Täällä Pohjantähden alla @ Pyynikin kesäteatteri

kuvat © Katri Dahlström / Pyynikin kesäteatteri

Näin Täällä Pohjantähden alla-esityksen päivänäytöksessä 14.6.

Jussi Koskela (Esa Latva-Äijö) perustaa torpan suolle ja rakentaa perheelleen komeat pellot ja ison talon Alma-puolison (Heidi Kiviharju) ja kylän muun väen avulla. Vaatimattoman miehen ylpeys ovat kunnialla tehdyt taksvärkit, ahkerasti hoidettu oma torppa ja pojat Akseli (Verneri Lilja), Akusti (Lasse Viitamäki) ja Aleksi (Paavo Poikonen). Huolta aiheuttaa sopimus pappilan kanssa, se kun uhkaa aina jäädä epäselväksi. Vaikka rovasti Salpakari (Antti Tiensuu) vakuutteleekin, että kaikki saadaan sovittua, Koskelat eivät voi elää huoletta. Kun rovastin vaimo Ellen (Petra Ahola) vaatii mieheltään kovia päätöksiä, painaako vaakakupissa Koskeloiden ahkeruus vai virkatalon etu? Akseli Koskela kiinnittää huomionsa niin työväenaatteeseen kuin Kivivuoren Elinaan (Ella Mettänen), ja tasapainottelee rakkauksiensa, aatteen ja puolison, välillä. Kun sisällissota syttyy, joutuu itse kukin tarkastelemaan omia pelkojaan, toiveitaan, aatteitaan ja sitä, mitä on valmis menettämään.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on minulle pääpiirteittäin tuttu, tietenkin, vaikka en ole trilogiaa koskaan kokonaan lukenut. Pari kertaa on osa tarinasta myös katsottu teatterin katsomosta käsin. Tässä on kyllä niin paljon kaikkea, että jokainen toteutus lienee omanlaisensa, vaikka samoista henkilöistä ja paikoista kertookin. Täällä Pohjantähden alla on sukupolvitarina, rakkaustarina, kasvutarina, sotakertomus, kertomus vallasta ja yhteiskuntaluokista, muuttuvan Suomen tarina, toisiinsa liittyvien perheiden tarina, ja paljon muuta. Sami Keski-Vähälän kirjoittama näytelmä löytää kohtauksensa Linnan romaanitrilogiasta vaivattomasti, ja esiin nousee näytelmä, jonka tarina kantaisi luultavasti tuplasti nykyisen kestonsa verran. Kolmen tunnin aikana luodaan niin otteessaan pitävä tunnelma, ettei tästä maailmasta ole helppoa ravistautua irti. Ohjaaja Antti Mikkolan toisaalta vähäeläinen, toisaalta valtavan tunnepitoinen ohjaus tuo päähenkilöt niin lähelle katsojaa, ettei heistä keneenkään voi suhtautua välinpitämättömästi. Pyörivän katsomon mahdollisuuksia hienosti hyödyntävä Mikkola rakentaa Pyynikille tarinan perheistä, jotka päätyvät keskelle samoja tapahtumia, mutta kohtaavat ne eri tavoin ja eri lähtökohdista. Epäoikeudenmukaisuus, vääryys, ahkeruus, aatteet, rakkaus ja kiivaus sekä taistelu kohti parempaa tulevat lavalle tavalla, joka herättää tuntemaan. Esitys on kaunis ja herkkä, raastava ja surullinen, ajoittain lämpimän humoristinen ja täynnä lempeyttä, ja alusta loppuun täysin vaikuttava.

