tiistai 26. maaliskuuta 2024

Ronja, ryövärintytär @ Seinäjoen kaupunginteatteri


kuvat © Jukka Kontkanen

Näin Ronja, ryövärintyttären 21.3.

Ryövärintytär Ronja (Kaisla Ollila) syntyy ukkosyönä, jona Matiaksenlinna halkeaa kahtia ja linnanpuolikkaiden välille syntyy Helvetinkuilu. Vuosia myöhemmin Ronja on utelias ja seikkailunhaluinen lapsi, joka on vihdoin saanut luvan kulkea vapaasti ja tutkia paikkoja linnassa ja sen ulkopuolella. Helvetinkuilulla Ronja tapaa Birkin (Jussi Lukács), kilpailevan ryövärijoukon johtajan pojan. Perheidensä välisestä vihasta huolimatta lapset ystävystyvät. Kun Ronjan isä Matias (Jukka Puronlahti) ja Birkin isä Borka (Esa Ahonen) saavat tietää lastensa solmimasta ystävyydestä ja kieltävät sen, riittääkö lasten rohkeus aikuisten käskyjä vastaan? Onko parempi jättää turvallinen koti ja muuttaa metsään, jossa saa vapaasti viettää aikaa kenen kanssa haluaa, kuin jäädä perheen luo, joka välittää vain pitää yllä vanhaa kiistaa?

Ronja, ryövärintytär on yksi suosikkitarinoitani, ja aina kun kirjoitan siitä, toistan itseäni sanomalla, miten Ronjaa rakastan. Ja tottahan se, rakastan tätä ihanaa, villiä, iloista tarinaa rohkeudesta, ystävyydestä, luonnosta ja oman tiensä löytämisestä! Astrid Lindgrenin seikkailusatu on Seinäjoella tehty musiikkinäytelmänä Magnus Lindmanin dramatisoinnin pohjalta, Peter Adolfssonin sävellyksenä. Suomennoksen takana on Kaisa Lundán ja ohjaus on Pauliina Saloniuksen käsialaa. Tämä Lindmanin dramatisointi kirjasta ei ole suosikkini, vaikka pidänkin siitä, että Ronjasta on tehty musiikkinäytelmä. Laulut sopivat esitykseen erinomaisesti ja niitä voisi olla enemmänkin. Sen sijaan dramatisoinnista "puuttuu" asioita ja hetkiä, jotka ovat minulle tarinassa tärkeitä, kuten villihevoset. Niiden pois jättäminen kirpaisee välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta aina eniten pidän niistä Ronja-näyttämösovituksista, joissa kaikki itselleni tärkeimmät jutut ovat mukana. Sekin ehkä vaikuttaa, että ensimmäiset näkemäni versiot Ronjasta ovat jättäneet lähtemättömän jäljen, jonka perusteella tarinaa katson. Niinpä kaikki sellainen, jota ei toisenlaisissa sovituksissa ole mukana, saa tiedostamattakin vähän kaipaamaan pois rajattua. Eri dramatisointeja on toisaalta myös mielenkiintoista katsoa – mitä on otettu mukaan, mitä jätetty pois, ja millaisen painotuksen eri kohtaukset saavat? Kuitenkin tarina itsessään on tietenkin juuri se ihana vanha tuttu, joten myös tämä Seinäjoen Ronja, ryövärintytär, kuudes eri Ronja-versio jonka olen nähnyt, valloitti minut heti ensi hetkistä lähtien. Itse asiassa jo ennen esityksen alkua, kun ihailin näyttämön sivuja koristavia kankaita ja niiden peurakuviointia.

Pauliina Saloniuksen ohjaus on varmaa ja sopivasti vallatonta. Tarinan teemat tulevat hienosti esiin, eikä esityksessä väistetä myöskään tarinan pelottavia tai synkkiä hetkiä. Metsän olennot ovat kiehtovia, hauskoja ja kauniita, mutta myös salaperäisiä, kauhistuttavia ja vaarallisia. Vastaan tulee leikin ja ilon lisäksi surua, menetystä ja säikähdyksiä, mutta ne kuuluvat elämään. Saloniuksen ohjauksessa on sellaista arkista huolettomuutta ja turhasta huolehtimattomuutta, joka sopii Ronjan tarinaan. Elämänilo ja isot tunteet ovat lavalla peittelemättä, juuri sillä riemulla, jolla Ronja syleilee uusia kokemuksia ja asioita. Jyri Nummisen koreografioissa on samaa fiilistä, riemua, vauhtia ja hyvää meininkiä. Juho Lindströmin lavastus yhdessä hänen ja Matti Pekkasen videosuunnittelun sekä Hannu Raja-Ahon valosuunnittelun kanssa loihtii lavalle upeita maisemia ja tapahtumapaikkoja. Projisoinnit tuovat lavastukseen erinomaisesti lisää tehoa ja näyttävyyttä, ja sadunomainen tunnelma tukee niin esityksen iloisimpia, taianomaisimpia kuin pelottavimpiakin hetkiä. Rutjankoski näyttää hurjan hienolta! Lavastus itsessään tuo tutut paikat Matiaksenlinnasta Helvetinkuiluun ja Karhuluolasta Matiaksenmetsään lavalle onnistuneesti, erityisesti Matiaksenlinna ja Helvetinkuilu näyttävät huikeilta. Leena Rintalan puvustus sopii ryövärijoukolle mainiosti. Värejä ja materiaaleja on paljon erilaisia ja vaatekerroista tulee mielikuva, että asujen osia on yhdistelty ryöväyssaaliista itselle sopivaksi kokonaisuudeksi. Ihastuin hetkeen, jossa ryöväreillä on erilaisia päähineitä, ne ovat kiva yksityiskohta ja mainiosti viestivät myös sitä, että vaatekappaleet on ryövätty, ja siksi niitä on paljon erilaisia. Puvustuksessa on valtavasti yksityiskohtia, ja asut sopivat kantajilleen hyvin. Aliina Ilosen kampaukset ja maskit ovat onnistuneita ja tekevät ryövärijoukon jäsenistä tunnistettavia, persoonallisia tyyppejä. Erityisesti Loviisan (Natalil Lintala) hiukset ja sarvikoriste sekä useammankin ryövärin pörheät parrat ihastuttavat.

