Ansa @ Lahden Harrastajateatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Harrastajateatteri!

kuvat © Lahden Harrastajateatteri

Näin Lahden Harrastajateatterin Ansa-näytelmän 30.3.

Daniel Corbanin (Jari Kallio) vaimo on kadonnut, ja komisario (Petri Ryytty) tutkii jo asiaa. Yllättäen rouva Corban (Siiri Kakko) kuitenkin palaa kotiin. Mikä helpotus! Vaan kaikki ei sittenkään ole ihan kohdillaan... Daniel on vakuuttunut, että nainen ei ole hänen Elisabethinsa. Mutta miksi todisteet sitten viittaavat niin? Nainen tietää kaiken Corbanien häämatkasta ja osaa vastata kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle esitetään. Daniel on aivan äimän käkenä, kun hänen henkistä tasapainoaan epäillään ja mietitään, miten mies ei vaimoaan tunnista. Mutta kun nainen ei ole Elisabeth! Siitä Daniel on varma. Mitä oikein on meneillään?

Ranskalaisen Robert Thomasin kirjoittama Ansa-näytelmä on jo vuodelta 1960, ja varsin suosittu komediallinen mysteeri, jota on esitetty runsaasti. Onpa siitä tehty suomalainen elokuvaversiokin Markku Onttosen ohjaamana vuonna 1981. Meikältä tämä helmi on kuitenkin mennyt ohi, mutta nyt tie katsomoon ilokseni vei. On nimittäin varsin herkullinen, yllättävä, hauska ja oivaltava teksti! Ehdin epäilemään ties mitä ratkaisuja tarinan varrella, mutta en tosiaan osannut odottaa lopun käännettä. Olipas yllätys! Kaikenlaista pienen pientä vihjettä on rivien väliin ja näkyvillekin ripoteltu, vaan niistä pitäisi saada kiinnikin jos aikoisi oikean ratkaisun keksiä. Nyt ne kyllä menivät suurilta osin aivan ohi, tai sitten olin jo päättänyt oman kantani ja pysyin siinä, vaikka mikä olisi. Salapoliisiksi tarina tosiaan kannustaa, ja saa pohtimaan totuutta, juonitteluja ja rehellisyyttä jokaisen käänteen kohdalla. Jorma Kakko ja Siiri Kakko ovat ohjanneet sujuvan ja otteessaan pitävän, hauskan mysteerin. Jännitys ja huumori ovat moneen otteeseen käsinkosketeltavia, ja tekstin tyylilaji on hyvin hallussa. Välillä pidemmät kohtaukset menevät vähän jaaritteluksi, eli niissä ei aivan pysy fokus siihen, mikä kohtauksessa on tärkeintä. Pääosin intensiteetti kuitenkin säilyy mainiosti, ja tarinan mysteeri kantaa hienosti alusta loppuun. Pidin erityisesti siitä vaivattomuudesta, jolla mennään tilanteesta ja kohtauksesta toiseen, ja joka näkyy niin näyttelijäntyössä kuin esityksen rytmityksessä. Vaikka tämä on jännitysnäytelmä, niin ennen kaikkea esityksestä tuli hyvälle tuulelle ja katsomossa sai viihtyä. Lavastus on ohjaajien käsialaa, puvustuksesta vastaa työryhmä ja valosuunnittelun on tehnyt Ilkka Kivi. Näytelmä sijoittuu Corbanien vuoristomökkiin, jonka kotoisa ja mukava tunnelma luo oivallisen vastapainon vauhdikkaalle mysteerijuonelle. Hahmoille on loihdittu sekä heidän asemaansa ja ammattiinsa että persooniinsa sopivat asukokonaisuudet, ja näytelmän visuaalinen ilme tukee tarinaa.

Näyttelijät loihtivat roolihahmoistaan mainioita tyyppejä, joiden tarinoita epäilee ja uskoo ja taas epäilee. Esiintyjät tavoittavat näppärästi tekstin epämääräisyyden ja vakuuttavuuden, ja tasapainoilevat onnistuneesti sen välillä, mitä paljastetaan ja mikä pysyy salaisuutena. Jari Kallio on epätoivoiseen tilanteeseen joutuvana Danielina mainio, hänen näyttelijäntyössään on sujuvaa turhautuneisuutta ja lannistuneisuutta. Kallio tekee roolinsa hyvällä sykkeellä ja onnistuneesti hahmonsa tunnetiloja tulkiten. Siiri Kakko väitetyn Elisabeth Corbanin roolissa valloittaa, ilmeikäs ja nokkela näytteleminen tekee hahmosta veikeän ja viekkaan. Kakko taiteilee näppärästi lempeyden ja laskelmoidun välillä, ja rakentaa hahmolleen taitavasti kerroksia. Petri Ryytty on komisariona auktoriteettia omaava hahmo, jonka poliisintyö vaikuttaa menevän enemmän sen mukaan, mitä huvittaa tehdä, kuin sen ohjaamana, mitä todisteet näyttävät. Toisaalta komisariolla on varsin terävät hoksottimet, joten onkohan hänellä jokin suunnitelma..? Ryytyllä on rooliinsa oiva lähestymistapa, hänen lakoninen otteensa tekstin huumoriin toimii erinomaisesti. Antti Vinni pastorina on ensinäkemältä lämpöä ja rauhaa säteilevä uskonmies, mutta ensivaikutelma saattaa johtaa harhaan. Vinni tekee sujuvan roolityön ja onnistuu erityisesti tärkeiden yksityiskohtien tulkitsemisessa, hän nappaa tarinan käänteistä onnistuneesti kiinni. Kirsi Palomäki näyttelee rempseää taiteilijaa mainiolla energialla, hän ottaa lavan haltuun samalla hetkellä kun ensimmäistä kertaa yleisön eteen astuu. Marjut Tickin näyttelemä sairaanhoitajatar neiti Berton on luotettavan oloinen, asiansa osaava nainen, mutta jotain epäilyttävää sairaanhoitajassakin on. Tick tuo rooliinsa sekä määrätietoisuutta että hermostuneisuutta, joka sopii neiti Bertonin hahmolle hyvin, ja kuljettaa tarinaa monissa käänteissä. Tuulikki Kakko konstaapelin roolissa ilmestyy aina juuri oikealla hetkellä supattamaan komisariolle vihjeitä ja tietoja. Yhteistyö lavalla on toimivaa ja luontevaa, ja porukka kertoo monitasoisen ja -käänteisen tarinan näppärin ottein.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni Lahden Harrastajateatterin esitykseen, ja oikein mieluinen sellainen. Ansa-näytelmä on viihdyttävä jännäri, jossa varsin mielikuvitukselliset juonenkäänteet sekä hämmästyttävät että naurattavat. Rennolla otteella ja hyvällä energialla näytelty esitys vie mennessään, eikä tosiaan tullut aika pitkäksi tätä mysteeriä selvitellessä. Olen useamman kerran vielä näin päivää esityksen jälkeenkin mietiskellyt lopun käännettä, ja pohtinut, olisinko saattanut sen hoksata. Olisin tai en, joka tapauksessa viihdyin mainiosti katsomossa seuraten hahmojen mutkikasta matkaa kohti totuutta.

Huokausten laakso @ Lahden Lauantainäyttämö

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lauantainäyttämö!

kuvat © Pia Simonen

Näin Huokausten laakson 16.3.

1980-luvun alussa Evert (Heikki Hagman) lukee salaa kuolleen äitinsä päiväkirjoja ja yrittää selvittää perheensä salaisuuksia. Hänen veljensä Rupert (Olli Paakkanen) taas tahtoo pitää pikkuveljen erossa kaikesta siitä, mitä menneisyys kätkee. Pari vuosikymmentä aikaisemmin Pirjo (Kristiina Lanki) kohtaa tanssilavan liepeillä Pekan (Eerik Kuronen) ja he rakastuvat. Yhteinen elämä alkaa, mutta auvoisaa siitä ei tule. Vanhempiensa kuoltua sekä Evert että Rupert etsivät tapaa jatkaa eteenpäin, itsenäistyä ja päästä irti siitä, mikä tekee kipeää. Kaiken keskellä heillä on toisensa – mutta kestääkö verivala nuoruuden kuohut?

