Disco Pigs @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Janne Vasama

Näin Disco Pigs-näytelmän 7.3.

Nasu (Vilma Kinnunen) ja Possu (Miikka Wallin) ovat olleet ystäviä vauvasta saakka, syntyneet samassa sairaalassa lähes samalla hetkellä, ja siitä lähtien tuijottaneet toistensa sieluun. Naapureina asuvat nuoret täyttävät nyt seitsemäntoista, lähestyvät aikuisuutta, kokevat kuohuja ja mullistuksia. Mutta heidän maailmassaan, omassa kuplassaan, ovat vain he kaksi. Possu on kuningas, Nasu on kuningatar, eikä muilla ole väliä. He tuhoavat Bay Cityn, tekevät mitä haluavat, eivät kuuntele ketään. Mutta kun Possun väkivaltaisuus ja holtittomuus ottaa aina vain uusia kierroksia, ja Nasu haaveilee toisenlaisesta elämästä, katsoo merta ja kaihoaa jotain erilaista, alkaa syvälle juurtunut ystävyys horjua. Kestääkö symbioottisena tähän saakka säilynyt suhde sen, vai räjähtääkö yritys johonkin uuteen täysin käsiin?

Irlantilaisen Enda Walshin kirjoittama Disco Pigs-näytelmä on jo vuodelta 1996, mutta nuoruuden kuvauksessaan ja syvien tunteiden äärelle menemisessään teksti on kiinni myös tässä ajassa, ja toisaalta ajaton. Näytelmän on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka alkuperäistä käännöstä on Lauri Maijalan näppärästi rytmitetyssä ohjauksessa sovitettu Lahteen ja 2020-luvulle. Raju kahden hengen näytelmä on suorapuheinen, herkkä ja kiivas, vimmaisuudessaan ja vauhdissaan hengästyttävä. Ystävyyden, eron, rakkauden, uskallisuuden ja kasvamisen teemoja tarkkanäköisesti ja kipeästi käsittelevä teksti on parhaimmillaan silloin, kun se on rehellisimmillään. Kun Possu ja Nasu pysähtyvät oikeiden tunteiden, syvältä kumpuavien tunnustusten ja isojen kysymysten äärelle, tavoittaa esitys jotain todella aitoa ja lujasti iskevää. Nämä hetket Maijalan ohjaus myös tunnistaa, ja malttaa antaa niille tilaa kaaoksen ja kiivauden keskellä. Sillä sitä on myös tarjolla, aivan runsaastikin, Kinnunen ja Wallin pääsevät lavalla kyllä revittelemään oikein kunnolla ja meininkiä riittää. Maijalan ohjaus pitää esityksen tasapainossa, mutta turhaan mitään rajoittamatta. Teksti on ajoittain tosi tiivistä, ja välillä rönsyilee moneen suuntaan, eikä tätä voisi lavalle kovin sliipattuna tuodakaan, sitä eivät näytelmän hahmot sallisi. Disco Pigs on siitä hieno näytelmä, että lavalla kaikki tapahtuu tarinan päähenkilöiden ehdoilla ja heidän vaikutuksestaan. Possu ja Nasu ovat omassa maailmassaan kahdestaan, haistattelevat kaikelle ja kaikille muulle, vanhemmilleenkin, eivätkä uhraa ajatustakaan millekään mitä heidän kuplansa ulkopuolella tapahtuu. Kun tämä kupla poksahtaa, kun ulkomaailma työntyy väkisin lähemmäs, kun ei enää voi elää omassa sadussaan, näytelmä nousee uudelle tasolle. Viimeiset noin kaksikymmentä minuuttia pitävät otteessaan erityisen tiukasti, vaikka jännitettä luodaan taidokkaasti alusta saakka. Jos jostain pitää kiinni liian kovaa, murtuuko se? Vai repäisee itsensä irti, kauas, eikä koskaan palaa? Tätä kysymystä, itsenäistymistä, aikuistumista ja itsensä etsimistä, Disco Pigs terävästi tarkastelee.

Visuaalisesti esitys on oikein toimiva, fokus on sopivasti näyttelijäntyössä ja Maijalan lavastukselliset ja tarpeistolliset ratkaisut sekä puvustus (työryhmä Laura Mykrän johdolla) tukevat tarinankerrontaa ja hahmojen rakentumista sujuvasti. Puvustus sopii molemmille hahmoille tosi hyvin, heillä on selvästi oma tyylinsä ja yksityiskohtia riittää. Discopalatsissa molemmat ovat kuin suoraan sadusta, kuten tarinan siihen hetkeen sopiikin. Pidin kovasti kaikista näyttämökuvista, siitä miten Possun ja Nasun maailma lavalle luodaan ja millaisia heidän kantapaikkansa Bay Cityssä ovat. Jyri Suomisen valosuunnittelu on erinomaista ja olennainen osa teoksen dramaturgiaa. Eritoten discopallolla ja lattialla liikkuvilla valoilla tuodaan tarinaan paljon syvyyttä ja tarinallisesti merkityksellisiä sävyjä. Huvisaaristo-kohtaus tuhansine tähtineen on aivan upea. Tatu Virtamon äänisuunnittelussa on monia oivallisia hetkiä, ja sikajuhlakohtauksissa äänen ja valon iskut ovat tarkasti ja tehokkaasti kohdillaan. Taustalle pariin otteeseen projisoituja sikavideoita en ihan saanut kokonaisuuteen liitettyä, ne tuntuvat irrallisilta ja vievät huomiota tarinalta. Äänitehosteensa kautta videot toki liitetään yhteen lopun käänteistä ja Possun point of no returniin, mutta yhteys jää aika ohueksi. Muuten projisoinnit toimivat, ja videon käyttö sopii pariin kohtaukseen mainiosti.

Vilma Kinnunen ja Miikka Wallin pelaavat yhteen äärimmäisen hienosti, heidän käsissään Nasun ja Possun suhde kaikkine nyansseineen tulee lavalle uskottavasti ja vaivattomasti. Kahden kuin kohtalon vaikutuksesta yhteen päätyneen nuoren maailma on heidän itsensä muovaama, ja läheinen suhde liiankin toisistaan riippuvainen. Kinnunen ja Wallin tekevät roolityönsä tosi fiksusti ja tarkkanäköisesti, heittäytyvät Bay Cityn kaduille ja kujille sydän auki ja tuovat näkyväksi Possun ja Nasun syvimmätkin tunteet. Kaksikon näyttelijäntyö täyttää pienen näyttämön ääriään myöten, kiivaiden nuorten hektinen energia yltää katsomoon ja ravistelee. Molemmat tavoittavat roolitöissään hahmojensa yksityiskohdat ja pinnan alle haudatut totuudet, haavoittuvuuden ja epävarmuuden. Wallin on Possun roolissa räjähtävä ja kylmäävä, hienosti kiinni sekä Possun ehdottomuudessa että niissä hetkissä, kun Possun varmuus järkkyy. Nuorukainen puhkuu näyttämisenhalua ja itsevarmuutta, tietää olevansa kingi eikä pelkää nousta ketään vastaan. Mutta sitten on Nasu, joka saa Possun tunteet sekaisin, josta Possu aina haluaa pitää kiinni, jota Possu ei koskaan päästä lähtemään. Wallin tekee tosi hienon ja monitasoisen roolin, avaa Possun lavalle kaikkine kerroksineen ja antaa tilan kaikille tämän kokemuksille. Kinnusen roolityö Nasuna on myös monitasoinen ja tosi hieno, hän näyttelee herkällä otteella Nasun pikkuhiljaisen, alati kasvavan kaipuun johonkin muuhun. Samalla Nasua riipii rakkaus Possuun, kaiken vanhan tuttuus ja ystävyyden tuoma turva. Kinnusen tapa tulkita Nasun tunteita ja läpi käymiä ajatuksia päästää katsojan tosi lähelle hahmoa, hän rakentaa roolityönsä avoimesti ja suorasti. Pidin varsinkin siitä, miten Kinnunen näyttelee Nasun niissä hetkissä, joissa tämä tavallaan haastaa, tai ainakin hieman verbaalisesti tönii Possua, kuten rakkauden väristä kysyessään tai saatuaan baarissa turpaansa. Intensiivistä ja vilpitöntä näyttelemistä alusta loppuun molemmilta, hurjaa ja herkkää. Vau!

Puhutteleva ja koskettava esityskokemus, tykkäsin! Mainitaan vielä ainakin musiikki, joka on just eikä melkein erinomaisesti valittu, ja eritoten alun Total Eclipse of the Heart Kinnusen ja Wallinin esittämänä on hieno. En tiedä, pitääkö Disco Pigsin kohdalla mainita kiroilu, mutta mainitaan nyt kuitenkin, kun sitä reippaasti on. Vittua tosiaan viljellään joka väliin, mutta se solahtaa kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Toki meikä ei kiroilusta niin välitä, mutta koska teksti onnistuu keräämään ylenmääräisellä kiroilulla tehoa eikä menettämään sitä, eivät voimasanat aiheuttaneet minussa nyrpistelyä. Ja siis hahmojen suuhunhan se sopii täydellisesti! En ehkä saanut Disco Pigsiltä ihan sitä, mitä etukäteen odotin, vaan se ei haittaa, sillä sain tältä näytelmältä paljon. Teos on hyvin vaikuttava ja väkevä, suora tavalla jota ei aina teatterissa näe, ja raju olematta turhaan ylitsevuotavan raastava tai synkkä. Tragikomediaksi tätä kutsutaan, mutta nauru jäi ehkä tragedian jalkoihin vähän. Huumoria kyllä on, ja tosi toimivaa sellaista, suorapuheista kuten teksti muutenkin. Silti tässä on sellaista riipivää nuoruuden kipuilua, isoja vaikeita päätöksiä ja surullista ehdottomuutta ja irti päästämisen vaikeutta, joka ehkä nostaa tragedian vallitsevaksi tunnelmaksi. Kuitenkin pieniä valonkipinöitä on siellä täällä, kevyitä hetkiä, toivoa seesteisemmästä hetkestä. Tyynempi huominen. Onko se mahdollinen? Mikä on sen hinta?