Karkurit @ Kivi-juhlat

kuvat © Mika Haikonen

Näin Karkurit-näytelmän 25.6.

Sotaretkellä olleet Tyko (Oskari Vuorinen) ja Pauli (Mikko Nurmi) palaavat kotikonnuilleen, mutta epätietoisuus siitä, kuinka asiat ovat poissaolon aikana menneet, saa nuorukaiset epäröimään. Kun ystävä Yrsa (Emmi Mikkonen) sitten vielä paljastaa Tykon isän, Viitalan Markuksen (Jani Vesanen), suosivan ottopoikaansa Niiloa (Carlo Vartiainen) oman poikansa yli, ja Niilon havittelevan Tykon rakastettua Elmaa (Anna-Sofia Luoma), päättää kaksikko turvautua valehenkilöllisyyksiin. Siten ehkä tulee selko siitä, miten kotikulmilla nyt elellään. Elma haaveilee kyllä Tykonsa perään, mutta Niilon kosiskeluun suostumalla hän saattaisi pelastaa isänsä, Kuuselan Maunon (Osmo Rahikainen). Vaan voiko Elma pettää Tykolle tekemänsä lupauksen? Viitalan ja Kuuselan isännät ovat riidoissa keskenään, eikä vihanpito näytä laantumisen merkkejä. Onnistuuko kenenkään suunnitelma, vai onko jo liian myöhäistä vaikuttaa kohtaloon?

Aleksis Kiven Karkurit on hänen vähemmän tunnettuja näytelmiään, mutta Kivi-juhlilla viime vuonna nähtyä Canziota huomattavasti esitetympi silti. Ei mikään kestohitti kuitenkaan, ja kuten Canzio, tämä oli minulle myös täysin vieras näytelmä. Muistelin tosin lukeneeni tekstin jollain bussimatkalla, mutta se taisi sittenkin olla Kihlaus... Kivi on selvästi Shakespearensa (ja muutkin klassikkonsa) lukenut, sillä jos Canziossa oli kaikuja Bardin näytelmien piirteistä ja kielestä, niin Karkureissa Kivi on jo iloisesti lainannut esimerkiksi Romeosta ja Juliasta paljon samaa, kuten (spoilereita edessä!) feikkimyrkyn ja rakastavaisten kuoleman Karkureiden loppukohtaukseen (spoilerit ohi). Myös Cymbelinen ja Hamletin vaikutuksia olin näkevinäni, mutta ainakin Romeo ja Julia-lainat ovat sen verran selkeitä, että ne on helppo bongata. Ja tämä traaginen rakkaustarina onkin Shakespearen tuotannosta suosikkini, eli odotukset myös Karkureiden suhteen olivat korkealla, varsinkin, kun näin somessa vertailuja jo West Side Storyynkin. Satu Linnapuomi on ohjannut ja sovittanut Taaborinvuoren maisemiin esityksen, jonka ehdoton vahvuus ovat sen hahmot, sekä suuret ja dramaattiset tunteet. Tarinan sävyt, niin vaikeat päätökset ja ristiriitaiset tunteet kuin yllättävän hersyvä komediallisuuskin, tavoitetaan ohjauksessa vaivattomasti. Miljöötä on hyödynnetty sujuvasti, ja koukeroinen runokieli on otettu taitavasti haltuun. Välillä replikointi menee vähän kiireiseksi ja sanat puuroutuvat, mutta tähän löytynee esityskauden edetessä varmuutta. Sovituksessa on jonkin verran karsittu Kiven alkuperäistä tekstiä, ja enempäänkin olisi vielä ollut varaa, sillä hetkittäin esityksen tahti hidastuu turhan paljon. Hieman napakammalla dramaturgialla tapahtumien intensiteetistä saisi runsaamminkin tehoja irti, nyt fokus on joissain kohtauksissa hieman levällään. Tähän vaikuttaa ehkä kertojaratkaisu, eli useamman kertojan käyttäminen sekä näyttämöohjeiden että joidenkin vuorosanojen esittämiseen. Kertojat lisäämällä rooleja on toki tullut lisää, ja kertojat itsessään ovat ilmeikkäitä ja mainioita, mutta kertojahahmojen läsnäolo tuntuu vähän irralliselta.

Moona Karhun koreografioista voimakas on etenkin Antti Paalasen Meluta-kappaleeseen tehty koreo, jossa on paljon hienoja hetkiä ja yksityiskohtia. Pelkästään sen nähdäkseni voisin mennä uudelleenkin Karkurit katsomaan, yhden kerran tanssin katsottuaan kun ei millään ehdi tarkkailla kaikkia hahmoja koko aikaa. Juuri tuohon koreografiaan on ladattu hienosti tunnetta, ja Niilon ja Elman välinen lyhyt koreografianpätkä toistuu tanssissa tosi kivasti. Koreografiassa on koko esityksen ajan sopivasti unenomainen tunnelma. Meluta-kappaletta lukuun ottamatta musiikin sävellys on Jarmo Romppasen sujuvaa käsialaa, ja Kiven teksti kääntyy laulettavaksi onnistuneesti. Maija ja Veikko Tervosen lavastuksessa ihastuin erityisesti vinosti leikattuihin seiniin ja Kuuselaa ja Viitalaa esittäviin pikkutaloihin. Myös kukkaispenkit ovat hurmaavat, ja lavastus kokonaisuudessaan asettuu luonnon tarjoamaan maisemaan luontevasti. Päivi Uusitalon puvustuksessa on ajankuvaan ja hahmojen asemaan sopivia asukokonaisuuksia, sekä myyttistä tunnelmaa. Varsinkin tanssijoilla on upeita lookkeja, samoin franskalaisherroilla ja Kuuselan nuorilla naisilla. Niilon ratsastuspöksyille ja chapseille erityismaininta!

