Dracula – karmiva komedia @ Linnateatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Linnateatterilta

kuvat © Peter Sebastian

Näin Draculan 7.11.

Kiinteistövälittäjä Jonathan Harker (Elias Keränen) matkustaa Transilvaniaan tapaamaan syrjäisellä ja synkällä seudulla asuvaa uutta asiakasta, joka on kovasti kiinteistökauppoja tekemässä. Asiakas tahtoo tavata vasta auringon laskettua, mikä on vähän kummaa, mutta asiakashan on aina oikeassa eikä Jonathan hyviä kauppoja tahdo pilata. Linnassaan kiinteistövälittäjän vastaanottaa kreivi Dracula (Emil Kihlström), pitsipaita lihaksista pinkeänä ja jumppakuminauha napsuen. Kiinteistökauppojen lomassa ehtii Jonathan esittelemään kreiville myös kihlattunsa Lucyn (Pihla Maalismaa) kuvaa, ja neitokaisen kauniisti kaartuva kaula saa Draculan kulmahampaat kutisemaan. Pian onkin kreivi matkalla Lontooseen uusia kiinteisöjä ja toivottavasti myös Lucyn kaunista kaulaa intiimimmin tarkastelemaan. Siinä tulevat Draculalle tutuiksi myös Lucyn isä, tohtori Westfeldt (Emmi Kangas), ja sisar Mina (Lari Halme), joista etenkin jälkimmäinen pyrkii tekemään hyvinkin läheistä tuttavuutta kiehtovan uuden kundin kanssa. Tämä ei olekaan aivan niin hyvä idea, sillä pian kreivin todellinen luonto selviää itse kullekin... Mutta onnistuuko vampyyrin keihästäminen edes silloin, kun mukana on käytännönläheinen ja kylmähermoinen tohtori Jean Van Helsing (Halme)?

Gordon Greenbergin ja Steve Rosenin kirjoittama Dracula: A Comedy of Terrors ei ole minulle ihan vieras juttu, vaikka en tätä näytelmää ennen olekaan nähnyt. Jokin algoritmin oivallinen ominaisuus nimittäin alkoi asettaa somefeediini kaiken mahdollisen Dracula-materiaalin jo silloin, kun tätä ensimmäistä kertaa New Yorkissa esitettiin, ja olenkin kaikki olemassaolevat videot ja kuvat parin vuoden aikana tainnut esityksestä nähdä. Bram Stokerin alkuperäinen Dracula-romaani sen sijaan on minulle tarinaltaan aika vieras, vaikka minulla onkin vampyyrikauteni aikanaan ollut. Se tosin keskittyi hieman modernimpaan verenimijäkuvastoon. Mutta vampyyrit, nuo pimeän yön kiehtovat kulkijat, ovat aina kiinnostaneet ja innostaneet, ja tokihan lavallakin olen heikäläisiä aiemmin nähnyt Vampyyrien tanssi-musikaalissa. Ja nyt sitten siis tässä karmivassa komediassa, jonka on Linnateatteriin ohjannut Chris Whittaker ja suomentanut Markko Heinonen. Nopeatempoisen ja herkullisen farssimaisen näytelmän vahvuus ovat sen hahmot sekä heidän tulkitsijansa, ja se, miten tämä on samaan aikaan aika pöhköä viihdettä mutta osuu kuitenkin intertekstuaalisilla viittauksilla lähdemateriaaliinsa, ja onnistuu pöllyttämään niin vampyyri-, kauhu-, farssi- kuin goottiromantiikan konventioita. Ja 1800-luvun lopun ajan- ja yhteiskunnan kuvaa myös! Sillä kaikkihan sen tietävät, että vampyyrit ovat verenhimoisia mutta vastustamattoman hyvännäköisiä, naiset ovat hentoisia ja heidän tärkein työnsä on olla vaimoja ja äitejä, tohtori nyt vain yksinkertaisesti on mies, ja maalaistorilta ostettu valkosipuli on parasta luomusertifikaatin ja yliluonnollisia voimia torjuvien ominaisuuksien kanssa. Tai jotain sinnepäin. Vaan tässäpä tarinassa monin tavoin turhautuneet ja tukahdetut naiset ottavat ohjat käsiinsä, monenlaisin lopputuloksin, ja miehet siinä sivussa sitten selvittelevät ja sotkevat asioita. Tapahtumat liikkeelle tönäisee kreivi Dracula, mutta on siinä pitkäikäisellä vampyyrilläkin ihmettelemistä, kun oma lumovoima ei aina pure sellaisella tavalla mihin on tottunut.

