Romeo och Julia @ Åbo Svenska Teater

 mainos/pressilippu saatu Åbo Svenska Teaterilta

kuvat © Pette Rissanen

Näin Romeo och Julia-näytelmän 2.10.

Veronan kaduilla kiihkeä nuoriso viettää aikaa ystäväporukassa, haastaa riitaa vihollistensa kanssa, juo kaljaa, kuokkii juhlissa, kiusoittelee toisiaan, vihaa, rakastaa, tappelee, nauraa, elää. On Montaguet ja on Capuletit, on vanha viha joka pistää sukupolven toisensa jälkeen räyhäämään väärän perheen jäsenille, on tulenarka ilmapiiri ja silti jonkinlainen järjestys. Kunnes Romeo (Vega Adsten) ja Julia (Selina Ukkonen) rakastuvat. Kaksi vihollista toistensa sylissä, kaksi tähtien kiroamaa lasta kohtalon käsissä. Väkivalta, intohimo, viha, rakkaus, tahto ja toivo kolisevat toisiaan vasten, eikä vääjäämätöntä voi enää pysäyttää. Voiko vihasta syntynyt rakkaus johtaa muuhun kuin suruun?

Pohjustus alkuun lienee paikallaan, sillä tämä William Shakespearen tragedia on paitsi suurin suosikkini Bardin näytelmistä, myös yksi suosikkinäytelmiäni ylipäätään – hifistelevää analyysia siis luvassa! Olen nähnyt Romeosta ja Juliasta monenlaisia versioita (ennen tätä kaksi livenä ja viisi tallenteena), useamman version myös näytelmän pohjalta tehdystä ranskalaismusikaalista, ja yhden Romeo ja Julia-baletinkin. Romeo ja Julia lienee myös useimmin lukemani näytelmä, joten sanoisin tuntevani tuhoon tuomitun rakkaustarinan läpikotaisin. Rakastan tätä tarinaa nuorista, jotka sukujensa vanhan vihan ja oman vimmansa ajamina riehuvat ja röyhkeilevät, jotka rakastavat täysillä ja intohimoisesti, jotka elävät kuin viimeistä päivää ja joutuvat kohtalon tempomiksi vaikka kuinka yrittäisivät sitä väistää. Ja siis – vaikka rakastan Romeota ja Juliaa, lähestyn näytelmää myös ajatuksella: muuttakaa kaikki! Tähän liittyy se, että uudelleen ja uudelleen esitettyä klassikkoa saa ja pitääkin mielestäni uudistaa, tutkailla, ihmetellä, väännellä ja käännellä aina kussakin ajassa, porukassa ja kontekstissa. Toki alkuperäisteksti on klassikko, ja syystä, mutta ei se tarkoita etteikö siihen voisi koskea. Käsiohjelmassa ohjaaja David Sandqvist sanoo haluavansa kutsua oman sukupolvensa samaan maailmaan, johon Baz Luhrmann aikoinaan elokuvakatsojat omalla Romeo ja Julia-versioinnillaan vei – maailmaan, jossa Shakespeare voi olla seksikästä, coolia ja ymmärrettävää. Kyllä! Juuri näin!

