Loistava ystäväni @ Lahden kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Lahden kaupunginteatterilta

kuvat © Tommi Mattila

Näin Loistava ystäväni-näytelmän 12.9.

Lenù (Nenna Tyni) ja Lila (Vilma Kinnunen) ystävystyvät lapsina 1950-luvun Napolissa, keksivät tarinoita, haaveilevat, käyvät koulua, leikkivät ja luovivat yhteisön sääntöjen ja rajojen seassa. Mitä vanhemmaksi he tulevat, sitä vahvemmin korttelin väkivaltainen, julma ja raaka todellisuus kuitenkin tunkeutuu arkiseksi osaksi elämää. Rakkaudet, pettymykset, kaunat ja kauniit haaveet ajavat nuoria naisia eteenpäin, mutta edessä oleva polku on Lenùlle ja Lilalle hyvin erilainen. Vuosikymmenet kuljettavat Lenùa ja Lilaa lapsuudesta aikuisuuteen, 1950-luvulta 2010-luvulle. Toinen toteuttaa unelmiaan, toinen selviää kuten parhaiten taitaa. Kumpikaan ei silti pääse helpolla, eikä irti toisistaan.

Elena Ferranten neljän kirjan Napoli-sarjan perustuva Loistava ystäväni nähdään Lahden kaupunginteatterissa toista kertaa Suomessa, nyt ensimmäistä kertaa suomeksi. Näytelmän on Ferranten romaaneista sovittanut April de Angelis, suomentanut Juho Gröndahl ja ohjannut Anna-Elina Lyytikäinen. Alkuperäiset romaanit eivät ole minulle tuttuja, enkä käynyt katsomassa Lilla Teaternin versiota, eli ihan puhtaalta pöydältä sukelsin Lenùn ja Lilan ystävyyteen, Italian kiihkeään politiikkaan ja mafiamaailmaan, ihmissuhteiden verkkoon, naisten maailmaan, miesten maailmaan ja väkivallan maailmaan. Koska tarina ei ollut ennalta tuttu, oli varsinkin esityksen alussa oltava tarkkana siinä, että pysyy hahmoista ja heidän perhe- ja ihmissuhteistaan perillä. Välillä tuli silti esityksen läpi hetkiä, jolloin hetki piti miettiä, kuka siis olikaan kukin ja mikä hänen paikkansa tarinassa olikaan. Käsiohjelmassa esitellään kaikki hahmot selkeästi, mutta hahmokuvauksissa on spoilereita siitä mitä henkilöille tapahtuu, niin en halunnut lukea hahmoesittelyjä etukäteen. Esityksen jälkeen pystyi sieltä tarkistamalla sitten vähän selkeyttämään joitain kohtia vielä. Aika nopeasti tarinaan kyllä pääsi sisälle, ja näytelmän vahva tunnelma vei mukanaan. Esitys on väkevä ja vaikuttava, mutta ajoittain kerronnallisesti vähän epätasainen. Tässä yhteen näytelmään on sovitettu peräti neljä romaania, joten paljon on täytynyt jättää pois ja vetää mutkia suoriksi. Kun alkuperäiset teokset eivät ole tuttuja, dramatisoinnin onnistumista on toki vähän hankala arvioida. Silti sanoisin, että osa hahmoista jää turhan paitsioon, ja välillä isoja asioita käsitellään hyvin nopeasti. Toisaalta kahteen päähenkilöön keskittyminen on näytelmämitassa toimiva ja perusteltu rajaus, joka antaa kokonaisuudelle selvän suunnan. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näytelmän kestoa voinut hiukkasen pidentää, jolloin kerrontaan olisi saatu lisää tasaisuutta, ja vähennettyä ajoittaista kiireen tuntua. Tämä Lahden versio on lavalla nähdyistä Loistavista ystävistä lyhimpiä, eli jo näytelmäksi tiivistettyä tarinaa on entisestään tiivistetty. Esimerkiksi Suomen kantaesitys Lilla Teaternissa oli kolmen ja puolen tunnin mittainen, länsinaapurissa Kulturhuset Stadsteaternissa kestoa oli nelisen tuntia, ja Lontoossa National Theatren versio kesti peräti viisi tuntia, kahteen osaan jaettuna. Vertailun vuoksi Lahdessa esitys kestää kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia. Nämä kaikki siis väliaikoineen.

Lyytikäisen ohjauksen vahvuus on ehdottomasti se käsinkosketeltavan tiivis tunnelma, joka lavalle loihditaan. Erityisesti monenlaiset jännitteet – muun muassa ihmisten välillä, rehellisyyden ja rikollisuuden välillä, unelmien ja todellisuuden välillä – ovat lavalla läsnä tosi hyvin, ja dynamiikka erilaisissa ihmissuhteissa toimii erinomaisesti. Tarina on melko synkkä, synkempi kuin etukäteen odotinkaan, mutta synkkyys, väkivallan jatkuva läsnäolo ja yhteiskuntaluokkien ja ihmisten erilaiset lähtökohdat ovat mukana arkisesti. Vaikeudet ovat tarinan hahmoille ihan tavallisia, mutta niin ovat myös ystävyys, kekseliäisyys, rakkaus ja oma jokapäiväinen elämä. Kun elää kuohunnan ja kärkkäiden aatteiden keskellä, siihen tottuu ja oppii toimimaan. Se näytelmässä tosi toimivasti myös esitetään, se miten Lenù ja Lila ja muut korttelin lapset kasvavat ymmärtämään sitä, kuinka maailma toimii ja kuinka he siihen asettuvat. Lyytikäinen nostaa ohjauksessaan hienosti eri huippukohtia esiin, niin onnellisuuden, onnistumisten, ilon ja rakkauden huippuja kuin suurimpia suruja, pettymyksiä ja pelkojakin. Ajoittaisesta, mahdollisesti siis sovituksellisesta tai dramaturgisesta epätasaisuudesta huolimatta kokonaisuus on kasassa toimivasti, ja tarinan vahvat tapahtumat ja teemat puhuttelevat. Loistava ystäväni on hurja ja monitasoinen tarina, joka sopii teatterilavalle erinomaisesti. Lyytikäisen ohjauksen väkevyyteen, vimmaan ja herkkyyteen sopii Tiina Brännaren energiaa räiskyvä koreografia, jota esityksen musiikkikohtauksissa nähdään. Ja musiikki – sehän soitetaan livenä, seitsemän hengen orkesterin voimin! Melkoisen komeaa, kun tunnelmia ja tapahtumia säestää elävä ja hengittävä soitto. Tiina Hauta-ahon mainio lavastus ja puvustus henkivät sopivan karua korttelitunnelmaa, vuosikymmenten kulumista ja eri yhteiskuntaluokkien tyyliä. Myös ajankuva ja ajan kuluminen näkyy etenkin puvustuksessa. Jyri Suomisen valosuunnittelu on tosi hienoa, sopii miljööseen ja on tilanteen tasalla. Varsinkin dramaattisemmat valot ja Ischia-kohtausten valaisu jäivät mieleen, ja ihan erityisesti koko näyttämökuvaltaan makkaratehtaan kohtaukset. Myös juuri Ischia-kohtauksissa sekä monissa muissa hetkissä on lavalla hienoja näyttämökuvia, joissa tekisi mieli pysäyttää hetkeksi koko juttu ja ihastella yksityiskohtia kunnolla.

Tarinassa on laaja kirjo erilaisia hahmoja, joista osan kanssa siis meinasin vähän mennä sekaisin, mutta jotka kyllä pikku hiljaa tulivat kaikki tutuiksi. Keskiössä ovat Nenna Tynin näyttelemä Lenù ja Vilma Kinnusen näyttelemä Lila, joiden tarinaan kaikki muut hahmot enemmän tai vähemmän liittyvät. Sivuhahmoilla on meneillään monenlaista kiinnostavaa juonikuviota, joita ei näytelmässä sen enempää avata, mutta joihin päässee tutustumaan Napoli-sarjan kirjojen myötä. Saattaa siis olla aika lukea ensimmäiset Ferranteni... Nenna Tyni on Lenùn roolissa oivallisesti sisällä hahmossaan, hän antaa Lenùlle tilaisuuksia käydä läpi paljon tunteita, ajatuksia ja päätöksiä niin, että se tukee hahmon kasvutarinaa ja tuo siihen valtavasti kerroksia. Lenùlla on näytelmässä monta (erityisesti tunnetasolla) isoa kohtausta, moni ihmissuhteisiin liittyviä. Näissä Tynin näyttelijäntyö on tosi vahvaa ja tarkkaa, hän elää ja hengittää kohtausten tunnelmaa ja se näkyy kaikissa roolityön yksityiskohdissa. Vilma Kinnunen tekee Lilastaan kovakuorisen, rohkean ja päättäväisen naisen, joka puskee vastoinkäymisten läpi vaikka sitten viimeisillä voimillaan eikä koskaan näytä pelkoaan. Kinnunen tuo roolityöhönsä kauniisti voimaa ja vahvuutta sekä epätoivoa ja epävarmuutta, jotka etsivät tilaa ja paikkaa olla kaikki yhtä aikaa olemassa Lilassa. Lila on monitasoinen, ihana, hurja hahmo, josta Kinnunen tuo lavalle tarkkuudella rakennetun, sydämellisellä vimmalla näytellyn version. Yhdessä Tyni ja Kinnunen puhaltavat kipinöitä ja kiinnipitämistä Lenùn ja Lilan ystävyyteen, kasvattavat sen lapsuudesta aikuisuuteen eivätkä väistä sen enempää kipupisteitä kuin kaiken kestävää yhteyttä. Harvoin olen näin monimutkaista, monenlaisia kolhuja, käänteitä ja isoja asioita läpi käyvää ystävyyttä lavalla nähnyt. Nyt näin, ja aivan upeasti näyteltynä.