Pyynikin pyörivä katsomo mahdollistaa monta tapahtumapaikkaa ja näkymää, eivätkä maisemat voisi olla parempia. Metsän eteen nouseva Koskelan torppa, pappilan suurista ikkunoista avautuva järvimaisema, ajan kuluessa maaliltaan himmentyneet pienet, tunnelmalliset rakennukset, kallio jolle kiivetä ja jonka taakse kätkeytyä, kukkivat kasvit ja vehreät puut... Pohjantähti asettuu Pyynikille täydellisesti, ja kun visuaaliseen ilmeeseen lisätään Kimmo Sirénin ihastuttava, maalaistunnelmaa ja tapahtuma-aikaa henkivä lavastus, Jaana Aron käytännölliset, kantajastaan riippuen köyhälistön tai varakkaamman yhteiskuntaluokan asemaa osoittavat puvut ja Emmi Puukan hahmoja ja kohtauksia syventävät kampaukset ja maskit, ei ole vaikeaa uskoa siirtyneensä 1900-luvun alkupuolelle pieneen maalaiskylään. Kehuja ansaitsee myös Sami Silénin äänisuunnittelu, joka tekee vaikutuksen jo ensimmäisessä kohtauksessa, vaan kyllä on kohtaus kokonaisuudessaankin aikamoisen vaikuttava. Silénin äänisuunnittelu tukee tunnelmaa vahvasti. Näyttämökuvat ovat parhaimmillaan kuin ikkunoita suoraan esityksen tapahtuma-aikaan, kurkistuksia Pentinkulman ihmisten elämään ja maisemiin. Vain ajoittain pappilan ikkunasta näkyvät, järvellä hurjastelevat vesijetit hieman rikkovat illuusiota, mutta muistuttavat myös siitä, että katson esitystä nykyajassa. Ja silti, ei sen tapahtumista vielä niin kovin kauaa ole. Eikä varsinkaan sen aiheista ja teemoista, jotka ovat ihan yhtä ajankohtaisia yhä edelleen.

Hahmoja on paljon, mutta ei liikaa, ja esiin nousee monta tarinaa. Päähenkilöitä, tai henkilöitä, joihin keskitytään enemmän, on muutama, silti sivuhenkilötkin saavat tilansa eivätkä jää turhan etäisiksi. Esityksessä on mukana niin ammattinäyttelijöitä, nätyläisiä, harrastajanäyttelijöitä kuin Huvikummun Hevostallin hienot ja rauhalliset suomenhevosetkin, nimeltään Kopsahovin Clara ja Tuhkimon Wäinö. Esa Latva-Äijö tekee varman roolityön Koskelan Jussina, joka on oikeudenmukainen, ahkera ja hyväsydäminen mies. Heidi Kiviharjun lujalla lämmöllä näyttelemä Alma sopii Latva-Äijön Jussille pariksi luontevasti. Koskelan isäntä ja emäntä ovat nöyrä ja rauhallinen pariskunta, oikeuteen ja ahkeruuteen toimintansa pohjaavat ihmiset, joiden maailma järkkyy kun vanhat hyvät tavat syrjäytetään ja oikeus on vain sana. Pidin kovasti siitä, miten Antti Tiensuu ja Petra Ahola näyttelevät Lauri ja Ellen Salpakarin väliset voimasuhteet, sekä sen, miten erilaisia puolisot ovat mutta miten he selvästi myös rakastavat toisiaan. Aholan roolityössä on nyansseja, joiden ansiosta Ellen rakentuu monitasoiseksi, kiinnostavaksi ja vahvaksi hahmoksi. Tiensuu on Aholan Ellenille erinomainen vastinpari Laurin roolissa, ja hänen tulkintansa hahmosta toimii loistavasti. Tiensuu tekee roolinsa tavalla, jossa rovastin vilpittömältä vaikuttava välittäminen saa esityksen edetessä uusia sävyjä, kun tilanteet, vaatimukset ja henkilökohtaiset tavoitteet muuttuvat. Se, miten tässä Pohjantähdessä on rakennettu perheiden, erityisesti Koskeloiden ja Salpakarien, dynamiikka ja esitystapa, on todella toimiva. Niin puolisoiden väliset suhteet, vanhempien ja lasten suhteet, sisarussuhteet ja ehkä erityisesti isien ja poikien suhteet, tuntuvat hyvin aidoilta ja yksityiskohtaisilta. Perhesuhteet tuodaan lavalle luontevasti mutta harkitusti, niin, että jokainen ele ja katse kertovat asioita.