Olin parisen viikkoa sitten seuraamassa Huokausten laakson harjoituksia, ja nyt pääsinkin sitten katsomaan valmista kokonaisuutta reilu viikko ensi-illan jälkeen. Antti Raivion kirjoittaman näytelmän on Lauantainäyttämölle ohjannut Tapani Kalliomäki, joka on teatterille tehnyt jo useamman ohjaustyön. Huokausten laakso on jatko-osa Raivion ehkä tunnetuimmalle näytelmälle, Kallion perheen tarinan aloittavalle Skavabölen pojille, joka onkin Lauantainäyttämön edellinen tuotanto. En nähnyt tuota produktiota, mutta pari vuotta sitten Keski-Uudenmaan Teatterissa esitetyn versioinnin Skavasta näin, joten tarina oli minulle tuttu. Se ei kuitenkaan ole tarpeellista, sillä Huokausten laakso toimii oikein hyvin itsenäisenä teoksena. Moni Skavabölen pojissa käsitelty juttu, tilanne ja tapahtuma toistuu myös Huokausten laaksossa, vaikkakin eri näkökulmasta tai erilaisella lähestymistavalla, joten laajemman tarinan käännekohdat saa joko kuulla tai kerrata nytkin. Kalliomäen ohjauksessa monella aikatasolla liikkuvassa tarinassa pysyy punainen lanka selkeänä alusta loppuun, mutta sopivasti ilmassa on myös salaisuuksiksi jääneiden muistojen ja puhumattomuuden aiheuttamaa epäselvyyttä. Muistaminen ja se, mistä asioista on kerrottu ja mistä on vaiettu, ovat Huokausten laaksossa tärkeitä teemoja. Yhden perheen tarinaan mahtuu paljon sellaista, mistä on oltu hiljaa ja mitä ei ole käsitelty, ja kuten arvata saattaa, se nousee ennen pitkää pinnalle. Kalliomäki taitaa ohjaajana niin vakavan draaman kuin hersyvän huumorin, ja kaiken siltä väliltä. Erityisesti 1960- ja 1980-luvuille sijoittuvissa kohtauksissa jännitteet ja dynamiikka toimivat erinomaisesti, ja varsinkin näytelmän nykyhetki eli 80-luku jäi tarinasta vahvasti mieleen. Välillä aikakausien välillä hyppiminen on vähän kiireistä, kun aika lyhyet kohtaukset seuraavat toisiaan ja tapahtuma-aika vaihtuu jokaisessa. Pääosin rytmitys on kunnossa, ja aikakausien vaihtuminen selkeää ja sujuvaa. Vähän jäin miettimään, tarvittiinko jokaiseen vaihtoon taustalle projisoitavaa vuosilukua, sillä aikatason oppi aika nopeasti muutenkin erottamaan kontekstista.

Huokausten laaksossa on monta tosi vahvaa ja latautunutta kohtausta, joihin kiteytyy paljon. Vanhana traagisen ja dramaattisen rakastajana nämä hetket olivat tietenkin suosikkejani. Erityisesti katolla tapahtuva kohtaus, jossa Evert ja Rupert ovat kahdestaan ja syntyy pieni paini, on todella hieno. Tämän kohtauksen pääsin näkemään jo harjoituksissa, joissa se iski, mutta nyt valmiina hetki on vieläkin onnistuneempi. Myös moni kohtaus, joissa Rupert kohtaa auktoriteetin/jonkun, josta hän ei pidä, on mainio ja jännitteinen, ja tuo jännite taiten luotu. Menneillä aikatasoilla riittää myös jännitteisiä, vahvasti näyteltyjä kohtauksia, joissa mennään tunnetasolla syvälle. Vakuuttavaa tekemistä! Lavastus ja tarpeisto sidotaan sujuvasti lavan tapahtumiin, lavan keskellä olevasta puuarkusta tarinan kannalta oleellisiin tavaroihin, kuten pääkalloon ja avaamattomaksi aiottuun arkkuun. Lavastussuunnittelu on ohjaaja Kalliomäen käsialaa, puvustussuunnittelussa on ollut mukana myös työryhmä. Joni Kallion valosuunnittelu ja Joni Savolaisen ja Kalliomäen suunnittelemat projisoinnit täydentävät näyttämökuvan. Lavastusasetelma säilyy läpi esityksen samanlaisena, ullakkona, jonne on haudattu salaisuudet ja piilotetut tarinat. Näppärästi lavalla kuitenkin seikkaillaan niin tanssilavalla kuin useammassa asunnossa ja katollakin. Tässä auttavat taustalle projisoidut kuvat, jotka laajentavat näyttämöä ja "lavastavat" onnistuneesti kaikki tapahtumapaikat ja niiden tunnelmat. Projisointi toimii valosuunnittelun kanssa tosi hyvin, ja myös taitavasti kuvattujen kaitafilmien heijastaminen lavan taustalle tuo esitykseen paljon syvyyttä. Puvustuksessa eri vuosikymmenet tulevat mainiosti esiin, ja isolle hahmojoukolle on löytynyt paljon tyylikkäitä, hauskoja, yllättäviä ja onnistuneita asukokonaisuuksia.

Lavalla nähdään taitavasti ja varmasti näyttelevä seitsemäntoistahenkinen ensemble. Osa hahmoista on lavalla nuorena ja vanhempana versiona ja heitä esittää kaksi eri henkilöä, osaa hahmoista näyttelee koko ajan sama näyttelijä. Useammalla esiintyjällä on kaksi, kolme tai neljäkin eri roolia, ja vauhdikkaita vaihtoja moni sujuvasti suorittaa. Sivuhahmoista löytyy jos jonkinlaista mainiota tyyppiä, kuten Markku Pajalan näyttelemät järkkäri ja Osmo, Susanne Mastin esittämä Tamara sekä Jonna Wirénin tulkitsemat Rebecca ja Anneli. Isoimman roolin tekee Heikki Hagman perheensä salaisuuksia selvittävänä Evertinä. Hagmanin roolityössä on sekä syvyyttä että tiettyä sinisilmäisyyttä, onhan Evert vasta 17-vuotias. Hagman ei myöskään epäröi ammentaa isoista tunteista, vaan tuo kaiken Evertin läpi käymän lavalle aidosti. Hieno rooli, jossa on paljon yksityiskohtia ja oivallinen ymmärrys hahmon persoonasta, ajatuksista ja siitä, miten tarinan tapahtumat tähän vaikuttavat. Olli Paakkanen Rupertina tekee vakuuttavan roolin isoveljenä, joka haluaa pikkuveljensä parasta, mutta jolla on omia murheitakin setvittävänä. Paakkasella on näyttelemisessään tarkkanäköinen ote, hän tavoittaa vaivattomasti erilaiset tunnetilat ja loistaa erityisesti silloin, kun Rupert huolehtii pikkuveljestään ja pistää muille hahmoille vastaan. Pirjoa näyttelevä Kristiina Lanki kulkee hahmonsa tarinankaaren kauniisti ja koskettavasti, hän välittää onnistuneesti niin ilon ja ihastumisen lämmön kuin epätoivoisuuden ja surun sävyt. Eerik Kuronen Pekan roolissa rakentaa hahmostaan kokonaisen, monitasoisen kuvan, ja tuo roolityöhönsä inhimillisyyttä. Mieleen jäivät erityisesti myös Jarmo Keskevaari salaperäisen Taikurin roolista, Evertin tyttöystävää Mariaa näytellyt Kristina Kykkänen, Susanne Mast ja Kari Kitunen Anun ja Ossin rooleista sekä Mikael Norrin tulkinta nuoresta Ossista. Koko jengi pelaa yhteen äärimmäisen hienosti, ja vauhdikkaat joukkokoreografiat sekä aivan erityisesti kuorolauluna esitetty Natalia tekevät vaikutuksen. Treeneissä kuorolaulun paljastettiin aiheuttaneen hieman haasteita, vaan mistään sellaisesta ei näkynyt jälkeäkään. Melkoisen liikuttuneissa tunnelmissa lähdettiin kuorokohtauksen jälkeen väliajalle.

Lauantainäyttämön Huokausten laakso on erinomaista teatteria, teemojaan vahvasti käsittelevää ja sujuvasti näyteltyä. Tämä on ehkä aavistuksen vähemmän synkkä kuin Skavabölen pojat, mutta aivan yhtä painavaa asiaa ja rajua ihmissuhdekuvausta myös Huokausten laakso tarjoilee. Ajankuva, unenomaisuus ja tapa käsitellä menneisyyttä, nykyisyyttä ja niiden yhteyttä on näytelmässä puhutteleva, ja Lauantainäyttämön produktiossa teksti tuodaan lavalle onnistuneilla ratkaisuilla. Esitys pitää otteessaan ja vie matkalle Kallion perheen käänteisiin, eikä jätä kylmäksi. Iso osa tässä on näyttelijöillä, jotka puhaltavat roolihahmoihinsa aimo annoksen aitoutta ja vilpitöntä epätäydellisyyttä, rohkeutta, tahtoa ja toivoa. Veljeyttä, perhettä, rakkautta, pettymystä, kipua ja surua ilmentäessään ensemble antaa tunteille tilaa, ja tarttuu väkevällä otteella niin syvään draamaan kuin vastustamattomaan komediaan. Hieno tarina, hieno esitys.