Riku Nieminen näyttelee Ninoa, joka rakastaa palavasti mutta ei sitten kuitenkaan kovin luotettavasti. Nieminen tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo Ninon rooliin syvyyttä ja tavoittaa tämän luonteen ja persoonan hienolla vireellä. Jari-Pekka Rautiainen tekee Lilan isoveljen Rinon ja tehtaanjohtaja Brunon roolit. Rautiainen näyttelee luontevasti, onnistuneella kulmalla niin kiihkeästi jotain uutta, muuta, omaa, parempaa, jotain erilaista kaipaavaa Rinoa kuin johtaja-asemastaan nauttivan mutta aika epävarman Brunoa. Korttelin ylle jatkuvaa uhkaa luovan Solaran mafiaperheen veljeksiä Marcelloa ja Michelea näyttelevät Tomi Enbuska ja Markus Järvenpää, jotka ovat rooleissaan juuri niin itsevarman ja -tyytyväisen oloisia kuin asemastaan varman rikollisperheen poikien luulisikin olevan. Enbuskalla on rooliinsa aivan mahtavan lipevä ja ilkikurinen ote, Järvenpää lähestyy mafiamiekkosta uhmakkaammin ja uhkaavammin. Don Achillen roolissa Järvenpää on juuri sellainen vallastaan tietoinen tyyppi, joka ei turhia isottele mutta joka on varmasti kaikkien korttelin lasten toisilleen kertomissa kauhutarinoissa mukana. Mikko Jurkka tekee isoimman roolin Ninon isän Donaton osassa, ja näyttelee lisäksi muutamaa vähän lavalla olevaa sivuhahmoa. Jurkalla on rooliinsa tosi hyvä ote. Vaikka Donato on ristiriitainen eikä kovin mukava hahmo, pidin kovasti Jurkan leppoisasta ja hyväntuulisesta tavasta näytellä tätä. Lilan vanhempia Fernandoa ja Nunziaa näyttelevät Aki Raiskio ja Annukka Blomberg, jotka tuovat lavalle vakuuttavalla näyttelijäntyöllä kerrottua, uskottavaa parisuhde- ja perhedynamiikkaa. Teemu Palosaari nähdään sekä Pasqualen että Lenùn aviomiehen Pietron rooleissa. Hän tekee roolinsa hyvällä energialla ja tarkoin havainnoin. Maarit Severin tekee useamman roolin, näistä tärkeimmät ovat Donaton rakastajattaren Melinan rooli sekä opettaja maestra Olivieron rooli. Severin on lavalla luontevasti ja tuo roolitöihinsä hahmosta riippuen tosi erilaisia tunnetiloja ja tyylejä. Saana Hyvärinen näyttelee Rinon vaimoa Pinucciaa ja Donaton vaimoa Lidiaa, ja on rooleissaan sekä suloisen huoleton että horjumattoman luja. Lumikki Väinämö tekee isoimpana roolinaan Lenún äidin Immacolatan osan, ja tuo roolityöhönsä sekä kiihkeää vanhemman tahtoa että pienissä hetkissä myös vilpitöntä hellyyttä. Mikko Pörhölä ja Henrik Hammarberg näyttelevät Lilan elämän miehiä Stefanoa ja Enzoa, ja ovat rooleissaan hienosti läsnä. Pörhölä kasvattaa Stefanon hahmon onnistuneesti ja tuo tämän tarinakaaren lavalle onnistunein ottein. Hammarbergillä on roolityössään hienoa lempeyttä ja kiltteyttä, joka ei tarinan melkoisen machoilevien, kiivaiden ja äkkipikaisten miesten joukossa ole itsestäänselvyys.

Loistava ystäväni on iso tarina – niin teemallisesti, tarinallisesti kuin ihan jo ajallisesti vuosikymmeniä kattaessaan – ja pääsee Lahdessa lavalla oikeuksiinsa. Tunnelma on käsinkosketeltavan väkevä ja elämänvoimainen, näyttelijät tekevät hienoja, tarkkoja roolitöitä, visuaalisuus osuu tarinan tyyliin erinomaisesti, ja kaiken kruunaa upea livenä soitettu musiikki. Vaikka näytelmä ajoittain kompastelee kerronnallisesti ja dramaturgisesti, kokonaisuuden vahvuus riittää häivyttämään näiden hetkien epätasaisuutta. Jännitteet tuntuvat katsomossa saakka, ja tarinan tahti vie mukanaan. Ystävyys, sen yksinkertaisuus ja valtava monimutkaisuus, on teemana äärimmäisen täynnä nyansseja, ja tämä tarina pureutuu jokaiseen sävyyn terävyydellä ja lämmöllä. Hieno tarina, joka tuntuu vahvasti ja jää päähän pyörimään.

Sutinaa ja säätöä @ Helsingin kaupunginteatteri

 mainos/medialippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Sutinaa ja säätöä-farssin 10.9.

Sylvia (Pihla Penttinen) on tullut viettämään jokakesäistä ilotteluirtiottoa salarakkaansa, miehensä veljen Beaun (Sauli Suonpää) kanssa poikain vanhan äidin omistamalle huvilalle. Vaan ihanan yön jälkeen seuraava aamu tuo jos jonkinlaista ongelmaa, kun paikalla ilmaatuu niin Sylvian aviomies Clarke (Heikki Ranta) kuin Beaun vaimo Marjorie (Emilia Sinisalo). Eikä siinä vielä kaikki! Huvilalle paukkaa vielä yksi salarakas – nuori nainen nimeltä Dierdre (Ella Lymi) – sekä tämän murhanhimoinen (ex)mies Richard (Mikko Virtanen). Luvassa on jos jonkinlaista juonenkäännettä ja yllätystä, kun rakkauden, himon ja hurvittelun verkkoja setvitään.

Arena-näyttämöllä säädetään ja sutinoidaan oikein olan takaa, kun Sandy Rustinin kirjoittama (suomennos Reita Lounatvuori) Sutinaa ja säätöä nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa. Ohjauksesta vastaa Sari Siikander. Oli virkistävää nähdä pitkästä aikaa ei-ranskalaista farssia (amerikkalaista tässä tapauksessa), vaikka parisuhteet ja parit suhteet myös nyt toimintaa ohjaavat – kuten farsseissa noin yleensäkin. Ja ihmissuhteista jos mistä ammennettavaa riittää, eli ei ihme että suuret intohimot, kiihkeät halut ja pakahduttavat rakkaudet usein farssikomedian aiheina ovat. Sutinaa ja säätöä on raikas ja vauhdikas, oivaltavasti hauska ja monesti suorastaan riemukas esitys, ja onnistuu yllättämään. Paikoin aavistuksen turhan runsas teksti vie farssilta terävimmän rytmin, mutta Siikanderin ohjauksessa tapahtumat pysyvät onnistuneesti vauhdissa. Myös nopeasti ja tarkasti näyttelevä kuusikko pitää homman taitavasti kasassa ja liikkeessä. Ja taiteilee lavalle varsin valloittavia tyyppejä! Rustinin teksti on tosi sujuvaa ja huumoria syntyy niin käsikirjoituksen kuin fyysisen komediankin tasolla. Siikander on ohjauksessaan antanut tilaa liioittelulle ja suureelliselle eläytymiselle, joka toimii lavalla oivallisesti. Erityisesti huudahdukset, "poseeratut" liikkeet, isosti tehdyt eleet ja reaktiot sekä nykyajassa kirjoitetun, peribrittiläiselle tunnelmalle ja 1920-luvun tapahtuma-ajalle nyökkäilevän modernin tekstin tunnelman tavoittaminen vakuuttavat. Tunnelma on tässä farssissa muutenkin kohdillaan, esitys on hyväntuulinen ja suloinen, ja sen valloittavuus syntyy niin raikkaasta ja tarkasta tekstistä kuin riehakkaasta suhdesäädöstä.

Jos ihastutti tekstin raikkaus ja sujuvuus sekä ohjauksen oivallisuus, niin suuresti ihastusta aiheutti myös esityksen visuaalinen ilme. Peter Ahlqvistin lavastus on upea – jestas sentään mitä tyyliä, runsautta, silmäniloa ja upeita yksityiskohtia! 1920-luvun englantilainen maalaishuvila näyttää mitä hurmaavimmalta, eikä kaikkea tapeteista tauluihin, patsaista puupalkkeihin ja lasi-ikkunoista luksuskalusteisiin voinut olla ihailematta. Ja siis – sytyttimet! Aivan loistavia! Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ylellisyys ja hienostomaisuus istuu yläluokkaisten hahmojen ylle erinomaisesti, ja osuu myös ajankuvaan. Esityksessä liikutaan niin sensuelleissa yöasuissa kuin tyylikkäissä matkavaatteissa, ja liittyypä eräs tarinan yllätysten paljastumisista olennaisesti puvustukseen. Jutta Kainulaisen suunnittelema naamiointi tarjoilee ihania laineilla olevia kampauksia ja romanttisten säätöjen setvimiseen sopivan punaisia poskia. Petteri Heiskasen valosuunnittelu kiinnittää huomion etenkin isoissa juonenkäänteissä ja dramaattisissa paljastuksissa. Visuaalisuus on tosi näppärästi ja saumattomasti mukana iskuissa, huumorissa ja kierrosten nostamisessa. Esimerkiksi ne jo mainitut sytyttimet sekä erään tietyn hahmon puvustus saavat yleisössä aikaan melkoisia naurunremakoita, ja varsinkin lavastuksella ja tarpeistolla leikitellään hauskasti. Huvilan yksityiskohtien tutkiskelu myös kannattaa, on romanttisia tauluja ja monenlaista muutakin mielenkiintoista jota katsomosta katsella.

Lavalla nähtävä kuusikko tekee onnistuneet roolityöt ja pelaa hienosti yhteen niin koko porukan voimin kuin erilaisten suhdesoppien jäseninä. Vauhdikas näytelmä ja runsas teksti antavat näyttelijöille paljon paikkoja heittäytyä täysillä, ja sen nämä myös tekevät. Eläytyminen tilanteisiin, käänteisiin, roolihahmojen persooniin ja tarinan ihmissuhteisiin on hurmaavaa ja herkullista. Pihla Penttinen tekee Sylvian roolissa valloittavaa työtä, hän on erinomaisesti perillä roolihahmonsa luonteesta ja tyylistä, ja ottaa kaiken irti niin Sylvian romanttisista taipumuksista kuin siitä, miten tämä yllätykset ja paljastukset kohtaa. Penttisen läsnäolo lavalla on pieniä yksityiskohtiakin myöten tarkkaa ja rentoa, hän lukee kohtauksia ja niiden tunnelmaa ja tapahtumia taitavasti ja antaa Sylvian hahmolle vapauden olla juuri niin romanttinen, intohimoinen, spontaani ja päättäväinen kuin tämä on. Sauli Suonpää on Beaun roolissa näppärästi läsnä ja näyttelijäntyössään nopsa sekä notkea. Suonpää tuo hahmonsa lavalle mainiolla kulmalla, Beau on itsevarma ja ehkäpä vähän omahyväinenkin, mutta suloinen ja suuritunteinen myös, ja Suonpää tulkitsee hahmonsa mielenliikkeitä luontevasti. Erityisesti Beaun tunteiden kuohahtaessa ja monissa pienissä yksityiskohdissa Suonpää on loistava.

