Ronja, ryövärintytär @ Seinäjoen kaupunginteatteri

kuvat © Jukka Kontkanen

Näin Ronja, ryövärintyttären 21.3.

Ryövärintytär Ronja (Kaisla Ollila) syntyy ukkosyönä, jona Matiaksenlinna halkeaa kahtia ja linnanpuolikkaiden välille syntyy Helvetinkuilu. Vuosia myöhemmin Ronja on utelias ja seikkailunhaluinen lapsi, joka on vihdoin saanut luvan kulkea vapaasti ja tutkia paikkoja linnassa ja sen ulkopuolella. Helvetinkuilulla Ronja tapaa Birkin (Jussi Lukács), kilpailevan ryövärijoukon johtajan pojan. Perheidensä välisestä vihasta huolimatta lapset ystävystyvät. Kun Ronjan isä Matias (Jukka Puronlahti) ja Birkin isä Borka (Esa Ahonen) saavat tietää lastensa solmimasta ystävyydestä ja kieltävät sen, riittääkö lasten rohkeus aikuisten käskyjä vastaan? Onko parempi jättää turvallinen koti ja muuttaa metsään, jossa saa vapaasti viettää aikaa kenen kanssa haluaa, kuin jäädä perheen luo, joka välittää vain pitää yllä vanhaa kiistaa?

Ronja, ryövärintytär on yksi suosikkitarinoitani, ja aina kun kirjoitan siitä, toistan itseäni sanomalla, miten Ronjaa rakastan. Ja tottahan se, rakastan tätä ihanaa, villiä, iloista tarinaa rohkeudesta, ystävyydestä, luonnosta ja oman tiensä löytämisestä! Astrid Lindgrenin seikkailusatu on Seinäjoella tehty musiikkinäytelmänä Magnus Lindmanin dramatisoinnin pohjalta, Peter Adolfssonin sävellyksenä. Suomennoksen takana on Kaisa Lundán ja ohjaus on Pauliina Saloniuksen käsialaa. Tämä Lindmanin dramatisointi kirjasta ei ole suosikkini, vaikka pidänkin siitä, että Ronjasta on tehty musiikkinäytelmä. Laulut sopivat esitykseen erinomaisesti ja niitä voisi olla enemmänkin. Sen sijaan dramatisoinnista "puuttuu" asioita ja hetkiä, jotka ovat minulle tarinassa tärkeitä, kuten villihevoset. Niiden pois jättäminen kirpaisee välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta aina eniten pidän niistä Ronja-näyttämösovituksista, joissa kaikki itselleni tärkeimmät jutut ovat mukana. Sekin ehkä vaikuttaa, että ensimmäiset näkemäni versiot Ronjasta ovat jättäneet lähtemättömän jäljen, jonka perusteella tarinaa katson. Niinpä kaikki sellainen, jota ei toisenlaisissa sovituksissa ole mukana, saa tiedostamattakin vähän kaipaamaan pois rajattua. Eri dramatisointeja on toisaalta myös mielenkiintoista katsoa – mitä on otettu mukaan, mitä jätetty pois, ja millaisen painotuksen eri kohtaukset saavat? Kuitenkin tarina itsessään on tietenkin juuri se ihana vanha tuttu, joten myös tämä Seinäjoen Ronja, ryövärintytär, kuudes eri Ronja-versio jonka olen nähnyt, valloitti minut heti ensi hetkistä lähtien. Itse asiassa jo ennen esityksen alkua, kun ihailin näyttämön sivuja koristavia kankaita ja niiden peurakuviointia.

Pauliina Saloniuksen ohjaus on varmaa ja sopivasti vallatonta. Tarinan teemat tulevat hienosti esiin, eikä esityksessä väistetä myöskään tarinan pelottavia tai synkkiä hetkiä. Metsän olennot ovat kiehtovia, hauskoja ja kauniita, mutta myös salaperäisiä, kauhistuttavia ja vaarallisia. Vastaan tulee leikin ja ilon lisäksi surua, menetystä ja säikähdyksiä, mutta ne kuuluvat elämään. Saloniuksen ohjauksessa on sellaista arkista huolettomuutta ja turhasta huolehtimattomuutta, joka sopii Ronjan tarinaan. Elämänilo ja isot tunteet ovat lavalla peittelemättä, juuri sillä riemulla, jolla Ronja syleilee uusia kokemuksia ja asioita. Jyri Nummisen koreografioissa on samaa fiilistä, riemua, vauhtia ja hyvää meininkiä. Juho Lindströmin lavastus yhdessä hänen ja Matti Pekkasen videosuunnittelun sekä Hannu Raja-Ahon valosuunnittelun kanssa loihtii lavalle upeita maisemia ja tapahtumapaikkoja. Projisoinnit tuovat lavastukseen erinomaisesti lisää tehoa ja näyttävyyttä, ja sadunomainen tunnelma tukee niin esityksen iloisimpia, taianomaisimpia kuin pelottavimpiakin hetkiä. Rutjankoski näyttää hurjan hienolta! Lavastus itsessään tuo tutut paikat Matiaksenlinnasta Helvetinkuiluun ja Karhuluolasta Matiaksenmetsään lavalle onnistuneesti, erityisesti Matiaksenlinna ja Helvetinkuilu näyttävät huikeilta. Leena Rintalan puvustus sopii ryövärijoukolle mainiosti. Värejä ja materiaaleja on paljon erilaisia ja vaatekerroista tulee mielikuva, että asujen osia on yhdistelty ryöväyssaaliista itselle sopivaksi kokonaisuudeksi. Ihastuin hetkeen, jossa ryöväreillä on erilaisia päähineitä, ne ovat kiva yksityiskohta ja mainiosti viestivät myös sitä, että vaatekappaleet on ryövätty, ja siksi niitä on paljon erilaisia. Puvustuksessa on valtavasti yksityiskohtia, ja asut sopivat kantajilleen hyvin. Aliina Ilosen kampaukset ja maskit ovat onnistuneita ja tekevät ryövärijoukon jäsenistä tunnistettavia, persoonallisia tyyppejä. Erityisesti Loviisan (Natalil Lintala) hiukset ja sarvikoriste sekä useammankin ryövärin pörheät parrat ihastuttavat.

Ronjaa näyttelevän Kaisla Ollilan energia säteilee katsomoon saakka, ja Ollila tekee Ronjan roolin rempseästi, loppumattomalla uteliaisuudella ja tarkalla kyvyllä tehdä havaintoja maailmasta. Ronja on terävä tyttö, hän ei sulata epäoikeudenmukaisuutta tai vähän sinne päin vastattuja kysymyksiä, vaan vaatii saada tietää, oppia ja kokea. Ronjan ennakkoluuloton asenne ja nokkeluus ovat Ollilan roolityössä läsnä alusta loppuun, ja hän tekee hahmosta hurmaavan, vivahteikkaan tulkinnan. Jussi Lukács on mainio Birk, joka ei häviä Ronjalle nokkeluudessa mutta lähestyy maailmaa vähän eri tavalla, jotenkin lempeämmin. Siinä missä Ronja syöksyy suoraan toimintaan, Birk suunnittelee ja harkitsee. Lukács tekee roolinsa näppärällä otteella, pidän siitä, miten hänen Birkissään on huumorintajua ja asennetta. Ronjassa ja Birkissä on sekä paljon samaa että paljon erilaista, ja heidän ystävystymisensä on ihanaa seurattavaa, ihan suosikkijuttuni tarinassa. Ollila ja Lukács pelaavat yhteen saumattomasti, aina Ronjan ja Birkin keskinäisestä kilpailusta varovaiseen yhteistyöhön ja ystävyyden alkuhetkistä siihen, että heistä tulee sisko ja veli. Heidän yhteistyönsä on uskottavaa ja saa sekä nauramaan että lämmittää sydäntä.

Jukka Puronlahden Matias uhoaa suureen ääneen ja purkaa turhautumistaan tavaroita viskomalla, mutta osaa olla myös lämmin ryöväripäällikkö ja turvallinen isä Ronjalle. Puronlahti tekee roolinsa hyvällä huumorilla, hänen Matiaksessaan on uskottavaa johtajaenergiaa ja sopivasti komiikkaa. Natalil Lintala on hurmaava Loviisa, jämäkkä ja järkevä nainen, joka pitää ryövärijoukon kurissa ja kasvattaa siinä samalla tyttärestään uuden sukupolven ryöväriä, tai kenties jotain aivan erilaista. Lintalalla on rooliinsa lempeän päättäväinen ote, ja hänen laulamanaan Susilaulu soi sielukkaasti. Ryövärijoukossa on monta mainiota persoonaa, ja jokainen ilahduttaa läsnäolollaan lavalla. Erityisesti Timo Luoman viisas, hauska, vanha ja raihnas Kalju-Pietu, Jussi Jätinvuoren komiikantajuinen Rontti ja Jani Johanssonin symppis Pikku-Plootu jäivät mieleen. Sanni Lehdon ajattara on hirvittävän upea ja kiehtovan karmiva, ja Jani Johansson ja Mia Vuorela kakkiaisina hauskuuttavat metsänotusten napakalla asenteella ihmisten seikkailuja kohtaan. Koko näyttelijäporukka tuo lavalle niin mystisiä metsän olentoja kuin hurmaavia ryöväreitäkin, ja klassikkosatuun hypätään vauhdikkaalla, tarinan sävyt hienosti tavoittavalla tavalla.

Seinäjoen kaupunginteatterin Ronja, ryövärintytär on vauhdikas ja energinen esitys, jonka visuaalisuus ja roolisuoritukset sekä lavalle tuotu kokonaisuus valloittavat. Isoja teemoja ja tunteita käsittelevän tarinan näyttämöversio uppoaa niin nuoriin kuin vähän vanhempiinkin katsojiin. Satuin samaan esitykseen useamman koululuokan kanssa, ja lapsiyleisön reaktioita seuratessa upposin itsekin syvälle tarinan satumaailmaan. Hihityksiä, henkäyksiä ja huudahduksia kantautui säännöllisin väliajoin ympäri katsomoa, ja esitys tuntui vievän täysin mennessään kaikki katsomossa istujat. Minä ainakin viihdyin Matiaksenmetsässä seikkaillessani niin, että sen taika pyörähteli ympärilläni vielä junamatkalla kohti kotia.

Näin esityksen lehdistölipulla, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!

Koesoitto @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Tero Vihavainen

Näin Koesoiton 20.3.

