Opehuone @ Riihimäen Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Riihimäen Teatterilta

kuvat © Annika Lohilahti

Näin Opehuone-musikaalin 4.10.

Tuula (Niina Lahtinen) tulee musiikinopen sijaiseksi kouluun, jossa jos jonkinlaiset opettajat kahvin, Kalevalan ja kynnyksellä kolkuttelevan eläkkeen voimalla jaksavat vielä seuraavan oppitunnin. Oppilaat ovat myös monipuolista sakkia, toiset aivan ihania, toiset vähän pelottavia, osa taas sellaisia, että heitä pitää oppia tuntemaan ennen kuin tietää, millainen tyyppi kyseessä on. Tarkemmin ajateltuna sama taitaa päteä opettajakuntaan myös. Ja sitten ovat vielä vanhemmat! Kun rehtori Eija (Krisse Salminen) antaa Tuulalle, kuvisope Matille (Ernest Lawson), liikkaope Virtaselle ja äikänope Erkille (Christoffer Strandberg) luvan tehdä spektaakkelimainen koulumusikaali, alkavat ideat lennellä. Vaan kuinka projektin käy, kun matkaan tulee jos minkälaisia yllättäviä mutkia?

Jo ennen ensi-iltaansa lähes loppuunmyyty Opehuone on reipasta ja viihdyttävää musikaalikomediaa, joka vie mennessään ja naurattaa sujuvasti, hetkittäin myös koskettaa ja monesti lämmittääkin. Niina Lahtisen kirjoittama musikaali osuu niin koulun aikuisten kuin nuorten kuvaamisessa huumorin ytimeen, tunnistettavat, riemastuttavat ja pilke silmäkulmassa tehdyt havainnot koulumaailmasta ja opettajan työstä ovat oivallisia. Mukana on myös sopivassa suhteessa lempeitä ymmärryksen hetkiä, pikkuisen ammatillista epävarmuutta ja nuoruuden kipupisteitä, jotka antavat komedialle kaikupohjaa ja vastavoimaa. Lahtisen teksti on hersyvää ja aitoa, hän on käsikirjoituksessa hyödyntänyt myös opettajien omia kokemuksia. Se varmasti tuo musikaaliin tarttumispintaa erityisesti sellaisille ihmisille, jotka joskus ovat opettaneet koulussa tai muualla, mutta myös kaikille meille, jotka olemme joskus olleet opetettavina. Itse ainakin tunnistin tunnelmia omilta kouluvuosiltani, ja ne riemastuttivat ja herättivät jopa vähän nostalgisia fiiliksiä. Ohjaaja Jukka Kuronen on myös musikaalin idean takana. Hän on ohjannut musikaalin napakalla rytmillä ja komediaa tarkasti lukien ja ymmärtäen. Raikas ote opettajien maailmaan ja suorapuheisen hauska teksti ovat Kurosen käsissä erinomaisen toimivia, ja hän tunnistaa myös ne hetket, joissa ei etsitä naurua vaan annetaan tilanteen rauhoittua ja tunteiden tulla. Siksi komediakin niin hyvin toimii, se kun saa peilautua näihin lämpöisiin hetkiin, joissa kerrotaan jotain tosi olennaista opettajien ja oppilaiden merkityksistä toisilleen. Kuinka yksi ihminen, joka ottaa aikaa ja etsii tien kuoren alle, joka ymmärtää ja antaa tilaa, kannustaa eikä painosta, kuinka tuo ihminen voi vaikka muuttaa koko elämän suunnan.