Åbo Svenska Teaterissa nähdään siis David Sandqvistin ohjaus, jossa on käytössä Göran O. Erikssonin ruotsinnos. Myös tekstitys on saatavilla niin suomeksi, ruotsiksi kuin englanniksikin, eli vaikka runomuotoinen ruotsi epäilyttäisi, ei sen kannata antaa estää katsomoon suuntaamasta. Sandqvistin modernisoidussa ohjauksessa energiaa, jännitettä, kiihkeyttä ja tee ensin, mieti sitten-mentaliteettia riittää, ja etenkin ensimmäinen puolisko on erinomaisesti rytmitetty ja intensiivinen. Toiselle puoliskolle ei aivan kaikkiin kohtauksiin löydy samanlaista draivia, haasteena toki onkin se, kun siirrytään hektisestä ja fyysisestä toiminnasta enemmän puheeseen ja pohdintaan. Monta hyvää hetkeä väliajan jälkeenkin kyllä nähdään, ja esityksen vahva tunnelma ja väkevä imu pitävät otteessaan alusta loppuun. Sandqvist antaa tilaa varsinkin hahmojen nuoruudelle ja sille, että eivät nämä teini-ikäiset, isosti tuntevat ja ystävilleen pelottavan lojaalit tyypit todellakaan mitään fiksuja valintoja osaa tehdä. He eivät järkeä kuuntele, ainakaan kaikki, vaan antavat sydämen, tunteiden ja turhautumisen viedä. Ja sitten on kuitenkin rakkaus, tai ihastuminen, tai intohimo, se mitä nyt ensisilmäyksellä syttyvä suuri kirkas tunne on. Herkkää ja päättäväistä, uutta ja kiinnostavaa, maailman tärkein asia ja syy unohtaa kaikki muu. Ihan jokaisen nuoren hahmon ei ehkä olisi tarvinnut vapettaa, mutta kenties ryhmäpaine on Veronan nuorisoon iskenyt. Sandqvistin ohjauksessa kaikki tapahtuva on kiihkeää ja nopeaa, miettimään ei jäädä vaan vauhti huimaa. Siitä pidin kovasti, osansa Romeon ja Julian traagisissa tapahtumissa kun on nimenomaan ajalla ja sillä, kuinka koko näytelmä tapahtuu vain muutamassa päivässä. Melkoisia mullistuksia, murheita ja maailmaa muuttavia tunteita mahtuu lyhyisiin hetkiin, ja paljon kaikkea peruuttamatonta. Tässä versiossa yhdistyykin mielestäni tosi hyvin sekä ihmisten tekemät valinnat ja päätökset kuin se kohtalokkuus, jokin korkeampi voima, kenties juuri tähtien kirous, joka nuorten rakastavaisten tuhoon johtaa. Tragediassahan päähenkilöt itse eivät oikein kohtalolleen mitään voi, jos niin on tarkoitettu, niin eipä voi surkealle lopulle mitään. Romeota ja Juliaakin voi kenties pitää lopputilanteeseensa syyttöminä, vaikka ehkä omien sukujen välinen, väkivaltainen ja kuohuva viha jotain vinkkiä huonosta ideasta antaakin. Mutta nuoruus! Se on erehtyväistä. Ja sen Sandqvistin ohjaus tavoittaa, samoin kuin eri tasoilla operoivan hierarkian, joka niin Veronassa kuin näytelmän perheissäkin vallitsee. Esityksessä luodaan monta terävää ja oivaltavaa katsetta kaikkiin hahmoihin ja laajemmin siihen, miten kytevä viha kiroaa koko kaupungin.