Suosiosta aiemmin nauttineen, sittemmin tauolle jääneen bändin rumpali Josa (Paavo Kerosuo) ryhtyy kasaamaan vanhaa porukkaa takaisin yhteen. Kitaristi Pete (Antti Korhonen) on heti mukana, hänen siskoaan, kosketinsoittaja Lisaa (Veera Railio) täytyy vähän suostutella. Sitten on jäljellä vielä yksi. The Ääni. Mutta tämä sanoo ei, ja todella selvästi sanookin. Mikäs sitten avuksi? Ei muuta kuin koe-esiintymiset tulille ja uutta vokalistia etsimään. Joukkoon hyppääkin mukaan pian Sumu (Tuuli Paju), joka uutena tulokkaana saa huomata, että toisten kaavoihin sopimisessa on hankaluutensa. Kun bändi alkaa treenaamaan kohti paluukeikkaa, yksi jos toinenkin saa huomata myös sen, että kun tehdään intohimoprojektia, tavalliset työpaikkasäännöt lentävät romukoppaan ja sen ääni kuullaan, joka huutaa kaikista kovimmin. Mutta pitääkö sellaista sietää?

Tuomo Rämön käsikirjoittama Koesoitto on tuoretta musiikkiteatteria, se sai ensi-iltansa viime viikolla. Markus Järvenpään ohjaamassa esityksessä ihmissuhteita, bändisuhteita ja työsuhteita käydään lavalla läpi huumorilla, tunnistettavasti ja myös koskettavasti. Bändihomma nostaa kaikista esille parhaat ja huonoimmat puolet, ja kun kaikki yrittävät saada äänensä kuuluviin eikä kukaan tiedä miten, syntyy väkisinkin ristiriitoja. Neljän näyttelijän porukka näyttelee, laulaa ja soittaa tarinan erinomaisesti, pidin tästä tosi paljon! Etukäteen tiesin Koesoitosta vain sen, että bändiä kasataan uudelleen kokoon ja mukaan tulee uusi jäsen, joten en osannut odottaa sitä, millaisia hahmot ovat, miten tarina kerrotaan, mitä kaikkea siinä tapahtuu ja millaisia teemoja käsitellään. Olikin siis ihanaa istua katsomossa ja huomata, kuinka vähitellen tykästyi esitykseen enemmän ja enemmän. Rämön käsikirjoitus on tosi tarkkanäköinen ja onnistunut, teksti on sujuvaa ja tarinassa hienosti paljon kaikkea myös rivien väliin latautuneena. Kaikki hahmot ovat ihan mahtavia persoonia, ja heidän kehitystään on mukavaa katsoa. Jokainen kasvaa, oppii ja tajuaa asioita, omalla tyylillään ja tahdillaan. Ihmiset ovat erilaisia, ja se saattaa ärsyttää varsinkin kireissä tilanteissa, mutta aika hienosti erilaiset ihmiset myös sopivat samaan bändiin ja toistensa elämään. On kiinnostavaa katsoa, miten "ulkopuolinen" Sumu otetaan mukaan bändiin ja millaista on olla se uusi tyyppi, joka ei tiedä vanhoja juttuja, ei osaa vanhoja toimintatapoja eikä tiedä, miten bändissä on totuttu kohtelemaan toisia. Kiinnostavia ovat myös bändiläisten suhteet toisiinsa ja se, miten ne esityksen aikana kehittyvät. Bändin meno kehittyy sekin, mutta myös takapakkia tulee, ja niinhän se menee – uusia, toisia kunnioittavampia ja parempia tapoja toimia ei ole ihan niin helppo omaksua, kun on aina tottunut tekemään kuten itse haluaa.

Markus Järvenpään ohjauksessa on herkullisia tilanteita ja ihanan kamalaa tunnistettavaa ihmisyyttä. Tiivis yhteisö, sellainen kuin bändi esimerkiksi, on paikka jossa tunteet kuumenevat, erimielisyydet kasvavat isoiksi, luovat ristiriidat tuntuvat henkilökohtaisilta hyökkäyksiltä ja joukkoon kuulumista mitataan sillä, kuinka hyvä tietyssä asiassa on. Mutta tiivis yhteisö myös tukee, tietää toisistaan paljon, ja on paikka jakaa ja kokea yhdessä isoja asioita. Ihmissuhteista tulee merkityksellisiä, kun työskennellään saman asian eteen. Järvenpään ohjaus, kuten Rämön teksti, tavoittaa loistavasti sen, millaista luova työ, yhteistyö ja oman intohimon eteen tekeminen on. En ole koskaan ollut bändissä, enkä sellaisessa projektissa, jossa olisi yhtä vahvasti esitettyjä, toisia jyrääviä mielipiteitä kuin tarinan bändissä, mutta meno on tunnistettavaa ja hyvin uskottavaa. Koesoitossa tutkitaan erilaisten ihmisten tapaa olla yhdessä bändi ja työkavereita, ja siinä näkyy sekä halu pitää kaikki langat käsissään ja olla tiukasti johtohahmo, että pyrkimys kohti tasa-arvoisempaa, yhteisöllisempää ja toisia kuuntelevampaa bändiläisyyttä. Riku Suvitien lavastus- ja pukusuunnittelu yhdessä Ada Halosen valosuunnittelun kanssa luo esitykselle mainion visuaalisuuden, joka taipuu sekä treeni- että keikkatunnelmiin. Erityisesti treeniksen yksityiskohdat ja Sumun tyyli sekä keikkakohtauksien näyttämökuvat näyttävät mainioilta. Valosuunnittelu on hienosti tunnelmassa kiinni, ja luo näppärästi sekä arkisia hetkiä että keikkatunnelmaa sujuvilla ratkaisuilla.

Koesoiton musiikki on työryhmän käsissä syntynyttä, ja kovasti minun korviini sopivaa. Päähän jäi soimaan ainoastaan Haluan bändini takaisin, mutta sellainen tunne jäi, että kuuntelisin esityksen musiikkia ilomielin useasti, jos siihen olisi mahdollisuus. Osa kappaleista on aika lyhyitä, ja niitä olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin. Biisit sopivat tarinaan, mutta myös niin sanotusti bändibiiseiksi, ne sekä kuljettavat juonta ja/tai syventävät hahmoja että kuulostavat siltä kuin olisivat tarkoitettu keikalla esitettäviksi. Näyttelijät ovat lavalla myös bändi ja hallitsevat instrumenttinsa, osa useammankin, suvereenisti. Kappaleista suosikkini ovat Pysäyttäkää juna, En haluu tätä nyt ja Riittääkö tää?, mutta kaikista biiseistä pidin ja erityisesti siitä energiasta ja taidosta, jolla ne vedetään. Max Marshallin äänisuunnittelu nostattaa kaikki soittimet tasapainoisesti kuuluviin, ja esiintyjien taitavaa soittoa on kiva ihailla, kun se soljuu sujuvasti. Biisien sanat sen sijaan meinaavat välillä hukkua. Langalliset mikit poimivat ääntä ehkä poskimikkejä paremmin, joten niihin lauletut kappaleet kuuluvat selvästi, muissa biiseissä joutuu joitakin sanoja arvailemaan.

Paavo Kerosuo on Josan roolissa johtamistaitoja osaamaton, johtajan rooliin pakolla itsensä runnonut bändin johtohahmo, joka oikeuttaa kaiken tekemänsä sillä, että toimii bändin parhaaksi. Josan on hankala muuttaa asennettaan tai toimintatapojaan, ja hän antaa omien tunteidensa ja tarpeidensa mennä kaikkien muiden edelle, kaikissa tilanteissa. Taustalla on kuitenkin pelko siitä, mitä elämään jää, jos bändi ja sen jäsenet otetaan pois. Kerosuo tekee monitasoisen roolin, jossa hahmon kasvu näkyy hyvin pienissä yksityiskohdissa, mutta joka koskettaa lopulta syvästi. Josan hahmo on tosi raivostuttava ja käyttäytyy huonosti. Silti hänen tarinaansa jaksaa seurata, koska Josa on kiinnostava eikä vain bändinsä tyranni, vaan hänessä on muutakin sisältöä. Kerosuo tunnistaa hahmonsa piirteet taitavasti, ja osaa tuoda esiin Josan epävarmuuksia ja lapsellisuuksia sopivassa suhteessa. Tuuli Paju tekee Sumun roolin erinomaisella otteella, hän näyttelee hienosti sen, miten bändin uusin tulokas sopeutuu vanhojen tuttujen joukkoon ja etsii paikkaansa. Pajun näyttelijäntyössä on samaan aikaan herkkyyttä ja voimaa, hänen käsissään Sumu on oikeudenmukainen ongelmanratkaisija, joka yrittää parhaansa mutta joka ei hänkään pysty täysin pysymään asiallisena, kun tilanteet kiihtyvät. Sumu on suosikkihahmoni tarinassa, hän on sydämellinen ja lahjakas taiteilija, jonka into ja intohimo musiikkiin ja esiintymiseen valloittaa. Pajun roolityössä näkyy mainiosti se, miten Sumun odotukset bändielämästä muuttuvat esityksen edetessä, ja miten se, etteivät keikkatreenit olekaan mitään auvoisaa yhteistyötä, vaikuttaa häneen. Hahmossa on paljon sellaista, johon samaistun, ehkä siksikin kiinnyin Sumuun kovasti. Pajun laulua on myös ilo kuulla, hän esiintyy upeasti. Antti Korhosen rooli Petenä on symppis ja hurmaava, hänellä on hahmonsa tekemisiä tulkitessaan vähän pilkettä silmäkulmassa ja hyvä meno koko ajan. Pete on mukava tyyppi ja vilpitön myös, hän on täydestä sydämestään mukana bändissä ja nauttii saadessaan tehdä sitä, mistä tykkää. Mutta sitten Peten soittotaito kyseenalaistetaan, ja hänet ollaan potkimassa pois itse perustamastaan bändistä. Korhonen tekee roolinsa samalla asenteella kuin Pete on mukana bändissä – sydämellä ja huumorilla. Veera Railio on Lisan roolissa mainio järjen ääni, joka saa huomata, että on helppo päästää tunteet valloilleen ja lipsua pois aikuismaisesta, kohteliaasta käytöksestä, kun ympärillä toimitaan niin. Lisa on tehnyt uraa bändin jälkeen, opetellut toisenlaisen tavan tehdä töitä ja olla työpaikalla. Hänen paluunsa bändimaailmaan on kiinnostavaa, Lisa joutuu tutkimaan omia arvojaan ja sitä, millainen ihminen, bändiläinen ja työntekijä hän on. Railio tekee sujuvan roolin, jossa on vivahteita. Hänen viulunsoittoaan olisin halunnut kuulla lisää. Koko näyttelijäporukka pelaa yhteen erinomaisesti, ja heidän lavaenergiansa on huikeaa.

Koesoitto on viihdyttävä, hauska ja koskettava musiikkiteatteriesitys. Minut se hurmasi erityisesti hahmoillaan, musiikillaan ja energiallaan. Kokonaisuus on kasassa onnistuneesti, ja bändimeininkiä on mukavaa seurata. Tykkäsin! Ilahduin myös siitä, että Kapsäkin sivuparveketta käytetään esityksessä! Aina Kapsäkissä käydessäni sitä katselen ja ihailen, mutta tämä on harvoja, jos ei ainoa, esitys, jonka olen nähnyt, jossa parveke oikeasti on käytössä. Ja hieno kohtaus siellä nähdäänkin.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki! 