Onnekkaat @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Onnekkaat-näytelmän 15.3.

Sanna (Nenna Tyni) kohtaa veljensä Mikan (Markus Järvenpää) viedessään kukkia äitinsä haudalle. Kauas toisistaan etääntyneet sisarukset ajautuvat kuin pakon edessä muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1980-90-lukujen Suomessa. Isä Markku (Mikko Jurkka) ja äiti Tuula (Lumikki Väinämö), silmälääkäri ja apteekkari, ovat luokkanousseet ja elävät nyt pikkuporvarillista unelmaa. Lapset näkevät vanhempiaan kun nämä kiirehtivät töihin ja töiden jälkeen järjestösitoumuksiinsa, kysyvät ohimennen miten koulussa menee ja antavat rahaa, kunhan sitä vain pyytää. Sannalla ja Mikalla on kaikki lelut ja pelit ja vehkeet, ja talosta löytyy valkoinen sohva ja komea kulissi kodiksi muutenkin. Mutta kulissi ei ole koti, eikä perhe harmoninen, vaikka ulkopuolelta kaikki näyttäisi täydelliseltä. Taloudelliseen varmuuteen ja hyvään asemaan päässeet vanhemmat puskevat lapsiaankin samalle tielle, järkevyyteen ja turvaan, pois unelmien ja intohimojen houkuttelevalta polulta. Jännitteet kasvavat, tunteet kuohuvat, perhesuhteet menevät niin solmuun ettei niitä saa enää samanlaisiksi setvittyä. Raha mahdollistaa paljon – mutta ei pelasta.

Tuomo Rämön kirjoittama ja ohjaama kantaesitysnäytelmä sai ensi-iltansa jo tammikuun lopulla, mutta vihdoin ehdin minäkin tämän perhetarinan pariin. Odotukset olivat suuret, eivätkä vähiten sen vuoksi, että aiemmista näkemistäni 80- ja 90-lukujen muistelunäytelmistä olen kovasti pitänyt. Nuo näytelmät, Veikko Nuutisen Pasi Was Here ja Anna Brotkinin ja Juho Mantereen Uuteen nousuun eivät toki millään tavalla liity Onnekkaisiin, mutta samoja piirteitä kaikissa on, aina useammalla aikatasolla operoinnista ja sen tutkimisesta, miten mennyt vaikuttaa nykyhetkeen, lähtien. Jokainen on silti aivan eri teoksensa, vaikka samoja tunteita olen kaikkien näiden teosten katsomossa kokenut. Ainakin alitajuisesti näytelmät myös keskustelevat toistensa kanssa kiinnostavasti. Ehkä kyse on siitä, että ne laajentavat tapaa käsitellä kuvaamiaan vuosikymmeniä, ja toisaalta osuvat kaikki myös samaan aikaan ja samoihin kysymyksiin, ajatuksiin ja teemoihin. Onnekkaat keskittyy ennen kaikkea perhesuhteisiin, lasten kasvutarinoihin, vanhempien tekojen vaikutuksiin ja menetyksiin. Rämön teksti on hieno ja tarkka, kaikissa yksityiskohdissaan ja nyansseissaan raastava, kipeä, hauska ja kauniskin. Kuten jo mainittu, minulla oli siis suuret odotukset tätä näytelmää kohtaan, eikä turhaan. On nimittäin sitten ihan just sellaista teatteria, josta eniten pidän – syvälle menevää, vahvasti tuntuvaa ja vaikeita asioita kaihtamatonta, inhimillistä ja vilpitöntä.

Rämö on kirjoittanut ja ohjannut näytelmän, jossa mennään terävästi perhe-elämään ja yhden perheen tarinaan kahden sisaruksen kautta. Erityisesti se, miten Onnekkaat taiteilee tunteiden ja tunnelmien välillä on hyvin vaikuttavaa, esitys pistää yleisön epämiellyttävien tunteiden keskelle, mutta tarjoaa vastapainoksi niin huumoria kuin vähemmän hyökkääviä ikäviä tunteita. Nostan esiin kaksi kohtausta, jotka itse koin vahvasti ja jotka ovat todella hienot. Ensimmäisessä perhe on ravintolassa, ja pointin todistaakseen isä Markku lähettää tarjoilijan hakemaan avattavaksi arvokkaan viinipullon toisensa jälkeen, kun edellinen ei kelpaa. Asema, sitä isä todistaa, ja sitä hän haluaa lastensakin tavoittelevan. On parempi olla se, joka viiniä tilaa, ei se, joka sitä pöytään kantaa. Tässä kohtauksessa tuntuu katsomossakin vaikealta, perheen lasten häpeä ja turhautuminen tuodaan esiin taitavasti ja kohtaukselle myös annetaan aikaa, eikä sitä lopeteta turhan aikaisin, vaikka se tuntuisi turvallisemmalta kuin pitkittää tilannetta "liian" pitkään, kuten nyt. Toinen kohtaus sijoittuu jouluun ja perheen kotiin. Paikalla on koko jo toisistaan erilleen ajautunut perhe sekä Sannan kumppani Myrsky (Tuomas Korkia-aho), ja tunnelma kaikkea muuta kuin jouluinen. Alkoholisoitunut Mika laukoo mielipiteitään suoraan, sairastunut äiti haluaa kuunnella Mambaa, vanhentunut isä selvittelee epätoivoisesti sotkussa olevia jouluvaloja ja muurin ympärilleen kasvattanut Sanna yrittää ymmärtää, miten tähän pisteeseen on päädytty, ja miten tästä eteenpäin voisi päästä. Jännitteet purkautuvat, tunteet kuohuvat, eikä kukaan säästy siltä. Joulukohtaus lienee suosikkini koko näytelmässä, se on niin täynnä tunnetta ja rivien väliin haudattuja latauksia, kysymyksiä ja kaikkea sitä, mitä perhe on käynyt läpi. En tiedä, onko helpompaa ohjata omaa tekstiään kuin muiden käsikirjoituksia, mutta ohjauksen perusteella Rämö on kyllä omassa tekstissään täysin sisällä ja näkee samaan aikaan sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat tarkalla silmällä.

Minna Välimäen lavastus ja pukusuunnittelu luovat ajankuvaa ja tuovat esiin sekä aikatasoja, hahmojen persoonia että tapahtumapaikkojen henkeä. On niin komeaa ja tyylikästä että, viimeisen päälle hienoa niin kotona kuin ravintoloissa. Perheen vanhempien asut henkivät elintasoa ja onnistumisia, lasten puvustuksessa näkyy sujuvasti ajan kuluminen ja lasten varttuminen aikuiseksi. On ehkä ohjauksellinen ratkaisu tämä, mutta kehuja sille, ettei aikatasolta toiselle mennessä kiirehditty takkeja pukiessa, vaan ne oli aikaa pistää rauhassa päälle, vaikka toiseen hetkeen jo ehdittiin hypätä. Lavastus luo tarinalle onnistuneet raamit ja myös syventää kerrontaa yksityiskohdilla ja rekvisiitalla. On kaikki eri ruokailuvälineet, taitellut lautasliinat ja säteilevät viinilasit, ja toisaalta leffakasetit, My Little Ponyt ja videopelit. Yhdessä Harri Peltosen erinomaisen valosuunnittelun kanssa lavastus luo näyttämölle vahvoja tunnelmia ja merkityksiä. Pidin varsinkin ravintolaprojisoinneista ja siitä, miten väreistä siirryttiin mustavalkoisempaan tunnelmaan. Myös eri tunnelmien valaisu on sopivan vahvaa, mutta ei turhan osoittelevaa, ja ihastelin lattian alta tulevaa valaistusta hautausmaakohtauksissa. Olipa hauska kurkistella lavan alle! Jukka Vierimaan äänisuunnittelu ja musiikki ovat tarkkoja ja hyvin kiinni siinä, mitä lavalla tapahtuu. Pidin etenkin kovalla soitetusta musiikista, sydämenlyönneistä ja painostavasta tunnelmasta. Anu Reijosen naamiointisuunnittelu tuo hahmoille identiteettiä, ja yksityiskohtia myös tarinankerrontaan.