Katrin Vaskelaisen koreografiassa on vauhtia ja mainiosti niin komediaa kuin näyttäviäkin liikkeitä. Neljän esiintyjän teoksessa tuntuu olevan välillä enemmänkin porukkaa lavalla, kun roolit vaihtuvat lennossa, eikä koskaan tiedä, kuka seuraavaksi lavalle ilmestyy. Parhaiten jäivätkin mieleen juuri nopsia vaihtoija edellyttävät koreografiat, kuten oppilaiden koe-esiintymispotpuri ja siinä etenkin Mansikan (Strandberg) show, sekä aloitusbiisin monet lavalle ehtivät opettajat. Myös sivistysjohtaja Jouni Ahomaan (Lawson) biisin mahtipontinen lavan haltuun ottaminen täytyy mainita. Ja entäs sitten siivooja Sari (Strandberg), joka pisti tasselit heilumaan? Jestas mikä huima esitys! Mika Haarasen lavastus on jokaista yksityiskohtaa myöten opehuone. On liitutaululle kirjoitetut kahvivuorot ja muut infot, oma lokerikko joka opelle, keittiö täynnä kahvia ja kaikilla omat mukit. Värimaailmakin on kuin suoraan koulun käytäviltä napattu! Henna Elomaan puvustuksessa on monenlaista tunnistettavaa opettaja-, oppilas- ja vanhempityyliä, ja kuninkaallistakin fiilistä. Erityishaasteensa puvustukselle tuo se, että neljä näyttelijää näyttelee kymmeniä hahmoja, ja hirveällä tahdilla. Pitää siis olla nopeaa vaihtaa asua, helppoa kiskoa vaatekappaleita päälle ja pois, ja tarkka järjestys siihen, miten asuja tiiviissä tahdissa puetaan ja riisutaan, mitä osia voi yhdistellä ja niin edelleen. Ja erinomaisesti on paketti kasattu, vaihdot ovat salamannopeita ja hämmästyttävän sujuvia. Niko Sahlmanin suunnittelema maskeeraus ja peruukit ovat puvustuksen tapaan kovassa pyörityksessä, kun hahmot vaihtuvat lennossa. Oivallisesti on rakennettu myös tämä vaihtorumba, sillä peruukit pysyvät päässä ja ovat aina lavalle tullessa ojennuksessa, vaikka vaihtoihin ei olisi edes puolta minuuttia aikaa. H-P Järvelä-Mattilan valosuunnittelussa ollaan aika lailla arkisessa valaistuksessa, mutta muutama värikkäämpi ja dramaattisempikin valaistushetki esitykseen mahtuu. Alussa esimerkiksi lähdetään liikkeelle mainiolla valoleikittelyllä.

Käsiohjelma on ihanasti kouluvihkon näköinen ja muutenkin mainio, mutta yksi miinus sille tulee, sillä biisilistaa ei sivuilta löydy. Katja Lapin säveltämät biisit ovat toimivia ja hauskoja, niissä on päähän soimaan jääviä melodioita ja sujuvasti eri kappaleiden tunnelmaa tavoittavia tyylejä. Omia suosikkejani olivat aloitusbiisi, jossa opettajat oman työnsä merkittävyyttä ja tärkeyttä syleilevät, mutta myös sen realiteetit tunnistavat, sekä tälle vastakohtana vanhempien uhkailubiisi, jossa koulun tehtäväksi ja opettajien harteille kasataan melkoisia odotuksia ja vaatimuksia. Jo koreografian puolesta mainittu koe-esiintymispotpuri on myös biisinä varsin valloittava ja viihdyttävä. Ernest Lawsonin näyttelemän toimari-Marin kappale on tosi tykki, siinä on tomera nainen joka pitää kaikki langat käsissään melkoisen tiukasti. Catbaret-musikaalin biisistä pidin myös, vaikkakin keskittyminen hieman herpaantui lavan tapahtumiin siivooja-Sarin shown käynnistyessä. Mainitaan vielä rehtori-Eijan lomastahaaveilukappale. Korvamatopotentiaalia monessa biisissä tosiaan on, ja etenkin eka kappale jäi kyllä päähän tiukasti soimaan.

