The Full Monty – Tappiin asti @ Orimattilan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Orimattilan Teatteri!

kuvat © Teemu Töyrylä

Näin The Full Monty – Tappiin asti-esityksen ensi-illassa 3.7.

Ollaan Sheffieldissä, Iso-Britanniassa keskellä 1990-luvun lamaa. Työtön Gaz (Eerik Kuronen) kavereineen käy työklubilla, polttelee tupakkaa, tehtailee pikkuvarkauksia ja menettää uskoaan elämään. Gazilla on kuitenkin poikansa Nathan (Kaapo Siltaniemi), joka pitää miehen pinnalla. Kun roikkumaan jääneet elatusmaksut uhkaavat viedä Gazilta oikeuden tavata lastaan, on keksittävä jotain. Mistä saisi rahaa? Ainakin kaupungin naiset vievät sitä runsaasti klubilla esiintyville miesstrippareille... Urkenisiko moisesta ura myös Gazille ja kavereille? No, kokeilla aina voi! Mukaan porukkaan tulevat Gazin lisäksi tämän paras kaveri Dave (Mikko Varmola), tehtaan vartija Lomper (Ranssi Toiviainen), miesten entinen esimies Gerald (Jarmo Keskevaari), taidoillaan yllättävä iäkkäämpi Ori (Kyösti Kyrö) sekä vaatteistaan täysin luopumaan valmis mutta tanssitaidoton Guy (Justus Keskevaari). Epätodennäköinen kuusikko taistelee tiensä läpi tanssiharjoitusten, vaatteiden vähentämisen ja keskinäisten kähinöintien, kunnes koittaa esiintymisen aika. Menevätkö he tappiin asti?

Jos alkuasetelma tai näytelmän nimi kuulostaa tutulta, niin kyllä – kyseessä on sama tarina kuin Housut pois-elokuvassa ja -musikaalissa. Musikaali tosin on amerikkalaistettu ja eri tekijöiden adaptoima, tämä vuonna 2013 kantaesitetty näytelmäversio taas on nimenomaan alkuperäisen leffan käsikirjoittajan, Simon Beaufoyn itse sovittama ja sijoittuu Sheffieldiin kuten elokuvakin. Ja nyt Orimattilan Teatteri tuo ensi-iltaan näytelmän ensimmäisen suomenkielisen version! Aivan mahtavaa! Meikä tykkää Housut pois-musikaalista kovasti, ja etenkin tarinasta ja sen teemoista, joten odotin tätä näytelmäversiota innolla. Enkä turhaan! The Full Montyn on Suomen kantaesitykseen suomentanut Juha Siltanen ja ohjannut Lassi Puodinketo, jotka ovat molemmat tehneet oivallista työtä. Siltasen suomennos on sujuva ja kieli tehdaskaupungin äijien suuhun sopivaa, kirosanoja viljellään ja puhutaan suoraan. Huumorin kääntämisestä vielä erityismaininta, vitsit ja komedia ovat iskeviä ja niiden kanssa on oltu tarkkana ja tehty oivalluksia. Näytelmässä on hienosti tasapainotettuja draamallisia ja tarinallisia sävyjä, rouheaa komediaa ja vilpittömiä vakavia tasoja, ja tarina kerrotaan Orimattilassa komeasti. Puodinkedon ohjaus tarttuu luontevasti näytelmän eri tunnelmiin, antaa tilaa draamalle ja revittelee komediallisesti kun on sen aika. Puodinketo on ohjannut tosi hienoja hetkiä, jotka koskettavat, sekä niin riemukasta huumoria, että sydäntä lämmittää. Tarinan ydin tuntuu löytyneen, kun näytelmästä on saatu irti näin paljon, ja näin vaivattoman oloisesti. Esityksen isot teemat ovat mukana luontevasti, herkällä otteella käsiteltyinä, ja etenkin lempeä ja ymmärtäväinen mutta samaan aikaan terävä ja suora katse tarinaan vakuuttaa. Ja se komedia! Ai että mitä huumoria ja miten näppärästi nähty tila naurulle ja mahdollisuudet ottaa irti komediaa erilaisista tilanteista. Yhden yksityiskohdan haluan erityisesti ohjauksesta nostaa esiin, on niin hieno hetki, ja tärkeä. Kun Gaz on menettänyt oikeuden tavata poikaansa, jokainen tanssiryhmäläinen taputtaa häntä olalle ja lohduttaa. Viimeisenä niin tekee Gerald, joka myös pussaa Gazia poskelle. Tämä! Tämä on erinomainen, lämmin ja vahva pieni yksityiskohta, joka minulle jäi väkevästi mieleen, ja joka on Gazin ja Geraldin suhteessa myös iso juttu. Alusta asti enemmän tai vähemmän napit vastakkain olleet miehet ovat vihdoin siinä pisteessä, että oikeasti näkevät toisensa ja pystyvät olemaan tilanteen äärellä aidosti, ilman suojamuureja. Jes!