William Shakespearen kootut teokset @ Keski-Uudenmaan Teatteri

kuva © Olli Tamminen

Näin William Shakespearin kootut teokset 19.3.

Näyttelijät Pinja Hahtola, Jari Vainionkukka ja Eero Ojala tarttuvat melkoiseen haasteeseen – kaikki Bardin näytelmät kahdessa tunnissa, kolmen näyttelijän voimin! Ei nauti Shakespeare nimittäin nyky-yhteiskunnassa sellaista arvostusta kuin tämä englantilaisen kirjallisuuden nero ansaitsisi. Ei ole Shakespeare-tiktokkeja, näytelmäreploja siteerataan korkeintaan vahingossa, ja näytelmien nimet ovat Romeota ja Juliaa lukuun ottamatta ihan tuiki tuntemattomia. On jo aika tehdä asialle jotain. Mutta eipä hätää! Pari tuntia ja koko tuontanto on käyty läpi. Teatterista poistuessaan yleisö voikin sitten hyvällä omatunnolla kutsua itseään Shakespeare-ekspertiksi. Vai voiko?

Jess Borgesonin, Adam Longin ja Daniel Singerin tekstin on suomentanut Tuomas Nevanlinna ja KUTiin ohjannut Anna-Maria Klintrup. Vauhdikkaassa ohjauksessa on koko ajan pilkettä silmäkulmassa, ja kontakti yleisöön on erinomaisesti rakennettu. Parodiallinen sävy on otettu avosylin vastaan ja se tulee lavalle ajatuksella. Esityksessä mennään kyllä täysin koomisesti ja hullunkurisesti, mutta teksti on tarkkaa ja käsittelee Shakespearea analyyttisesti, tehden sen huumorilla ja tavalla, joka uskaltaa antaa Bardille kyytiä. Raikasta ja railakasta! Shakespeareni lukeneena ja katsoneena odotin innolla tuttujen juttujen bongailua ja sitä, miten kaikki näytelmät nyt kahteen tuntiin sitten mahtuvat. Olen siis tosiaan Shakespeare-fani ja lähes kaikki Bardin näytelmät nähnyt, historianäytelmiä ja paria muuta lukuunottamatta. Niinpä tämä esitys innosti kovin, harvoin sitä saa Shakespearea näin lavan täydeltä nauttia. Kaikki Shakespeare-suosikkini tosin skipataan esityksessä lähes täysin Romeota ja Juliaa lukuunottamatta, ja Troiluksen ja Cressidan tylsäksi vihjaaminen melkein sai sanomaan, että höpsistä, mikä nyt Troijan sodan voittaisi. Vähän sattui sydämeen myös rauhaa tahtovan Benvolion pistäminen Samsonin vastustajaksi riitaa haastamaan, kun kaikki muut läpi käydyt hahmot, vaikka liioitellusti ja koomisesti ovatkin esitettyjä, kuitenkin sopivat usein kuin nenä päähän siihen ajatukseen, joka minulla hahmoista on.

Pidin varsinkin Othello-räpistä, kaikkien komedioiden sulauttamisesta yhteen, kokkailusta Titus Andronicuksen hengessä, esityksen alussa kerrotusta hämmentävästä Shakespeare-elämäkerrasta ja siitä, mikä meininki lavalla on. Varsinkin komediapotpurin osuvuus ja tarkat huomiot naurattavat, ja näppärästi monenlaiset tarinat muodostavat yhdessä melkoisen komediajuonen. Oli hauskaa tunnistaa, mitä mistäkin komediasta on otettu mukaan ja miten palasista kasataan hyvin shakespearelainen kertomus. Esityksessä on myös monia mainioita pikkujutuja, jotka toimivat tosi hyvin, kuten vaikkapa Romeon ja Julian parvekekohtauksen toteutus. Sinikka Zannonin puvustus ja Olli Tammisen valosuunnittelu sekä Veera Lauhian ja Maiju Tahkolahden tarpeisto tarjoavat niin tapoja rakentaa tarinaa kuin hauskuuttaa yleisöä. Visuaalisuus on sekä hyvännäköistä että koomista, ja nämä kaksi kun saa yhdistettyä niin siinä ovat aplodit paikoillaan. Hämmästyttävää, millä vauhdilla tavarat ja puvut ehtivät vaihtua kulisseissa, ja sekin hämmästyttää, ettei kukaan nappaa mukaansa väärää nukkea, miekkaa, pääkalloa tai vatia väärässä kohtauksessa, sen verran kohtauksia eri elementeillä elävöitetään. Mutta hyvin kaikki ovat perillä siitä, mitä milloinkin tarvitaan, ja vauhdikkaassa rytmissä pysytään kellontarkasti mukana. Ennen esitystä katsomossa istuessa vähän näpit kihelmöivät päästä selailemaan Shakespearen koottuja teoksia, siis ihan kirjamuodossa, esityksessä käytettävässä kirjassa on paljon hienommat kannet kuin omassa Shakespeare-kokoomateoksessani.

Näyttelijäkolmikko tavoittaa esityksen tyylin ja sävyn mainiosti, ja heidän työnsä on tarkkaa ja hyvin vaivattoman näköistä, vaikka tahti on kiivas ja hahmoja ja näytelmiä paljon. Yhteistyö on saumatonta ja hauskaa, näyttämöllä ollaan sekä roolissa että näyttelijänä, ja tästä löytyy paljon huumoria. Pinja Hahtola jää mieleen erityisesti loistavana Hamletina, prinssipolo on aikamoinen draamailija mutta samalla vain kohtalon viemänä haahuilija. Hahtola tuo tähän klassikkorooliin asennetta ja nokkelia oivalluksia. Hahtolan roolityö on läpi esityksen varmaa ja hänen komediantajunsa on erinomaista ja tarkkanäköistä. Jari Vainionkukka nappaa hänkin näppärästi komediasta kiinni ja tuo hauskoja juttuja moneen hetkeen, erityisesti yksityiskohtiin ja tiettyihin repliikkeihin, jotka eivät ehkä toisella tavalla tehtyinä tai sanottuina olisi niin kovin huvittavia. Vainionkukka vakuutti minut erityisesti Lavinian roolissa, ja myös "mikä mestariteos ihminen on"-monologi jää mieleen. Eero Ojala tekee sellaisen nappisuorituksen Romeona että oksat pois! Myös omana itsenään yleisölle puhuessaan Ojala osaa ottaa lavan haltuun, ja tyylilaji on hyvin hallussa. Laertes jäi myöskin mieleen. Näyttelijöiden energia lavalla on ehkä suosikkijuttuni esityksessä, he pelaavat yhteen taitavasti, hyvällä huumorilla ja napakalla mutta rennolla otteella.

William Shakespearin kootut teokset tarjoaa humoristisen katsauksen shakespearelaiseen näytelmäkirjallisuuteen ja sen hahmoihin. Vauhtia on ja pitääkin olla, että kaikki näytelmät ehditään mainita, ja show pysyy hienosti esiintyjien hyppysissä. Neljännen seinän rikkominen ja yleisön osallistaminen on sujuvaa ja viihdyttävää, ja esityksen leikkisä tyyli osuu niin Shakespeare-ummikoiden kuin enemmän teatterista tietävien nauruhermoon. Parodisesta otteesta saa ehkä enemmän irti, jos tuntee sen pohjana olevat tekstit, mutta onnistuneen käsikirjoituksen ansiosta meno lavalla huvittaa, vaikka kaikki tai mikään näytelmä eivät olisi entuudestaan tuttuja. Varsin viihdyttävä ja hauska esitys siis!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

Fanny ja Alexander @ Järvenpään Teatteri

 

kuvat © Kapina Oy

Näin Fannyn ja Alexanderin 17.3.

Ekdahlien värikkään suvun nuorimmat jäsenet, Alexander (Mikko Hyypiö) ja tämän pikkusisko Fanny (Lotta Leistola) ovat saaneet kasvaa kodissa, jossa tunteet ovat suuria, mielikuvitus leiskuvaa ja rakkaus, intohimo ja kiihkeys arkipäivää. Teatteria pyörittävien vanhempiensa Emilien (Lotta Häkkinen) ja Oscarin (Ari Toropainen) hellässä huomassa lapset ovat varttuneet rohkeiksi ja kaikesta kiinnostuneiksi, uteliaiksi ja elämäniloisiksi. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Oscar-isä kuolee. Äidin uuden avioliiton myötä tuttu koti vaihtuu piispankartanoon ja lämmin muisto isästä isäpuolen, piispa Edward Vergeruksen (Juha Kalliolahti), kylmään, ankaraan kuriin. Kun kaikki toivo vähitellen katoaa, mitataan sekä rohkeutta että uskoa niin tulevaisuuteen kuin siihen, että myös epätoivoisimmista tilanteesta voi päästä pois.

Jälleen hatunnosto Järvenpään Teatterille, jossa ei tosiaan arkailla tarttua isoihin tarinoihin ja vaativiin näytelmiin! Näin Ingmar Bergmanin perhesaagan Fannyn ja Alexanderin Helsingin kaupunginteatterin jylhänä tuotantona parisen vuotta sitten, ja tässä Järvenpään versiossa on käytössä sama Paavo Westerbergin dramatisointi kuin HKT:llä. Siitä tarinan on Järvenpään Teatteriin oivasti sovittanut ja ohjannut Heini Tola. Tolan ohjaus on harkittu ja varma, hän onnistuu nostamaan tarinan kaikista pää- ja sivujuonista pinnalle tärkeimmät asiat ja tuomaan niihin latausta. Fanny ja Alexander on tarina, jossa julmuus ja lämpö, vaara ja turva, onnellisuus ja toivottomuus sekä mielikuvitus ja käytännöllisyys esiintyvät rinnakkaisina, samaan aikaan mahdollisina ja mahdottomina tapoina olla ja elää. Tolan ohjauksessa nämä kaikki näkyvät ja tuntuvat. Välillä fokus hieman harhautuu ja kohtauksen jännite rakoilee, mutta nämä pienet hetket eivät kokonaisuutta horjuta. Ia Ensterän tyylikäs skenografia kommentoi tarinan tunnelmaa ja syventää kohtausten tehoa yhdessä Mirkka Saaren onnistuneen valosuunnittelun kanssa. Lavastus toimii oikein hyvin tilan kuin tilan luomisessa, ja symmetrinen asetelma hivelee silmiä. Puvustuksessa tehdään selkeä ero Ekdahlien ja piispankartanon välille, kun värikäs, räiskyvä tyyli vaihtuu harmaaseen ja hillittyyn. Samanlainen ratkaisu jäi kirkkaasti mieleen HKT:n versiosta, ja toimii jälleen erinomaisesti. Värien katoaminen ei alleviivaa tunnelmaeroa, vaan on luonteva keino sen näkyväksi tuomiseen. Videoprojisoinnit toimivat pääosin mainiosti, yhdessä kohtauksessa vähän pohdin projisointien tarpeellisuutta, mutta muissa ne ovat iso osa onnistunutta kokonaisuutta. Salla Markkasen äänisuunnittelu ja musiikki aistivat ja luovat tunnelmaa hienosti, erityisesti synkimpien kohtausten äänisuunnittelu sekä musiikin käyttö niissä on varsin onnistunutta.