Lavalla nähdään reippaalla energialla ja taitavalla komediantajulla näyttelevä nelikko, joka urakoi huimalla tahdilla kaikki musikaalin roolit – ja niitähän riittää! Ai että mitä upeita pikavaihtoja pöytien ja seinien takana, parissa sekunnissa ihan päinvastaiseen hahmoon hyppäämistä ja laajaa näyttelijäntyöllistä skaalaa. Pidin kovasti myös siitä, että samaa hahmoa näytteli useampi esiintyjä, kuka nyt missäkin kohtauksessa tämän nahkoihin ehti. Vauhti on riemastuttavan nopea, mutta kaikki vaihdot ehditään tehdä sujuvasti – melkoista teatterin taikaa. Jengi tuo lavalle toinen toistaan herkullisempia hahmoja, mainioita musakohtauksia ja tarinan, josta ei käänteitä tai kommelluksia puutu. Niina Lahtinen on Tuula-open roolissa idearikas ja innokas muusikko, joka koululle tullessaan joutuu asennoitumaan uudelleen niin omien ammatillisten ajatustensa kuin idealististen opettajantyön käsitystensä suhteen. Lahtisella on rooliinsa toimiva ote, hän on komedian parissa kotonaan ja tavoittaa myös hienosti ne hetket, joissa ollaan monitasoisempien sävyjen äärellä – oli se sitten komedian tai vakavemman draaman keinoin. Ernest Lawson on sisäilmaongelmista kärsivän ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvan kuvisope Matin roolissa ihanan lämmin ja välittävä, juuri sellainen kannustava ja turvallinen opettaja jonka jokaiselle koulutiellään toivoisi. Täysin vastakohta on sitten toimari-Mari, joka kovalla kädellä pitää kurissa niin lapsensa kuin koulun väen. Melkoinen täti! Jouni Ahomaana Lawson ottaa lava-ajastaan kaiken irti. Krisse Salminen näyttelee rehtori Eijaa, jolle koulun menestys on tärkeämpää kuin oppilaiden koulumenestys, ja oma menestys koulun johdossa kaikista tärkeintä. Salminen tekee roolinsa riemukkaan korostetusti, ja etenkin hänen soolobiisinsä jossa haaveillaan matkailusta sivistysjohtaja-Jounin kanssa on mainio. Salminen tekee onnistuneen roolin myös musikaalin päärooliin yllättäen temmattavana oppilaana, jonka nimen harmillisesti unohdin, sekä Junnuna. Molemmissa hän näyttelee epävarman nuoren kukkaan puhkeamisen herkästi ja uskottavasti. Christoffer Strandberg tekee monta toisistaan tosi erilaista roolia, aina teini-ikäisestä Mansikasta eläkeiän kynnyksellä opettajantyöstä vapautumista odottavaan Erkkiin ja rempseään siivooja-Sariin. Strandberg on rooleissaan taitavasti läsnä, hän osaa tulkita niin reipasta komediaa, vilpitöntä huumoria kuin erityisesti Mansikan roolissa isoja unelmia ja liian suuria vaatimuksia tasapainottelevan nuoren mielenmaisemaa. Tosi mainiot roolit, Strandberg tuo jokaiseen hahmoonsa sujuvasti tasoja. Ja ne tasselit! Neljän hengen porukka pelaa yhteen hyvin luontevasti, lavalla on mainio energia ja erinomainen meininki.

Opehuone antaa ehkä eniten heille, jotka ovat työskennelleet joskus opettajina, mutta hyvää mieltä ja riemukasta fiilistä täsä saavat myös muut. Napakka kokonaisuus vie mennessään, tylsää ei tule ja komedia kantaa vaivattomasti alusta loppuun. Pidin siitä, että vaikka komediaa ja huumoria toki vedetään yli ja korostetaan, ovat tilanteet, hahmot ja tapahtumat kuitenkin tunnistettavia ja samaistuttaviakin. Koulumaailma on omanlaisensa paikka, jossa sattuu ja tapahtuu vaikka mitä, jossa tosi erilaiset ihmiset viettävät paljon aikaa keskenään, ja jossa nuoret ovat juuri siinä iässä, jossa etsitään itseään, pohditaan unelmiaan, kokeillaan siipiään ja kaivataan silti vierelle kannustavaa aikuista. Ja sitten ovat opettajat, koululle hyvin olennaiset henkilöt, joiden luokissa kymmenet ja sadat ihmiset käyvät, jättävät jäljen, ja lähtevät sitten omaan elämäänsä, kun opettajan luokkaan taas tulevat uudet tyypit ja uudet unelmat. Tämän kaiken Opehuone tavoittaa niin koomisesti kuin vilpittömästi – ja sehän onkin parasta. Että samasta koulumaailmasta löytää ja näkee niin kaikki huvittavat, hauskat ja hullunkuriset puolet kuin sitten ne koskettavat ja puhuttelevatkin. Mainio hyväntuulinen ja hyvän mielen esitys, viihdyin!