Ja sitten hifistelemään! Haluan nostaa joitain kohtauksia ja hetkiä esiin enemmän, ensinnäkin siksi, että osa oli aivan loistavia, ja toisekseen siksi, että joitain jäin vielä miettimään ja niitä on tässä hyvä pohdiskella. Oma suosikkikohtaukseni koko esityksessä lienee karaokekohtaus, jossa kuullaan biisit Forever Young, Don't You Want Me ja Total Eclipse of the Heart. Miten onkin samassa kohtauksessa ja kolmen biisin aikana jos jonkinlaista tunnelmaa! On myötähäpeää, nolostumista, ylpeyttä, flirttiä, kiusoittelua, juhlafiilistä, juuri syttynyttä nuorta rakkautta, haikeutta, ystävyyttä ja jaettua yhteyttä. Ihan erityisesti Mercution (Edit Williams) ja Montaguen jengin esittämä Total Eclipse of the Heart on aivan upea. Mietin myös sitä, voisiko tästä lähtien jokaisessa Romeossa ja Juliassa olla karaokea..? Iso plussa juhlakohtaukselle noin muutenkin, ja etenkin hetkelle, jossa Capulet (Ingemar Raukola) näyttää Tybaltille (Jakob Bladh) kuka täällä määrää. Juoman kippaaminen nuorukaisen niskaan on erinomainen yksityiskohta ja mauste. Samoin Capuletin raivoisa pauhaus Julialle siitä, kuinka tämän on paras tyytyä naimaan Paris (Samuel Karlsson) ja tajuta paikkansa, on tosi vahva ja onnistunut kohtaus. Tässä uhkaava golfmailalla huitominen on oiva yksityiskohta. Pidin tosi paljon myös esityksen alusta, siitä miten Veronan nuoriso esitellään ja vanha perinne niin sanotusti pelotellaan hiljaiseksi. Tybaltin sisääntulo on sekin aivan tykki! Myös loppu on huiman hieno, näyttämökuva, musa ja kaikki juuri kohdillaan. Hahmojen persoonat ja luonteet ovat tunnistettavia ja luontevia, ja heille on löydetty lavalle kaikenlaista kivaa pientä yksityiskohtaa, joka hahmoa kasvattaa. Esimerkiksi se, että Benvolio (Walter Öhman) tuo porukalle aina juomat, huolehtii että kaikki ovat paikalla ja mukana menossa, on Benvolion hahmolle suorastaan ominaista. Olla se, joka liimaa kaveriporukan yhteen ja huolehtii. Oli myös ihanaa, että Benvolio kunnolla suree Mercution kuolemaa! Aina ei nimittäin sure, mutta miksei surisi? Hänhän menettää yhden läheisimmistä ystävistään. Ylipäätään Montaguen jengin dynamiikka on aidon kaverillista ja suloista, on eleet, ilmeet ja omat jutut, jotka porukasta tekevät yhteen hitsautuneen oloisen. Kallistun koko ajan enemmän siihen, että isompi Montague-jengi on ainoastaan positiivinen asia, ja että Montacrew voi ilman muuta koostua Romeon, Benvolion ja Mercution lisäksi Abramista (Bella Paasimäki) ja Balthasarista (Oksana Lommi). Nyt myös on uskottavampaa, että Balthasar lähtee kertomaan Romeolle Julian kuolemasta, ovathan he viettäneet aikaa yhdessä näytelmän aikana ja ystävyys on tullut esille. Silti pidin ratkaisusta laittaa kaksintaistelukohtaukseen nimenomaan vain kolmikko Mercutio, Benvolio ja Romeo, jotenkin Mercution kuolema on sellainen hetki, joka "kuuluu" vain heille kolmelle (ja toki Tybaltille).

Kohtauksia ja asioita, joita jäin miettimään, on esimerkiksi se, että tässä versiossa Romeo ei mene keskelle kaksintaistelua sotkemaan asioita ja ole tiellä, vaan Tybalt surmaa Mercution ihan itsekseen. En ole koskaan nähnyt kohtausta tällä tavalla, ja toisaalta kyllä pidin ratkaisusta, mutta nyt Mercutio ei pääse sanomaan Romeolle, kuinka haavoittui tämän tultua väliin. Olisiko se tuonut kohtalokkuutta vahvemmin esiin? Vai onko parempi, että Mercution uhkarohkeus ja uhma koituvat näin selkeämmin hänen lopukseen? En tiedä, täytyy nähdä tämä(kin) kohtaus uudelleen, että osaan sanoa. Jäin myös toivomaan, että kun Mercutio oli Montaguen kaveriporukasta ainoa, joka näkee Romeon ja Julian suutelemassa juhlissa, ja näin ollen tietää Romeon suhteesta viholliseensa, olisi tällä "tehty" jotain. Nyt Mercutio kyllä reagoi näkemäänsä, mutta vain juuri sillä hetkellä, eikä asia enää myöhemmin tule esiin, esimerkiksi juuri kaksintaistelukohtauksessa. Samoin olin ainakin itse tulkitsevani jonkinlaista salasuhdetta Capuletin ja hänelle työskentelevän Angelican (Bella Paasimäki) välille, tämä myös olisi hieman vahvemminkin voinut olla esillä (paitsi jos itse vain tulkitsin väärin). Escalukselle (Jerry Wahlforss) jäin kaipaamaan vahvempaa auktoriteettia, hänen asemansa Veronassa jää vähän kysymysmerkiksi. Toki auktoriteettien kunnioittaminen ei ehkä veronalaisilla noin lähtökohtaisesti ole aivan hallussa, mutta pidän silti Escalusta hyvin hallitsevana hahmona. Tekstiä on joissain kohtauksissa leikattu sellaisista kohdista, joiden toivoin olevan mukana, ja sitten toisaalla olisi taas ehkä ollut vähän tiivistämisen varaa. Kielen runollisuus tulee tässä ruotsinnoksessa mainiosti esiin, ja dialogi soljuu kauniisti ja väkevästi – välillä tosin turhan kiireessä ja kiihkeästi. Vaikka huutaminen lavalla usein toimii, ei se aina lisää tunnetta, vaan saattaa joskus sen sijaan sitä latistaa.