Laura Peltoniemen koreografiat ja näyttämöliike ovat sopivasti "kotikutoisia" ja täysillä tehtyjä. Kuuden miehen tanssiryhmä heittäytyy ns. syvään päätyyn uudelle uralle astuessaan, ja Peltoniemi on luonut esitykseen liikekielen, joka sujuvasti kasvaa ja löytää itseään sitä mukaa, kun hahmot treenaavat esiintymistä ja uskaltautuvat pistämään uutta vaihdetta silmään. Kun sitten tosipaikan tullen astutaan lavalle, on meno jo melkoisen sulavaa ja villitsee yleisön. Amadeu Vivesin suunnittelema lavastus luo onnistuneesti yhden näyttämökuvan, joka tarjoaa raamit kaikille kohtauksille, ja osuu lamavuosien ränsistyneeseen tehdastunnelmaan oikein hyvin. Lavasteissa pääsee liikkumaan useassa tasossa ja laajalla alueella, ja vähän karu maisema on tälle tarinalle erinomainen kerrontapaikka. Puvustuksesta vastaavat Johanna Immeli ja Anne Heiskanen, joiden kädenjälki on onnistunutta ja hahmoille sopivaa. Ajankuvan mukaista on vaatetus myös, ja joitain viittauksia pohjalla olevaan leffaankin löytyy. Tässä esityksessä riisutaan ja puetaan useaan otteeseen, sitä on luultavasti puvustusta suunnitellessa täytynyt miettiä, jotta vaatteet saa päälle ja pois ilman turhia taisteluita. Tavallisten arkivaatteiden lisäksi lavalla nähdään toki myös strippareiden helposti pois kiskaistavia asuja, ja kyllähän katsomoon saakka lentää yksi jos toinenkin vaatekappale... Jos siis kaipaa lähituntumaa esityksen loppushowhun, kannattaa valita paikkansa melko edestä.

Vakuutuin siitä, miten pääkuusikon rooleissa (ja muissa myös) todella ollaan hahmossa läsnä, annetaan tilaa näiden kipupisteille ja epävarmuuksille, ja toisaalta revitellään ja annetaan palaa täysillä. Alastomuus sinänsä, varsinkin kesäteatterissa, taitaa olla melko peruskauraa, kerrankos sitä kesäkomediassa vilahtavat paljaat pakarat kun kylänraitilla kirmaillaan. Vaatii vaatteiden pois viskaaminen silti varmasti heittäytymistä, ja tämä The Full Montyn alastomuus lienee kuitenkin vähän erilaista kuin pikainen viuhahdus lavan poikki, sillä puolialasti ollaan moneen otteeseen ja lopussa, kuten näytelmän nimi kertoo, mennään tappiin asti. Heittäytymistä siis tarvitaan, ja sitä lavalla todellakin nähdään! Eikä pelkästään strippaushommissa, vaan tunnetasolla ja teemoihin sukellettaessa myös. Tämä on komedia, mutta ei mikään kevyt sellainen, vaan isoja kysymyksiä käsittelevä ja yhteiskunnallisiakin asioita esiin nostava. Vanhemmuus, työttömyys, ennakkoluulot, itsetuhoisuus, tyhjältä tuntuva elämä, itsensä löytäminen ja epävarmuus tulevaisuudesta ovat kaikki The Full Montyssa läsnä painavasti, mutta niitä käsitellään taitavin ottein myös huumorin keinoilla. Aikas vaikea yhdistelmä muuten, synkkien asioiden komediallinen käsittely, vaan hyvin sujuu. Ja siitä on kiittäminen paitsi tekstiä, myös niin ohjauksen kuin näyttelijäntyön tarkkanäköisyyttä. Eerik Kuronen tekee Gazin roolin monitasoisesti ja hahmonsa persoonaa sujuvin ottein tulkiten. Gaz on vähän lapsellinen ja vähän vastuuton tyyppi, mutta rakastaa poikaansa tosissaan ja haluaa olla hyvä isä. Hän kasvaa tarinan aikana ja ymmärtää vastuusta yhden jos toisenkin asian. Kuronen tekee roolinsa taitavalla herkkyydellä, hän taitaa niin vakavan draaman kuin riemukkaan komedian, ja on kohtausten rytmistä erinomaisesti perillä. Mikko Varmola on Daven roolissa hienosti sisällä siinä, mitä Dave ajattelee ja kokee, ja miten hän omaan elämäänsä asettuu. Varmola näkee hyvin roolihahmonsa yksityiskohdat ja pintaa syvemmälle tämän piirteisiin. Jarmo Keskevaari näyttelee Geraldia onnistuneella kulmalla, hän tuo hahmoonsa eri sävyjä ja hienosti niin sulkeutuneisuutta ja varautuneisuutta kuin lämpöä ja kannustavuutta. Erityisen kivaa on seurata, miten Gerald päästää irti kangistuneista ajatuksistaan ja tulee oikeasti osaksi miesten porukkaa.