Nenna Tyni ja Markus Järvenpää pelaavat kauniisti yhteen pikkusiskona ja isoveljenä, jotka tutkivat lapsuutensa tapahtumia ja miettivät, miten heistä tuli nämä aikuiset, jotka he nyt ovat. Tyni tekee Sannana vahvan, tarkkanäköisen ja hienosti latautuneen roolin. Siinä missä veli ajautuu hetki hetkeltä enemmän kaaokseen, tytär kasvattaa muurit ympärilleen ja sulkee ihmiset pois. Tyni näyttelee tosi kauniisti sen, miten Sanna kasvaessaan oppii paremmin ja paremmin toimimaan omassa perheessään tavalla, joka on hänelle itselleen edullinen ja mahdollisimman helppo. Milloin myötäillä, milloin pistää vastaan, milloin antaa periksi ja milloin piilottaa unelmansa, sen Sanna pian tietää ja neuvoo isoveljelleenkin. Tynin roolityössä on avoimuutta, joka päästää katsojan lähelle Sannaa, vaikka tämä muuten onkin sulkenut muut kauemmas. Hyvin vahva ja herkkä rooli, tosi onnistuneesti tasapainossa. Markus Järvenpää tekee yhtälailla koskettavan ja tarkan roolin Mikana. Vuosi vuodelta ahdistuneemmaksi kasvava poika etsii itseään ja unelmiaan samalla kun vanhemmat painostavat ja kyseenalaistavat, eikä tilaa mennä kohti haaveitaan ole. Järvenpää tuo roolityöhönsä upeasti nyansseja ja erityisesti sen, kuinka kovasti Mika yrittää pysyä kasassa ja pitää sekasorron loitolla. Epätoivo paistaa ilmeistä ja eleistä, koko olemuksesta, se miten koko ajan menee huonommin ja huonommin. Mutta on mukana myös ihania sisarusten välisiä hetkiä, kiusoittelua ja huumoria, lämpöä ja ymmärrystä, joka tuo Mikan tarinaan kaivattua keveyttä ja onnellisia hetkiä. Alkoholiongelmia on usein teatterissa käsitelty mukahauskalla huumorilla, mutta Onnekkaissa tähän erheeseen ei sorruta. Järvenpää näyttelee Mikan alkoholismin onnistuneesti, ei kärjistetysti tai koomisesti, vaan nimenomaan kipeästi ja surullisesti, yrityksenä hallita omia tunteita mutta lopulta hallitsemattomana kaaoksena.

Mikko Jurkka ja Lumikki Väinämö perheen vanhempien rooleissa tekevät oivallisesti rytmitetyt, kokonaiset ja toimivat roolit. Myös he pelaavat taitavasti yhteen rakentaessaan kuvaa pariskunnasta, joka on kokenut luokkanousun ja haluaa nyt kannustaa lapsensakin tavoittelemaan tätä uutta, turvallista elintasoa. Jurkka on Markun roolissa leppoisa, mutta kaavoihinsa kangistunut ja mielipiteissään jyrkkä mies, joka ei oikein ole perillä lastensa asioista vaikka kenties toisin kuvittelee. Jurkan roolityössä on varmuutta, joka mahdollistaa hienosti näyttelijäntyön nyanssit. Parhaimmillaan roolityö on silloin, kun Markku joutuu myöntämään, että sen enempää hän kuin rahakaan ei voi maailmalle mitään. Väinämö tekee Tuulan roolissa sujuvaa työtä, erityisesti hänen tapansa näyttää hahmon varmuudet ja epävarmuudet on toimiva. Väinämöllä on taito käsitellä draamaa syvällisesti ja tarkasti, ja lukea kohtauksia tosi näppärästi. Hän tarttuu näytelmän huumoriin nokkelasti ja ihmisenkokoisesti, ja Tuulan hahmolle onkin kirjoitettu mainioita (välillä synkän) humoristisia hetkiä. Tuomas Korkia-aho vetäisee varmoin ottein peräti yhdeksän roolia, joista isoimmat ovat Sannan kumppani Myrsky ja apteekkarin paikasta haaveileva proviisori. Etenkin tämä jälkimmäinen hahmo on varsin riemukas, ai että mitä komediaa ja tilannetajua! Ansaitut väliaplodit! Myrskynä Korkia-aho tekee onnistuneen ja hienosti rakennetun roolin kumppaninsa jännitteisten perhesuhteiden keskellä luovivana ulkopuolisena, joka yrittää olla neutraali ja sovitteleva, mutta samalla Sannan puolella. Tämä dynamiikka Myrskyn ja Sannan perheenjäsenten välillä on tosi kiinnostava, ja sitä olisin mielelläni katsonut vielä yhden tai kaksi kohtausta lisääkin. Myös viinipullon toisensa jälkeen hakevana, kohtuuttomien asiakkaiden edessä epätoivoisena tarjoilijana Korkia-aho välittää tunnetilaa vaivattomasti, ja tuo kaikissa muissakin rooleissaan lavalle sujuvaa niin komediallista kuin draamallista kerrontaa.

Huh sentään, olipa tämä hieno! Sanoinkin teatteriseuralaiselleni jo väliajalla, että tämä on sitä minun teatteriani, kun kaikki kärsivät ja tunnelma on ikävä. Onhan se totta, että pidän tarinoista, joissa on isoja (ja usein myös synkkiä) tunteita, syvälle meneviä kipupisteitä ja ongelmia, joita on hankala ratkaista. Tätä kaikkea Onnekkaat tarjoaa, ja tosi taitavasti. Synkkyyttä pelkän synkkyyden vuoksi ei tietenkään kannata tehdä, mutta perusteltu, onnistuneesti kirjoitettu ja pakottomasti näytelty painavuus on todella hienoa kokea teatterin keinoin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että teatterissa on hauskaa ja tulee hyvä mieli, se on arvokasta ja ihanaa, vaan kyllä huomaan vuosienkin päästä muistelevani eniten juuri tällaisia esityksiä kuin Onnekkaat – raskaita, inhimillisiä ja kipeitäkin. Mutta on Onnekkaissa toivoakin! Kuulostaa nyt ehkä tässä tekstissäni siltä, että meno on hirvittävän traagista, eikä niin suinkaan koko aikaa ole, vaan näytelmässä on paljon lempeyttäkin. Paitsi keveyttä huumorin ja oivasti ajoitettujen lämpimien hetkien muodossa, on Rämö kirjoittanut näytelmään myös tärkeän kipinän siitä, että uuden mahdollisuuden voi antaa ja saada, ja että anteeksi voi myös antaa ja saada. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta siihen ei tarvitse jäädä liian tiukasti kiinni. Huominen voi aina olla parempi.

Disco Pigs @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Janne Vasama

Näin Disco Pigs-näytelmän 7.3.

Nasu (Vilma Kinnunen) ja Possu (Miikka Wallin) ovat olleet ystäviä vauvasta saakka, syntyneet samassa sairaalassa lähes samalla hetkellä, ja siitä lähtien tuijottaneet toistensa sieluun. Naapureina asuvat nuoret täyttävät nyt seitsemäntoista, lähestyvät aikuisuutta, kokevat kuohuja ja mullistuksia. Mutta heidän maailmassaan, omassa kuplassaan, ovat vain he kaksi. Possu on kuningas, Nasu on kuningatar, eikä muilla ole väliä. He tuhoavat Bay Cityn, tekevät mitä haluavat, eivät kuuntele ketään. Mutta kun Possun väkivaltaisuus ja holtittomuus ottaa aina vain uusia kierroksia, ja Nasu haaveilee toisenlaisesta elämästä, katsoo merta ja kaihoaa jotain erilaista, alkaa syvälle juurtunut ystävyys horjua. Kestääkö symbioottisena tähän saakka säilynyt suhde sen, vai räjähtääkö yritys johonkin uuteen täysin käsiin?

