Suurenmoista! @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat © Kristiina Männikkö

Näin Suurenmoista!-esityksen ensi-illassa 5.6.

Pianisti Cosme McMoon (Tuomas Korkia-Aho) on tullut tapaamaan sopraano Florence Foster Jenkinsiä (Anna-Leena Sipilä), joka etsii uutta säestäjää. Vaikuttaakin siltä, että yhteistyöstä voisi tulla pitkä ja menestyksekäs, kunnes taiteilija avaa suunsa ja päästää laulunlahjansa valloilleen. Florence ei nimittäin osaa laulaa. Ei sitten yhtään. Se ei kuitenkaan estä hänen poikaystäväänsä St. Clairia (Seppo Halttunen) tai ystävätärtään Dorothya (Sanna Stellan) kehumasta madamen esityksiä vuolaasti. Pikku hiljaa Cosmekin huomaa, että rakkaus musiikkiin ja intohimo esiintymiseen merkitsee paljon enemmän kuin se, osuuko laulu nuotilleen vai ei. Florence laulaa täysille saleille, nauhoittaa levyjä ja järjestää vuosittaista juhlagaalaa, eikä anna soraäänien hiljentää itseään. Vaan kuinka käy, kun edessä on uran suurin konsertti?

En ollut ennen Krapin tämän kesän ohjelmistojulkistusta kuullutkaan Jenkinsistä, joka 1940-luvulla viihtyi New Yorkin seurapiireissä ja esiintyi useasti, myös Carnegie Hallissa, kuten näytelmässäkin. Mutta jälleen teatteri tutustuttaa historiaan, ja olenkin lukenut tekstejä niin Jenkinsistä kuin McMoonista ja St. Clairista saadakseni heistä laajemman kuvan kuin mitä näytelmä rajatussa pituudessaan pystyy antamaan. Peter Quilterin kirjoittamassa näytelmässä (ja myös tässä sovituksessa) vedetään vähän mutkia suoriksi eivätkä tapahtumat tai tapahtuma-ajat ole aina historiallisten faktojen mukaisia, mutta pääpiirteissään tarina noudattelee Jenkinsin elämää. Quilterin musiikintäyteisen komedian on suomentanut Pentti Järvinen, ja ohjannut Krapille Lija Fischer, joka on näytelmän myös sovittanut ja tehnyt suomennokseen päivitystä. Lavastus on Pekka Korpiniityn käsialaa, pukusuunnittelun on tehnyt Sinikka Zannoni ja maskeeraussuunnittelun takana on Laura Juvonen. Fischerin ohjaus tavoittaa hienosti niin riemukkaan komedian kuin syvemmän draaman, ja lämminhenkinen, hauska ja hyväntuulinen esitys nostaa katsomossa hymyn huulille. Fischer on hienosti löytänyt tekstistä ne käännekohdat ja tärkeimmät emotionaaliset pisteet, joita ei vedetä koomiseksi, vaikka näytelmässä noin yleensä nauretaan monille teemoille ja aiheille. Näin tasapaino huumorin ja vilpittömien tunteiden välillä on iskevää, ja esitys onnistuu olemaan niin vauhdikas ja hurmaavan hauska kuin koskettava ja puhuttelevakin. Kovin syvälle Quilterin teksti ei mene, se enemmänkin vain viittaa siihen, että komedian alla on paljon muutakin. Ohjaus kuitenkin tarttuu näihin vakavempiin hetkiin tarkasti, eikä kiirehdi hakemaan seuraavia nauruja vaan malttaa antaa tilaa myös muulle. Rytmityksellisesti näytelmän ensimmäinen puolisko on vähän haastava, koska kohtaukset ovat pitkiä, puhetta on paljon eikä tarina oikein kulje eteenpäin. Meno on siis välillä aavistuksen hidastempoista ja teksti turhan jaarittelevaa, kun hahmot ja tilanne esitellään ja tarinaa käynnistellään. Toinen puolisko pitää paremmin otteessaan, sillä tarinassa ja hahmoissa tapahtuu enemmän, kohtaukset ovat napakampia ja rytmitys toimii sujuvasti. Esityksen lopun haluan nostaa esiin, pidin sen tunnelmasta tosi paljon.