Ronjaa näyttelevän Kaisla Ollilan energia säteilee katsomoon saakka, ja Ollila tekee Ronjan roolin rempseästi, loppumattomalla uteliaisuudella ja tarkalla kyvyllä tehdä havaintoja maailmasta. Ronja on terävä tyttö, hän ei sulata epäoikeudenmukaisuutta tai vähän sinne päin vastattuja kysymyksiä, vaan vaatii saada tietää, oppia ja kokea. Ronjan ennakkoluuloton asenne ja nokkeluus ovat Ollilan roolityössä läsnä alusta loppuun, ja hän tekee hahmosta hurmaavan, vivahteikkaan tulkinnan. Jussi Lukács on mainio Birk, joka ei häviä Ronjalle nokkeluudessa mutta lähestyy maailmaa vähän eri tavalla, jotenkin lempeämmin. Siinä missä Ronja syöksyy suoraan toimintaan, Birk suunnittelee ja harkitsee. Lukács tekee roolinsa näppärällä otteella, pidän siitä, miten hänen Birkissään on huumorintajua ja asennetta. Ronjassa ja Birkissä on sekä paljon samaa että paljon erilaista, ja heidän ystävystymisensä on ihanaa seurattavaa, ihan suosikkijuttuni tarinassa. Ollila ja Lukács pelaavat yhteen saumattomasti, aina Ronjan ja Birkin keskinäisestä kilpailusta varovaiseen yhteistyöhön ja ystävyyden alkuhetkistä siihen, että heistä tulee sisko ja veli. Heidän yhteistyönsä on uskottavaa ja saa sekä nauramaan että lämmittää sydäntä.

Jukka Puronlahden Matias uhoaa suureen ääneen ja purkaa turhautumistaan tavaroita viskomalla, mutta osaa olla myös lämmin ryöväripäällikkö ja turvallinen isä Ronjalle. Puronlahti tekee roolinsa hyvällä huumorilla, hänen Matiaksessaan on uskottavaa johtajaenergiaa ja sopivasti komiikkaa. Natalil Lintala on hurmaava Loviisa, jämäkkä ja järkevä nainen, joka pitää ryövärijoukon kurissa ja kasvattaa siinä samalla tyttärestään uuden sukupolven ryöväriä, tai kenties jotain aivan erilaista. Lintalalla on rooliinsa lempeän päättäväinen ote, ja hänen laulamanaan Susilaulu soi sielukkaasti. Ryövärijoukossa on monta mainiota persoonaa, ja jokainen ilahduttaa läsnäolollaan lavalla. Erityisesti Timo Luoman viisas, hauska, vanha ja raihnas Kalju-Pietu, Jussi Jätinvuoren komiikantajuinen Rontti ja Jani Johanssonin symppis Pikku-Plootu jäivät mieleen. Sanni Lehdon ajattara on hirvittävän upea ja kiehtovan karmiva, ja Jani Johansson ja Mia Vuorela kakkiaisina hauskuuttavat metsänotusten napakalla asenteella ihmisten seikkailuja kohtaan. Koko näyttelijäporukka tuo lavalle niin mystisiä metsän olentoja kuin hurmaavia ryöväreitäkin, ja klassikkosatuun hypätään vauhdikkaalla, tarinan sävyt hienosti tavoittavalla tavalla.

Seinäjoen kaupunginteatterin Ronja, ryövärintytär on vauhdikas ja energinen esitys, jonka visuaalisuus ja roolisuoritukset sekä lavalle tuotu kokonaisuus valloittavat. Isoja teemoja ja tunteita käsittelevän tarinan näyttämöversio uppoaa niin nuoriin kuin vähän vanhempiinkin katsojiin. Satuin samaan esitykseen useamman koululuokan kanssa, ja lapsiyleisön reaktioita seuratessa upposin itsekin syvälle tarinan satumaailmaan. Hihityksiä, henkäyksiä ja huudahduksia kantautui säännöllisin väliajoin ympäri katsomoa, ja esitys tuntui vievän täysin mennessään kaikki katsomossa istujat. Minä ainakin viihdyin Matiaksenmetsässä seikkaillessani niin, että sen taika pyörähteli ympärilläni vielä junamatkalla kohti kotia.

Näin esityksen lehdistölipulla, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti