Huokausten laakso @ Lahden Lauantainäyttämö

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lauantainäyttämö!

kuvat © Pia Simonen

Näin Huokausten laakson 16.3.

1980-luvun alussa Evert (Heikki Hagman) lukee salaa kuolleen äitinsä päiväkirjoja ja yrittää selvittää perheensä salaisuuksia. Hänen veljensä Rupert (Olli Paakkanen) taas tahtoo pitää pikkuveljen erossa kaikesta siitä, mitä menneisyys kätkee. Pari vuosikymmentä aikaisemmin Pirjo (Kristiina Lanki) kohtaa tanssilavan liepeillä Pekan (Eerik Kuronen) ja he rakastuvat. Yhteinen elämä alkaa, mutta auvoisaa siitä ei tule. Vanhempiensa kuoltua sekä Evert että Rupert etsivät tapaa jatkaa eteenpäin, itsenäistyä ja päästä irti siitä, mikä tekee kipeää. Kaiken keskellä heillä on toisensa – mutta kestääkö verivala nuoruuden kuohut?

Olin parisen viikkoa sitten seuraamassa Huokausten laakson harjoituksia, ja nyt pääsinkin sitten katsomaan valmista kokonaisuutta reilu viikko ensi-illan jälkeen. Antti Raivion kirjoittaman näytelmän on Lauantainäyttämölle ohjannut Tapani Kalliomäki, joka on teatterille tehnyt jo useamman ohjaustyön. Huokausten laakso on jatko-osa Raivion ehkä tunnetuimmalle näytelmälle, Kallion perheen tarinan aloittavalle Skavabölen pojille, joka onkin Lauantainäyttämön edellinen tuotanto. En nähnyt tuota produktiota, mutta pari vuotta sitten Keski-Uudenmaan Teatterissa esitetyn versioinnin Skavasta näin, joten tarina oli minulle tuttu. Se ei kuitenkaan ole tarpeellista, sillä Huokausten laakso toimii oikein hyvin itsenäisenä teoksena. Moni Skavabölen pojissa käsitelty juttu, tilanne ja tapahtuma toistuu myös Huokausten laaksossa, vaikkakin eri näkökulmasta tai erilaisella lähestymistavalla, joten laajemman tarinan käännekohdat saa joko kuulla tai kerrata nytkin. Kalliomäen ohjauksessa monella aikatasolla liikkuvassa tarinassa pysyy punainen lanka selkeänä alusta loppuun, mutta sopivasti ilmassa on myös salaisuuksiksi jääneiden muistojen ja puhumattomuuden aiheuttamaa epäselvyyttä. Muistaminen ja se, mistä asioista on kerrottu ja mistä on vaiettu, ovat Huokausten laaksossa tärkeitä teemoja. Yhden perheen tarinaan mahtuu paljon sellaista, mistä on oltu hiljaa ja mitä ei ole käsitelty, ja kuten arvata saattaa, se nousee ennen pitkää pinnalle. Kalliomäki taitaa ohjaajana niin vakavan draaman kuin hersyvän huumorin, ja kaiken siltä väliltä. Erityisesti 1960- ja 1980-luvuille sijoittuvissa kohtauksissa jännitteet ja dynamiikka toimivat erinomaisesti, ja varsinkin näytelmän nykyhetki eli 80-luku jäi tarinasta vahvasti mieleen. Välillä aikakausien välillä hyppiminen on vähän kiireistä, kun aika lyhyet kohtaukset seuraavat toisiaan ja tapahtuma-aika vaihtuu jokaisessa. Pääosin rytmitys on kunnossa, ja aikakausien vaihtuminen selkeää ja sujuvaa. Vähän jäin miettimään, tarvittiinko jokaiseen vaihtoon taustalle projisoitavaa vuosilukua, sillä aikatason oppi aika nopeasti muutenkin erottamaan kontekstista.

Huokausten laaksossa on monta tosi vahvaa ja latautunutta kohtausta, joihin kiteytyy paljon. Vanhana traagisen ja dramaattisen rakastajana nämä hetket olivat tietenkin suosikkejani. Erityisesti katolla tapahtuva kohtaus, jossa Evert ja Rupert ovat kahdestaan ja syntyy pieni paini, on todella hieno. Tämän kohtauksen pääsin näkemään jo harjoituksissa, joissa se iski, mutta nyt valmiina hetki on vieläkin onnistuneempi. Myös moni kohtaus, joissa Rupert kohtaa auktoriteetin/jonkun, josta hän ei pidä, on mainio ja jännitteinen, ja tuo jännite taiten luotu. Menneillä aikatasoilla riittää myös jännitteisiä, vahvasti näyteltyjä kohtauksia, joissa mennään tunnetasolla syvälle. Vakuuttavaa tekemistä! Lavastus ja tarpeisto sidotaan sujuvasti lavan tapahtumiin, lavan keskellä olevasta puuarkusta tarinan kannalta oleellisiin tavaroihin, kuten pääkalloon ja avaamattomaksi aiottuun arkkuun. Lavastussuunnittelu on ohjaaja Kalliomäen käsialaa, puvustussuunnittelussa on ollut mukana myös työryhmä. Joni Kallion valosuunnittelu ja Joni Savolaisen ja Kalliomäen suunnittelemat projisoinnit täydentävät näyttämökuvan. Lavastusasetelma säilyy läpi esityksen samanlaisena, ullakkona, jonne on haudattu salaisuudet ja piilotetut tarinat. Näppärästi lavalla kuitenkin seikkaillaan niin tanssilavalla kuin useammassa asunnossa ja katollakin. Tässä auttavat taustalle projisoidut kuvat, jotka laajentavat näyttämöä ja "lavastavat" onnistuneesti kaikki tapahtumapaikat ja niiden tunnelmat. Projisointi toimii valosuunnittelun kanssa tosi hyvin, ja myös taitavasti kuvattujen kaitafilmien heijastaminen lavan taustalle tuo esitykseen paljon syvyyttä. Puvustuksessa eri vuosikymmenet tulevat mainiosti esiin, ja isolle hahmojoukolle on löytynyt paljon tyylikkäitä, hauskoja, yllättäviä ja onnistuneita asukokonaisuuksia.

