Tulisiipi @ Hämeenlinnan Teatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Hämeenlinnan Teatterilta

kuvat © Eetu Keränen / Hämeenlinnan Teatteri

Näin Tulisiipi-musikaalin 10.10.

Kaarlen (Karlo Haapiainen) perhe lähtee 1930-luvulla laman keskellä kärvistelevästä Amerikasta kohti Neuvosto-Karjalaa, kuten lähtee myös Lindan (Jutta Järvinen) perhe, ja niin moni muu. Työläisten paratiisissa odottaa turvattu toimeentulo, unelmat ja parempi elämä, ja Kaarlea lentotunnit ja lentäjäksi opiskelu. No, yksi saa toiveensa toteen, ja Kaarle pääsee purjekonetta lentämään, ja myöhemmin Polikarpovin ohjaimiin. Mutta ei ole Neuvostoliitto sitä mitä kuviteltiin, ei ole utopiaa vaan aivan jotain muuta. Kuri on tiukkaa, vallanpitäjät äkkipikaisia, eikä kukaan vaikuta olevan turvassa syytöksiltä. Sosialismi pistää pienet ihmiset pahaan paikkaan, iskee toiset alas ja nostaa toiset ylös. Historian käänteissä yksilö voi jäädä unohduksiin tai nousta kuuluisuuteen, mutta painajaiseksi muuttuneen arjen keskellä ei mieti muuta kuin toivetta vapaudesta. Vapaudesta elää omaa elämäänsä, tavoitella omia unelmiaan, olla rauhassa ja onnellinen. Mutta kelle sellainen ylellisyys suodaan – jos kellekään?

JP Koskisen samannimiseen romaaniin pohjautuvan musikaalin on dramatisoinut ja ohjannut Heikki Kujanpää, sanoittanut Heikki Salo ja säveltänyt Timo Hietala. Luin Tulisiiven silloin kun tämä musikaali julkistettiin, joten romaanin tarina ja teemat olivat vielä hyvin muistissa katsomoon suunnatessa. Lukuunottamatta sitä, että suosikkihahmoni on jätetty pois/yhdistelty useampaan hahmoon, on sovitus tosi onnistunut ja tavoittaa taitavasti vuosikymmeniä ja monenlaisia tapahtumia kattavan romaanin hengen. Musikaalin kerronta on kiinnostavasti välillä suoraviivaisempaa ja välillä syvemmälle menevämpää kuin romaanin, ja valinnat sen suhteen, mitä tarinasta otetaan mukaan ja mitä ei, ovat perusteltuja ja toimivia. Sovitus on mielestäni onnistunut silloin, kun sillä on annettavaa sekä lähdeteoksen tunteville että niille, jotka tarinaan tutustuvat vasta adaptaation kautta. Tästä Tulisiipi-musikaali on oiva esimerkki, sillä se kunnioittaa ja noudattelee alkuperäisteosta, mutta seisoo samalla omilla jaloillaan itsenäisenä teoksena. Ja siis – vaikka suosikkihahmoni lavalta puuttuu, niin ainakaan hän ei nyt tarinan tässä versiossa sitten kuole. Sinänsä sekään ei siis ole miinus. Kujanpään dramatisoinnissa ja ohjauksessa kosketti eniten se, miten lavalla kuvataan ihmisen sinnikkyyttä ja voimaa – vaikka murtuisi, useastikin, vaikka kaikki näyttäisi epätoivoiselta, palo elämään ja unelmiin riittää kantamaan paljon pidemmälle kuin mihin voimat tuntuvat riittävän. Tämä teema meni yllättävänkin syvälle, ja tuli näyttämöllä nähtynä lähemmäs kuin romaanissa. Ainoa asia, jota sovituksessa varsinaisesti jäin kaipaamaan ja miettimään, on Tulisiipi-runo, johon romaani loppuu. Musikaalissa sen osittain korvaa Tulisiipi-kappale, joka toimii kyllä kontekstissaan ja repriisinä erinomaisesti. Muistan kuitenkin yhä sen, miten vahvasti Lindan Kaarlelle kirjoittamaa pilkkarunoa romaanissa käytettiin, ja miltä se lukiessa tuntui, joten samaa lopetusta vähän toivoin musikaalillekin. Mukana runo tietenkin lavalla myös on, mutta ei juuri loppukohtauksessa.