Kesäteatterioloissa haastavat kohtausvaihdot on ratkaistu sujuvasti tanssillisella lähestymisellä ja tarinaan sopivalla taustamusiikilla, jolloin "pakollinen paha" eli pöytien, tuolien ja kukkien siirtäminen ei katkaise näytelmän etenemistä turhaan vaan toimii osana kokonaisuutta. Korpiniityn suunnittelema tyylikäs lavastus myös taipuu onnistuneesti kaikkien tapahtumapaikkojen miljööksi ilman, että mitään suurta tarvitsee muuttaa. Ajankuva ja yläluokkainen tunnelma ovat lavastuksessa näkyvillä, ja erityisesti portaikosta, kukka-asetelmista ja leivosista pidin kovasti. Ja tietenkin pianoista ja flyygelistä, jotka ovat upeita. Olin myös aika varma, että niistä oikeasti lähtee ääntä, mutta ei sitten kuitenkaan lähtenyt. Tuomas Korkia-Aho pimputtelee Cosmen roolissa menemään niin uskottavasti, että tämä katsoja oli täysin teatterin taian lumoissa ja uskoi kuulevansa soiton livenä. Zannonin pukusuunnittelussa ollaan myös ajankuvalle uskollisia, mutta tilaa on leikittelylle ja kekseliäille ratkaisuille. On tyylikästä ja sharppia asukokonaisuutta, ja sitten on valloittavan värikästä ja hauskaa puvustusta. Varsinkin Florencen esiintymisasuissa on loistavia yksityiskohtia ja näyttävyyttä. Hatuille ja pääkoristeille erityismaininta, niitä on jos jonkinlaisia ja kaikki upeita.

Anna-Leena Sipilä on valloittava, suurisydäminen Florence, joka elää musiikille ja musiikista eikä välitä siitä, jos joku tahtoo häntä lannistaa. Vaikka lyttääminen saa Florencen surulliselle mielelle, hän nousee aina uudelleen ja loistaa jälleen. Roolityö on erinomaisesti rakennettu, Sipilä kaivaa syvältä tehdäkseen Florencesta kokonaisen ihmisen eikä pelkkää komedian hauskaa päähenkilöä. Tekstin vaarana on, että Florence vaikuttaisi olevan aivan ulalla siitä, että laulaa huonosti, ja hän olisi se jolle naurettaisiin. Komedia totta kai syntyy nytkin osittain siitä, että isoja ooppera-aarioita lauletaan täysin nuotin vierestä, mutta komedian sävyillä on eroja, ja esitys on ehdottomasti Florencen puolella, arvostaa hänen rohkeuttaan ja katsoo naisen elämäntarinaa vailla pilkkaa tai arvostelua. Tässä iso osansa on nimenomaan sillä, miten Florencen rooli näytellään. Sipilä on roolityössään kauniisti läsnä ja sisäistänyt hahmonsa nyanssit taidolla, hänen käsissään Florencen päättäväisyys, rakkaus musiikkiin, usko itseen ja rohkeus tavoitella unelmiaan tulevat lavalle aidosti ja uskottavasti. Sipilä taitaa myös komedialliset ajoitukset ja nyanssit erinomaisesti, ja välittää huumoria luontevasti. Hän tekee vilpittömän, lämpimän roolityön, heittäytyy epävireisen sopraanon tulkitsijaksi täysillä, ja vetäisee biisin toisensa jälkeen upeasti. Nuotin vierestä laulaminen vaatii taitoa, ja äänenhallinta ja käsitys musiikista pitää olla kunnossa, jotta korkeimpiin kiekaisuihin ja ooppera-aarioiden rytmiin pääsee mukaan. Huonosti laulamisen saloihin on opastanut lauluvalmentaja Joonas Orrain.