Verneri Liljan roolityö Akseli Koskelana on herkkävireinen ja voimakas. Lilja tuo hahmoonsa valtavasti latausta, mutta kasaa tämän latauksen taitavasti pinnan alle, josta se väreilee esiin. Hän kasvattaa onnistuneesti Akselinsa vilkkaasta ja innokkaasta pojasta nuoreksi mieheksi, joka uskoo vahvasti siihen, mikä on oikein, ja on valmis myös tekemään sen eteen lähes mitä vain. Ella Mettänen Elinan roolissa antaa hyvän vastapainon Liljan Akselille, ja nämä kaksi ovatkin todella tasavahva, hienosti toisiaan täydentävä pari. Akseli ja Elina ovat samalla tavalla klassikko kuin Pohjantähti itsessään, on häävalssi, oma näytelmä, ja tietysti oma rakkaustarina osana romaanitrilogiaan. Molemmat näyttelijät hyppäävät hahmojensa saappaisiin tavalla, joka ei jätä kysymyksiä – nämä Akseli ja Elina heräävät esittäjiensä työssä eloon kokonaisina ja koskettavina. Mettänen tekee Elinastaan vahvan ja sitkeän nuoren naisen, jonka sydän ehtii tarinan aikana särkyä monta kertaa mutta joka jaksaa silti mennä eteenpäin ja uskaltaa tuntea niin kipua kuin onneakin. Tom Lindholm työväen aatteen rauhanomaisena miehenä Adolf Halmeena tekee varmaotteisen roolin, jossa Halmeen rauhanomaisuus ja asioista keskusteleminen jää koskettavasti kiihkeämpien, väkivaltaan ja suoraan toimintaan ryhtyvien alle. Aimo Räsänen vastaa esityksen hyväntuulisemmasta puolesta Otto Kivivuoren roolissa lohkaistessaan Linnan arkisen hersyviä lauseita, jotka kirvoittavat yleisöstä ehkä helpottunuttakin naurua. Synkkätunnelmainen tarina saa voimaa muutamista kevyemmistä hetkistä, ja Räsänen taipuu vaivatta niin humoristisia repliikkejä tulkitsemaan kuin vakavahenkiseksi Kivivuoren isännäksi, mukautuen tunnelmaan kuin tunnelmaan. Samuli Muje on väkevä Anttoo Laurila, Mujeen roolityössä on voimaa ja paljon tasoja. Jukka Leisti on mainio paroni, samoin mainio on myös Lasse Viitamäki ilmeikkäänä Akusti Koskelana. Koko iso näyttelijäjoukko tekee erinomaista työtä, kaikki onnistuvat hahmojensa rakentamisessa ja yhteen pelaamisessa sekä muiden näyttelijöiden että tarinan kanssa. Ja tunne, se roolitöistä välittyy kirkkaimmin. Kaikki ne tunteet, joita Pentinkulman asukkaisiin mahtuu.

Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla on kokemus, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuus on niin onnistunut, että tämä ei tunnu pelkältä teatteriesitykseltä, vaan matkalta historiaan ja pentinkulmalaisten elämään. Nämä henkilöhahmot elävät, hengittävät, rakastuvat, menettävät, juonittelevat, taistelevat ja vaativat itselleen oikeutta, sillä eihän voi olla niin, että köyhälistöä sorretaan ja ylemmät yhteiskuntaluokat hallitsevat. Esitys on rehellinen, sillä sanalla sitä kuvailisin, rehellinen, aito ja vahva. Se ei kaunistele, ei peittele, ei yritä romantisoida historiaa tai tuoda synkkyyteen turhaa valoa. Toisaalta esitys näyttää rakkautta ja lämpöä siellä, missä on raskasta, iloa ja ihmetystä arkistenkin asioiden äärellä, perheiden vahvoja siteitä ja tavallisten ihmisten vahvuutta kohdata se, mitä eteen tulee. Tämä Pohjantähti antoi minulle kaiken, mitä odotin, ja paljon enemmän: kokemuksen, joka koskettaa, raastaa ja vaikuttaa, ja hahmoja, joiden tunteet tulevat iholle. Upea.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos Pyynikin kesäteatteri!