Whittaker on tullut minulle tutuksi niin musikaaliohjauksesta kuin -koreografioista, ja nyt ensimmäistä kertaa puhenäytelmän parissa hänen työtään pääsin näkemään. Whittakerin ohjaus tuo kokonaisuuteen rytmiä ja ryhtiä, hyvin jouhevaa etenemistä jossa nauru ja huumori kuplii vaivattomasti. Välillä joissain kohtauksissa jäi epämääräinen tunne siitä, että niihin olisi voinut lisätä napakkuutta, mutta en oikein osaa tarkentaa tätä ajatusta. Erityisesti ohjauksessa vakuutti komediallisten nyanssien ja sävyjen tunnistaminen ja ymmärtäminen, joka tuo farssimaiseenkin kokonaisuuteen syvyyttä. Dracula on näytelmä, joka viittaa paljon itsensä ulkopuolelle ja nojaa pitkään kulttuuriseen perinteeseen, ja kun tämä sekä tunnistetaan että sitä hyödynnetään niin tekstin, ohjauksen, näyttelemisen kuin visuaalisten asioiden tasolla, se antaa esitykselle paljon hyvää ja tuo komediaan iskevyyttä. Lavalla vaikuttaa olevan myös tilaa revitellä, ja näissä hetkissä tuntui huvittuvan paitsi yleisö, myös esiintyjät. Esityksen energia ja fiilis ovat kohdillaan, ja riemukkaaseen komediaan heittäytyminen on vauhdikasta ja viihdyttävää. Vaikka tyylilaji ja huumorin keinot ovat farssimaisia ja fyysiseen ja tilannekomiikkaan nojaavia, eli tavallaan yleisölle helposti pureskeltavia ja nopeasti toimivia, ei tässä mennä komedian suhteen sieltä missä aita on matalin, vaan kaikki on tarkkaa ja harkittua.

Tärkeän osansa kokonaisuuteen ja sen koomisuuteen tuovat visuaalisuus ja äänisuunnittelu, joista vastaavat Mika Haaranen (lavastus), Tuula Bergqvist (puvustus), Minna Pilvinen (peruukit ja maskeeraus), Nanna Mäkinen (tarpeisto), Esa Näykki (valot), Jan Lamberg (ääni) ja Oskari Vahvaselkä (sävellys ja sovitus). Lavastus on veikeästi goottiromanttinen ja moderni, siinä on näyttävyyttä ja pilkettä silmäkulmassa. Rakastin pyöröoviaukkoja! Ja kattokruunuja! Tarpeiston lentelevää lepakkoa rakastin myös, ja nautin kovasti kohtauksesta, jossa sitä luudalla läimitään. Ilahdutti myös lahja, jonka kreivi Lucylle antaa, onkohan siellä haettu pistokkaita naapuriteatterista... Puvustuksessa on samaan tapaan ajankuvamaista tunnelmaa modernilla twistillä, Draculan kohdalla tyylillä "vähemmän on enemmän" ja muilla hahmoilla välillä monikerroksistenkin asukokonaisuuksien muodossa. Peruukit ja puvut vaihtuvat pikavauhdoissa käsittämättömällä tahdilla, ai että! Tämä hämmästytti ja riemastutti. Etenkin Minan punaisisia kutreja ihailin. Samoin ihailin sitä, että vaikka tämä on komedia ja riemukas sellainen, ja vaikka Dracula on koominen hahmo kuten muutkin, on hän silti lavalla myös suupielet ja sormet veressä kuten vampyyrin kuuluu. Valossa, äänessä ja musassa otetaan ilo irti erityisesti dramaattisista hetkistä, niissä kohotetaan jännitystunnelmaa ja korostetaan kauhukliseitä herkullisella tavalla. Myös Draculan sisääntulot ja poseeraukset ovat valon ja äänimaailman suhteen oivallisia, juuri tunnelmaan sopivia. Spay-pulloille savu-/höyrykoneina erityismaininta.