Emilia Sinisalo näyttelee Marjorieta arvokkaan pidättyväisesti, mutta heittäytyy myös hyvin riemukkaasti kun sen aika on. Kahdeksannella kuulla raskaana oleva Marjorie on topakka ja tilanteen tasalla, ja Sinisalon näyttelijäntyössä on toimivaa jämäkkyyttä. Kun sitten Marjorie vedetään mukaan kaikenlaiseen sotkuun ja niiden selvittelyyn, syntyy siitä hersyvää komediaa ja mainiota vastapainoa hänen hienostuneelle tyylilleen. Heikki Ranta tekee Clarken roolin mainiosti itsepäisyyttä ja pientä nössöyttä tasapainottaen. Rannalla on roolihahmoonsa oiva ote, hän vetäisee sujuvasti niin dramaattiset tunteidenpurkaukset, Clarken pyrkimykset olla ja ajatella järkevästi, sekä tämän intohimoiset rakkaudentunnustukset. Ella Lymi näyttelee Dierdren roolin ihanalla energialla ja tämän koko persoonaa syleillen. Lymi tekee roolinsa säteilevästi ja taitavasti komediallisiin iskuihin osuen, roolityössä on suloisuutta ja säpäkkyyttä, ja monta aivan timanttista hetkeä. Mikko Virtanen tekee valloittavaa työtä ja on salaperäisen roolihahmonsa nahoissa kotonaan niin tummanpuhuvissa kuin herttaisissa hetkissä. Virtasen tekstin ilmaisu ja tulkinta on oivallisen sujuvaa, hän on tosi hyvin sisällä roolihahmossaan ja tuo lavalle erinomaisia nyansseja ja detaljeja siitä, millainen tyyppi Richard oikein on. Porukan yhteenpeluuta seuratessa heittäytyy katsomossakin suurten tunteiden ja intohimojen vietäväksi, näyttelijät ovat omaksuneet hienosti farssin käänteet ja tarina etenee siksi varsin luontevasti. Kaikissa paljastuksissa, suhteissa ja sotkuissa pysyy näppärän näyttelijäntyön ansiosta myös koko ajan mukana, vaikka lavalla yllätyksiä ja juonen mutkia paljon nähdäänkin.

Kun syksy tästä pimenee ja ilmat muuttuvat tihkusateisen harmaaksi, on tämä farssi valoisa ja vauhdikas täsmäisku kaikenlaista ankeutta vastaan. Huumori vie mennessään, suhdesotkujen verkkoon sotkeutuu täysillä, ja ihastuttavan kiihkeiden ja suuria tunteita säteilevien hahmojen seurassa viihtyy mainiosti. Kaikki osa-alueet pelaavat hienosti yhteen, meno on varsin sulavaa eikä kellään mene vauhdissa kieli solmuun tai pasmat sekaisin. Ihan suosikkifarssikseni Sutinaa ja säätöä ei nouse, mutta oivallinen lajinsa edustaja tämä kyllä on. Katsomossa oli oikein hauskaa, ja aika meni kuin siivillä. Pidin etenkin siitä, miten sujuvaa ja hyväntuulista tekemistä näyttämöllä nähdään, ja miten kuplivan eloisa esitys on. Vallan hurmaavaa tykitystä!

Let's Play Business @ Helsingin kaupunginteatteri

 mainos/medialippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Let's Play Business-näytelmän ensi-illassa 30.8.

Näyttelijäseurue taiteellisen johtajansa (Wanda Dubiel, HX-roolissaan Tuulikki, hallituksen vt. puheenjohtaja) johdolla tarttuu työelämän kysymyksiin tuodessaan lavalle HX-nimisen firman työkulttuuria, johtamiskysymyksiä ja ongelmanratkaisukykyä. Samalla teatterin talouspäällikkö (Jan-Christian Söderholm) pohtii, sopivatko raha ja taide samalle näyttämölle vai viekö taide kaiken bisneksen sivuraiteille. Näyttelijäseurueessa ei olla aina ihan samalla käsikirjoituksen sivulla, ja kireä tunnelma ja yllättävät improvisoidut ratkaisut vuotavat myös HX:n tarinan kertomiseen. Itsensä nimisiä näyttelijöitä näyttelevät Martti Manninen (HX-roolissaan Artturi, firman uusi toimitusjohtaja), Santeri Kinnunen (Hannu, toimialajohtaja), Sanna June Hyde (Ressu, pr- ja mediasuhteet), Ursula Salo (Jomppu, johdon assistentti), Raili Raitala (Mira, asiakaskoordinaattori), Tiina Peltonen (Tuire, hankesuunnittelija), Kai Lähdesmäki (vartija), Aksinja Lommi (Jenna, toimittaja, toimiston väkeä) ja Unto Nuora (toimiston väkeä). Kun pelataan bisnestä ja näytellään työelämää, ei koviakaan keinoja kaihdeta valtaa ja asemaa tavoitellessa. Hyvistäkin lähtökohdista saattaa syntyä painostavaa ja maton alle lakaisevaa, mutta toisaalta pystyykö ankaraa kulttuuria kääntämään avoimempaan suuntaan? Onko parempi käsitellä kipukohdat vai sulkea ne pois mielestä? Entäs sitten ihmiset ja heidän toiveensa ja kokemuksensa ja näkemyksensä – miten ihmeessä niiden kanssa tulee toimeen?

Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama Let's Play Business avasi meikäläisen teatterisyksyn, ja varsin erinomainen avaus loppuvuoden teatterireissuille tämä olikin. Konsulttifirmaan sijoittuvan teatteriesityksen tarina on raikas, riemukas ja yllättävä, ja todella hyvin kirjoitettu ja näytelty. Rakastan teatteria teatterista, ja tässä sitä tehdään oivaltavalla, tarkalla ja valloittavalla otteella. Johtajuuden, auktoriteetin, vallan, työilmapiirin ja epäkohtiin puuttumisen tai puuttumattomuuden teemoja käsitellään terävällä huumorilla, vahvalla tulkinnalla sekä hienolla herkkyydellä, joka toimii erinomaisesti komedian kontekstissa ja sen ympärillä. Jokelan kirjoittama eri tasoilla pelaava ja operoiva teksti onnistuu teatterimaailman ja bisnesmaailman yhdistämisessä veikeästi, ja esityksen teemat ja ideat kantavat alusta loppuun. Neljännen seinän rikkominen toimii hyvin eikä sitä käytetä liikaa, mutta joissain kohdissa se tuntuu kuitenkin vähän häiritsevän kokonaisuuden rytmiä. Näyttelijähahmoilla olisi kenties voinut olla hieman enemmän tilaa lavalla, yksi tai kaksi lämpiökohtausta ehkä, pidin työryhmän välisistä jutteluista kovasti. Lavalle on lavastettu näyttelijälämpiö, jonka tapahtumia seurataan videokuvan kautta, sekä HX:n toimisto, jossa näyttelijähahmojen esittämät HX:n työntekijät – höksyt – firman töitä ja muita juttuja hoitavat. Pidin etenkin näyttelijäjoukon tunnelmista lämpiössä, roolien rakoilusta, pienistä huomioista ja yksityiskohdista näyttelemisen, teatterin ja teatterityön kehyksessä, piikeistä, viittauksista ja nostoista teatterista ja taiteesta tässä ajassa ja katsojien ja tekijöiden ajatuksissa, sekä näyttelijäseurueen dynamiikoista ja siitä, miten näyttelijähahmojen taso keskustelee höksyläisten tason kanssa. Myös vallan teema erityisesti puhutteli, etenkin siitä kulmasta, kellä sitä on ja mihin sitä käytetään, ja millaisia eri mahdollisuuksia kullakin on valtaa käyttää. Vallan, yhteistyön ja ulos sulkemisen sekä kuuntelemisen ja puhumisen tarkastelu onkin tosi terävää, ja siksi sekä tosi hauskaa että tosi viiltävää. Tunnistettavaa, uskottavaa, arkistakin, mutta silti naurettavaa – ja seuraavassa hetkessä vetää hiljaiseksi. Ah mitä tasoja ja kulmia ja ymmärrystä!

Jokela on oman tekstinsä myös ohjannut, ja näkemykset ja ajatukset tekstin lavalle saattamisesta ovat onnistuneita. Kaikki toimii, eikä esitys kolmen tunnin kestostaan huolimatta menettänyt draiviaan hetkeksikään, ei edes niiden pohtimieni neljännen seinän rikkomisten kohdalla. Vaikka suoraan yleisölle puhuminen vähän rytmiä rikkookin, on se kuitenkin tärkeä osa esitystä ja antaa sille paljon. Näytelmässä mennään välillä hyvin pienten yksityiskohtien tasolle, hifistellään ratkaisujen, tekemisen tapojen ja tulkinnan kanssa, ja seuraavassa hetkessä revitellään – niin tunnelman, näyttelijäntyön, kerronnan kuin visuaalisuudenkin tasolla. Pieteetillä ja hienovireisellä fokuksella tehty teatteri on onnistuessaan nautinnollista katsottavaa, kutittelee aivoja ja kannustaa myös heittäytymään syvemmälle esitykseen. Eikä pelkästään tarinan, vaan myös kerronnan tasolla. Ja tämä jos mikä herätti ajatuksia ja ihasteluja kekseliäisyytensä, nokkeluutensa ja raikkautensa kautta. Istuin kakkosrivillä, ja siitä olikin aitiopaikka seurata kuinka hahmot rakentuvat, juonenkuljetukset kerrostuvat ja tunnelmia ja tyylilajeja lavalle tuodaan. Etukäteen en oikein osannut päätellä, mitä odottaa, tiesin vain että uuteen aikaan siirtyvän firman meininkiä esittävän näyttelijäseurueen seuraaminen saattaisi olla varsin mielenkiintoista. Olikin siis ihanaa viihtyä, vaikuttua ja vakuuttua katsomossa, kun ennakko-odotuksia ei ollut ja esitys tarjosi paljon kaikkea sellaista, missä teatterissa eniten pidän. Yhden musikaalinumeronkin! Vauhdikasta menoa ei lavalta puutu, koreografiasta vastaa Valtteri Raekallio. Hän on luonut esityksen tyylilajiin ja tunnelmaan erinomaisesti istuvan liikekielen, joka tuo kohtauksiin niin komediallisia sävyjä, energiaa kuin näyttäviä hetkiä. Erityisesti vaihtoihin sidottu tanssillisuus, Pala sydämestä-koreografia ja yritysvideolla nähty tanssi jäivät mieleen. Musiikillisesti ja äänisuunnittelullisesti Let's Play Business on tekstinsä tapaan terävä ja oivaltava, ja Maura Korhosen äänisuunnittelu tavoittaa näytelmän tyylin näppärästi. Musiikkivalinnat, äänimaailma ja näytelmän eri kerrontatapojen ja tyylilajien syventäminen äänisuunnittelun kautta ovat papukaijamerkin arvoisia onnistumisia. Sari Suomisen pukusuunnittelussa ollaan kiinni nykyajan toimistokonttoriin sopivassa visuaalisuudessa, ja asukokonaisuudet osuvat niin HX:n henkeen, höksyläisten persooniin ja työtitteleihin kuin roolivaatteiksi konsulttifirmasta esitystä tekeville näyttelijöille. Samoin Antti Mattilan oivallisesti lavalle asettuva, sujuvasti liikkuva ja sekä toimistoksi että toimiston lavasteiksi taipuva lavastussuunnittelu operoi luontevasti kerronnan eri tasoilla. Yhdessä Toni Haarasen mainion valosuunnittelun ja Timo Teräväisen tarkan videosuunnittelun kanssa lavastus ja muu visuaalisuus hyppivät napakasti HX:n, näyttelijäseurueen ja yleisössä istuvan katsojajoukon todellisuuksien välillä, peilaavat niitä toisiinsa ja rikastavat esitystä valtavasti. Etenkin mieleen jäi Teräväisen bisnesmaailmasta, turvakameroista ja etäkokouksista ammentava videosuunnittelu, joka tuo paljon yksityiskohtia varsinkin siihen, miten tämä on näytelmä näyttelijöistä esittämässä bisnesmaailman kiemuroita.