Lavalla nähdään taitavasti ja varmasti näyttelevä seitsemäntoistahenkinen ensemble. Osa hahmoista on lavalla nuorena ja vanhempana versiona ja heitä esittää kaksi eri henkilöä, osaa hahmoista näyttelee koko ajan sama näyttelijä. Useammalla esiintyjällä on kaksi, kolme tai neljäkin eri roolia, ja vauhdikkaita vaihtoja moni sujuvasti suorittaa. Sivuhahmoista löytyy jos jonkinlaista mainiota tyyppiä, kuten Markku Pajalan näyttelemät järkkäri ja Osmo, Susanne Mastin esittämä Tamara sekä Jonna Wirénin tulkitsemat Rebecca ja Anneli. Isoimman roolin tekee Heikki Hagman perheensä salaisuuksia selvittävänä Evertinä. Hagmanin roolityössä on sekä syvyyttä että tiettyä sinisilmäisyyttä, onhan Evert vasta 17-vuotias. Hagman ei myöskään epäröi ammentaa isoista tunteista, vaan tuo kaiken Evertin läpi käymän lavalle aidosti. Hieno rooli, jossa on paljon yksityiskohtia ja oivallinen ymmärrys hahmon persoonasta, ajatuksista ja siitä, miten tarinan tapahtumat tähän vaikuttavat. Olli Paakkanen Rupertina tekee vakuuttavan roolin isoveljenä, joka haluaa pikkuveljensä parasta, mutta jolla on omia murheitakin setvittävänä. Paakkasella on näyttelemisessään tarkkanäköinen ote, hän tavoittaa vaivattomasti erilaiset tunnetilat ja loistaa erityisesti silloin, kun Rupert huolehtii pikkuveljestään ja pistää muille hahmoille vastaan. Pirjoa näyttelevä Kristiina Lanki kulkee hahmonsa tarinankaaren kauniisti ja koskettavasti, hän välittää onnistuneesti niin ilon ja ihastumisen lämmön kuin epätoivoisuuden ja surun sävyt. Eerik Kuronen Pekan roolissa rakentaa hahmostaan kokonaisen, monitasoisen kuvan, ja tuo roolityöhönsä inhimillisyyttä. Mieleen jäivät erityisesti myös Jarmo Keskevaari salaperäisen Taikurin roolista, Evertin tyttöystävää Mariaa näytellyt Kristina Kykkänen, Susanne Mast ja Kari Kitunen Anun ja Ossin rooleista sekä Mikael Norrin tulkinta nuoresta Ossista. Koko jengi pelaa yhteen äärimmäisen hienosti, ja vauhdikkaat joukkokoreografiat sekä aivan erityisesti kuorolauluna esitetty Natalia tekevät vaikutuksen. Treeneissä kuorolaulun paljastettiin aiheuttaneen hieman haasteita, vaan mistään sellaisesta ei näkynyt jälkeäkään. Melkoisen liikuttuneissa tunnelmissa lähdettiin kuorokohtauksen jälkeen väliajalle.

Lauantainäyttämön Huokausten laakso on erinomaista teatteria, teemojaan vahvasti käsittelevää ja sujuvasti näyteltyä. Tämä on ehkä aavistuksen vähemmän synkkä kuin Skavabölen pojat, mutta aivan yhtä painavaa asiaa ja rajua ihmissuhdekuvausta myös Huokausten laakso tarjoilee. Ajankuva, unenomaisuus ja tapa käsitellä menneisyyttä, nykyisyyttä ja niiden yhteyttä on näytelmässä puhutteleva, ja Lauantainäyttämön produktiossa teksti tuodaan lavalle onnistuneilla ratkaisuilla. Esitys pitää otteessaan ja vie matkalle Kallion perheen käänteisiin, eikä jätä kylmäksi. Iso osa tässä on näyttelijöillä, jotka puhaltavat roolihahmoihinsa aimo annoksen aitoutta ja vilpitöntä epätäydellisyyttä, rohkeutta, tahtoa ja toivoa. Veljeyttä, perhettä, rakkautta, pettymystä, kipua ja surua ilmentäessään ensemble antaa tunteille tilaa, ja tarttuu väkevällä otteella niin syvään draamaan kuin vastustamattomaan komediaan. Hieno tarina, hieno esitys.