Jemina Pekkosen koreografioissa on vauhtia ja energiaa, ja etenkin joukkokoreografiat ovat oikein onnistuneita. Ja lentokohtaukset! Näppärästi sitä noustaan ilmaan ja kaarrellaan pitkin taivaita, tätäkin etukäteen mietin että mitenhän ne lentokoneet ja lentämiset, se kun on tarinalle tosi olennaista. Oivaltavasti onnistuu! Juha Mäkipään suunnittelema lavastus sopii ajankuvaan ja tarinaan tosi hyvin, ja taipuu moneksi tapahtumapaikaksi vaivattomasti. Yhteiskuntaluokkien erot ja johtajien ja tavan kansalaisten todellisuus tulevat lavastuksessa hyvin esiin. Erityispisteet radioille, jotka kertovat monenlaisia uutisia ja tiedottavat hahmoille, mikä on maassa meininki. Anne Laatikaisen mainiossa pukusuunnittelussa on samaa ajan- ja yhteiskunnan kuvaa kuin lavastuksessa. Vaatekappaleita on moneen tyyliin ja toimeen, aina talvitamineista vankileirin vaatimattomiin vaatteisiin ja armeijan univormuista avaruuspukuun. Liisa Sormusen kampaus- ja maskeeraussuunnittelussa ihastuttivat etenkin monet lettikampaukset, ja myös tosi sujuva saman näyttelijän loihtiminen useamman roolihahmon ulkomuotoon. Välillä en heti edes tunnistanut näitä monta roolia tekeviä, että äsken hän näytteli tuota tyyppiä ja nyt jo ihan muuta. Immanuel Paxin suunnittelemat valot ovat hyvin kiinni kohtausten tunnelmassa ja teemoissa, ja pidin siitä, kuinka eri värisävyjä ja valaistuksen voimakkuuksia käytetään. Ympäri teatterisalia liikkuvan kohteen seuraaminen on vakuuttavan täsmällistä. Sakari Kiisken äänisuunnittelussa on kivaa monikerroksellisuutta, kun ääni liikkuu niin tarinan tapahtumapaikoissa, radioiden välityksellä kuin avaruuden ja maan pinnan välillä. Myös muun muassa helmitaulun, sauvojen ja taputusten sekä muun ensemblen luoman äänimaiseman käyttö on oivallista.

Etukäteen mietiskelin sitä, miten Tulisiipi taipuu teatterilavalle nimenomaan musikaaliksi. No taipuuhan se, ja varsin onnistuneesti! Musikaalin kappaleet on siis säveltänyt Timo Hietala ja sanoittanut Heikki Salo. Salon teksteissä on niin uuden elämän toiveita, varovaisensuloista ihastusta, lennokkaita unelmia, kylmiä totuuksia kuin rakkautta monessa muodossa. Riehakkuutta ja herkkyyttä, kuten on Hietalan sävellyksissäkin. Vauhdikkaammissa biiseissä on mainio poljento, ja herkemmissä kappaleissa kaunista tunnelmaa. Lavalla on kolmen muusikon bändi, joka valtavaa määrää eri soittimia soittaessaan kuulostaa huomattavasti kokoaan suuremmalta. Kapellimestari Senni Valtonen sekä Esko Grundström ja Topi Korhonen soittavat ja taustalaulavat erinomaisella meiningillä, ja heidät on lavalla laitettu ihanasti näkyvälle paikalle, jolloin musisointia pääsee kuulemisen lisäksi myös katselemaan. Erityisen kivaa oli kuulla kanteleita ja harmonikkaa. Musikaalin kappaleista eniten iskivät Karjalafiiveri, Kun lapsi on lintu, Ei yksi ole mitään, Vankien laulu, Tähtimoottori ja Tulisiipi.

Kun teksti herää eloon eri kulmasta, se löytää uudenlaisen tavan hengittää ja välittää sisältöään, kuten Tulisiipi-romaanin versiointi Tulisiipi-musikaalina osoittaa. Musikaalin dramaturgia keskittyy kahtena isoimpana aiheenaan Kaarlen lentohaaveisiin ja vapaudenkaipuuseen sekä Kaarlen ja Lindan suhteeseen, ja tarinan painotukset ovat hieman erilaisia kuin romaanissa. Tämä on toimiva ratkaisu, se selkeyttää tarinaa lavalla toimivaan muotoon hukkaamatta kuitenkaan romaanin teemoja minnekään. Ja kun hahmot ja tapahtumat nyt näkee lavalla, tulee moni teema läpi myös ikään kuin rivien välistä, ilman että sitä erikseen korostetaan.  Tässä iso rooli on näyttelijöillä, jotka astuvat hahmojen saappaisiin ja tekevät heistä lihaa ja verta olevia ihmisiä sen sijaan, että tyypit olisivat olemassa vain lukijan mielikuvituksessa. Karlo Haapiainen kasvattaa Kaarlensa sujuvasti vähän sinisilmäisestä ja yksioikoisesta lapsesta päättäväiseksi ja paikkaansa hakevaksi nuoreksi, ja myöhemmin maailman realiteetit tunnistavaksi, paljon sisällään kantavaksi aikuiseksi. Pidin tosi paljon Haapiaisen tavasta tuoda näkyviin Kaarlen innostus ja pettymykset, se miten tämä elää vahvasti vapaudenkaipuunsa kautta mutta seisoo kuitenkin jalat tukevasti maassa ja tietää, ettei elämä ole reilua tai unelmat aina mahdollisia saavuttaa. Etenkin toisella musikaalin puoliskolla Haapiaisen näyttelijäntyö on hienosti ja herkästi kiinni kaikessa, mitä Kaarle käy läpi, millaisiin tilanteisiin tämä joutuu, ja miten asiat häneen vaikuttavat. Jutta Järvinen tekee Lindan roolin mainiolla asenteella ja energialla, Linda on tarkka ja fiksu tyyppi, joka osaa nähdä tilanteet ja mahdollisuudet. Järvisellä on roolityössään hieno tasapainotus Lindan topakkuuden ja auktoriteetin sekä haavoittuvaisuuden ja epävarmuuksien välillä. Myös Järvinen piirtää taitavasti Lindan elämänkaaren lapsuudesta aikuisuuteen, ja Järvisen ja Haapiaisen yhteistyö on tosi onnistunutta. He tavoittavat Lindan ja Kaarlen väleistä jaetun lapsuuden, kiusoittelevan ja kummastelevan ihastuksen, koskaan katkeamattoman siteen ja rakkauden, joka on vahvaa ja voimakasta, mutta silti vaivatonta ja helppoa.