Irlantilaisen Enda Walshin kirjoittama Disco Pigs-näytelmä on jo vuodelta 1996, mutta nuoruuden kuvauksessaan ja syvien tunteiden äärelle menemisessään teksti on kiinni myös tässä ajassa, ja toisaalta ajaton. Näytelmän on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka alkuperäistä käännöstä on Lauri Maijalan näppärästi rytmitetyssä ohjauksessa sovitettu Lahteen ja 2020-luvulle. Raju kahden hengen näytelmä on suorapuheinen, herkkä ja kiivas, vimmaisuudessaan ja vauhdissaan hengästyttävä. Ystävyyden, eron, rakkauden, uskallisuuden ja kasvamisen teemoja tarkkanäköisesti ja kipeästi käsittelevä teksti on parhaimmillaan silloin, kun se on rehellisimmillään. Kun Possu ja Nasu pysähtyvät oikeiden tunteiden, syvältä kumpuavien tunnustusten ja isojen kysymysten äärelle, tavoittaa esitys jotain todella aitoa ja lujasti iskevää. Nämä hetket Maijalan ohjaus myös tunnistaa, ja malttaa antaa niille tilaa kaaoksen ja kiivauden keskellä. Sillä sitä on myös tarjolla, aivan runsaastikin, Kinnunen ja Wallin pääsevät lavalla kyllä revittelemään oikein kunnolla ja meininkiä riittää. Maijalan ohjaus pitää esityksen tasapainossa, mutta turhaan mitään rajoittamatta. Teksti on ajoittain tosi tiivistä, ja välillä rönsyilee moneen suuntaan, eikä tätä voisi lavalle kovin sliipattuna tuodakaan, sitä eivät näytelmän hahmot sallisi. Disco Pigs on siitä hieno näytelmä, että lavalla kaikki tapahtuu tarinan päähenkilöiden ehdoilla ja heidän vaikutuksestaan. Possu ja Nasu ovat omassa maailmassaan kahdestaan, haistattelevat kaikelle ja kaikille muulle, vanhemmilleenkin, eivätkä uhraa ajatustakaan millekään mitä heidän kuplansa ulkopuolella tapahtuu. Kun tämä kupla poksahtaa, kun ulkomaailma työntyy väkisin lähemmäs, kun ei enää voi elää omassa sadussaan, näytelmä nousee uudelle tasolle. Viimeiset noin kaksikymmentä minuuttia pitävät otteessaan erityisen tiukasti, vaikka jännitettä luodaan taidokkaasti alusta saakka. Jos jostain pitää kiinni liian kovaa, murtuuko se? Vai repäisee itsensä irti, kauas, eikä koskaan palaa? Tätä kysymystä, itsenäistymistä, aikuistumista ja itsensä etsimistä, Disco Pigs terävästi tarkastelee.

Visuaalisesti esitys on oikein toimiva, fokus on sopivasti näyttelijäntyössä ja Maijalan lavastukselliset ja tarpeistolliset ratkaisut sekä puvustus (työryhmä Laura Mykrän johdolla) tukevat tarinankerrontaa ja hahmojen rakentumista sujuvasti. Puvustus sopii molemmille hahmoille tosi hyvin, heillä on selvästi oma tyylinsä ja yksityiskohtia riittää. Discopalatsissa molemmat ovat kuin suoraan sadusta, kuten tarinan siihen hetkeen sopiikin. Pidin kovasti kaikista näyttämökuvista, siitä miten Possun ja Nasun maailma lavalle luodaan ja millaisia heidän kantapaikkansa Bay Cityssä ovat. Jyri Suomisen valosuunnittelu on erinomaista ja olennainen osa teoksen dramaturgiaa. Eritoten discopallolla ja lattialla liikkuvilla valoilla tuodaan tarinaan paljon syvyyttä ja tarinallisesti merkityksellisiä sävyjä. Huvisaaristo-kohtaus tuhansine tähtineen on aivan upea. Tatu Virtamon äänisuunnittelussa on monia oivallisia hetkiä, ja sikajuhlakohtauksissa äänen ja valon iskut ovat tarkasti ja tehokkaasti kohdillaan. Taustalle pariin otteeseen projisoituja sikavideoita en ihan saanut kokonaisuuteen liitettyä, ne tuntuvat irrallisilta ja vievät huomiota tarinalta. Äänitehosteensa kautta videot toki liitetään yhteen lopun käänteistä ja Possun point of no returniin, mutta yhteys jää aika ohueksi. Muuten projisoinnit toimivat, ja videon käyttö sopii pariin kohtaukseen mainiosti.

Vilma Kinnunen ja Miikka Wallin pelaavat yhteen äärimmäisen hienosti, heidän käsissään Nasun ja Possun suhde kaikkine nyansseineen tulee lavalle uskottavasti ja vaivattomasti. Kahden kuin kohtalon vaikutuksesta yhteen päätyneen nuoren maailma on heidän itsensä muovaama, ja läheinen suhde liiankin toisistaan riippuvainen. Kinnunen ja Wallin tekevät roolityönsä tosi fiksusti ja tarkkanäköisesti, heittäytyvät Bay Cityn kaduille ja kujille sydän auki ja tuovat näkyväksi Possun ja Nasun syvimmätkin tunteet. Kaksikon näyttelijäntyö täyttää pienen näyttämön ääriään myöten, kiivaiden nuorten hektinen energia yltää katsomoon ja ravistelee. Molemmat tavoittavat roolitöissään hahmojensa yksityiskohdat ja pinnan alle haudatut totuudet, haavoittuvuuden ja epävarmuuden. Wallin on Possun roolissa räjähtävä ja kylmäävä, hienosti kiinni sekä Possun ehdottomuudessa että niissä hetkissä, kun Possun varmuus järkkyy. Nuorukainen puhkuu näyttämisenhalua ja itsevarmuutta, tietää olevansa kingi eikä pelkää nousta ketään vastaan. Mutta sitten on Nasu, joka saa Possun tunteet sekaisin, josta Possu aina haluaa pitää kiinni, jota Possu ei koskaan päästä lähtemään. Wallin tekee tosi hienon ja monitasoisen roolin, avaa Possun lavalle kaikkine kerroksineen ja antaa tilan kaikille tämän kokemuksille. Kinnusen roolityö Nasuna on myös monitasoinen ja tosi hieno, hän näyttelee herkällä otteella Nasun pikkuhiljaisen, alati kasvavan kaipuun johonkin muuhun. Samalla Nasua riipii rakkaus Possuun, kaiken vanhan tuttuus ja ystävyyden tuoma turva. Kinnusen tapa tulkita Nasun tunteita ja läpi käymiä ajatuksia päästää katsojan tosi lähelle hahmoa, hän rakentaa roolityönsä avoimesti ja suorasti. Pidin varsinkin siitä, miten Kinnunen näyttelee Nasun niissä hetkissä, joissa tämä tavallaan haastaa, tai ainakin hieman verbaalisesti tönii Possua, kuten rakkauden väristä kysyessään tai saatuaan baarissa turpaansa. Intensiivistä ja vilpitöntä näyttelemistä alusta loppuun molemmilta, hurjaa ja herkkää. Vau!

Puhutteleva ja koskettava esityskokemus, tykkäsin! Mainitaan vielä ainakin musiikki, joka on just eikä melkein erinomaisesti valittu, ja eritoten alun Total Eclipse of the Heart Kinnusen ja Wallinin esittämänä on hieno. En tiedä, pitääkö Disco Pigsin kohdalla mainita kiroilu, mutta mainitaan nyt kuitenkin, kun sitä reippaasti on. Vittua tosiaan viljellään joka väliin, mutta se solahtaa kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Toki meikä ei kiroilusta niin välitä, mutta koska teksti onnistuu keräämään ylenmääräisellä kiroilulla tehoa eikä menettämään sitä, eivät voimasanat aiheuttaneet minussa nyrpistelyä. Ja siis hahmojen suuhunhan se sopii täydellisesti! En ehkä saanut Disco Pigsiltä ihan sitä, mitä etukäteen odotin, vaan se ei haittaa, sillä sain tältä näytelmältä paljon. Teos on hyvin vaikuttava ja väkevä, suora tavalla jota ei aina teatterissa näe, ja raju olematta turhaan ylitsevuotavan raastava tai synkkä. Tragikomediaksi tätä kutsutaan, mutta nauru jäi ehkä tragedian jalkoihin vähän. Huumoria kyllä on, ja tosi toimivaa sellaista, suorapuheista kuten teksti muutenkin. Silti tässä on sellaista riipivää nuoruuden kipuilua, isoja vaikeita päätöksiä ja surullista ehdottomuutta ja irti päästämisen vaikeutta, joka ehkä nostaa tragedian vallitsevaksi tunnelmaksi. Kuitenkin pieniä valonkipinöitä on siellä täällä, kevyitä hetkiä, toivoa seesteisemmästä hetkestä. Tyynempi huominen. Onko se mahdollinen? Mikä on sen hinta?

Se saattaa olla ihminen @ Ryhmäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmis!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Se saattaa olla ihminen-näytelmän 28.2.

Kirjailija Elli (Laura Rämä) on pudonnut ystävänsä Sonjan hautajaisissa tämän avonaiseen hautaan, suoraan arkun päälle. Takki savessa, käsi veressä hän nyt odottaa päivystyksessä, että pääsee lääkärin tarkastettavaksi. Mukana on Sonjan veli Sami (Anssi Niemi), hänkin Ellin ystävä. Kesken kaiken Elli näkee meren ja kaiken mitä se kantaa mukanaan, tuntee alitajuntansa kiskovan häntä kohti jotain vielä tuntematonta, tietää mistä hänen uusi romaaninsa alkaa. Kirjoittaminen vie Ellin sulkemisuhan alla olevaan sairaalaan, psykiatri Mauri Nastolan (Robin Svartström) työhuoneeseen ja lannistuneeseen mieleen. Teksti herättää eloon Marian (Annimaria Fabritius), merestä löytyneen naisen, joka ei muista mitään. Triangelin kilahduksella paikalle saapuu kerta toisensa jälkeen Jauhonen (Fabritius), josta Elli ei ota selvää. Kirja vie Ellin mukanaan, fiktio sekoittuu omiin muistoihin ja ajatuksiin, sivuille eksyy totta ja todellisuuteen tarinoita. Kumma syyllisyys painaa, historia, oma ja maailman, kolkuttaa mielessä. Suru purkautuu näppäimistölle, romaani kannattelee. Mutta voiko fiktioon paeta lopullisesti, vai täytyykö todellisuus kohdata?