Lavalla on mainio porukka, joka tekee onnistuneita rooleja sekä näyttelijöinä että HX:n työntekijöinä. Komediantaju, tarkkanäköisyys, läsnäolo, hienovaraisuus ja liioittelu vakuuttavat kaikissa rooleissa, ja tykkäsin kovasti varsinkin näyttelijöiden tekemisestä sen suhteen, miten suhde näyttelijähahmon ja höksyläishahmon välillä rakentuu. Teksti luo hienovaraisen tarkkanäköisesti yhteyksiä ja myös eroavaisuuksia näyttelijähahmon ja höksyläishahmon välille, ja on kiinnostavaa seurata millainen dynamiikka rakentuu yhden näyttelijän työssä kahden hänen näyttelemänsä hahmon välille. Tämä näkyy etenkin näyttelijähahmoissaan isommin esillä olevien Wanda Dubielin ja Martti Mannisen roolitöissä. Heidän hahmonsa, Wanda ja Martti, ovat näyttelijäntyöllisesti ja taiteellisissa kysymyksissä vähän napit vastakkain, ja taiteellisen johtajan ja näyttelijän rooleihin liittyy myös valta-asetelma. Sama toistuu Tuulikin ja Artturin yhteistyössä HX:ssä, hallitus hengittää toimarin niskaan ja toisella on enemmän valtaa kuin toisella. Erityisesti näyttelijälämpiössä Wandan ja Martin välillä on herkullisesti kirjoitettua sanailua, ja Dubiel ja Manninen siitä myös kaiken irti ottavat. Dubiel tekee diivailusta haaveilevan ja taiteellista paloa puhkuvan taiteellisen johtajan roolin riemukkaalla otteella, hän heittäytyy kohtauksiin erinomaisesti ja kasvattaa roolityötään tarkoilla, onnistuneilla ratkaisuilla. Etenkin Dubielin tapa kuvata taiteellisen johtajan suhteet ja suhtautuminen muihin työryhmän jäseniin on loistava. Mannisen roolityöstä haluan nostaa erikseen erityisesti hetken, jossa Artturi on tarjoamassa firman sisäistä palkintoa eräälle henkilölle, ja tämä henkilö syyttää toimitusjohtajaa lahjonnasta ja hiljaiseksi ostamisesta. Ai että miten hieno muutos kaikkien kaverista ja aurinkoisen kannustavasta ideapankista tiukkasanaiseksi, kylmäksi ja valtaansa vaivattomasti oman mielensä mukaan käyttäväksi bisnespelaajaksi. Roolityö on kokonaisuudessaankin oivallinen, Manninen tuo lavalle niin loppumatonta energiaa, näyttelijäntyön mahdollisuuksien ja teatterin tekemisen ilmapiirin kanssa kamppailua kuin taitavasti HX:n kiemuroihin pureutuvaa bisnesälyä. Santeri Kinnunen on toimialajohtaja Hannun roolissa firmaan olennaisena osana kuuluva tekijä, joka tietää miten homma toimii eikä hirveästi välittäisi omaksua mitään muutoksia. Kinnunen näyttelee luontevasti roolihahmonsa nyanssit, ja tekee varmaotteisen ja taitavasti rakennetun roolin.

Sanna June Hyde tekee Ressun roolin upealla läsnäololla. Menneisyyden vääryyksien käsittelyä vaativa Ressu saa taistella paremman työilmapiirin puolesta yksin, kun muut eivät halua, uskalla tai välitä katsoa taaksepäin vaan paahtavat vain eteenpäin. Se ei ole helppoa, ja sen Hyden näyttelijäntyö monitasoisesti ja väkevästi tavoittaa. Tosi hieno rooli, vahvasti näytelty ja Ressun kautta työelämän kipupisteisiin sukelletaan hyvin käsinkosketeltavasti ja uskottavasti. Jan-Christian Söderholm teatterin talouspäällikkönä seurailee tapahtumia näyttöruudulta, mutta syöksyy näyttämölle kohdevaloihin aina kun taiteellisella johtajalla meinaa lähteä keulimaan. Söderholm on omaksunut roolihahmonsa luonteen ja habituksen osuvasti, ja tekee roolinsa mainiolla otteella. Ursula Salo on Jompun roolissa työnsä hiljaa tekevä ja osaansa sopeutuva nainen, jonka ahdistunus ja varautuneisuus ovat Salon roolityössä vakuuttavasti läsnä. Salo tuo hahmoonsa vahvasti yksityiskohtia, ja kuvaa tämän kokemuksia todella hyvin. Raili Raitala näyttelee onnistuneella otteella niin näyttelijä-Railia kuin asiakaskoordinaattori Miraa. Raitala vetäisee mainiolla energialla Pala sydämestä-biisin, ja hänen roolityötään on kiva katsoa etenkin Railina niin näyttelijälämpiössä kuin johtajan suosikin valokeilassa. Tiina Peltonen tekee sujuvaa roolityötä niin Tiinana kuin Tuirenakin, ja varsinkin Tuiren reippain ottein johtama jumalainen jortsuvartti on riemastuttava. Aksinja Lommi on toimittaja-Jennan roolissa asiallinen ja suorapuheinen ammattilainen, joka tarttuu juttuaiheeseen liikaa lupaamatta mutta aiheen tärkeyden nähden nähden. Kai Lähdesmäki nousee esiin etenkin näyttelijälämpiöön sijoittuvissa kohtauksissa tunnelmaa ja tekstiä luontevasti tulkiten, ja hänen äänittäjähahmonsa on mainiosti rakennettu. Koreografioissa ja liikkeellisissä kohtauksissa Lähdesmäki ottaa lavan haltuun. Samoin tekee Unto Nuora, joka varsinkin kohtausvaihdoissa nappaa vaivatta valokeilan. Nuora näyttelee myös näyttämöhenkilöä, jolla on asenne kohdillaan!

Papukaijamerkit ja isot kasat arvostusta jakoon koko työryhmälle, tämä oli varsin erinomainen juttu! En ehkä etukäteen ajatellut, että konsulttifirmaan ja toimistotyön dynamiikkaan ja kiemuroihin sijoittuva näytelmä olisi minulle mikään suuri suosikki, mutta kyllä meikä tästä tosi paljon piti. Ihmisten väliset (työ)suhteet, oikeudenmukaisuuden tavoittelu, oman aseman ja vallan jahtaaminen, johtajuus ja yhteistyökulttuuri positiivisine ja negatiivisine puolineen puhuttelevat vaivattomasti myös toimistomaailman ulkopuolisia, kuten minua, ja Let's Play Business tarjoaa paljon erilaisia tarttumapintoja. Mainiosti rakennettu näyttelemisen ja näyteltävän tarinan taso toimii riemukkaalla ja terävällä tavalla, tarttuu moniin teemoihin oivaltavasti ja tulee lavalle hienosti näyteltynä ja kirjoitettuna. Näytelmä on todella hauska, ja siinä vaikuttaisi myös olevan moneen erilaiseen katsojaan iskevää huumoria – välillä katsomosta kuului vain yksittäisiä naurahduksia, välillä koko yleisö nauroi yhdessä. Minulla kesti hetken päästä meininkiin mukaan, mutta sitten kun pääsin, viihdyin höksyläisten matkassa oikein hyvin. Komedian alla on tarkkoja havaintoja ihmisistä, työelämästä ja siitä, miten valta, johtajuus ja asema toimivat. Minulle parhaita komedioita ovat aina ne, joissa naurun alla on jotain vakavempaa ja painavempaa. Let's Play Business osuu tähän kategoriaan kuin jortsuvartti väsyneiden toimistolaisten uneliaaseen iltapäivään – ilahduttavasti, innostavasti ja yllättävästi.

Seitsemän veljestä @ Kivi-juhlat

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kivi-juhlat!

Näin Seitsemän veljestä 17.8.

Seitsemän miehen voimin mellastetaan tänä kesänä Nurmijärvellä Taaborinvuorella, kun Kivi-juhlat tuo Aleksis Kiven klassikon näyttämölle. Kesäkuussa ensi-iltansa saanut esitys palasi vielä näin elokuussa lavalle (16.-24.8.), ja itse katsoin sen toisessa näytöksessä tauon jälkeen. Jukolan veljessarja ryntää esiin fyysisesti, riehakkaasti ja uskottavalla sisarusenergialla toteutetun ohjauksen myötä, ja näytelmää säestävät Kaj Chydeniuksen sävellykset Kiven runoihin. Veljesten rooleissa nähdään Joona Majurinen (Juhani), Mikko Hyypiö (Tuomas), Julius Lehtinen (Aapo), Jani Vesanen (Simeoni), Benjamin Nikkinen (Timo), Heidi Lappi (Lauri) ja Jim Rikkinen (Eero).