Visuaalisesti ÅST:n Romeo och Julia on nappiosuma, aina Milja Salovaaran lavasteista ja puvuista Antti Niitemaan valosuunnitteluun ja Sabina Segerströmin maskeeraukseen. Kun mukaan lisää vielä Tony Sikströmin täyden kympin äänisuunnittelun ja musiikin, tämä Verona sekä näyttää että kuulostaa sykkivältä, kiehtovalta, puoleensavetävältä ja vaaralliselta paikalta, jossa mikä vaan on mahdollista. Näyttämökuvat ovat monesti niin hienoja, tyylikkäitä ja viimeisen päälle asemoituja, että niitä voisi ihailla pitkän aikaa. Lavastus on sopivan karu mutta taipuu myös näyttävään ylellisyyteen, ja sellainen nuoruuden teemoihin osuva kulmikkuus ja rosoisuus on ihanaa. Rakastan aina jos lavalla on valaistuja kirjaimia, joten Verona-teksti ihastutti. Samoin kattokruunu, joka saa ansaitsemansa huomion kun se valaistaan ylös nostettaessa. Mainiossa puvustuksessa on samaa särmikkyyttä kuin lavastuksessa, ja myös rentoa, tyylikästä moderniutta, joka tähän versioon sopii. Julian mekko on tosi kaunis! Pidin kovasti niin nuorison kuin aikuisten asukokonaisuuksista, sekä siitä, miten puvustus luo hahmoille asemaa, persoonaa ja tilannetta. Segerströmin oiva maskeeraussuunnittelu tahrii vaatteet vereen ja sopii muun visuaalisen ilmeen rosoisuuteen. Niitemaan valosuunnittelu on väkevästi läsnä läpi esityksen, ja valon ja äänisuunnittelun luoma tunnelma on erinomaisesti synkassa. Valosuunnittelun suosikkijuttujani ovat Romeo ja Julia-valot, eli takaseinän lämpimät valot, sekä kuolemavalot, eli katosta laskeutuvat lamput. Myös siluetteja luovat valot näyttävät huikeilta. Sikströmin äänisuunnittelussa on vahvaa latausta ja vaaran tuntua, ja seuraavassa hetkessä suloista nuoren rakkauden huumaa. Erityisesti musiikki on monen kohtauksen taustalla äärimmäisen onnistuneesti valittua, ajoitettua ja kaikkeen lavalla tapahtuvaan sopivaa. Esityksen loppu on äänisuunnittelullisestikin aivan timanttinen, kuten visuaalisesti ja muutenkin on.