Marjo Niemen kirjoittaman näytelmän on Ryhmikseen ohjannut Anna Jaanisoo, ja tämä monitasoinen, unenomainen, monimutkainen, hauska ja herkkä teksti nousee näyttämölle tosi hienosti. Se saattaa olla ihminen seikkailee todellisen elämän ja kirjailijan mielikuvituksen välillä, laittaa faktan ja fiktion limittäin, eikä päästä katsojaa turhan helpolla. Mikään ylivoimaisen hankala seurattava tämä tarina ei ole, ja kärryillä pysyy, mutta hieman vaivaa on nähtävä jotta saa kiinni rivien välissä annetuista viesteistä ja asioiden yhteyksistä toisiinsa. Haastavuus ja rakenteen ratkaisut kuitenkin ovat perusteltuja ja tuovat näytelmään pelkästään hyvää, ja tietenkin tekevät tästä näytelmästä juuri niin onnistuneen kuin se on. Rakastin sitä, miten Ellin mielikuvitus ja hänen kirjoittamansa tarina saa lavalla tilaa, ihan konkreettisesti, ja kuinka kirjailijan luomat hahmot keskustelevat ja väittelevät itseään kirjoittavan kirjailijan kanssa. Itsekin pöytälaatikkotarinoita rustailleena pystyin jollain tasolla samaistumaan luovaan työhön ja henkilöhahmojen itsepäisyyteen, ja on muutenkin mielenkiintoinen ja ihana valinta antaa fiktiolle näin iso rooli kokonaisuudessa. Ellille hänen luomansa tarina ja hahmot ovat kaikennieleviä, tekeillä oleva romaani pitää hänet otteessaan niin tiukasti että oikea elämä, arkimaailma, ystävät ja tavalliset asiat jäävät sivuun ja taustalle. Kun päänsisäinen maailma kutsuu, ei ystävän surua tai omaa menneisyyttä ehdi käsittelemään. Pidin tekstissä kovasti varsinkin siitä, miten se keskittyy Ellin tarinaan hyvällä rytmillä ja intensiteetillä, valiten onnistuneesti mitä näyttää ja mitä jättää pois. Sivuhahmot saavat kasvaa sen verran kuin tarvitsee, mutta fokus on koko ajan Ellissä ja hänen kokemuksissaan, joka toimii tässä tarinassa erinomaisesti. Näytelmässä on paljon teemoja yksilötasolta maailmanhistoriaan ja sen käänteisiin saakka, joten tiukka rajaus yhden hahmon kokemuksiin on hyvin tarpeellinen. Minua jäi kyllä kiinnostamaan varsinkin Samin tarina, jota nyt kerrottiin hänen surunsa, tuskansa ja alamäkensä selvästi näyttäen, mutta siihen sen tarkemmin menemättä. Näytelmän monet teemat itsessään jäävät välillä melko pintapuolisiksi, mutta minua se ei pahemmin häirinnyt. Ne tulevat esiin, jättävät ajatuksiin jäljen, ja nousevat vielä myöhemmin mietityttämään ja pohdituttamaan. Kaikkea ei tarvitsekaan esityksen aikana katsojalle antaa, vaan aivotyötä voi jättää myös kotimatkalle ja senkin jälkeen. Sen tämä esitys todella tekee.

Jaanisoon ohjaus on hienovireistä ja vilpitöntä, onnistuneesti viipyilevää ja hieman todellisuudesta irrallaan, mutta tarvittaessa myös tosi terävää ja napakkaa. Ilahduin ratkaisusta asettaa näyttelijät valmistautumaan esitykseen yleisön edessä, teippaamaan mikkejä, pukemaan roolivaatteita ja asettelemaan tavaroita ennen näytelmän maailmaan hyppäämistä. Lavan ja yleisön välinen "kuoppa", jossa näyttelijät pukevat roolihahmot päälleen, on myös esityksen äänimaailman sydän. Livenä soitettu musiikki ja monilla välineillä kopsutellut, naputellut ja puhallellut äänitehosteet ovat mainio tapa tehdä näkyväksi äänisuunnittelu, joka on oleellinen osa esitystä, mutta usein piilossa. Nyt äänet syntyvät katsojien silmien edessä, taitavilla ja oivaltavilla tavoilla. K Rasilan lavastussuunnittelu on tyylikästä ja antaa tarinalle toimivat raamit. Nastolan työhuonetta, puista venettä, olisi tehnyt mieli päästä tukiskelemaan lähemmin, mitä aarteita sieltä löytyisikään! Ville Mäkelän valosuunnittelu on saumattomasti yhteistyössä lavastuksen kanssa, ja ylipäätään tosi hienoa ja tarkkaa. Varsinkin suorakaiteena seiniä pitkin siirtyvä valo jäi mieleen. Hilla Ruuskan pukusuunnittelu on tyylikästä sekin, ja onnistuneesti yksityiskohtaista ja hahmoille sopivaa. Pidin etenkin Jauhosen ja Marian asuista, sekä siitä, että Samin hautajaispuvun hihassa on pikkuisen savea, onhan hän auttanut yltä päältä mudassa olevan Ellin ylös haudasta. Visuaalisen ilmeen värivalinnat ansaitsevat erityismaininnan, kaikki näyttämökuvat ovat tosi hienoja ja välittävät tarinaa sujuvasti.

Elliä näyttelevä Laura Rämä sujahtaa hahmoonsa niin sujuvasti, että jokainen nyanssi ja vivahde tulee näyttelijäntyöstä vahvasti läpi. Rämän tapa tehdä roolia on vaivaton ja yksityiskohtainen, hän tuo lavalle kaiken mitä Elli käy läpi eikä piilottele mitään. Elli on ristiriitainen ihminen, ristiriitaisessa tilanteessa, eksyksissä mutta vahvasti kohti päämääräänsä menossa. Kaunokirjalliseen työhön uppoava nainen kamppailee menneisyytensä, ystävänsä menettämisen, luokkanousunsa aiheuttamien tunnontuskien ja kysymysten sekä minäkäsityksensä keskellä. Rämän roolityö on tarkkanäköinen ja herkällä korvalla hahmoa kuunteleva, hän on roolissaan erinomainen ja näyttelemistä on ilo katsoa. Anssi Niemi kuljettaa Samin tarinaa onnistuneesti ja tuo roolihahmoon taitavasti paljon syvyyttä, vaikka tämä ei valtavia aikoja lavalla olekaan. Kirjoitinkin jo ylempänä, että Samin tarina jäi enemmänkin kiinnostamaan, ja siihen on myös syynsä. Rikkaat poikarukat, joilla on vaikeaa, ovat varsinkin kirjallisuudessa jo monet meikäläisen suosikkihahmoja, mutta tätä hahmotyyppiä en ole lavalla nähnyt ainakaan kovin montaa kertaa, jos koskaan. Mutta nyt olen, ja kyllähän siskonsa menettämisen aiheuttaman surun ja ahdistuksen kanssa kamppaileva, lohdutusta kaipaava Sami on hyvin koskettava hahmo. Niemi myös näyttelee Samin tunteet ja hädän tosi hienosti ja aidosti, teki mieli itse hypätä lavalle häntä halaamaan kun Elli käänsi selkänsä ja rupesi tietokonetta naputtamaan. Samin ja Ellin välisissä kohtauksissa näkyy hienosti hahmojen välinen historia, se, että heidän ystävyytensä on sen verran syvällä ja pitkäaikaista, että toiselle voi tiuskia ja korottaa ääntään, eikä se ole maailmanloppu. Kaikesta pääsee yli, vaikka olisi vaikeaakin, mutta ihan miten tahansa ei toista silti ehkä kannattaisi kohdella. Rämä ja Niemi näyttelevät hahmojensa dynamiikan näppärästi, ja oli tosi kiva nähdä tarinassa nimenomaan ystävyyssuhde, ei romanttista suhdetta.