Nimirooleissa nähtävät Lotta Leistola ja Mikko Hyypiö hyppäävät sujuvasti sisarusten rooleihin. Isoveljeään ihaileva pikkusisko Fanny on Leistolan näyttelemänä tarkkaavainen ja fiksu, taitava seuraamaan tilanteita. Leistolan roolityössä on varmuutta, hän rakentaa roolinsa herkästi ja tuo Fannyyn hienosti periksiantamattomuutta ja voimaa. Fanny on samaan aikaan leikkisä ja huoleton lapsi, mutta varsinkin äitinsä uuden avioliiton myötä hän siirtyy ikäänkuin valmiustilaan. Leistola näyttelee tämän tosi taitavasti, näyttelijäntyössä on yksityiskohtia, jotka syventävät hahmon tarinaa onnistuneesti. Mikko Hyypiön Alexander on valloittava, kekseliäs ja rohkea poika, joka on saanut kasvaa perheessä, jossa hänen vilkas mielikuvituksensa on rikkaus. Kun Alexander sitten joutuu aivan erilaiseen ympäristöön, oman persoonan tukahduttaminen toisten mielivaltaisten käskyjen edessä ei ole yksinkertaista. Hyypiö näyttelee vaikuttavasti sen, miten Alexanderin tahto piispan edessä vähitellen murentuu. On sydäntäsärkevää, kun Alexander lopulta tekee ja sanoo, mitä Edward käskee, mutta minkä poika mahdottoman vastustajan edessä voi? Tosi hieno ja koskettava rooli! Lotta Häkkinen on loistava Emilie. Emilien romahdus ja raastava itku Oscarin kuoleman jälkeen on minulle yksi tarinan merkityksellisimpiä hetkiä, ja Häkkisen roolityö menee tässä hetkessä syvälle. Hän on hyvin tarkka näyttelemään tunteita myös muuten, ja vivahteikas näyttelijäntyö rakentaa Emiliestä monitasoisen kuvan. Häkkinen tuo Emilien tarinan monet käänteet, onnet ja vastoinkäymiset lavalle luontevalla otteella, inhimillisesti ja ymmärrettävästi. Juha Kalliolahti tekee piispa Edward Vergeruksen roolissa varmaa työtä, erittäin kylmäävä ja hieno rooli. Hänen korkea-arvoisuutensa ei tosiaan saarnaa Herran rakkautta ja lempeyttä, vaan otteet ovat kovat ja kuri ja järjestys elämässä tärkeintä. Kalliolahden roolityössä on mainiosti koko ajan vaaran tuntua, syvälle haudattua räjähdysherkkyyttä, jonka Kalliolahti sitoo rooliinsa vaivattomasti. Piispan ja Alexanderin väliset kohtaukset ovat latautuneita ja jäänite, joka piispankartanossa rätisee, on käsinkosketeltava.

Ekdahlin perheen meininki on minulle yksi esityksen parhaita juttuja, tämä räiskyvä joukko ihmisiä rakastaa, riitelee ja on aina toistensa puolella. Stalla Wnuk suvun matriarkkana on ihastuttavan melankolinen ja lämmin, tarvittaessa hyvinkin jämäkkä vanha rouva. Ari Toropaisen lempeä ja hassutteleva Oscar on lapsilleen mitä ihanin isä, ja intohimoisen teatterimiehen ystävällisyys ja kiltteys Edwardin julmuutta vastaan katsottuna muodostaa rajun kuvan kahdesta erilaisesta tavasta kohdella kanssaihmisiä. Make Häkkinen Gustenina on, kuten kaikki Ekdahlit enemmän tai vähemmän ovat, kiihkeä sielu. Häkkinen tekee roolinsa onnistuneella otteella, hän tuo Gustenin hahmoon hyvää sydäntä ja luotettavuutta. Samaa on Sami Karppisen näooärästi näyttelemässä Carlissa, joka tosin osaa olla erinomaisen ilkeä sille päälle sattuessaan. Kun on tosi kyseessä, sekä Carl että Gusten kuitenkin ovat valmiita auttamaan. Annu Kajanne ja Veera Uuttu kaksoisrooleissaan, Kajanne Almana ja Blendana ja Uuttu Lydiana ja Elsana rakentavat sujuvasti kaksi erilaista roolityötä ja tuovat hahmonsa lavalla elppn toimivalla otteella. Tiina Löytynojan Maj on hurmaava, Maj on yksi suosikkihahmoistani tarinassa ja Löytynoja näyttelee häntä tosi kauniisti. Heikki Simolin kertojana toimivan Ekdahlien perheystävän, Isac Jacobin roolissa on rauhallinen ja luotettava, ymmärtäväinen mies, joka tuntee Ekdahlien perheen hyvin ja jakaa heidän kanssaan monia muistoja ja vähän salaisuuksiakin. Kahdessa roolissa nähtävät Marjut Kamppinen, Päivi Käyhkö-Isomäki ja Sara Kääriäinen tekevät kaikki sujuvaa työtä. Kamppinen jää mieleen Justiinan roolista, mainio roolityö ja hyvin rakennettu tulkinta hahmosta. Käyhkö-Isomäen tiukka Henrietta on varmoin ottein näytelty, ja Kääriäinen tuo Aronin rooliin näppärästi huumoria. Monessa roolissa taiteileva Jim Rikkinen vakuuttaa erityisesti Ismaelina ja näyttelijä Mikael Bergmanina.

Järvenpään Teatterin Fanny ja Alexander on vastakohtien teos, joka näyttää ihmiselämän kaikessa julmuudessaan ja kauneudessaan. Vaikuttava kokonaisuus rakentuu tarkkojen näyttelijänsuoritusten varaan, hienovaraisen ohjauksen nostaessa näkyviin niin ilot kuin surut, mielikuvituksen ja rohkeuden ja näitä kahlitsemaan yrittävät kurin, kylmyyden ja ankaruuden. Tyylikäs visuaalisuus antaa perhesaagalle hienot raamit. Klassikon toteutus kasvaa koskettavaksi, inhimilliseksi ja monitasoiseksi tarinaksi, joka ehtii matkan varrella naurattamaan, lämmittämään, särkemään sydämen ja antamaan uskoa siihen, että aina on toivoa paremmasta.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään Teatteri!

Kuninkaan puhe @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Tommi Mattila

Näin Kuninkaan puheen 10.2.

Bertie (Teemu Palosaari) kärsii änkytyksestä, joka hankaloittaa montaa asiaa elämässä, niin arjessa kuin virallisissa asioissa. Eikä hän voi oikein vaihtaa ammattiakaan – Bertie kun on Englannin kuninkaan Yrjö V:n (Aki Raiskio) poika. Kun näyttää siltä, että isän terveys heikkenee nopeasti ja isoveli David (Joni Lepomäki) keskittyy lähinnä romanssiinsa amerikkalaisen Wallis Simpsonin (Saara-Elina Partanen) kanssa, on Bertien otettava yhä enemmän edustustehtäviä hoitaakseen. Ja sehän tarkoittaa, että puheita olisi pidettävä ja kuninkaallisten neuvonantajien kanssa keskusteltava monenlaista. Vaimo Elisabeth (Laura Huhtamaa) seuraa Bertien kamppailua tämän rinnalla ja kertoo uutisen: hän on löytänyt puheterapeutin, jonka palveluksia voisi kokeilla. Kun Lionel Logue (Tapani Kalliomäki) sitten alkaa työskennellä yhdessä Bertien kanssa, hänen metodinsa vaikuttavat melko kummalliselta. Pikku hiljaa miesten välille kuitenkin syntyy ystävyys, joka voittaa luokkarajat. Mutta kun tulee Bertien elämän tärkeimmän puheen aika, kantaako hänen äänensä?

Ai ettien että, tällaista on teatteri parhaimmillaan! Kuninkaan puhe oli kevään tärppilistallani ensimmäisellä paikalla ja ehdottomasti se esitys, jonka näkemistä odotin tässä alkuvuodesta eniten. Eikä turhaan tarvinnut odottaa, Lahti tarjoilee jälleen äärimmäisen onnistunutta laatudraamaa. Monet suosikki-puheteatteriesityksistäni olen saanut nauttia Lahden kaupunginteatterissa, ja noiden hienojen kokemusten rinnalle nousee myös tämä Tommi Kainulaisen ohjaama Kuninkaan puhe. Suurella lämmöllä ja ymmärryksellä, taitavasti ripotellulla ja hyväntuulisella huumorilla sekä ihmisiä tarkasti ja hienovireisesti katsovalla otteella ohjattu esitys koskettaa, viihdyttää ja lämmittää sydäntä. Monarkia, luokkaerot ja yhteiskunta ovat jatkuvasti mukana, mutta keskiössä ovat ihmisten tarinat. Miten pärjätä maailmassa, joka tuntuu vain lyttäävän ja tuomitsevan? Kun oma perhekin tiuskii ja naureskelee, on äärimmäisen vaikea luottaa muihin, olivat he ketä tahansa. Ja jos sitten luottaa ja huomaa tehneensä virheen, kuinka moni kärsii? Mutta koskaan ei voi tietää, jos luottamus avaisikin oven uusiin mahdollisuuksiin ja ystävyyteen. Näitä teemoja ja monia muita Kuninkaan puhe käsittelee tunnistettavasti ja samaistuttavasti, koskettavalla tavalla. Kainulaisen ohjauksessa mennään syvälle epävarmuuksiin, vastuisiin, pelkoihin ja toiveisiin, ja kaikki tapahtuu upean vaivattomasti. Mitään ei tehdä liikaa, vaan esitys luottaa tarinaan ja antaa sen kantaa.

Milja Ahon lavastus lienee yksi hienoimmista, jonka olen Juhani-näyttämöllä nähnyt. Eleganttia, tyylikästä, isoa ja majesteettista – juuri sellaista kuin kuninkaalliseen tarinaan sopii. Ja sitten kodikasta, arkisen rentoa ja eletyn näköistä tunnelmaa Lionelin vastaanotolla. Lavastus keskustelee hienosti myös tarinan kanssa, ja toimii erinomaisesti erityisesti silloin, kun Bertie on isojen kulissien keskellä yksin. Yksityiskohtia on paljon, ja myös ne osaltaan tukevat tarinaa ja ovat välillä juonen kannalta hyvinkin tärkeitä, kuten lentokoneiden pienoismallit. Riikka Aurasmaan pukusuunnittelu on samaan tapaan sekä eleganttia että arkisempaa, ja tukee luokkayhteiskunnan kuvausta onnistuneesti. Erityisesti kuninkaallisen perheen asut ovat upeita, pidän aina arvokkaista ja koristelluista vaatteista ja sellaisia tässä näytelmässä riittää. Harri Peltosen valosuunnittelu luo tunnelmia ja tilanteita sujuvasti, ja löytää jylhästä lavastuksesta hienosti valon ja varjon paikkoja. Visuaalisuus kokonaisuudessaan on varsin komeaa, ja näyttämökuvassa riittää ihasteltavaa. Vaihdot lavasteiden välillä menevät myös hyvin sujuvasti.