Oskari Vuorinen on Tykon roolissa ah niin tunteellinen nuori mies, ihan parhaita nyrkinpuimisia, haaveellisia katseita ja tyynen rauhallista juonittelua vaikka ja kuinka. Myös franskalaisherran valepuku istuu Vuorisen ylle näppärästi, ja erityisesti tämä valehenkilöllisyyden ja oman itsen välillä tasapainoilu on mainiota katsottavaa, Välillä tekee Tykolla tiukkaa pidätellä itseään, kun ranskalaisvieraalle kerrotaan kaikenlaista, jota Tykon korville ei ole tarkoitettu... Vuorinen tuo lavalle hienosti niin välillä komediallisin ottein esitetyt hetket kuin syvät ja puhtaat tunteetkin. Anna-Sofia Luoma esittää Elman roolissa sujuvasti hahmonsa sisäisen ristiriidan, ja tuo Elmaan monia sävyjä. Velvollisuuksien, lupausten ja omien toiveidensa verkossa Elman on tehtävä päätöksiä, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Erityisesti lauluissa Luoman näyttelijäntyössä välittyvät vahvasti Elman ajatukset ja tunteet. Pinja Turunen tekee Hannan, Kuuselan kasvatetyttären roolissa sujuvaa työtä, ja tuo hahmonsa lavalla hyvällä energialla. Myös Hanna haaveilee kadonneen ihastuksensa perään, mutta toisin kuin Elmalla, hänellä ei ole paineita suostua kilpakosijalle morsiameksi. Turunen tuokin roolityöhönsä paitsi myötätuntoa Elmaa kohtaan, myös sellaista haaveellista romantiikkaa, jota heijastaa teillä tietämättömillä olevaa Paulia kohtaan. Carlo Vartiaisen Niilo on myös hyvin tunteellinen nuorukainen, ja ah niin dramaattinen. Hienoa heittäytymistä päättäväisen, ehkä vähän epätoivoisen uhmakkaan, hahmon rooliin. Varsinkin nimenomaan Niilon uhmakkuus teki vaikutuksen, loppuun asti pysyy leuka pystyssä ja katse tiukkana. Vartiaisella on rooliinsa erinomainen ote, pidin Niilosta hahmona kovasti.

Osmo Rahikainen ja Jani Vesanen vihoissa olevien Kuuselan ja Viitalan isäntien rooleissa tekevät varmaa työtä. Isännät pysyvät molemmat jyrkästi omien päätöstensä ja mielipiteidensä takana, eivätkä tosiaankaan anna periksi, eivät sitten missään. Sekä Rahikainen että Vesanen taipuvat niin vakavaan draamaan kuin vähän rennompiinkin kohtauksiin, he tuovat rooleihinsa sopivasti arvokkuutta ja jääräpäisten ukkojen huvittavuutta. Mikko Nurmen Pauli on luotettavan oloinen ystävä ja järkevä mietiskelijä, joka toimii hyvänä vastavoimana suurten tunteidensa viemälle Tykolle. Nurmi eläytyy hänkin riemastuttavasti franskalaisherran osaan, ja tekee roolinsa taitavalla tyylillä. Emmi Mikkosen Yrsa on mainio hahmo, ja Mikkosen tapa rakentaa hahmoaan on mainio myös. Yrsa on järjen ääni, mutta heittäytyy myös pelastamaan ystäviään pulasta kekseliäin keinoin. Mikkonen näyttelee luontevasti ja hienolla energialla, pidin Yrsasta hahmona paljon. Koko esiintyjäjoukko on tehtäviensä tasalla ja tuo Karkureiden erinomaiset hahmot lavalle sujuvasti. Tarinassa on tosi kiinnostavaa dynamiikkaa ja jännitettä monen eri hahmon välillä, ja näyttelijät tarttuvat hahmojen välisiin suhteisiin näppärästi. Bändi (Jarmo Romppanen, Iida Väisänen, Milla Sundell, Sonia Jantunen, Ainu Haikonen ja Nuutti Majoinen) soittaa hyvällä rytmillä ja mainiolla otteella, musiikki soi Taaborinvuoren maisemissa tärkeänä osana esityksen tarinaa ja tunnelmaa.

Kivi-juhlien Karkurit on mainio sukellus Kiven tuntemattomammaksi jääneeseen tuotantoon. Esitys tarjoilee lavan täydeltä isoja tunteita, suuria suunnitelmia, rakkautta, kärsimystä ja tragediaa oivan esiintyjäjoukon voimin. Jos viime kesänä mietiskelin, onko Canzio Suomen Hamlet, tämä Karkurit on ilman muuta Suomen Romeo ja Julia. Samanlaisia suuria tunteitaan ihmetteleviä, itsepäisiä ja vilpittömiä nuoria, täysin järkähtämätöntä kahden perheen vihanpitoa ja paljon dramatiikkaa. Mahtavaa! Vaikka toteutuksellisesti jäin kaipaamaan tiiviyttä ja vahvempaa fokusta tärkeimpiin juonikaariin, oli tämä erinomainen ensikosketus Karkureihin. Taaborinvuorella Kiven lapsuusajan maisemissa riittää fiilisteltävää myös kansalliskirjailijan tuotannon ulkopuolella, ja museorakennuksia on aina kiva käydä kurkkimassa mäelle kiivetessä.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kivi-juhlat!