Olen aiemmin nähnyt Kivi-juhlilla vain sellaisia Kiven näytelmiä, joita en ole aiemmin muualla nähnyt, mutta Seitsemästä veljeksestä tämä oli minulle jo neljäs versio - ja taas erilainen kuin edelliset! Jokaisen olen kesäteatterissa muuten kokenut, voisi olla hauskaa nähdä sama tarina sisäteatterissa joskus. Kivi-juhlille esityksen on ohjannut ja koreografioinut Tiina Brännare (näytelmän sovitus Reijo Paukku). Brännaren ohjauksessa vauhtia, menoa ja meininkiä riittää, esitys on fyysinen ja kiivas rymistely seitsemän miehen tarinan tahdissa. Brännarella on niin hahmoihin kuin tarinaan hyvä ote, maanläheinen ja villi, samaan aikaan veljesten "pellossa eloa" ihailulla ja lämmöllä sekä kriittisesti katsova. Sivistyneisyys, yhteiskunnan osaksi tuleminen, yhteisön kunnioitus ja sen merkkinä lukemaan oppiminen ovat Seitsemässä veljeksessä teemoja, jotka kilpailevat luonnonläheisesti, metsästä, riistasta ja maasta elämisen kanssa. Veljesten on hankala asettaa itseään siihen muottiin, jota muun muassa lukkari, rovasti ja lautamies vaativat, mutta lopulta he löytävät toisista ihmisistä, ja itsestään myös, kimmokkeen antaa tilaisuus aapiskirjalle, vihamiehilleen ja toisenlaiselle elämälle. Eikä sivistys, lukemaan oppiminen tai kunnioittava suhtautuminen kanssaihmisiin sitten olekaan niin rajoittavaa tai kahlitsevaa kuin Jukolan pojat ehkä luulivat – elämästä voi tehdä omannäköisensä, vaikka ei kaiket päivät remuaisikaan omien veljien kanssa ja haastaisi muiden kanssa riitaa. Brännare tuo tämän luonnon ja ihmisen, villiyden ja sivistyksen vastakkainasettelun ja yhteyden lavalle pääosin sujuvasti, vaikka joihinkin kohtauksiin kaipasin tarkempaa fokusta ja vahvempaa rytmitystä, ja ehkä niin malttia antaa tilaa osaan kohtauksia, kuin toisaalta tiiviimpää tahtia toisiin hetkiin. Nyt esityksessä on hieman epätasapainossa suvantovaiheita ja vauhdikasta toimintaa. Kaikki klassikon tutut kohtaukset ja tärkeimmät hetket kosioretkestä lukemaan opettelemiseen ja saunan palosta härkien pakoilemiseen ovat näytelmässä mukana, mutta Taula-Matin tarinoita jäin vähän kaipailemaan. Musiikki tuo oman osansa tarinaan ja lisää siihen tason, joka oivallisesti sopii mukaan. Chydeniuksen sävellyksissä on herkkyyttä ja luonnonvoimaa, ja muusikot (Elena Alexiew, Senni Ala-Nikkola, Wilma Kallio, Emilia Tillgren ja Kari Storckovius) soittavat hyvällä energialla ja tarkkuudella. Ajoittain hiljaisella olleet mikrofonit vähän hankaloittivat repliikkien ja varsinkin biisien sanojen kuulemista, mutta väliajalla tämä onneksi melkein kokonaan korjaantui. Pidin etenkin koreografioista, varsinkin veljesten, ja niistä kappaleista, joissa lauloivat kaikki esiintyjät.

Kivi-juhlilla veljesten roolitus on erinomaisen onnistunut. Heidän keskinäinen dynamiikkansa toimii tosi hyvin ja luontevasti, ja velijoukko tosiaan tuntuu ilmeitä, eleitä ja sisäpiirijuttuja myöten sisarusparvelta. On mainiota keskinäistä kinaa ja kiusaa, ja sitten taas kiivasta yhteen hiileen puhaltamista ja toisten puolustamista. Joona Majurisen Juhani on kiihkeä ja lyhytpinnainen vanhin veli, joka tekee ensin ja ajattelee sitten, eikä kestä yhtään jos hänen asemaansa kyseenalaistetaan. Liekö noussut valta hattuun... Kallo on kova eikä päähän meinaa mennä lukuhommat, mutta osaa Juhani olla hoksottimissaan melkoisen nopeakin. Mikko Hyypiö on Tuomaksen roolissa riehakas luonnonläheinen reippailija, jolla on veljiensä joukossa vahva asema ja ansaitustikin, Tuomas osaa olla niin rohkaisemassa kuin rauhoittelemassa. Julius Lehtisen Aapo oli ehkä näistä veljeksistä suosikkini (minulla on joka versiossa eri suosikit!), ja Lehtisen rauhallinen mutta väkevä lähestymistapa rooliinsa on mainio. Aapo on aina valmiina jakamaan (oikeasti hyviäkin) viisauksia ja haraamaan vauhdikkaampien veljiensä suunnitelmia vastaan, vaan kyllä hänestäkin villi puoli löytyy. Jani Vesasen Simeonin kohdalla odotin tietty saapasnahkatorni-seikkailua Lusiferuksen kanssa, ja oivallisesti Vesanen tämän painajaismaisen matkan vetäisee. Myös muuten hän on roolihahmostaan ja tämän luonteesta hyvin perillä. Benjamin Nikkinen tekee Timon roolissa harkitun ja sujuvan roolin, hän tuo hahmoonsa sekä menevää energiaa että onnistunutta dynamiikkaa Timon ja muiden veljesten välisiin suhteisiin. Heidi Lappi näyttelee pohtivaista ja tarkkanäköistä Lauria luontevasti ja oivalla kulmalla. Hänen kohdallaan odotin tietty Laurin monologivyörytystä Hiidenkivellä, ja Lappi tulkitseekin tämän humalaisen puhetulvan taidokkaasti. Jim Rikkinen tekee erinomaisen roolin Eerona, hän tasapainottelee näppärästi Eeron viekkauden ja kiusanteon sekä nuorimmaisen nöyryyden ja varovaisuuden välillä. Ei ole Eerolla helppoa, kun on kuusi isoveljeä, ja jokainen nokkii vuorollaan pahnanpohjimmaista. Rikkinen on roolissaan nopea ja tarkka, ja lukee kohtausten tunnelmaa sujuvasti.

Muu lavalla nähtävä joukko tekee jokainen useampia rooleja, he toimivat kaikki kuorona ja kertojina ja tulkitsevat myös sivuhahmojen rooleja. Marjo Branders on Kaisana vakuuttava ennustaja, jonka painavat sanat luulisivat saavan veljekset vapisemaan. Jos ei muuten, niin Kaisan ja Mikon tyttären (Reetta Lämsä) vertahyytävien kirkaisujen säestämänä. Jestas, ajattelin että kohta on meikäläisenkin päällä kirous – kauhuelokuvatunnelmaa! Kari Storckovius Mikon roolissa huokuu hänkin itsevarmuutta ja sellaista energiaa, että ei paljon Jukolan veljesten pilkka hetkauta. Niina Meriläinen on Lusiferuksen roolissa juuri villin painajaisen maisemiin sopiva hahmo, kun taas Männistön Venlana varsin hurmaava ja omanarvontuntoinen nuori nainen. Risto Pulkka tekee lautamies Mäkelän ja lukkarin rooleissa napakat ja tiukkailmeiset roolit, samoin Reeta Raatikainen on Männistön muorina varsin jämäkkä täti. Lea Hirvasniemi-Haverinen, Timo Kivi ja Aili Vasarainen kuljettavat tarinaa eläväisesti kertojien roolissa ja Kivi ja Vasarainen tuovat lavalle myös veljesten höykyttämäksi joutuvia toukolaisia. Koko porukka tanssii ja laulaa hyvällä meiningillä, ja yhteistyö niin rooleissa kuin kuorona on toimivaa. Pidin ratkaisusta, jossa vuorosanoja lausutaan yhteen ääneen, kuoro istuu lavan molemmilla reunoilla, ja kohtauksia tehostetaan muun muassa rummuttamalla jaloilla rytmiä. Näin kaikki esiintyjät pääsevät useammin lavalle – tarina kun aika lailla pyörii veljesten ympärillä – ja kohtauksiin tulee jännitettä, tunnelmaa ja väkevyyttä lisää.

Maija Tervosen ja Veikko Tervosen työryhmineen tekemä lavastus ja Päivi Uusitalon työryhmineen toteuttama puvustus luovat esitykseen aikakauden tunnelmaa ja sopivasti nukuaikaishenkisiä sivupolkuja ottaen myös mainiota rouheutta. Lavastuksessa on maanläheistä materiaalia ja hillittyjä värejä, sellaista karkeaa käytännöllisyyttä, joka esitykseen sopii. Puvustus tuo hahmojen persoonaa esiin ja rakentaa onnistuneesti niin veljesporukan tyyliä kuin sivuhahmojenkin habitusta. Komeasti seitsemän miehen voimin on Taaborinvuori valloitettu, ja energistä ja vauhdikasta menoa lavalla tarjoillaan. Vaikka välillä esityksen etenemisrytmi hieman takkusi, piti tämä otteessaan ja oli mukava katsottava. Ihan suosikkijuttuni oli jo se mainittu sisarusenergia, seitsikko veljesten roolissa hurmasi remuamisellaan ja riehakkaalla sisarusrakkaudellaan. Myös musiikki, laulut ja koreografiat ilahduttivat, samoin kuoron käyttö. Jos jonnekin, niin Taaborin luonnonläheisiin maisemiin ja Aleksis Kiven synnyinmaisemiin Seitsemän veljestä tosiaan sopii.

Loppuvuosi 2025 – 20 teatteritärppiä

 Kesäteatterikausi lähenee loppuaan – mutta vielä ehtii! – ja katse on monella jo varmasti siirtynyt teatterisyksyyn. Niin minullakin, ja sehän tarkoittaa sitä, että on aika listata tärppejä loppuvuoden ohjelmistosta! Meikä on hykerrellyt innosta tätä syksyä odottaessani, sillä pääsen vihdoin vuosien tauon jälkeen näkemään suosikki-Shakespeareni livenä! Ja Bonnie & Clydekin saa uuden tuotannon! Paljon muutakin innostavaa ja kiinnostavaa on teattereihin tulossa, ja ympäri Suomen pääsee hienojen elämysten äärelle. Olkoon teatterisyksy täynnä teatterin taikaa ja kokemuksia, jotka jäävät mieleen. Tuttuun tapaan listalla on erityisesti minua kiinnostavia juttuja, ja koska jonkinlainen rajaus piti vetää, jäi moni ulkopuolellekin. Odotan innolla näkeväni ja kokevani vaikka ja mitä – listalta ja sen ulkopuolelta!