Robin Svartström on psykiatri Mauri Nastolan roolissa äärettömän ihana, miten veikeää, monitasoista ja hienosti rakennettua näyttelijäntyötä! Jos Rämä sujahtaa rooliinsa sujuvasti, niin tekee ehdottomasti myös Svartström. Jokainen yksityiskohta, ilme, ele, liike ja äänensävy on enemmän kuin kohdillaan, eikä Svartströmin roolityötä voi kuin ihailla. Hän tavoittaa niin komedian, tragedian, näiden yhdistelmän kuin kaikkien muidenkin lavalla vilahtavien tyylilajien nyanssit, ja välittää vaivatta sekä Maurin persoonan, tämän läpi käymät tunteet ja ajatukset kuin senkin, että Mauri on Ellin luoma fiktiivinen hahmo. Erityispisteet runojen lukemisesta, valloittavia hetkiä. Annimaria Fabritius tekee kaksoisroolin Mariana ja Jauhosena, ja eläytyy mainiolla otteella niin merestä löytyneen, tuntemattoman ja unohduksen sumussa elävän naisen kuin jämäkän, veneiden korjaamiseen intohimolla suhtautuvan poliisin rooliin. Fabritius on lavalla hyvin läsnä ja nappaa tarkasti kiinni tunnelman muutoksista ja hahmojen tekemistä päätöksistä ja päätelmistä. Erityisesti viimeinen kohtaus, jossa Maria nähdään, on Fabritiukselta hienosti ja kiinnostavasti, sopivan salaperäisesti näytelty. Minna Suuronen näyttelee kolme roolia, lakonisen päivystyslääkärin, Ellin äidin Teijan ja Samin äidin Katariinan osat. Suurosella on kaikkiin rooleihinsa toimiva ote, ja varsinkin Teijana hän jää mieleen. Näyttelijäntyö on monitasoista ja monipuolista, hahmosta riippuen komediallista, koskettavaa, väkevää ja hieman omassa maailmassaan olevaa. Koko viiden näyttelijän porukka sekä näyttelee mainiosti ja pelaa vaivattomasti yhteen, että soittaa ja luo teoksen äänimaisemaa sujuvin ottein.

Se saattaa olla ihminen – pidän muuten tosi paljon sekä esityksen nimestä että varsinkin siitä, mistä se tulee ja että juuri tämä lause on valittu näytelmälle nimeksi – oli minulle vähän yllättäväkin hitti. En etukäteen ihan tiennyt, millaista tarinaa tai hahmoja odottaa, mutta niinhän se on parasta teatteriin mennäkin, puhtaalta pöydältä. Tämän näytelmän kohdalla niin teksti, tarina, hahmot kuin esityksen toteutustapa osoittautuivat juuri sellaiseksi kokonaisuudeksi, joka todella puhutteli ja iski. Pidin monista ratkaisuista kovasti, sain nauttia vahvasta ja luontevasta näyttelijäntyöstä, ja upota kiehtovaan toden ja fiktion verkkoon. Näytelmä on myös todella hyvä tragikomedia, se sopii tyylilajiinsa erinomaisesti ja on sekä traagisuudessaan että koomisuudessaan inhimillinen. Se saattaa olla ihminen ei ole rakenteensa ja tarinankerronnan tavan puolesta helpointa näkemääni teatteria, mutta vaikka katsomossa välillä ohjautuu epämukavuusalueelle ja saa laittaa aivot hyrräämään, että saa kiinni kaikista nyansseista, on näytelmän katsominen palkitsevaa ja siitä saa irti paljon.

Harjoituksia seuraamassa: Huokausten laakso @ Lahden Lauantainäyttämö

kuvat © Susanna Salmi

Sain Lahden Lauantainäyttämöltä kutsun tulla seuraamaan heidän 9.3. ensi-iltansa saavan Huokausten laakso-näytelmänsä harjoituksia. Lauantainäyttämö on toiminut jo vuodesta 1984, eli viime vuonna vietettiin teatterin 40-vuotisjuhlia, ja siellä tehdään kunnianhimoista ja korkeatasoista harrastajateatteria. Ilokseni treenipäivä sopi kalenteriin, joten hyppäsin junaan kohti Lahtea ja suuntasin mielenkiinnolla Pikkuteatterin katsomoon. Ensi-iltaan oli treenipäivänä enää vajaa viikko aikaa, joten paljon on jo valmiina niin lavastuksen kuin treenattujen kohtaustenkin muodossa. Hienosäätöä, harjoiteltavaa, hiottavaa, kokeiltavaa ja kerrattavaa kuitenkin riittää edelleen. Meno on näkemäni perusteella jo varmaa, tästä on tulossa hieno juttu! Näytelmän ohjaa Lauantainäyttämölle Tapani Kalliomäki, joka ohjasi myös heidän edellisen tuotantonsa, Skavabölen pojat. Tämä Huokausten laakso onkin Skavan jatko-osa, eli mukana on tuttuja hahmoja ja tunnelmaa. Olipa hauskaa päästä kulissien taakse vähän kurkkaamaan, kuinka tämä näytelmä rakentuu, ja kiva kuulla työryhmän kertomana treenikaudesta, teatterin harrastamisesta yleensä ja prosessista juuri tämän näytelmän kohdalla.

Huokausten laakso on Antti Raivion kirjoittama näytelmä, joka jatkaa siis Skavabölen pojat-näytelmän tarinaa, mutta on sille itsenäinen jatko-osa. Moni näyttelijä Lauantainäyttämön Skavasta onkin myös Huokausten laaksossa mukana, ja mukaan on tullut myös uusia esiintyjiä. Niin hahmot kuin tarinan maailma ovat siis jo suurimmalle osalle työryhmästä tuttuja edellisestä produktiosta, mutta uuden tekstin ollessa kyseessä, on treenikaudella ollut edessä myös yllätyksiä ja tehtäviä ratkaisuja ja päätöksiä. Näytelmäprojektissa liikkeelle lähtemisestä ohjaaja Kalliomäki kertoi seuraavaa: ensin valitaan teksti, sitten pidetään näyttelijöiden koe-esiintymiset ja jaetaan roolit. Nyt moni rooli olikin jo valmiiksi jaettu, sillä Skavabölen pojissa nähdyt näyttelijät esittävät samoja hahmoja myös Huokausten laaksossa. Kun kaikki näyttelijät ovat kasassa, teksti luetaan, siitä keskustellaan ja hahmotetaan kokonaisuutta. Itse treenaaminen lähtee Kalliomäen mukaan liikkeelle heti kohtauksista, joita lähestytään improvisaation, kokeilujen ja eri tekotapojen testailun kautta. Kalliomäki kertoo, että hän etsii kohtauksista niiden tärkeimmän sisällön, sen, mitä kussakin kohtauksessa pitää tulla esille, ja kohtauksen muotoa aletaan sitten rakentamaan tämän pääpointin ympärille. Tekeminen on vapaata ja kaikenlaisia ideoita on lupa kokeilla, ennen kuin toimiva tapa löytyy. Se visio tai ajatus, joka aluksi on ollut mielessä, saattaa muuttua treenien aikana paljonkin.

Lauantainäyttämön treenikausi Huokausten laakson kimpussa on alkanut syyskuun alussa, ja jatkuu aina ensi-iltaan saakka. Yhteensä treenikertoja on yli 70, ja treenit kestävät usein 4-6 tuntia. Harjoitusmäärissä produktio ei siis ammattiteatterille kalpene! Kalliomäki kehuukin porukan sitoutuneisuutta ja intoa olla mukana esityksessä – teatteri on aikaavievä harrastus, mutta ohjaaja kuvailee sydäntälämmittäväksi sitä, kuinka työryhmän kesken on muodostunut joukkuehenki ja kuinka yhdessä tekeminen toimii. Myös näyttelijöiltä ja työryhmältä kysyttäessä teatterin tekemisessä ja Huokausten laakson treenaamisessa parhaaksi ja hauskimmaksi asiaksi kerrotaan porukka ja pähkähullu huumori. Myös yhteinen teatterikupla erilaisten ihmisten kesken, toisten tukeminen ja luottamus yhdessä tekemiseen tulevat esille teatteriharrastuksen parhaina puolina. Haastavinta treeneissä on kuulemma nopeat vaihdot kulisseissa, joissa on vain vähän tilaa, kuorolaulu, ja joskus myös jaksaminen, kun treenejä on vaikkapa työpäivän jälkeen.