Vega Adsten on Romeon roolissa herkkä ja haaveellinen, mutta myös itsepäinen ja nopeasti nollasta sataan kiihtyvä. Adsten tekee roolinsa onnistunein painotuksin, hän näyttelee tunteet tunnistettavina ja pakahduttavina, ja kuvaa taitavasti kaikkea sitä, mitä Romeo ehtii tarinan aikana kokea. Adstenin roolityö on tarkka, hän antaa Romeolleen tilaa olla tunteidensa ja toiveidensa kanssa, ja onnistuu tavoittamaan myös sen kiihkeyden ja kiireen, joka tapahtumia ja Romeota itseään ajaa. Selina Ukkonen tekee Juliastaan päättäväisen ja vahvatahtoisen nuoren, joka kertoo mielipiteensä suoraan eikä väistä vaikeitakaan tilanteita. Ukkosen roolityössä on mainiota energiaa, sellaista tunnistettavaa maailmaankyllästymistä joka teinejä joskus vaivaa, ja myös elämäniloa ja -paloa vaikka ja kuinka. Ukkonen puhaltaa Juliaansa kipinää, herkkyyttä ja nokkeluutta, ja tuo roolihahmonsa lavalle taitavin ottein. Edit Williams näyttelee Mercutiota vimmalla ja viisaudella, joka loistaa roolityössä kirkkaana ja juurtuneena. Hänen Mercutiossaan ei ehkä ole samanlaista kuumeista kiihkeyttä ja kujeilevuutta, jota olen hahmossa usein nähnyt, mutta Williamsin tapa tuoda lavalle Mercution tunteet, ajatukset, kokemukset ja kaikki pinnan alla pidetty on todella toimiva. Uhkarohkeus ja uhma ovat hahmossa läsnä, samoin riehakkuus, ja Williams rakentaa hahmonsa tarinan näyttämölle hyvin yksityiskohtaisesti ja hienovaraisesti, vahvasti tulkiten ja roolia kauniisti kantaen. Ja se Total Eclipse of the Heart – aivan upea veto! Suosikkihahmoani Benvoliota näyttelee Walter Öhman, jonka roolityössä on valloittavaa leppoisuutta ja rentoutta, ja samalla myös sitä huolehtivuutta ja lämpöä, joka Benvoliolle niin ominaista on. Öhman eläytyy rooliinsa luontevasti, kaikki ilmeet, eleet, taustalla tapahtuvat reaktiot ja yksityiskohdat ovat näyttelijäntyössä kohdillaan. Tykkäsin siitä, että Benvoliossa on särmää ja sisukkuutta, että hän on muutakin kuin vahvasti tuntevia kavereitaan rauhoitteleva neuvottelija. Öhman näyttelee roolinsa veikeästi, hänen Benvolionsa on rehellinen ja mutkaton tyyppi, jolla on huumorintajua ja hyvä sydän, ja jollaisen jokainen varmasti ystäväkseen haluaisi. Tässä versioinnissa ei ole menty tekstin ohi ja tuotu Benvoliota lavalle kakkospuoliskolla (paitsi lopussa), joka minua aina harmittaa. Eihän Benvoliolle toki mitään tekemistä ole väliajan jälkeen lavalle kirjoitettu, mutta monesti hänet on sinne jollain tavalla dramatisoitu. Sitä kaipasin, vaikka ei tätä voi miinuksena pitää, kun Shakespeare itse on päättänyt ettei Benvoliota tarvita. Olisi Öhmanin läsnäoloa ja vaivatonta roolityötä hahmossaan kuitenkin mielellään lisää katsonut.