Pitemmittä puheitta, tässä ovat Teatterinnan kaksikymmentä tärppiä loppuvuoden 2025 teatterijuttuihin:

mustavalkoinen kuva © Ilkka Saastamoinen

Tärppi #1: Romeo och Julia - Åbo Svenska Teater & Romeo ja Julia – Tampereen Teatteri

Aiii että! Meikän suosikki-Shakespeare, ja vielä kaksin kappalein! Ihan mahtavaa! Ja tietty tärppilistan kärkipaikalle nämä, ei puhettakaan että odottaisin jotain muuta juttua yhtä paljon. Olen nähnyt Romeon ja Julian aiemmin kahdesti livenä ja lähes kymmenenä eri tallenteena, ja rakastan tätä tuhoon tuomittua rakkaustarinaa. Ja kun sanon rakastan, tarkoitan että siis todella rakastan. Kirjoitin esim. luovan kirjoittamisen kurssilla kokonaisen näytelmän R&J:lle jatko-osaksi, kun piti kirjoittaa vain kohtaus... Mikään muu tarina ei ole inspiroinut, kiehtonut tai herättänyt keksimään omia ajatuksia hahmoja ja maailmaa syventämään niin kuin tämä. Mistään muusta näytelmästä en myöskään ole ajatellut suurinpiirtein joka kohtauksesta että "näin tämä pitäisi tehdä". Romeo ja Julia on valloittava, kamala ja kiivas kurkistus siihen, miten aikuisten maailma heijastaa nuorten maailmaan arvojaan, määräyksiään ja asenteitaan, ja miten nuoret totta kai ottavat kiinni kaikesta siitä mitä aikuiset tekevät, sanovat ja ajattelevat. Mutta nuorilla on myös pyrkimys parempaan, ainakin useimmilla, ja he osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa sitä miten asiat aina ovat olleet. Pääparin rakkaustarina on ollut minulle aina vähän toissijainen juttu, enemmän tykkään yleisesti hahmojen välisestä dynamiikasta ja varsinkin nuorison välisistä jännitteistä, kahden suvun välisestä vihasta ja sen käsittelystä sekä siitä, miten kohtalo ohjaa hahmoja kohti tuhoa. On mielenkiintoista nähdä kahden erilaisen ohjaajan tulkinnat tästä klassikosta, varsinkin kun olen molempien ohjauksia aiemminkin nähnyt ja niistä kovasti tykännyt. Turkuun näytelmän ohjaa David Sandqvist ja Tampereelle Paavo Westerberg. Eniten tietty odotan molemmissa prokkiksissa sitä, millaisia tyyppejä näiden versioiden Benvoliot ovat, sillä Benny (totta kai meikällä on suosikkihahmolleni lempinimi) on minulle yksi rakkaimmista näytelmähahmoista ikinä. Rauhaa rakastava, järkevä, huumorintajuinen ja hyväsydäminen Benvolio on ihana <3 Olen myös alkanut lämpenemään sekunnissa nollasta sataan kiihtyvälle kuumakalle-Mercutiolle, joka onkin minulle näytelmän kiinnostavin hahmo, ja jota voisin analysoida loputtomiin. Odotan sitä, millaisia dramaturgisia ratkaisuja tekstin kanssa on tehty, miten mitkäkin kohtaukset on toteutettu, millainen jännite hahmojen välillä on, miten suosikkihetkeni tulkitaan, millainen tanssiaiskohtaus on, onko hahmojen välille kehitetty suhteita joita teksissä ei suoraan ole, kuka tuo Julian kuolinviestin Romeolle, millaisia kaksintaisteluita nähdään...  No juu, odotuksia on! Mutta ennen kaikkea odotan sitä, että pääsen pitkästä aikaa näkemään tämän rakkaan näytelmän ja kaikki sen hahmot livenä. Ah, pääsisipä heti Veronaan!

Romeo och Julia ensi-illassa 18.9.
Romeo ja Julia ensi-illassa 29.10.

Tärppi #2: Bonnie & Clyde – Lohjan Teatteri

Juu no ei muka puhettakaan että odottaisin jotain juttua yhtä paljon kuin Romeota ja Juliaa... Well, heti kun tämän ohjelmistouutisen huomasin (19.6. eli Suomen kantaesityksen vuosipäivänä <3), aloin miettimään että jospas sitten kuitenkin Barrow gang ykköspaikalle ja Capuletit ja Montaguet kakkoseksi..? Mutta Romeota ja Juliaa olen kauemmin odottanut livenä uudelleen näkeväni, jo kuusi vuotta, kuin Bonnieta ja Clydea Samppiksen viimevuotisen version jälkeen, joten pitäköön Shakespeare ykköspaikkansa ja Wildhorn, Black ja Menchell tulkoon toisina. Mutta: Bonnie & Clyde!! En kestä!! 120v juhlakauttaan viettävä Lohjan Teatteri siis tekee seuraavan suomiversion Bonnie & Clyde-musikaalista, ja ihan puolueettomana tässä olen sitä mieltä, että mikä erinomainen valinta juhlavuoden ohjelmistoon. Rakastan Bonnie & Clyde-musikaalia ihan todella paljon, ja kävinkin sen viime vuonna Samppalinnan kesäteatterissa katsomassa kuusi kertaa. Tämä riehakas, dramaattinen, jännittävä, suurten tunteiden, takaa-ajojen ja historiallisen tykittelyn täyttämä, rouheasti rokkaava ja suloisesti svengaava musikaali vei meikän ihan mennessään jo Lontoossa sen reilu pari vuotta sitten nähtyäni, ja aivan viimeistään meni pää pyörälle Samppiksessa (eikä pyörivästä katsomosta vaan musikaalin pyörityksestä). Miten onnellinen olenkaan, että Barrow gang pääsee näin pian uudelleen kotimaan näyttämölle! Ja miten onnellinen olenkaan, kun tiedän pääseväni monta kertaa katsomaan minulle rakasta musikaalia. Tule jo lokakuu!

Bonnie & Clyde ensi-illassa 11.10.

kuva © Harri Hinkka

Tärppi #3: Rooleja, joita en koskaan näyttele-konsertti – Musiikkiteatteri Kapsäkki

Kapsäkki tarjoilee herkkua musikaalifaneille rooleja, joita en koskaan näyttele-konseptin muodossa. Tällaisia konsertteja on ainakin Lontoossa jo useampana vuonna esitetty, ja olenkin hurjan iloinen, että nyt saadaan Suomessakin nautiskella musikaalibiisejä vedettynä tavalla, jolla niitä ei yleensä näe esitettävän. Konsertin ideana siis on, että esiintyjät esittävät sellaisten musikaalihahmojen kappaleita, joita eivät todennäköisesti koskaan lavalla tule esittämään. Ei siis väliä sillä, millainen hahmo, ääniala tai esittämisen perinne on, kaikki onnistuu! Ihan mahtavaa! Odotan innolla, millaisia versioita kappaleista tullaan näkemään, ja mitä kappaleita illan ohjelmassa ylipäätään on. Varmasti niin yllättäviä, hauskoja, viihdyttäviä ja toivottavasti koskettaviakin hetkiä luvassa, ja uusia kulmia tuttuihin musikaalibiiseihin. Lavalla nähdään Petrus Kähkönen ja toinen pian julkaistava musikaalitähti, pianistina Maritta Manner, juontajina Ally Manson ja Chris Whittaker, sekä yllätysvieraita. Ja hei – tämä on vasta konserttisarjan eka osa, eli tätä iloa on luvassa vielä lisää!

Rooleja, joita en koskaan näyttele-konsertti 28.10.

kuva © Antti Sepponen

Tärppi #4: Tule kotiin, tähtityttö! – Lahden kaupunginteatteri

Lahden kaupunginteatterissa kantaesitetään suurella näyttämöllä Kaisa Lundánin kirjoittama Tule kotiin, tähtityttö!, joka kertoo surusta, perheestä ja tunteiden ja tapahtumien kohtaamisesta. Näytelmässä laulukilpailuun osallistuva Reetta joutuu kilpailun ehtojen mukaan palaamaan kuvausryhmä mukanaan lapsuudenkotiinsa. Kotiinpaluu tarkoittaa kipeiden muistojen, taakse jätetyn perheen ja entisen poikaystävän sekä käsittelemättömän surun kohtaamista. Tämähän kuulostaa sitten just eikä melkein minun jutultani, nimittäin ikävä tunnelma se on tunnelmista parhain, ja suru, ihmissuhteet, perhe ja hankalat muistot ovat teatterissa usein erinomaisia teemoja. Esityksen lupaillaan olevan sydäntälämmittävän koominen, mutta surun ja sen käsittelyn kohdalla lienee luvassa myös aimo annos koskettavuutta ja draamallisesti painavaa asiaa. Uskon, että on hieno esitys tulossa, odotan kovasti tarinaan ja sen hahmoihin tutustumista sekä sitä, miten teos teemojaan käsittelee ja millä kulmalla tunnepuolta lähestyy.

Tule kotiin, tähtityttö! ensi-illassa 11.10.

kuvat © ← Jukka Kontkanen & Emilia Kaupinmäki → Harri Hinkka

Tärppi #5: Niskavuori-tarinat – Seinäjoen kaupunginteatteri & Tampereen Teatteri

Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmiä nähdään tasaiseen tahtiin teattereissa ympäri maan kesät talvet, ja syksyllä ensi-iltaan on tulossa ainakin Niskavuoren Heta Seinäjoen kaupunginteatterissa ja Niskavuoren nuori emäntä Tampereen Teatterissa. Näistä molemmista olen yhden version aiemmin nähnyt, ja mielenkiinnolla odotan että näen molemmat näytelmät uudelleen. Niskavuoren Hetassa on ehkä yksi inhottavimpia päähenkilöitä, joita olen koskaan teatterissa nähnyt, mutta Heta on järkkymättömyydestään ja julmuudestaan huolimatta myös hyvin inhimillinen hahmo. Seinäjoella Hetan ja miehensä Akustin rooleihin astuvat nuoremman polven näyttelijät (Kristiina Karhu ja Joel Hirvonen) kuin mitä aiemmin näkemässäni versiossa, ja luulen, että tämä tuo hahmojen väliseen dynamiikkaan sekä tarinaan kokonaisuudessaan mielenkiintoista jännitettä ja lähestymiskulmaa. Tampereen Teatterissa mennään Niskavuorten maailmaan Niskavuoren nuoren emännän muodossa, ja tätä kolmiodraamaa odotan mielenkiinnolla. Siinä missä näin Hetan tänä keväänä, on Juhanin ja Loviisan tarinan näkemisestä jo kahdeksan vuotta. En siis muista tarinasta ihan kovin hyvin kaikkia käänteitä, enemmänkin tunnelmia, teemoja ja joitain tapahtumia. Esityksen ohjaa Antti Mikkola, jonka hienovireistä ja tyylikästä, tunteita taitavasti käsittelevää ohjausta olen niin Täällä Pohjantähden alla- kuin Tuntematon sotilas-näytelmissä Pyynikillä ihaillut – on siis kiinnostavaa nähdä, miten hän jälleen yhden suomalaisen klassikon lavalle tuo.