Teemu Palosaari kantaa ison roolinsa upealla herkkyydellä, ja tuo kaikkeen tekemiseen monitasoista ja vilpitöntä läsnäoloa. Roolityö on hieno, ilmeet ja eleet hillittyjä ja arvokkaita kuten kuninkaalliselle kuuluu. Mutta välillä pintaan nousee kaikki tukahdutettu, epävarmuudet ja ärsytys ja epätoivo, ja nämä ovat minulle kaikista koskettavimpia hetkiä. Joko nämä, tai sitten se, miten raskas on Bertien taakka ja miten aidosti Palosaari sen lavalle tuo. Kokonainen kansakunta harteilla, ei se ole kenellekään helppoa. Roolityö kasvaa kohtauksesta toiseen hienosti, ja tapa, jolla Palosaari näyttää Bertien kokemuksen kaikesta tapahtuvasta, on vakuuttava. Upea rooli, koskettava, samaistuttava ja kokonainen. Tapani Kalliomäki Lionelin roolissa on sydämellinen ja lämmin, hän tuo luontevasti rooliinsa leppoisaa hyväntuulisuutta. Lionel on tarkka huomaamaan asioita, mutta hänen tapansa ratkaista ongelmia ja käsitellä tapahtumia lähtee positiivisuudesta, ei hermostumisesta tai ahdistumisesta, ja tämän Kalliomäki näyttelee erinomaisesti. Se, miten Bertien ja Lionelin ystävyys vahvistuu, ja miten Lionel tukee Bertietä tämän huolissa, on suosikkijuttuni esityksessä. Ystävyys ylipäätään on ihana teema tarinoissa käsiteltäväksi, mutta se vähän jää muiden ihmissuhteiden varjoon. Monessa tarinassa toki on ystävyyttä, mutta enemmän sivu- kuin pääjuonena. Kuninkaan puheessa sen sijaan ystävyys on se voima, joka tarinaa ajaa, ja tuon ystävyys on lavalla kauniisti kuvattu. Sydän meinasi sulaa monessa kohtaa, kun miesten välille vähitellen kehittyi aina vain vahvempi luottamus. Palosaaren ja Kalliomäen näyttelijäntyö on loistavasti vireessä tunnelman hiuksenhienoihin muutoksiin, Bertien ja Lionelin suhteen sävyihin ja sen näyttämiseen, miten kaksi eri taustoista tulevaa, erilaista ihmistä voivat olla toisilleen juuri oikeat ystävät juuri oikealla hetkellä.

Laura Huhtamaa tekee vahvan roolin Elisabethina. Hienovaraisessa roolityössä on voimaa ja haavoittuvuutta, Huhtamaa näyttelee taitavasti tulevan kuningattaren kasvun tarinan aikana. Miehensä rinnalla väsymättä tukena oleva Elisabeth käy itsekin läpi myllerrystä, kun kuningattareksi tuleminen vaikuttaa yhä ajankohtaisemmalta. Huhtamaan roolityössä on lempeyttä ja lämpöä sekä viisautta ja itsevarmuutta, joka tasapainottuu tulevaisuuteen liittyvien kysymysten painolla. Hieno rooli. Krista Putkonen-Örn tekee koskettavaa työtä Lionelin vaimon Myrtlen roolissa. Maanläheinen ja härkevä Myrtle on seurannut miestään Australiasta Englantiin, mutta vaikka hän onkin Lionelin unelmien puolella, kaipaa Myrtle kotiin. Ystävyysteeman lisäksi Kuninkaan puheessa on vahvasti myös teemana parisuhde ja pariskunnat, ja kolmen pääparin erilaisuus on taiten tuotu lavalle. Bertien ja Elisabethin vastuuntuntoisuus, huoli ja epävarmuus tulevasta ja vahva keskinäinen luottamus ja toisen tukeminen heijastuu sekä Lionelin ja Myrtlen rakkaudentäyteiseen, mutta välillä erilaisista asioista haaveilevaan liittoon että Davidin ja Wallisin hauskanpitoa ja huolettomuutta arvostavaan, mutta ilmeisen todelliseen rakkauteen perustuvaan yhteiseloon. Ihmissuhteiden monet tasot ovat näyttelijöiden roolitöissä uskottavia ja onnistuneesti tulkittuja.

Joni Leponiemi tekee mainion roolin prinssi Davidina, jota välillä tekee mieli kannustaa mutta joka sitten pilkkaa Bertietä ja menettää siinä samalla kyllä kaiken sympatiani. Ei ole helppo Davidin tilannekaan, mutta ei se ainakaan veljeä kiusaamalla parane. Oikein hyvä roolityö, pidin! Aki Raiskio vanhana kuninkaana tekee arvokasta ja hallittua roolityötä. Ei osaa Yrjö V oikein poikiaan kannustaa, vaikka heistä varmasti välittääkin, mutta kansakunta ja valtakunta on pidettävä järjestyksessä eikä siinä aikaa jää oikein kaikelle muulle. Jori Halttunen arkkipiispan, Olli Paakkanen pääministeri Baldwinin ja Mikko Jurkka Winston Churchillin rooleissa tekevät sujuvaa työtä. He tuovat hahmoihinsa sekä huumoria että asiallisuutta, ja herättävät historian henkiin hienosti. Saara-Elina Partanen vastaa Wallis Simpsonin näyttelemisen lisäksi esityksen koreografioista, ja erityisesti Wallisin ja Davidin iloinen liihottelu tanssin pyörteissä ympäri lavaa on hurmaavaa. Partanen tekee erinomaista työtä niin koreografina kuin Wallisina. Eerik Kurosen näyttelemä hiljainen miespalvelija seuraa tapahtumia sivusta, ja on aina valmiina tukemaan, avustamaan, ihmettelemään tai huvittumaan tilanteen vaatimalla tavalla.

Kuninkaan puhe oli juuri sitä mitä siltä toivoin ja odotin, ja viihdyin ja liikutuin katsomossa täysin. Upeat, upeat roolisuoritukset, erinomaisesti esitykseen sopiva visuaalisuus ja esityksen hieno ote teemoihinsa vakuuttavat, tätä oli nautinto katsoa. Suosittelen niin historiasta ja tositarinoista kiinnostuneille, brittihovin faneille, hienon puhedraaman ystäville kuin kaikille muillekin, jotka kaipaavat vaikuttavaa teatterikokemusta. Itse suuntaan katsomoon vielä toivottavasti monta kertaa. Olipa ihanaa!

Pinnan alla @ Ahaa Teatteri

kuvat © Jari Kivelä

Näin Pinnan alla-näytelmän ensi-illassa 5.2.

Eetun (Teemu Mäkinen) äiti Ilona on kadonnut uimaretkellä, ja tuntuu kuin kaikki uskoisivat tämän kuolleen. Onnettomuus, sitä isä, poliisi ja media toistavat. Mutta Eetu uskoo, että tapauksen taustalla on jotain hämärää. Yhden aikuisen perheeksi kutistuneessa kokoonpanossa pikkusisko Isla (Roosa Lehtinen) haaveilee taitouinnista ja kaipaa äitiään, ja isä Mikko (Oskar Hartman) sulkeutuu suruunsa, äyskii ja on omissa maailmoissaan. Eetun on pitänyt jättää rakas purjehdusharrastuksensa, ja siitäkös pahin kilpakumppani Rasmus Weckman (Hartman) naljailee. Onneksi koulussa ovat ystävät Salla (Lehtinen) ja Hene (Reetta Hyreen), joiden avulla Eetu jaksaa. Mutta kun ryhmätyö johtaa Eetun ja kumppanit Itämeren salaisuuksien jäljelle, vaikuttaa siltä, että paljastua saattaa myös jotain aivan muuta...

Leena Paasion nuortenkirjapariin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan pohjautuva Pinnan alla on Elina Izarran dramatisoima ja ohjaama esitys. Se sovittaa kunnianhimoisesti seitsemäänkymmeneenviiteen minuuttiin kaksi kokonaista nuortenromaania, ja onnistuu oikein mainiosti. Harmajan ensimmäisen luvun otsikon mukaan nimetyssä näytelmässä ehditään käsitellä niin ystävyyttä, ihastumista, perhesuhteita, kateutta, rahahuolia, menetystä, surua, kadonneen äidin arvoitusta, ilmastonmuutosta ja Itämerta sekä lukioikäisten nuorten arkea. Tarina on yhtenäinen ja sekä monitasoinen että kiinnostava, vaikka paljon tärkeitä käänteitä on pitänyt jättää pois. Ydin on löytynyt ja tulee esityksessä selkeästi esiin, ja vaikka ei olisi kirjoja lukenut, juonessa ja hahmojen kasvussa pysyy mukana. Jos kirjat on lukenut, kuten minä, ja siinä samalla rakastunut niihin kovasti, saattaa jäädä kaipailemaan omia suosikkikohtauksiaan, kuten minä. Muodosta toiseen sovitetuissa tarinoissa on aina se aspekti, että se, muoto, jossa tarinaan on ensimmäisen kerran tutustunut, on yleensä myös se itselle kaikista rakkain. Minulla näin on hyvin usein kirjojen kohdalla, enkä pysty täysin karistamaan alkuperäisteoksen painoa sovitusta katsoessani. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen kokemus Pinnan alla olisi ollut, jos nimenomaan näytelmä tutustuttaisi Eetun, Rasmuksen ja muiden tarinaan. Romaanimuistoistani huolimatta nautin esityksen katsomisesta kovasti, ja ilolla katsoin, miten tutut jutut kääntyivät teatterikielelle. Paljon oivaltavia ja todella hyvin toimivia ratkaisuja, sujuvasti dramatisoitu teksti ja erityisesti vaikuttavaa työtä siinä, miten jouhevasti etenevä ja täyteen ladattu kokonaisuus näytelmästä on rakennettu. Mukana on juuri niin paljon asiaa kuin reiluun tuntiin mahtuu, ja tasapaino sen kanssa, kuinka paljon voi ottaa mukaan ilman että kokonaisuus tuntuu ahtaalta, on tarkasti hallittu. Yhä hämmästelen, miten kaikki olennainen oikein mukaan mahtuikin!

