enpä ole uppoutunut myöskään mihinkään sijoittamisselityksiin näin tarkasti koskaan.

Suosittelen siis, ja lämmöllä! Nauroin niin paljon, ja nautin myös. HÄÄT(Ö) on nuorten tekijöiden raikasta ja hienoa teatteria, suloisesti tunteet, ihmiset ja välillä hirveän hankalat ja monimutkaiset tilanteet keskiössä, ja sitten kuitenkin sen tajuaminen, mitä elämältä kaipaa ja haluaa. Teksti on ihanan arkinen ja tunnistettava, tilanteissaan hauska ja hellyyttävä, ja tavoittaa teemoistaan tarkkoja huomioita. Näyttelijöiden luontevan läsnäolon kautta kokonaisuus rakentuu uskottavaksi ja esityksen maailma muodostuu kuplaksi sen tekijöiden ja kokijoiden sekä esityspaikan ympärille. Ilman väliaikaa tämä kesti vähän reilun tunnin, eikä hetkeksikään käynyt aika pitkäksi tai jännite herpaantunut. Etenkin pidemmät sanattomat hetket, jotka saivat yleisössä aikaan monta naurunpurskahdusta, olivat erinomaisia koko ajan pidemmäksi venyessään, samoin (totta kai) pidin niistä hetkistä, joissa annetaan suojausten ja selittelyn väistyä, ja kohdataan toinen rehellisesti. Kehuja ansaitsee myös kokonaisuuden rytmitys, joka on varsin onnistunut, pitää otteessaan ja tuntuu kuitenkin tapahtuvan hetkessä. Ja hei, sekin esityksen aikana selviää, miksi hääkutsussa lukee häät(ö).