Niskavuoren Heta ensi-illassa 13.9.
Niskavuoren nuori emäntä ensi-illassa 17.9.

Tärppi #6: Tulisiipi – Hämeenlinnan Teatteri 

Mikä yllättävä teosvalinta! JP Koskisen Tulisiipi-trilogia on toki suosittu, ja kirjailija itse hämeenlinnalainen, mutta silti yllätyin kun tämä julkaistiin. Otin sitten pitkään lukulistalla keikkuneen Tulisiiven heti tutustuttavaksi, ja odotan kyllä innolla, miten romaani kääntyy näyttämölle. Tulisiipi kertoo Kaarlesta, jonka perhe muuttaa Amerikasta Neuvostoliittoon paremman elämän toivossa. Kaarlea itseään kiehtovat lentokoneet, eikä muulla ole väliä, kunhan pääsee lentämään. Tämä nuori mies oli kyllä kirjassa ajoittain sen verran putkinäköinen, että saas nähdä rasittaako sama ominaisuus myös teatterin lavalla. Kaarle nimittäin on niin kovasti lentämisen perään, että harvoin hän mitään muuta huomaakaan. Suosikkihahmonikin tässä kuolee, mutta se nyt ei ole yllätys, kiinnyn aina just niihin tyyppeihin jotka sitten kirjailija surutta surmaa. Tarinassa on paljon kaikkea mielenkiintoista, mutta en ainakaan heti näe mielessäni, kuinka sen kertoisi musikaalimuodossa. Vaan kohtapa pääsee katsomaan, mahtavaa! Moni hitiksikin noussut musikaali on nimenomaan kirjallisuudesta adaptoitu, muun muassa Les Misérables, Natasha, Pierre & the Great Comet of 1812, Wicked, ja moni minunkin suosikkini, kuten Tohtori Zivago ja The Grinning Man. Suomalaisesta kirjallisuudesta on myös musikaaleiksi päätynyt tarinoita ennenkin, esimerkiksi Rottien pyhimys ja Katrina. Ja nyt joukkoon lentää Tulisiipi!

Tulisiipi ensi-illassa 4.9.

kuva © Nils Krogell

Tärppi #7: Titanique – Riihimäen Teatteri, Aleksanterin teatteri & Tampereen komediateatteri

Titanique-musikaaliparodian Suomen kantaesitystä päästään ihailemaan peräti kolmessa kaupungissa, ja sehän tälle valtamerilaivan kokoiselle hitille sopii! Homman nimi on se, että musikaalissa parodioidaan Titanic-elokuvaa Celine Dionin musiikin säestyksellä – ja niin, että Jackin ja Rosen lisäksi Titanicin neitsytmatkalle suuntaa Celine Dion itse. Tuttuun elokuvaan ja sen hahmoihin törmätään siis aivan uudesta kulmasta, ja riehakasta revittelyä on luvassa tämän komedian irrotessa satamasta. Titanique on ollut maailmalla suosittu ja itsekin olen somessa nähnyt paljon kehuja lontoolaisversiosta. Innolla lähden katsomaan millaista menoa lavalla nähdään – ainakin Musiikkiteatterifestivaalin ensi-iltagaalassa Celinen roolin tekevän Sanni Lehdon riemastuttavan huikea My Heart Will Go On-veto nosti jo etukäteen isot odotukset vieläkin korkeammalle.

Titanique ensi-illassa Riihimäen Teatterissa 18.9., ensimmäinen esitys Aleksanterin teatterissa 25.9. ja Tampereen Komediateatterissa 15.1.

kuva © Marko Kovero

Tärppi #8: Täällä Pohjantähden alla – Kansallisteatteri

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla oli Pyynikin kesäteatterissa (ohjaus Antti Mikkola) muutama vuosi sitten todella hieno, ja teki ison vaikutuksen. Nyt tätä klassikkoa pääsee katsomaan Lauri Maijalan ohjaamana ja sovittamana versiona Kansallisteatteriin, ja melkoinen näytelmä taitaa olla tulossa, kestoarviokin on reippaat kolme ja puoli tuntia kahdella väliajalla. Luvassa on intensiivistä, kaunista ja koskettavaa historiallista draamaa, jossa kuvataan reilut puoli vuosisataa maamme historiaa värikkään henkilögallerian tarinoiden kautta. Olen nähnyt muutaman Maijalan ohjauksen, ja ne ovat olleet kaikki tosi erilaisia ja eri tyylisiä teoksia, joten odotan mielenkiinnolla, millainen Maijalan Pohjantähti-tulkinta on. Tarkkanäköistä ja isoa teosta sujuvasti käsittelevää tekemistä lienee lavalla ainakin, näin luulen. Pohjantähti-trilogia on aivan upea, sykähdyttävä ja sydämeenkäyvä, uskon että hahmojen kohtalot menevät syvälle myös tässä versiossa.

Täällä Pohjantähden alla ensi-illassa 24.9.

Tärppi #9: Karjalainen juttu – Lappeenrannan kaupunginteatteri

Olen tykännyt Tuomo Rämön kirjoittamista ja ohjaamista jutuista tosi paljon (esimerkiksi keväällä esitetty Onnekkaat Lahden kaupunginteatterissa on minulle yksi tämän vuoden ehdottomista kohokohdista), joten tokihan Karjalainen juttu myös kiinnostaa. Rämön näytelmissä on tarkka katse ihmisiin, tunteisiin ja tunnelmiin, ja tämä Karjalainen juttu tarjonnee myös mahdollisuuksia monenlaiseen tunne- ja tunnelmakokemukseen. Näytelmässä Kuohasen suku reissaa rajantakaiseen Karjalaan vielä yhdelle kotiseutumatkalle, sillä (iso)isä Joonaksen muisti on alkanut reistailla. Joonas, aikuiset lapset, lapsenlapset ja yksi sukuun naitu perheenjäsen kohtaavat jokainen matkalla erilaisia muistoja ja tunteita, sillä evakkouden kokemus ja sen ylisukupolviset vaikutukset ovat kaikille eri lailla läsnä. Lämminhenkiseksi kuvaillussa näytelmässä sukupolvet törmäävät toisiinsa ja perhesuhteita pöyhitään.

Karjalainen juttu ensi-illassa 6.9.

kuva © Kari Sunnari

Tärppi #10: Kissani Jugoslavia – Tampereen Työväen Teatteri

Aiemmat näkemäni Pajtim Statovcin romaaneista sovitetut näytelmät ovat olleet tosi vaikuttavia ja karunkauniita kokemuksia, ja sellainen uskon tämän TTT:n Kissani Jugoslavian myös olevan. Esityksen ohjaa Samuli Reunanen, jonka tavasta käsitellä tarinoita ja hahmoja olen aiemmissa näkemissäni jutuissa pitänyt. Näytelmässä äiti ja poika etsivät omaa paikkaansa ja tarkoitustaan, identiteettiä ja ymmärrystä omasta ja eri maiden historiasta. Kosovoa, Suomea ja Eurooppaa katsova tarina pohtii, minne eri yhteiskunnat ovat matkalla, ja miten ihmiset voivat kohdata toinen toisensa, jos eivät tunne edes itseään.

Kissani Jugoslavia ensi-illassa 23.10.

kuva © Jiri Halttunen, muokkaus Eija Haukka

Tärppi #11: Kato mua kun mä puhun sulle – Jyväskylän kaupunginteatteri

Kaikki teatteri on ihanaa, mutta jotain erityisen hienoa on sellaisissa jutuissa, joissa kaikki "turha" riisutaan pois ja lavalla ovat vain hahmot ja tarina. Jyväskylän kaupunginteatteriin tulee Monica Isakstuenin kirjoittama Kato mua kun mä puhun sulle-näytelmä, joka rakentuu äidin ja lapsen välisille, mahdottomille keskusteluille. Muun muassa sukupuoli, seksuaalisuus ja perhesuhteet saavat kyytiä, kun vanhempi ja lapsi juttelevat. Muistelisin kuulleeni tästä jonkun esittelyn Maailma näyttämöllä-hankkeen tilaisuuden yhteydessä, ainakin näytelmän nimi ja tarina kuulostavat tutuilta. Maailma näyttämölle-hankkeessa siis pyritään tuomaan kotimaan näyttämölle harvemmin käännettyjä ja esitettyjä alkuperäisnäytelmiä ympäri maailman. Kato mua kun mä puhun sulle on alunperin norjankielinen näytelmä, ja saa nyt suomenkielisen kantaesityksen. Tämä kuulostaa aivan upealta jutulta, kiinnostavalta ja koskettavalta, yllättävältä näytelmältä, joka tavoittaa tärkeitä teemoja.

Kato mua kun mä puhun sulle ensi-illassa 12.11.

kuva © Mitro Härkönen, kuvankäsittely Marko Kovero

Tärppi #12: Muistopäivä – Kansallisteatteri

Samoja teemoja kuin Hämeenlinnassa kantaesitettävä Tulisiipi käsittelee myös tämä Elli Salon kirjoittama, niin ikään kantaesityksensä saava näytelmä, joka kertoo Suomesta Neuvostoliittoon 1930-luvulla paremman elämän perässä lähtevistä ihmisistä. Tulisiivessä toki päähenkilöt tulevat Amerikasta vaikka suomalaisia ja suomensukuisia ovatkin, mutta yhtä kaikki, 1930-luvun Neuvostoliittoa, parempaa elämää ja työläisten paratiisin totuutta molemmissa käsitellään. Muistopäivässä fokus on Suomesta Neuvostoliittoon loikanneissa ja Stalinin vainoissa 1930-luvulla kadonneissa ihmisissä. Näytelmä on kirjoitettu vuorovaikutuksessa Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964-tutkimushankkeen kanssa, ja se pohjautuu dokumentaariseen materiaaliin. Muistopäivä on fiktiivinen näytelmä, mutta se on syntynyt oikeiden ihmisten kokemusten kautta, kirjeiden, päiväkirjojen, muistelmien, haastatteluiden, kuulustelupöytäkirjojen ja muiden vastaavien tekstien pohjalta. Muistopäivän ohjaa Kansallisteatteriin Riikka Oksanen. Hänen ja näytelmän kirjoittajan Salon yhteistyönä on Kansiksessa esitetty aiemmin Alina-näytelmä, jonka minäkin näin ja joka oli todella hieno.