Izarran ohjaus nostaa hienosti esiin tunteet ja niiden kanssa kamppailemisen. Nuoruus, liian painava taakka ja epätietoisuus ovat isoja aiheita, joita Pinnan alla käsittelee samaistuttavasti ja koskettavasti. Yllätyin siitä, miten paljon huumoria esityksessä on, sillä vaikka kirjoissa on huvittavia kohtia ja mainioita komediallisia oivalluksia, en ikinä odottanut, että duologiasta sovitettu näytelmä olisi näin hauska. Komedia toimii ja saa ajan kulumaan kuin siivillä, vaikka itse jäin kaipaamaan sitä painavuutta, surumielisyyttä ja epätoivoa, jotka kirjoissa tulevat välillä hyvinkin käsinkosketeltaviksi. Toisaalta pienillä hetkillä, ilmeillä ja eleillä luodaan hienosti tunnelmia laidasta laitaan, ja tunnekirjo on varsin moninainen, eli ilman synkkyyttä ei jäädä vaikka huumoria onkin mukana enemmän. Alisha Davidowin lavastus- ja videosuunnittelu taipuu näppärästi merellä purjehduksesta vedenalaiseen maailmaan, koulusta kotibileisiin ja sairaalasta kodiksi. Kankaisiin heijastetut maisemat vedestä kesäisiin lehtiin ja lavastuksen näppärä monikäyttöisyys tarjoavat tarinalle oivat raamit. Jenni Räsäsen pukusuunnittelussa on sopivasti arkisuutta sekä tiettyyn paikkaan ja tekemiseen kytkeviä vaatevalintoja, joiden avulla hahmoista tulee kokonaisempia. Erityisesti Ilonan vedenalainen olemus on hienosti toteutettu, samoin pelastusliivit ja Rasmuksen mummin arvokas sairaala-asu. Antti Kaupin valosuunnittelu ja Riku-Pekka Kellokosken äänisuunnittelu ovat tärkeässä osassa maisemin ja tunnelmien luomisessa.

Ahaan nelihenkinen ensemble taituroi erinomaisesti 15 hahmoa lavalle hurjalla tahdilla. On kyllä niin loistavaa työtä, että välillä voisi kuvitella lavalla seikkailevan tuplasti enemmän näyttelijöitä, mutta kyllä sieltä kumarruksiin saapui vain tämä nelihenkinen tehojengi Hartman - Hyreen - Lehtinen - Mäkinen. Oskar Hartman näyttelee Rasmusta ja Eetun isää Mikkoa, ja erityisesti Rasmuksen roolia odotin tosi innolla. Rasmus on minulle rakas hahmo kirjoista, pidin hänestä heti ensimmäisestä tylystä sanasta saakka, ja kun kovan kuoren alle pääsee kurkistamaan, niin sehän on menoa sitten. Hartman on roolissaan mainio, juuri niin ylimielinen ja tarkkanäköinen että tutun hahmon tunnistaa lavalta heti. Pidän erityisesti siitä, miten paljon Rasmuksella on koko ajan meneillään, Hartman tuo hienosti roolityöhönsä sellaista jännitystä ja varautuneisuutta, joka väreilee koko ajan pinnan alla. Rasmus on toki rasittava kuin mikä, mutta samalla herkkä ja tarkka huomaamaan, mitä tapahtuu. Hartman antaa roolityölleen tilaa kasvaa ja tavoittaa hienosti sen, miten Rasmuksen eri ihmissuhteet tähän vaikuttavat, ja mitä Rasmus itse haluaa. Mikon roolissa Hartman on uskottava miehenä, jonka koko elämä on murentunut ja joka ei saa pidettyä lankoja käsissään. Teemu Mäkinen tuo Eetun lavalle yksityiskohtaisesti ja näyttää luontevasti sen, miten äidin katoaminen ja niin perhe- kuin kaverisuhteiden aallokoissa luoviminen Eetuun vaikuttavat. Mäkisen roolityöhön latautuu hienosti se, miten paljon kaikkea Eetu kannattelee, ja miten kaikki tuo on jatkuvasti hiuskarvan varassa. Eetun epätoivoisuus tulee erityisen hienosti läpi, ja tasapainottuu sillä, miten lämpimiä ihmissuhteita hänellä elämässään on. Mäkinen näyttelee Eetun lisäksi pienet roolit kemistinä ja sairaanhoitajana, joista varsinkin kemisti jää lähtemättömästi mieleen. Jestas sentään mikä tyyppi!

Roosa Lehtinen saa ahkeroitavakseen eniten hahmoja tulkitessaan Islan, Sallan, Rasmuksen mummin, Ilonan, Matti Vaaralan ja opettajan roolit. Hän tekee monipuolisen hahmogallerian varmalla otteella, ja on aivan ihastuttava erityisesti Islan roolissa. Lehtinen tuo roolityöhön intoa ja päättäväisyyttä, viisautta jota Islassa on ja samalla pienen lapsen yritystä tajuta, mitä isoveljen ja isän maailmassa tapahtuu. Taitouintikohtaukset ovat niin ihania! Islan ja Eetun sisaruussuhde on minulle yksi tärkeimpiä juttuja tässä tarinassa, ja ilokseni se saa lavalla kunnolla aikaa. Sallan roolissa Lehtinen kuvaa hahmonsa kasvua onnistuneesti ja lempeästi, Salla kulkee tarinassa matkan, joka välittyy Lehtisen roolityöstä hyvin. Myös muissa rooleissaan Lehtinen on erinomainen, hän tuo tarkkanäköisyyttä Ilonan rooliin, ristiriitaisuutta Rasmuksen mummin hahmoon ja hämäryyttä ja koomisuutta Matti Vaaralaan. Reetta Hyreen on kaikissa rooleissaan tilanteen tasalla, ja varsinkin Henenä ihan mahtava! Hene on loistotyyppi, hauska ja luotettava ystävä, ja Hyreen tuo tämän lavalle mainiolla otteella. Ei varmasti tule tylsää hetkeä kun Henen kanssa ystävystyy, eikä tarvitse myöskään jäädä yksin, sillä Hene on tukena. Rasmuksen äidin roolissa Hyreen on niskaan hengittävä ja painostava urheilumutsi, joka vaatii aina parasta, Melinan roolissa huoleton huomion keskipiste, ja uimavalmentaja Ennana ihastunut hihittelijä, joka kannustaa suojattejaan. Näyttelijänelikko pelaa saumattomasti yhteen, kertoo tarinaa taidolla, ja lopussa kuultava "Leidi Domina" heidän hyvällä meiningillä vetäisemänään on esitykselle loistava loppu.

Ahaa Teatterin Pinnan alla on onnistunut sovitus erinomaisesta nuortenkirjaparista. Näytelmä kuljettaa tarinaa sujuvasti ja onnistuu löytämään tilaa sekä tiheälle juonelle että monitasoiselle hahmojen esittämiselle, ja tekee molemmat harkitusti ja toimivasti. Koska tiesin etukäteen, miten tarinan trillerimäinen juonikuvio ratkeaa, jännittävät käänteet eivät olleet ihan yhtä jännittäviä kuin sellaiselle, joka näkee tarinan ensimmäistä kertaa, mutta näppärästi on mukaan saatu myös mysteerikuvio ja sen tiivistunnelmaisuus. Pinnan alla on oiva tapa sukeltaa Itämeren syvyyksiin ja teinielämän aallokoihin, se yhdistää jännitystarinan, kasvutarinan, selviytymistarinan ja tarinan ystävyydestä ja ihastumisesta merien suojeluun ja Itämeren tärkeyteen. Aavistuksen saarnaavampi on ympäristötietoisuudesta opettava sävy näytelmässä kuin kirjoissa, mutta teatteriesityksessä suorempi esitys toimii. Suosittelen lämpimästi myös lähdeteoksiin tutustumista joko ennen tai jälkeen näytelmän näkemisen, sillä kirjoihin mahtuu valtavasti kaikkea sellaista, joka syventää sekä tarinaa että ennen kaikkea hahmoja. Itse ainakin huomasin hahmoissa paljon myös sellaista, joka ei esityksessä ehkä varsinaisesti ollut mukana, mutta joka oli kirjoista tuttua ja henkilöityi näyttelijöiden työssä hienosti lavallekin. Ihanaa, että tämä tarina ja nämä tyypit valloittavat nyt sydämiä teatterin lavalla!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ahaa!

Teatterinna-palkinto 2024 – Voittajat

 

Teatterinna-palkinto tarkoittaa palkintoa, joka jaetaan teattereille, näyttelijöille ja esityksille. Palkinnon saajan päättävät katsojat. Teatterinna-palkintoprosessi etenee seuraavanlaisesti: ensin yleisö saa ehdottaa jokaiseen kategoriaan mieleistään ehdokasta, sitten kolme eniten ääniä saanutta ehdotusta siirtyvät seuraavalle kierrokselle, jossa niiden joukosta äänestetään voittaja.

Historian kolmannet Teatterinna-palkinnot on tältä erää jaettu, ja tästä postauksesta löytyvät kaikki voittajat perusteluineen. Teatterinna-palkinnon ehdokkaat ja voittajat valitaan yleisöäänestyksen kautta, eli tämä on täysin yleisöpalkinto. Äänestäjiä oli tänä vuonna aivan huikea määrä, 1431 kappaletta! Suuri kiitos kaikille palkinnon saajia ehdottaneille ja äänestäneille. Ja onnittelut kaikille finalisteille ja voittajille!

Teatterilippuarvontojen voittajille lähtee sähköposti tämän viikonlopun aikana, tarkkailkaahan arvontaan osallistuneet siis postilaatikkojanne.

Pitemmittä puheitta, tässä he tulevat – Teatterinna-palkintovoittajat vuosimallia 2024:

Vuoden teatteri

Tampereen Työväen Teatteri (58,1% äänistä)

Jokaisessa Teatterinna-palkintofinaalissa mukana ollut Tampereen Työväen Teatteri nappaa Vuoden teatterin tittelin itselleen toista kertaa, uusien viimevuotisen voittonsa. Äänestäjät kiittävät teatteria erityisesti rohkeasta ja monipuolisesta ohjelmistosta. Vuonna 1901 toimintansa aloittanut Tampereen Työväen Teatteri toimii neljällä näyttämöllä, joiden lisäksi TTT:llä on residenssiohjelma Viides näyttämö. Ohjelmistoon kuuluu kaikenlaista musikaaleista lastennäytelmiin, kotimaisista kantaesityksistä klassikoihin ja tanssiteatterista useamman tahon yhteistyönä toteutettuihin esityksiin. Kevään 2024 ensi-iltoja ovat muun muassa Frida, Kadotettu paratiisi ja Macbeth.

Äänestäjien perusteluita:

"Laadukasta ja monipuolista ohjelmistoa vuodesta toiseen."

"Supermielenkiintoinen ohjelmisto! Uutta, tajunnan räjäyttävää juuri kuten kansallisnäyttämöllä pitääkin olla!"