Lavalla taituroiva viisikko heittäytyy rooleihinsa ja esityksen tyylilajiin valloittavasti ja vaivattomasti, ja he pelaavat erinomaisesti yhteen. Emil Kihlström on Draculana juuri sopivan itsevarma ja huoleton, hyvin perillä itsestään kaikilla osa-alueilla. Ja toki kreivin kuvittelisi itsensä tuntevan, kun on vuosisatoja elänytkin. Kihlströmin roolityössä on valloittava koominen sävy, siinä on sekä varmuutta että hämmennystä, kun ei kreivi olekaan niin vastustamaton kuin luulee. Komediaa tasapainottaa oiva vaaran tuntu, joka tähän hahmoon mielestäni ihan joka tyylilajissa kuitenkin kuuluu. Pihla Maalismaa tekee Lucyna tarkan roolityön, lukee komediaa näppärästi ja antaa hahmolleen tilaa kasvaa. Lucy on nainen aikana, jolloin hänen rohkeuttaan, uteliaisuuttaan ja paloaan ei nähdä, ja tämän Maalismaa onnistuu komedian kehyksissä tulkitsemaan hyvin uskottavasti. Elias Keränen tekee Jonathanina riemukkaan roolin, hän on tarkasti perillä hahmonsa persoonasta ja näyttelee tämän reppanan ja vaaroja kaihtavan nuorukaisen tunnelmia sujuvasti. Vaan ai että kun astuu Jonathan vaaran vyöhykkeelle! Sitten kuulkaa mennään eikä meinata. Lari Halme ja Emmi Kangas urakoivat molemmat kaksi isompaa roolia, ja vaihtavat pukua ja peruukkia sekä olinpaikkaansa lavalla välillä sellaisella tahdilla, että se tuntuu jo fysiikan lakien puitteissa mahdottomalta. Huh heijaa! Halme on Minan roolissa ihastuttavan sisällä roolissaan, ja komediallista timanttia jokaista elettä, ilmettä ja äänenpainoa myöten. Van Helsingin roolissa no-nonsense-asenne ja turhia todistelematon itsevarmuus iskevät, ja Halme tuo taitavasti komiikkaa myös tähän hahmoon, aivan eri kulmalla kuin Minan roolissa mutta yhtä toimivalla otteella. Mikä muuntautumiskyky! Ja muuntautuvainen on myös Kangas, joka Renfieldin ja tohtori Westfeldtin rooleissa tulkitsee niin hermostunutta energiaa kuplivaa, ötököitä popsivaa potilasta kuin aavistuksen pöyhkeää, asemaansa tyytyväistä tohtoria. Kangas on ajoituksissaan ja eläytymisessään erityisen mainio, ja varsinkin tohtorin roolissa hänen komediallinen tarkkuutensa tarjoaa loistavia hetkiä. Lavalla tehdään yhteistyötä, jossa komedian ja tarinan rytmi elävät jokaisessa esiintyjässä yhdessä ja erikseen, ja se vie kokonaisuutta tosi hienosti eteenpäin.

Herkullista komediaa tarjoilee siis Dracula, hyvässä rytmissä ja hienolla heittäytymisellä. Roolitöissä on vapautunutta energiaa, ja kaikenlaisia vampyyri-, gootti- ja komediakonventioita oivallisesti hyödyntävä parituntinen viihdyttää sujuvin ottein. Hujauksessa meni aika ja hupaisaa oli! Vaikka tämä ei ollut ihan niin hauska kuin odotin (eli siis ei osunut omaan huumorintajuuni ihan kuten ajattelin), viihdyin oikein hyvin ja monesta kohtauksesta nautin aivan täysillä. Ilahduin suuresti silloin, kun Linnateatteri ilmoitti tämän tekevänsä, ja miten mahtavaa onkaan, että Draculan eka suomiversio on näin vallaton ja hurmaava, tyylilajille uskollinen ja kokonaisuutena vahva ja vauhdikas!