Muistopäivä ensi-illassa 19.11.

kuva © Christian Pirskanen

Tärppi #13: Idän pikajunan arvoitus – Järvenpään Teatteri

Kalle Tahkolahti ohjasi muutama vuosi sitten Järvenpäähän Eikä yksikään pelastunut-näytelmän, ja siis – en ole koskaan ollut teatterissa niin sydän hakaten ja hermot pinnassa kuin tuota esitystä katsoessani. Jestas kuinka intensiivinen tunnelma oli! Idän pikajunan arvoitus ei ole murhamysteerinsä puolesta ihan yhtä jännittävä, mutta saapa nähdä, kuinka tiivistä tunnelmaa pieneen teatteritilaan vielä luodaankaan. Aiemmin tosin näin tämän ulkoteatterissa, ehkäpä jännityskierrokset nousevat kun ollaan sisätiloissa. Olen jo autuaasti unohtanut, kuka on syyllinen, vaikka siis pari vuotta sitten tämän lavalla viimeksi näinkin. Saa taas muistiaan virkistää ja murhaajaa arvailla siis. Agatha Christien dekkarit sopivat teatterilavalle erinomaisesti, ja otteessaan pitävää juonittelua, vauhdikkaita käänteitä ja terävää päättelyä lienee tämänkin jutun parissa luvassa.

Idän pikajunan arvoitus ensi-illassa 7.11.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #14: Let's Play Business – Helsingin kaupunginteatteri

Juha Jokelan uutuuskomediassa käsitellään työelämää, johtajuutta ja työpaikkakulttuuria varsin vinkeältä kuulostavalla kulmalla. Let's Play Business-näytelmässä konsulttifirmassa eletään eläkkeelle jääneen johtajan jälkeistä aikaa ja etsitään uusia käytäntöjä toimitusjohtajan ja muiden työntekijöiden voimin. Paitsi että ei! HX-firman porukkaa nimittäin esittää näyttelijäseurue, jossa ei pelata yhteen hiileen, vaan ajaudutaan varmoin ottein kohti kaaosta. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja hauskalta jutulta, erityisesti työelämän ja työpaikkadynamiikan tarkastelu komedian keinoin herättää odotuksia. Myös se, miten näyttelijäseurueen esittämä firman meininki toimii, on kiinnostavaa, ainakin alkuasetelma kuulostaa siltä, että monenlaista kommellusta ja oivaltavaa hetkeä on luvassa.

Let's Play Business ensi-illassa 30.8.

kuva © Heli Blåfield

Tärppi #15: Våldets historia – Lilla Teatern

Édouard Luisin Ei enää Eddy- ja Väkivallan historia-romaaneihin perustuvan Våldets historian on näyttämölle sovittanut Rasmus Arikka, ja esityksen ohjaa Jakob Höglund. Olen joskus vuosia sitten lukenut Ei enää Eddyn, mutta vaikka se varmastikin teki vaikutuksen, olen romaanin sisällön aikalailla unohtanut. No, vielähän ehtisi vaikka molemmat teokset lukea ennen esityksen ensi-iltaa. Luokasta, väkivallasta ja kapeasta miehen mallista kertova näytelmä jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä seurataan Eddyn kasvukertomusta pohjoisranskalaisessa pikkukaupungissa, köyhän perheen julmasti koulukiusattuna lapsena. Toisessa osassa nuori on varttunut aikuiseksi, ja siinä käsitellään hänen toipumistaan kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta. Synkistä ja hurjista aiheista huolimatta esitys pyrkii käsittelemään teemojaan lempeästi ja monipuolisesti. Mukana on myös Elia Lombardinin säveltämää musiikkia. Olen tunnetusti synkkien ja painavia asioita käsittelevien esitysten ystävä, ja sen lisäksi myös Jakob Höglundin ohjaamien juttujen ystävä, ja Våldets historia tuo lavalle nämä kaksi samalla kertaa (niin teki myös Dancer in the Dark viime vuonna). Vaikuttava juttu tulossa, niin uskon.

Våldets historia ensi-illassa 13.11.

Tärppi #16: Kummituskvartetti – Näästi Teatteri

Tuore tulokas teatterikentällä, Näästi Teatteri, tuo lokakuussa ensi-iltaan ensimmäisen produktionsa, Dave Malloyn käsialaa olevan Kummituskvartetin. Näyttämöllä ovat Pia Piltz, Niina Alitalo, Jaakko Wuolijoki ja Pyry Smolander, ja tekstin on suomentanut Paavo Leppäkoski. Luvassa on ympyrää kiertävä, omaleimainen ja kiehtova tarina, jossa rakkaus ja kuolema punoutuvat yhteen. Malloyn konseptialbumiin pohjautuva teatterillisessa tarinassa neljä näyttelijää kokoontuu soittamaan ja laulamaan niin kummitustarinoiden, juomalaulujen kuin monenlaisten hahmojen kohtaloiden äärelle. Olen aika vähän nähnyt musikaaleja, jotka eivät noudata selkeän "kaavamaista" rakennetta, mutta olen näkemistäni konseptimusikaaleista pitänyt. Uusi teatteri on aivan upea juttu, Näästin taitava kokoonpano tuonee teatterisyksyyn – ja teatterikentälle muutenkin – raikkaan ja mielenkiintoisen lisän. Kummituskvartetti nähdään Suomessa nyt ensimmäistä kertaa, ja sitä esitetään TTT-klubilla.

Kummituskvartetti ensi-illassa 17.10.

kuva © Minna Hyvönen

Tärppi #17: AHMA - korpisoturi – Kajaanin kaupunginteatteri

Näin vuonna 2019 Teakilla näyttelijäopiskelijoiden monologiesityksessä Laura Gustafssonin Korpisoturi-teoksen pätkästä sovitetun monologin (esittäjä oli Sami Ahonen), ja muistan että tykkäsin tekstistä kovasti. Nyt Kajaanin kaupunginteatterissa tehdään samaan teokseen pohjautuva kokonainen näytelmä, ja tokihan laajempi sukellus romaanin maailmaan kiinnostaa. Tarinassa nuori mies nimeltä Ahma pakenee maailmaa ja ottaa asumuksekseen pikkuisen mökin keskellä ei mitään. Siellä on hyvä elää omavaraista erakkoelämää ilman sähköjä tai juoksevaa vettä – tai rakkautta. Sitten tulee kuitenkin maailmanlopun tunnelmat, ja Ahman reviirille tunkee yksi jos toinenkin. Näytelmän teemoja ovat rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen toivo, ihmisen pienuus ja kyky sopeutua, sekä menetetty kosketus maahan.

AHMA - korpisoturi ensi-illassa 22.11.

kuva © Sampo Jaakkola

Tärppi #18: Täydellinen resepti – Kuopion kaupunginteatteri

Kuopion kaupunginteatterissa kalakukko tuoksuu, kun teatteri tarttuu legendaarisen leipurin, Hanna Partasen, tarinaan. Useammalla aikatasolla liikkuvassa musikaalissa seurataan sekä rakkaudella ja aidoilla aineksilla kalakukkoreseptiään hiovaa Hannaa, että nykyajassa toimivaa Sun Bakerya, joka maineen ja kunnian kiilto silmissä koittaa napata mehukkaan diilin avaruusmatkoja muonittamaan. Kuulostaa yllättävältä, vaan varsin kiintoisalta yhdistelmältä! Musiikkiteatterifestivaalin ensi-iltagaalassa musikaalista kuultiin yksi kaunis kappale, Hannan rukous, joka edusti historian aikajanaa ja jonka laulaa Hanna. Nykyajan tason yhdistäminen historialliseen tasoon ei ole uusi juttu, mutta avaruusruuan kehittelyä tuskin lienee kovinkaan usein musikaaleissa nähty – saati sitten kalakukkoja!

Täydellinen resepti ensi-illoissa 5. ja 6.9.

kuva © Antti Sepponen

Tärppi #19: Kohu – Teatteri Vanha Juko

Teatteri Vanha Juko tarjoilee syyskaudella mielenkiintoisen esityksen, kun Gabriel Garcia Márquezin Kuulutetun kuoleman kronikka-teoksesta inspiroitunut Kohu saa ensi-iltansa. Anna Jaanisoon ohjaaman esityksen teksti on rakentunut työryhmän yhdessä tekemänä. Olen nähnyt aika vähän prosessityöskentelynä toteutettuja esityksiä, mutta nyt on sellainen luvassa, ja kiinnostavia teemoja käsittelevä juttu vieläpä. Esityksessä tarkastellaan, tutkitaan ja pyritään ymmärtämään sitä, mitä ihmisessä tapahtuu kohun keskellä. Moraalista pohdintaa on luvassa, ja varmastikin oivaltavia havaintoja ihmisistä ja tavastamme toimia ja käyttäytyä.

Kohu ensi-illassa 17.9.

kuva © Jasper Dolgov

Tärppi #20: Mustan Kuun majatalo – Tehdas Teatteri

Turkulainen Tehdas Teatteri tuo ensi-iltaan maagisen, immersiivisen seikkailun, jossa arkinen kerrostalo yllättäen muuttuu salaperäiseksi majataloksi. Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon lastenkirjasarjaan perustuva Mustan Kuun majatalo toteutetaan siis vuorovaikutteisena teatteriseikkailuna, jossa yleisö pääsee liikkumaan esitystilassa, osallistumaan tarinaan ja seikkailemaan hahmojen mukana. Ihan mahtavaa! Rakastin aikoinaan Otteita-esitystä, jonka Nuorten Kansallisteatteri Kantti teki, siinä myös liikuttiin esitystilassa ja seurattiin hahmoja sekä oltiin heidän kanssaan vuorovaikutuksessa. Tehdas Teatterissa tällainen mukaansa nappaava esitys tehdään nimenomaan lapsille, ja uskon, että kohderyhmä ryntää riemulla seikkailemaan teatterin maailmaan – ja niin ryntäisin kyllä minäkin!

Mustan Kuun majatalo ensi-illassa 24.9.