"Upea, tasokas ja rohkea."

"Huikea ohjelmisto vuodesta toiseen, loistavat näyttelijät ja ohjaajat. Myös virkistäviä uusia kokeiluja, suuria sekä pieniä teoksia."

"Monipuolinen ja korkeatasoinen ohjelmisto. Loistavat näyttelijät."

"En ole koskaan joutunut pettymään kun olen käynyt esityksissä, myös näyttelijät ovat huippuja."

Tampereen Teatteri 26,1% äänistä
Turun kaupunginteatteri 15,8% äänistä

Vuoden musikaali

Evita (47,5% äänistä)
(Jyväskylän kaupunginteatteri)

Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen musikaalin, Eva Perónin elämästä inspiroituneen Evitan ohjasi Jyväskylän kaupunginteatteriin Jukka Keinonen. Evitan roolissa vuorottelevat Saara Jokiaho ja Anna-Maija Oka. Ensi-illat olivat 8. ja 9. syyskuuta 2023, ja esitys jatkaa ohjelmistossa kevään 2024. Ensimmäisenä Webber-musikaalina Jyväskylässä nähtävää Evitaa esitetään 20 esiintyjän ja 10 hengen orkesterin voimin, ja nyt tämä muun muassa ikonisen Don't Cry for Me, Argentina-kappaleen sisältävä musikaaliklassikko saa katsojilta tunnustuksen Vuoden musikaali-palkinnon muodossa.

Äänestäjien perusteluita:

"Esitys, joka oli kaikinpuolin onnistunut: teatterin omat kiinnitykset päärooleissa, perinteiset tanssinumerot ja käytännössä täydelliset laulusuoritukset. Paljon teatteria nähneenä harva esitys vaikuttaa tai liikuttaa, mutta tälle annoin seisovat aplodit."

"Upeasti oman talon näyttelijöillä toteutetut pääosat, musiikillisesti korkeatasoinen, erinomaisesti miksattu, värikäs ja vauhdikas toteutus."

"Loistava!"

"Huikeat roolit, ensemble, visuaalinen ilme ja ennen kaikkea musiikki! Upea suurmusikaali!"

"Evitan musiikki osuu ja uppoaa, aina."

"Evitan tarina koskettaa aina."

Rakas Evan Hansen, Helsingin kaupunginteatteri 31,6% äänistä
Lumen taju, Taideyliopiston Talvimusikaali 20,9% äänistä

Vuoden puhenäytelmä

Pieni maailma (69,2% äänistä)
(Tampereen Työväen Teatteri)

Michael Baranin käsikirjoittama ja ohjaama Pieni maailma sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa 12.9.2023, ja sen esitykset jatkuvat keväällä 2024. Faktaa ja fiktiota sekoittava näytelmä pohjaa näyttelijä Seela Sellan muistoihin ja kokemuksiin 1960-luvulla Intimiteatterissa. Baranin 1900-luvun aatehistoriaa ja politiikkaa sekä eurooppalaista muistoa käsittelevään näytelmäsarjaan kuuluva Pieni elämä sijoittuu 1960-luvun teatterimaailmaan. Rooleissa nähdään Emmi Kaislakari, Inke Koskinen ja Petra Karjalainen, videolla Seela Sella. Vaikuttava ja koskettava esitys saa katsojilta Vuoden puhenäytelmän tittelin.

Äänestäjien perusteluita:

"Kerrassaan vaikuttava ja vakuuttava! Monologi, jotka naiset ”vetää” täysin tunteenpalolla sydämestä asti. Vielä lopussa Seelan puhe, heijastus kankaalle."

"Menneisyys, nykyisyys, valokuvien muistot ja tietoisuus - teatterimaailmaa teatterissa, huima kokonaisuus."

"Puhenäytelmä joka on parasta aikoihin. Näyttelijöiden työ taidokasta."

"Aivan loistava, puhutteleva."

"Intensiivinen, hienosti kirjoitettu näytelmä tärkeästä aiheesta."

"Raskas, koskettava ja hyvin puhutteleva teos, jossa näyttelijät pääsevät todella ottamaan tekstiä haltuun. Vau!"

Joitakin keskusteluja merkityksestä, Q-teatteri 16,7% äänistä
Rikkaruoho, KOM-teatteri 14,1% äänistä

Vuoden kesäteatteriesitys

Täällä Pohjantähden alla (71,6% äänistä)
(Pyynikin kesäteatteri)

Väinö Linnan klassikko Täällä Pohjantähden alla sai Pyynikin kesäteatterissa ensi-iltansa 9.6.2023. Aiemmin vuosina 1995 ja 1996 Pyynikillä oli saatu seurata Pentinkulman asukkaiden elämää, sen iloja ja suruja, kun Kalle Holmbergin ohjaama Täällä Pohjantähden alla vakuutti yleisöjä. Nyt 2023 Linnan romaani sovitettiin jälleen pyörivän katsomon ympärille, tällä kertaa Antti Mikkolan vaikuttavana ohjauksena. Rakastuminen, vanhemmuus, aatteet, kiristyvä ilmapiiri, sisällissota ja sen ankaruus, ihmisten taistelu oikeudenmukaisuuden ja omien arvojen puolesta, pelko toisten puolesta ja lopulta menetysten raastavuus ja kotiinpaluun tunnekuohut olivat kaikki mukana, kun Pyynikillä kuljettiin läpi Suomen historiaa. Rooleissa mm. Esa Latva-Äijö, Verneri Lilja, Ella Mettänen ja Tom Lindholm. Tämä komeasti toteutettu, otteessaan pitävä produktio saa kiitosta, ja äänestystulos on selvä – Täällä Pohjantähden alla ansaitsee myös Vuoden kesäteatteriesityksen Teatterinna-palkinnon.

Äänestäjien perusteluita:

"Komea esitys kerrassaan."

"Täällä Pohjantähden alla on ollut helposti hienoimpia esityksiä mitä olen nähnyt. Kaikin puolin täydellinen kokonaisuus, ja vaikka esitys olikin pitkä, se oli niin sulavaa että tuntui jopa lyhyemmältä kuin yleinen, n. 2 tunnin näytös."

"Iski syvälle sieluun."

"Huikea, vaikuttava ja ihanasti maan tasalla."

"Elokuvallinen ja sydäntäsärkevä toteutus, joka luotti Väinö Linnan tekstiin ja oli uskollinen alkuperäisen teoksen hengelle. Täydellisesti roolitettu ja hyödynsi taitavasti ympäröivää luontoa ja pyörivää katsomoa."

"Ei ole voittanutta, hieno klassikko toteutettu uskomattoman hienosti ja sopivaan ympäristöön."

9 to 5 - Hommat hoituu!, Samppalinnan kesäteatteri 21,9% äänistä
Usko, Toivo & Ryöstö, Meri Oulun Kesäteatteri 6,5% äänistä

Vuoden tanssiesitys

Käärmeenpääntallaajat (61,1% äänistä)
(Folk Extreme, Tampereen Työväen Teatteri, & Espoon teatteri, Tanssiteatteri Tsuumi, Kallion lukio, Tampereen yhteiskoulun lukio TYK)

Useamman tahon yhteistyönä toteutettu Käärmeenpääntallaajat sai ensi-iltansa 16.3.2023. Marjo Kuuselan käsialaa ovat esitysdramaturgia ja ohjaus, koreografiasta vastaa Reetta-Kaisa Iles. 1800-luvulla vaikuttanut eteläpohjalainen uskonlahko vasulaisuus on esityksen inspiraationa, ja tämä rituaali, festivaali, konsertti, esitys, näiden kaikkien yhdistelmä, käsittelee sellaisia aiheita kuin ilo, vapaus, unelmat, usko, onni ja kaipuu. Jo aiemmin Suomen nuorisoseurojen myöntämän Vuoden tanssiteko-tunnustuksen jatkoksi Käärmeenpääntallaajat saa nyt myös Vuoden tanssiesityksen Teatterinna-palkinnon.

Äänestäjien perusteluita:

"Aivan loistava esitys! Paljon paljon parempi kuin osasimme odottaa. Rytmi vei mukanaan."

"Hienoa yhteistyötä eri toimijoiden välillä."

"Aivan uskomaton kokonaisuus, monipuolista liikekieltä ja koskettavia liikkeellisiä puheenvuoroja."

"Upea ja elinvoimainen."

"Olin aivan ekstaasissa ja lumoutunut esityksen jälkeen, meditatiivinen kokemus."

"Nuorta voimaa, taitoa ja intohimoa!"

Special Night, Helsinki Dance Company 20,7% äänistä
Kajastus, Teatteri Vanha Juko & Teatteri Telakka 18,2% äänistä

Vuoden kotimainen kantaesitys

Reikäleipä (62,5% äänistä)
(Tampereen Työväen Teatteri)

Sirkku Peltolan rakastettu Kotalan perheestä kertova näytelmäsarja jatkuu Reikäleivällä. Rouhea ja maanläheinen tarina naurattaa, koskettaa ja tarjoaa tunnistettavia tapahtumia ja ihmisiä. Kotalat ovat hurmanneet yleisön, ja nyt tämä elämänmakuinen komedia saa tunnustukseksi myös Vuoden kotimaisen kantaesityksen Teatterinna-palkinnon. Peltolan kirjoittaman ja ohjaaman esityksen rooleissa nähdään Ola Tuominen, Tuire Salenius, Miia Selin, Aimo Räsänen, Mika Honkanen, Anna Kuusamo, Jyrki Mänttäri ja Saska Pulkkinen. Ensi-ilta oli 5.10.2023 ja esityskausi jatkuu keväällä 2024.

Äänestäjien perusteluita:

"Sirkku Peltola ei koskaan petä, ja on minusta parhaimmillaan puhenäytelmien parissa."

"Niin aitoa elämää ja kuitenkin niin sydämeen käyvää. Myös kotimaiselle kantaesitykselle hatunnosto."

"Sirkku Peltola. Tarvitseeko edes muita perusteita?"

"Kotalan perhe on tullut niin tutuksi ja rakkaaksi jo edellisissä näytelmissä jotka kaikki nähty."

"Humoristista kuvausta suomalaisen maaseudun elämästä. Näyttelijät onnistuivat!"