Puntti Valtonen on kolmessa roolissaan jokaisessa hyvin läsnä, ja etenkin hänen taitonsa tulkita niin huumoria kuin vakavuutta ja herkkyyttä tekee vaikutuksen. Sinikka Salminen tekee koskettavan roolityön Kaarlen äitinä Ailina, Salminen kuvaa kauniisti äidin huolta ja lämpöä lastaan kohtaan. Lasse Sandberg on useissa hahmoissaan varmaotteinen ja luontevasti näyttelevä, etenkin luutnantti Jukarainen ja Albert Smith jäivät vahvasti mieleen. Jyri Ojansivu tekee hänkin useamman roolin, ja tulkitsee sujuvin ottein niin samaan aikaan sataa asiaa tasapainottelevaa, uusia karjalaisia auttavaa Mattia, tiukkailmeisiä ja kovakurisia auktoriteettihahmoja kuin leppoisaa kosmonautti Germania. Johanna Reilin on opettajat Maria Gumenikovan roolissa melkoisen tomera täti, jos ei mene oppi muuten kalloon niin sitten käskemällä. Katariina Kuisma-Syrjä näyttelee pääinsinööri Svetlana Korolevan roolissa onnistuneesti epätoivoisessa tilanteessa oikeita sanoja etsivän ihmisen tunnelmia. Näyttelijäjoukon täydentävät Miniteatterilaiset Santeri Töyry, Iina Sihvonen, Katariina Mustalammi, Marja Löyttyjärvi, Siiri Mattila ja Hilla Pöyry, jotka muiden näyttelijöiden tapaan ahkeroivat useampia rooleja, ja tuovat lavalle monenlaisia hahmoja onnistuneella otteella. Koko ensemble pelaa mainiosti yhteen, niin pää- kuin sivurooleissa ollaan hyvin läsnä ja tulkitaan ihmisten välisiä suhteita taitavasti – olivat ne sitten perhesuhteita, rakkaussuhteita, valtasuhteita, työsuhteita tai jotain muuta.

Historialliset aiheet ovat olleet vahvasti läsnä teatterissa tässä lähiaikoina (tai no, ehkäpä aikalailla aina), ja omissa katsomiskokemuksissani korostuvat ihan erityisesti kotimaan historia ja siihen liittyvät tarinat. Tulisiivessäkin suomalaissyntyisten hahmojen ja itänaapurin ja kotimaan yhteen kietoutuvan historian kautta liikutaan osittain samoissa aiheissa kuin joita olen lavalla aiemmin tänä vuonna nähnyt, mutta myös ihan eri jutuissa. Useampia vuosikymmeniä kattava tarina on fiktiivinen, mutta moni tapahtuma myös totta, ja jää mieleen pyörimään. Historiallisten painotusten ja merkitysten lisäksi musikaalissa kiinnostavat ja liikuttavat hahmojen tarinat, heidän unelmansa, ihmissuhteensa ja koettelemuksensa. Hienosti sävelletty ja soitettu musiikki ja tarkat roolityöt tuovat tarinan tunnelmineen ja tapahtumineen sujuvasti näyttämölle, ja musikaali onnistuu oivallisesti tavoittamaan lähdeteoksen tunnelman, teemat ja tyylin. Monitasoinen tarina rakentuu lavalla koskettavaksi ja puhuttelevaksi kuvaukseksi unelmista, valinnoista, vapaudesta ja rakkaudesta.