Seuraamissani treeneissä lähdettiin liikkeelle siitä, että roudattiin lavasteet paikoilleen ja valmisteltiin lava kohtausten harjoittelemista varten. Aikaa oli myös kuulumisten vaihtamiselle ja eväiden syömiselle, sekä roolivaatteiden miettimiselle ja tutkimiselle. Varsinaiset harjoitukset lähtivät liikkeelle kohtauksesta, johon oli viime treeneissä lopeteltu. Yhteensä sen parin tunnin aikana, jonka harjoituksissa olin, harjoiteltiin noin viittä eri kohtausta. Treeneissä keskityttiin muun muassa repliikkien ajoituksiin, painotuksiin, nyansseihin ja tauotukseen, sekä siihen, mitä repliikkien taakse latautuu ja millaisen tunnetilan kautta ne lausutaan. Tässä kokeiltiin myös eri versioita ja eri tunnelatausta, niin pelkästään replojen kohdalla kuin myös yhdistettynä näyttelijän olemukseen ja liikkumiseen lavalla. Lavalla liikkumista katsottiin noin muutenkin, kulkuja tilanteesta toiseen, asemoitumista lavalle suhteessa toisiin näyttelijöihin ja lavasteisiin, sekä vaihtojen sujuvuutta ja rytmiä. Kohtausten tekemistä ja intensiteettiä sekä dialogin dynamiikkaa testaillessa versiot saattavat olla toisistaan aika erilaisiakin, joskus uusi idea on parempi, joskus palataan vanhaan tapaan tehdä. Treeneihin mahtui myös tanssia ja sitä hieman haastavaksi mainittua kuorolaulua, joka kylläkin soi varsin hienosti. Kuorolaulun kuunneltuani minun olikin jo aika lähteä kotimatkalle, vaikka treenit vielä jatkuivatkin. Vähän olisi mieli tehnyt jäädä vakoilemaan, mitä vielä harjoitellaan, ja millaisia juttuja lavalle on tulossa... Onneksi pääsen näkemään Huokausten laakson pian vielä valmiinakin! Onpa kiva sitten nähdä nämä nyt harjoitellut kohtaukset osana kokonaisuutta, saa nähdä ovatko ne vielä muuttuneet, vai nähtiinkö seuraamissani keskiviikkotreeneissä jo lopulliset tavat tehdä näitä kohtauksia.

Kiitos kutsusta treeneihin Lauantainäyttämö, ja kiitos työryhmälle että sain tulla! Oli oikein mukavaa, harjoitusten katsominen on tosi mielenkiintoista ja avartaa myös esityskokemusta sitten kun sen aika on. Olen itsekin erityisesti nyt peksin ja käsikirjoitus-, valokuvaus-, lavastus- ja sanoitushommien myötä, mutta myös yläasteaikoinani teatteriryhmässä näytellessäni, kuluttanut aikaani teatterikuplassa ja niin treenejä katsomassa kuin itse treenaamassa. Ja onhan se ihan parasta, olla osa yhteistä prokkista ja kokea matka ekoista tapaamisista valmiiseen esitykseen. Olikin siis paitsi jännää ja kiinnostavaa nähdä, millä tavoin Lauantainäyttämöllä treenataan ja millainen meininki harjoituksissa on, myös tuttua ja inspiroivaa piipahtaa teatteriharjoituksissa. On se teatteri vaan sellainen taikamaailma ja koukuttava juttu, että vie täysin mukanaan.

Straight Acting @ & Espoon teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos &!

kuvat © Vilma Vantola

Näin Straight Actingin teoksen Espoon ensi-illassa 25.2.

Anssi Niemen sooloteos Straight Acting sai kantaesityksensä Teater Viiruksessa keväällä 2023, ja on sen jälkeen käynyt kiertueella useammalla paikkakunnalla. Ja nyt on tämä railakas ja herkkä monologi laskeutuu hetkeksi Espooseen, kaikkien pk-seutulaisten (ja meidän muidenkin eteläsuomalaisten) onneksi ja iloksi. Minulle tämä olikin jo toinen kerta esityksen äärellä, sillä näin Straight Actingin viime syksynä sen vieraillessa Tampereella. Pidin tästä paljon silloin, joten palasin katsomoon – ja erinomaisesti kesti teos toisenkin katselukerran! Esitys tutkii seksuaalisuutta, identiteettiä, miesnäyttelijyyttä, rooleja, sisäistettyä homofobiaa ja uskottavaa esiintymistä, muun muassa. Millaisia rooleja tarjotaan näyttelijälle, joka on homo? Vaikuttaako homous siihen, että on uskottava miesnäyttelijä? Millaisista rooleista miesnäyttelijä unelmoi? Mikä on hahmon suhde itseen ja pitääkö sellainen olla?

Straight Acting on Niemen itsensä kirjoittama, ohjaama ja näyttelemä teos, ja lisäksi työryhmässä ovat mukana dramaturgi Rasmus Arikka, äänisuunnittelija Vili Pääkkö, valosuunnittelija Jaakko Sirainen, koreografi ja liikkeellinen neuvonantaja Suvi Kemppainen sekä tuottaja Tinni Torikka. Tekniikkaa ajaa Vilma Vantola. Monologi, tuo teatterin kuningaslaji, vaatii esittäjältään paljon, sillä vaikka päällä olisi rooli, kuten tässä välillä, lavalla ollaan silti yksin yleisön edessä. Yhden esittäjän teokset kaatuvat tai nousevat esittäjänsä mukana, eikä Niemellä tässä suhteessa ole lainkaan huolta – hänen näyttelijäntyönsä on varmaa, rentoa, keskustelevaa ja pakotonta. Teksti on sujuvasti rytmitettyä, tarkkaa, terävää ja nokkelaa, se haastaa yleisöä, naurattaa, herättää ajatuksia, viihdyttää ja nostaa esiin oikean elämän ja maailman tilanteita toimivalla otteella. Niemen tavassa olla lavalla, ottaa yleisönsä ja ilmentää niin komediaa, puhedraamaa, liikkeellistä esiintymistä kuin neljättä seinää rikkovaa suoraan yleisölle puhumista on vaivattomuutta, joka syventää esitystä ja sen tunnelmia.

Esitys liikkuu tunnelmien ja tilanteiden välillä napakasti, monesti yllättävästi ja aina ajatuksella. Komedian ja draaman, naurun ja vakavuuden tasot ovat osuvia ja taiten luotuja, ja tyylilaji ja hahmot vaihtuvat lennossa sujuvasti. Kokonaisuus rakentuu paitsi tekstin ja näyttelijäntyön, myös hienon valo- ja äänisuunnittelun sekä puvustus- ja rekvisiittavalintojen kautta, ja osa-alueet tukevat toisiaan onnistuneesti. Välillä jotkin kohtaukset ovat ehkä hiukkasen liian pitkiä, mutta se on toisaalta myös tehokeino ja tapa vaikuttaa yleisön kokemukseen. Ainakin minä näin nämä venytetyt hetket toimivina, vaikka ne saattoivat juuri katsoessa tuntua pitkiltä, sillä kokonaisuudessa pidemmillä kohtauksilla on tärkeä roolinsa ja paljon draamallista merkitystä. Myös tunnetiloilla ja tunnelmilla pelatessa eniten mieleen jäivät ehkä juurikin nämä venytetyt kohtaukset, joissa ehtii painottaa ja korostaa paljon. Nyt toisella katsomiskerralla pystyin myös paremmin poimimaan nyansseja, katsomaan tarkemmin tehtyjä ratkaisuja niin esiintymisessä kuin esimerkiksi valoissa, äänissä ja yksityiskohdissa, hoksaamaan viittauksia ja pointteja jotka viimeksi menivät ehkä ohi, ja tietenkin myös nauttimaan kokonaisuudesta uudestaan. Tässä on hienoja, riemukkaita oivalluksia ja tapoja tehdä, kuten makkaran syöminen, nopeat vaihdot hetkestä toiseen, katseet yleisöön juuri oikeassa kohdassa, tauot, painotukset ja hahmosta toiseen hyppäämiset.

Olisin katsonut tätä tälläkin kertaa pidempäänkin! Esityksen teemat, kysymykset ja aiheet on tuotu näyttämölle erinomaisin ottein, ja esiintyjän suhde esitykseen toimii kaikilla tasoilla. Monta aivan loistavaa kohtausta, vahvaa lavaläsnäoloa, huumoria, tiukkaa asiaa ja oivaltavia tapoja tehdä esitystä ja olla yleisön edessä. Mahtavaa hahmojen luomista, tilanteiden näkemistä, teemojen tarkastelemista, vilpittömyyttä ja etäännyttämisellä leikittelyä. Neljännen seinän rikkominen toimii tässä mainiosti, samoin se, miten yleisön ja esiintyjän vuorovaikutuksessa on eri sävyjä. Tekemisen fokus säilyy tarkkana alusta loppuun, joka onkin yhden esiintyjän teokselle tosi tärkeää. Viihdyin ja vaikutuin, taas!