Ingemar Raukola tekee herra Capuletin roolin todella hyvin, hän tuo roolityöhönsä sellaista ulospäin täydellisen miehen olemusta, joka kulissien takana saattaa hetkenä minä hyvänsä räjähtää käsiin. Capulet on äkkipikainen ja pitää asemastaan kiinni kynsin hampain, ja sen Raukola erinomaisesti tavoittaa. Vahva roolityö, jossa on mainiota latautunutta energiaa ja lipevyyttä. Jerry Wahlforss näyttelee isoimpana roolinaan veli Laurencea, joka kovin avuliaasti ohjaa Romeota ja Juliaa kohti tuhoaan. Laurencen syyt ja tavoitteet ovat varmasti vilpittömän hyvät ja jalot, mutta lopputulos on melkoisen kyseenalainen. Wahlforss tuo Laurenceensa maanläheisyyttä ja lämpöä, hän ei ole mikään Jumalan sanaa korkeuksistaan lausuva pappismies vaan inhimillinen, turvallinen ja luotettava ihminen, joka aidosti on seurakuntansa puolella. Julia Korander tekee Imettäjän ja rouva Montaguen roolit, ja on erityisesti Imettäjän osassa hurmaava. Lempeä ja reipasotteinen nainen huolehtii ja hupsuttelee, ja Koranderin roolityössä Imettäjän hyväntahtoisuus ja huumorintaju ovat lämmöllä läsnä. Jakob Bladhin Tybalt on nokkava ja koppava nuori mies, aina riitaa haastamassa ja tilaa ottamassa. Ja sitten kuitenkin epävarma ja eksynyt, kun häntä kyseenalaistetaan ja komennellaan, kuten Capuletin juhlissa. Tokihan Tybalt on kylmä ja kova, mutta Bladh onnistuu hienosti tuomaan hahmoonsa myös muita sävyjä ja rakentamaan tästä kokonaisen, inhimillisen tyypin. Taistelukohtauksille ja coolille veitsitemppuilulle erityispisteet! Oksana Lommi näyttelee Montaguen jengiin kuuluvaa Balthasaria ja Capuletin porukkaan kuuluvaa Sampsonia. Hän tekee roolityönsä sujuvin ottein, ja etenkin Balthasar saa nyt lavalla enemmän tilaa kuin missään ennen näkemässäni versiossa. Aluksi vähän vastustelin sitä, että tämä tulee Benvolion "tilalle", kun he jakavat vuorosanoja, mutta Lommin roolityö vakuutti ja hän on roolissaan niin valoisa ja lämpimästi läsnä, että nopeasti Balthasar paikkansa Montaguen jengissä (ja Benvolion rinnalla) lunastaa. Samoin tekee Bella Paasimäen näyttelemä Abram, joka myös on lavalla enemmän kuin olen ennen nähnyt. Paasimäki tuo rooliinsa mainiota pilke silmäkulmassa eläytymistä, ja sitten taas Capuletin palvelijan Angelican osaan sujuvaa sivustaseuraajan tarkkasilmäisyyttä. Capuletin jengiläisinä Lommi ja Paasimäki tekevät oivalliset roolit myös. Samuel Karlsson tekee monta mainiota roolia, esimerkiksi Parisina ja bardina. Etenkin Paris on vallan valloittava, Karlssonilla on rooliinsa sopivan humoristinen ote, jossa kuitenkin on nuoren aatelisen vakavuutta ja jonkinmoisen rakkaudentunteen äärellä paljaan ihmisen herkkyyttä. Daniela Franzell näyttelee rouva Capuletia vahvalla otteella ja tarmolla, ja tuo roolityöhönsä myös äkkipikaisen miehen kanssa kotinsa jakavan naisen taakkaa. Koko ensemble on lavalla erinomaisesti läsnä, ja porukka pelaa taitavasti yhteen.

Koska Romeo ja Julia on minulle paitsi todella tuttu, myös todella rakas näytelmä, on asetelma meikän katsomoon istuessa aina esitykselle vähän epäreilu. Minulla kun on valtavasti odotuksia ja toiveita sen suhteen, mitä lavalla toivon näkemäni, millaisia tulkintoja hahmoista, millaisia dramaturgisia ratkaisua, millaista visuaalisuutta ja niin edelleen. Aika monella muullakin varmasti on jokin sellainen teos, jonka haluaa nähdä lavalla juuri sellaisena tietynlaisena rakkaalta tuntuvana versiona, jonka takia kyseiseen teokseen alunperin on ihastunut. Minulla noita teoksia on monta, mutta ehkä se on juuri tämä Romeo ja Julia, johon eniten kaikenlaisia toiveita, pohdintoja, mielipiteitä ja haaveita liittyy. Ja kuulkaas – tämä ÅST:n versio vastaa vaikka kuinka moniin odotuksiini! On timanttista visuaalisuutta, onnistunutta modernisointia, huimaa väkevää tunnelmaa, oivasti tulkittuja roolihahmoja ja hienoa kiihkeää nuoruuskuvausta. Esitys pitää otteessaan, onnistuu yllättämään, on raikas, tuntuu tutulta ja rakkaalta, ja tykittää omalle ilmeelleen ja otteelleen uskollista kerrontaa väkevässä rytmissä. Oivallisen onnistunutta klassikonkäsittelyä, minä pidin kovasti. Aivan ehdottomasti suuntaan juuri tähän Veronaan vielä uudelleenkin!