Tuomas Korkia-Aho tekee Cosmen roolissa sujuvaa työtä niin komediallisiin iskuihin osuessaan, tulkitessaan kyynisen pianistin ystävystymistä Florencen kanssa kuin yleisöä valloittaessaan. Korkia-Aho näyttelee erinomaisesti sen, miten Cosme tulee mukaan Florencen lähipiiriin aavistuksen ulkopuolisena, ja miten hän sitten alkuepäilyjensä jälkeen tajuaa, että jos avaa uusille mahdollisuuksille oven, saattaa saada jotain tosi hienoa. Korkia-Ahon komediallinen ajattelu ja -ajoitus on huippuluokkaa, ja lavaenergia säteilee katsomon vikalle riville saakka vastustamattomana. Roolityössä on myös vilpittömyyttä, jonka lämpö ja aitous tuo hahmoon onnistuneesti syvyyttä. Sanna Stellan on Dorothyn roolissa aivan ihana, miten kannustava ja lojaali ystävä Dorothy onkaan! Stellan tekee roolinsa hurmaavalla aurinkoisella energialla, heittäytyy kohtauksiin vauhdikkaasti ja eläytyy monenlaisiin tunnetiloihin vaivatta. Stellan ihastuttaa erityisesti siinä, millaisia yksityiskohtia hän tuo hahmoonsa ja tämän toimintaan kohtauksissa, Dorothy on mahtava tyyppi ja Stellan herättää hänet lavalla eloon oivallisesti. Seppo Halttunen on englantilaisen näyttelijän St. Clairin roolissa sopivasti arvokas, vakavasti otettava taiteilija ja suuri romantikko. Halttusen leppoisa ja pilkettä silmäkulmassa tuikkiva lähestymistapa roolihahmoonsa on mainio, hyväntuulinen tekeminen vie mennessään. Vallaton mutta rehti St. Clair on mukava hahmo, jonka Halttunen tuo lavalle varmaotteisesti. Reeta Vestman näyttelee niin suomalaista palvelijaa Mariaa kuin suurta musiikinystävää rouva Verindah-Gedgea. Marian roolissa vuorosanat ovat nokkelasti kankealla englannilla puhuttuja, kun englanninkieliset päähenkilöt toki suomalaisessa kesäteatterissa puhuvat suomea. Vestman tekee molemmissa rooleissaan onnistunutta työtä, hän tavoittaa niin topakan Marian uhkaavan habituksen kuin rouva Verindah-Gedgen itsevarman arvokkuuden, joka ei oikein Florencen edessä meinaa tehota. Vestmanin ote molempiin rooleihinsa on sujuva, ja erityisesti Marian hahmosta tykkäsin kovasti. Kun tämä pikku hiljaa alkaa saada kiinni kummallisen työllistäjäperheensä oikuista, löytyy Mariastakin pirteä ja hyväntuulinen puoli, joka valloittaa.

Näytelmässä on musiikkia ooppera-aarioista musikaalimusaan ja suomalaisen kansanmusiikkiin, ja monenlaista laulusuoritusta saadaan esityksen aikana kuulla. Musiikin on suunnitellut ja sovittanut Jussi Hongisto, joka on tehnyt varmaa työtä, lopputulos kuulostaa erinomaiselta. Tämänkin esityksen käsiohjelmalle tulee pientä miinusta, sillä jälleen puuttuu biisilista. Moni kappale on toki tuttu, mutta silti lukisin ne mielelläni myös käsiohjelmasta listattuna. Suuremoista onnistuu paitsi kertomaan tarinassaan musiikin ilosta, myös välittämään musiikillisesti iloa ja hyvää mieltä. Vaikka kaikki biisit eivät ole mitään komediallisia kappaleita, moni laulu on esityksen kontekstissa hauska ja täynnä hyväntuulista tunnelmaa. Anna-Leena Sipilän nuotin vierestä esittämät oopperakappaleet ovat vastustamattoman täynnä musiikin riemua, ja saavat poikkeuksetta yleisön villiksi. Reeta Vestmanin ja Tuomas Korkia-Ahon vetäisemä The Phantom of the Opera on musiikillisesti yksi esityksen huippuhetkistä, huh sentään mikä tulkinta. Ja ai että kuinka riemastuttavaa, miten tällainenkin tiivistunnelmainen ja mystinen musikaaliklassikoiden klassikko voi samaan aikaan olla juurikin salaperäistä tunnelmaa täynnä, ja kuitenkin tosi hauska. Oli myös mainiota kuulla Your Song suomennettuna eri tavalla kuin Moulin Rougessa, vaikka aluksi sanat vähän kumminlta kuulostivatkin. Musiikkia laulajasta kertovassa tarinassa kuuluu totta kai olla, ja esitykseen valitut biisit toimivat oikein hyvin osana näytelmää.

Suurenmoista on esitys, jossa on aivan valloittava tarina ja tunnelma. Lämmintä ja hurmaavaa ystävyyttä, hienoja ja hienosti nuotin vierestä laulettuja biisejä, tyylikästä, värikästä visuaalisuutta ja mainiota huumoria tarjoillaan lavan täydeltä, ja varsin hyvälle mielelle huomaa esityksen aikana tulleensa. Jos jotain, niin tämän aion esityksestä muistaa ja sydämeeni painaa: mitä ihmeen väliä on sillä, osaako laulaa? Sen kun laulaa! Miksi tämä taiteen laji olisi varattu vain heille, jotka pysyvät nuotissa, kajauttavat kovaa ja korkealta, ja tavoittavat kaikki äänenvärit- ja sävyt? Eivät laulut siitä kulu, että niitä välillä kajautellaan nuotin vierestä ja sinnepäin. Ja siis: kyllä kaikki osaavat laulaa, omalla tavallaan ja tyylillään. Eri asia on se, miltä laulu kuulostaa. Vaan kuten Suurenmoista ja Florencen tarina osoittavat – riemua, iloa ja hyvää mieltä tarjoaa yllin kyllin myös aavistuksen epävireisempikin tulkinta.