Vänd om min längtan, Wasa Teater 18,8% äänistä
Lumen taju, Taideyliopiston Talvimusikaali 18,6% äänistä

Vuoden näyttelijä, musikaali

Miiko Toiviainen (46,3% äänistä)
(roolistaan musikaalissa Cabaret)

Turun kaupunginteatterin Cabaret-musikaali tuli ensi-iltaan ensimmäisen kerran vuonna 2020, mutta kuten moni muu esitys tuohon aikaan, jäi myös Cabaret koronapandemian jalkoihin. Katsojien onneksi tämä Jakob Höglundin ohjaama produktio palasi ohjelmistoon uusintaensi-illan myötä syksyllä 2023. Moni alusta saakka mukana olleista näyttelijöistä uusi roolinsa, ja heistä yksi oli Seremoniamestarin roolissa nähtävä Miiko Toiviainen. Monista musikaalirooleistaan tuttu Toiviainen on saanut roolityöstään hehkutusta niin kriitikoiden kuin katsojienkin suusta, ja nyt hän nappaa roolityöstään myös Vuoden musikaalinäyttelijän tittelin! Toiviaista voi ihailla Seremoniamestarin roolissa vielä muutaman näytöksen helmikuussa 2024. Sen lisäksi Toiviaisen voi bongata Svenska Teaternin Läkaren-näytelmästä, Stella Polariksen improvisoiduista esityksistä sekä omaa monologiesitystään, Kepeää elämää, esittämästä.

Äänestäjien perusteluita:

"Miiko teki roolin paremmin kuin täydellisesti!"

"Kaikki hurmannut roolityö, joka tulee jäämään historiankirjoihin parhaana seremoniamestarina, mitä missään voidaan nähdä."

"Miiko on erinomainen näyttelijä, laulaja, esiintyjä ja improaja! Seremoniamestarin roolissa Miiko herätti henkiin koko musikaalin ihan uudella tavalla! Sanoinkuvaamaton suoritus!"

"Hän on erittäin hyvä esiintyjä, ja hänen ääni on todella voimakas. Hän myös on avoin hänen transtaustastaan joka antaa toivoa myös meille muille transihmisille nuoremmille ja vanhemmille. Tämän takia ääneni menee hänelle. Kiitos Miiko!"

"Poikkeuksellinen, äärikarismaattinen, Queer-Jussi Jurkka."

"Miten voi ihminen olla noin taitava. Laulamaan, liikkumaan, näyttelemään. Olemaan roolissaan läsnä. Lisää musikaaleja, joissa pääsee Miikoa katsomaan, kiitos!"

"Upea ja vangitseva. Katse hakeutui kaikista lavalla olijoista aina häneen."

Saara Jokiaho, musikaalista Evita 41,4% äänistä
Linda Larkovirta, musikaalista Usko, Toivo & Ryöstö 12,3% äänistä

Vuoden näyttelijä, puhenäytelmä

Inke Koskinen (41,7% äänistä)
(roolistaan näytelmässä Pieni maailma)

Vuoden puhenäytelmän Teatterinna-palkinnolla palkittu Pieni maailma saa toisen tunnustuksen, kun esityksessä vaikuttavan roolityön tekevä Inke Koskinen palkitaan Vuoden näyttelijä puhenäytelmässä-tittelillä. Hänen eläytymisensä, tapansa esittää vaativia monologeja ja tuoda näyttelijäntyöhönsä koskettavuutta ja vakuuttavuutta on saanut kiitosta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Monipuolisen näyttelijän on voinut viime vuonna bongata myös muun muassa Ronja ryövärintyttärenä ja Jeanne D´Arcina, ja tällä hetkellä hänen roolityötään voi Pienen maailman lisäksi nähdä esityksessä Saituri - Ihana raha.

Äänestäjien perusteluita:

"Hieno tulkinta nuorelta supertaitavalta näyttelijältä. Tässä on teattereidemme tähti ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️"

"Ilmeikäs, taitava ja monipuolinen näyttelijä, osaa mennä rooliinsa sisään ja antaa kaikkensa."

"Koskettava, vahva ja taidokas."

"Aivan uskomaton tapa käsitellä pitkiä monologitekstejä, hänen tekemisensä kosketti."

"Loistavaa eläytymistä nuorelta tulevaisuuden nimeltä."

"Inke on uskomattoman taitava."

"Kerrassaan loistava monologi! Hänen puheensa ja näyttelijäsuorituksensa vangitsi täysin."

Heidi Herala näytelmästä Everstinna 39,4% äänistä
Ella Mettänen näytelmästä Elämän ensikertalaisia 18,9% äänistä

Teatterinnan erityismaininnat

Kuten edellisilläkään kerroilla, en osallistunut Teatterinna-palkintojen jakamisiin sen enempää palkinnon saajaa ehdottaen kuin äänestäenkään, vaan pysyttelin järjestäjän roolissa. Sen sijaan jaan kyllä Teatterinnan erityismaininnat, ja tällä kertaa myös perusteluineen. Tässä siis omat suosikkini teatterivuodelta 2023:

Vuoden teatteri: Samppalinnan kesäteatteri

Samppiksen meininki on tällä hetkellä ihan loistava! 9 to 5-tuotanto kesällä 2023 oli erinomaisen onnistunut, ja nyt tulossa on Bonnie & Clyde-musikaali, josta olen erityisen onnellinen. En toki anna Vuoden teatteri-erityismainintaa sentään pelkän tulevan kesän esityksen takia, vaan siksi, että raikkaan fiiliksensä, lämpimän ja innokkaan asiakaspalvelunsa ja laadukkaan, tinkimättömän tekemisensä kautta Samppalinnan kesäteatteri osoittaa olevansa yksi Suomen musiikkiteatterin huippuja. Kesällä esittäminen ja vaihtelevat sääolosuhteet ovat kesäteatterille tuttuja haasteita, mutta kunninahimoisesti tehdyt, isot musikaalituotannot ja kantaesitykset monista Broadway- ja West End-musikaaleista näyttävät, että myös ulkoilmassa oleva kesäteatteriympäristö sopii vaikuttavien, onnistuneiden ja katsojille paljon antavien musiikkiteatterituotantojen kodiksi.

Vuoden musikaali: Niin kuin taivaassa (Seinäjoen kaupunginteatteri)

Niin kuin taivaassa on kaunein musikaali, jonka tiedän, ja Seinäjoen kaupunginteatterissa tarinan lämpö, inhimillisyys, toivo ja sydämellisyys koskettavat syvältä. Herkkä ja vahva toteutus, monitasoiset roolityöt, ihana musiikki ja kokonaisuus kuin lämmin hali tekivät tästä minulle hienoimman musikaalikokemuksen viime vuonna.

Vuoden puhenäytelmä: Lokki (Lahden kaupunginteatteri)

Vahvaa menoa ja ennakkoluulotonta, herkkää ja tarkkaa rymistelyä Tsehovin klassikon maailmassa. Hurja ja taitava sovitus, vaikuttavat näyttelijäsuoritukset ja kerta kaikkiaan juuri sellaista teatteria, josta tykkään. Riemastuttava ja riipaiseva!

Vuoden kesäteatteriesitys: Päivänsäde, minä ja menninkäinen (Pesäkallion kesäteatteri)

Kesällä näkemistäni esityksistä tämä jäi kaikista eniten mieleen, ja olisin käynyt katsomassa Reino Helismaan tarinaa vaikka kaksikymmentä kertaa. Ehdin vain kahdesti, mutta molemmilla kerroilla sain sydämen täydeltä lämpöä, liikutusta, naurua ja ystävyyttä. Upeat näyttelijät, ihana toteutus ja loistava esitys.

Vuoden tanssiesitys: Gravity (Helsinki Dance Company & Kinetic Orchestra)

Gravity, rakastin! Ihana, ihana! Tässä oli notkeutta, voimaa, vauhtia ja fyysisyyttä, kaikkea mistä tanssissa siis pidän, ja hienosti visuaalisuus ja äänisuunnittelu koreografian kanssa tasapainossa. Neljäkymmentäviisi minuuttia täyttä tanssin taikaa, olin suu korvissa tämän nähtyäni.

Vuoden kotimainen kantaesitys: Röda rummet (Lilla Teatern)

Kaj Korkea-ahon romaanista sovitettu näytelmäversio oli upean intensiivinen, ja tämän näytelmän tunnelma tosiaan vei mukanaan tapahtumien keskelle. Sujuvaa dialogia, taitavasti rakennetut roolityöt, luontevaa ja tunnistettavaa 2020-luvun maailmaa ja hienosti rytmitetty teksti tarjosivat otteessaan pitävän teatteri-illan, joka vakuutti kokonaisuutena.

Vuoden näyttelijä, musikaali: Miiko Toiviainen (Cabaret)

Yhdyn äänestäjien perusteluihin, ja lisään omani. Miiko Toivianen varastaa shown Seremoniamestarin roolissa täysin, ja on lavalla uskomattoman vangitseva. Useita hänen roolitöitään nähneenä en osannut odottaa, että Toiviainen voi tuoda johonkin rooliin vielä näin paljon lisää ties mitä karismaa, taitoa, lumovoimaa ja herkkyyttä. Mutta näköjään voi. Huikean hieno ja äärimmäisen taitavasti tehty rooli, jossa Toiviainen on läsnä kuin olisi Seremoniamestariksi tarkoitettu. Tällaista roolityötä on etuoikeus nähdä.

Vuoden näyttelijä, puhenäytelmä: Tuomas Korkia-aho (Nummisuutarit) ja Roderick Kabanga (Isobroidi/Pikkubroidi)

Näissä erityismainintojen jakamisissa on myös se ilo, että voin hehkuttaa useampaa kuin yhtä, ja tämän näytelmänäyttelijä-kategorian kohdalla se on tehtävä. Tuomas Korkia-aho ja Roderick Kabanga nimittäin tekevät molemmat sellaiset roolit että oksat pois, ja nämä roolityöt ovat myös jääneet pitkäksi aikaa mieleen. Korkia-aho tekee Nummisuutareiden Eskona kokonaisvaltaisen, taitavasti rakennetun ja hienosti kasvavan tulkinnan klassikkohahmosta, ja on sekä hyvin koskettava että terävän hauska. Kabangan rooli Isobroidi/Pikkubroidi-näytelmän Boothina, pikkubroidina, oli vahva ja monitasoinen, todella uskottava ja hienovireinen. Vaikuttavassa roolityössä käytiin läpi tunteiden vuoristorata, ja Kabangan tapa luoda jännitettä ja käsitellä tekstiä teki ison vaikutuksen.

Kuvien tiedot:

Vuoden teatteri © Mikko Vares

Vuoden musikaali © Jiri Halttunen

Vuoden puhenäytelmä © Kari Sunnari

Vuoden kesäteatteriesitys © Katri Dahlström

Vuoden tanssiesitys © Darina Rodionova

Vuoden kotimainen kantaesitys © Kari Sunnari

Vuoden näyttelijä, musikaali © Otto-Ville Väätäinen

Vuoden näyttelijä, puhenäytelmä © Kari Sunnari

Teatterinnan erityismaininnat © ?/Samppalinnan kesäteatteri, Jukka Kontkanen/Seinäjoen kaupunginteatteri, Mikko Kelloniemi, Pia Simonen, Petra Tiihonen, Ilkka Saastamoinen, Otto-Ville Väätäinen, Tommi Mattila, Marko Mäkinen

Teatterinna-palkinto 2025: Ehdotusten jättäminen alkaa 1.1.2025.