Ranssi Toiviainen näyttelee Lomperia, joka nousee todella syvistä vesistä ja oppii näkemään niin elämässä kuin itsessään aika paljon enemmän hyvää kuin on ennen nähnyt. Toiviaisella on loistava ote komediaan ja luonteva tapa tulkita huumoria, mutta etenkin hänen tapansa asettua vakavemman draaman äärelle tekee vaikutuksen. Justus Keskevaarin näyttelemä Guy on sinut itsensä kanssa monellakin tapaa, niin homouden, alastomuuden kuin ylipäätään elämän hankaluuksien tasolla, ja hahmo toimiikin vastavoimana ennen kaikkea Lomperille, mutta myös muille miehille. Guylla ei ole tarinassa niin vahvasti kipupisteitä tai epävarmuuksia kuin muilla hahmoilla, sillä hän on käsitellyt ne jo ennen näytelmän kuvaamia tapahtumia. Riittää Guyssa silti tasoja, vaikka hänellä ei olekaan yhtä vaikeaa kuin monella muulla hahmolla, ja Keskevaarin läsnäoleva roolityö tekee tästä reippaasta, seinäjuoksun oppimaan haluavasta nuoresta miehestä kokonaisen, kiinnostavan tyypin. Kyösti Kyrö näyttelee Oria, jolla on aivan mahtavia reploja. Etenkin "jos minä kylmetyn niin se on teidän vika" on täysi kymppi! Ori on jo vanha mies, on kremppaa lonkassa ja vaikka mitä, mutta strippausprojekti vie hänetkin mukanaan. Kyrö tekee roolityönsä onnistuneella otteella ja hyvällä huumorintajulla, hän on mainiosti sisällä roolissa ja heittäytyy näytelmän tapahtumiin vakuuttavasti. Luin ennen esityksen näkemistä lehtijutun, jossa ohjaaja kertoi kantaesityksen tekemisestä ja Orin roolittamisesta. Vaikka sopimuksessa edellytetään rooliin etniseltä taustaltaan valtaväestöstä eroavaa näyttelijää, on Orimattilan Teatteri harrastajateatterina ja sopivan näyttelijän löytämisen hankaluuden vuoksi saanut tästä poiketa, ja rooliin valitulle näyttelijälle on saatu siunaus Englannista saakka. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että roolin tekee harrastajateatterissa valkoinen näyttelijä, enkä kyllä koe muutenkaan olevani millään tapaa oikea henkilö sanomaan asiaan mitään. Halusin kuitenkin nostaa roolituskysymyksen esille, sillä Orin roolissa on perinteisesti nähty poc-näyttelijä, ja mielestäni se, miksi näin ei nyt ole, on tärkeää perustella.

Kaapo Siltaniemi näyttelee Gazin poikaa Nathania. Siltaniemi tekee roolityönsä sujuvasti ja varmasti, hän tavoittaa onnistuneesti isänsä jatkuvaan sekoiluun tottuneen pojan turhautumisen ja toisaalta sen, miten isä on Nathanille tosi tärkeä, eikä tämä halua hänestä luopua. Muu näyttelijäjoukko tekee jokainen useamman roolin, ja lavalla on niin vaimoja, kanssatyöttömiä, poliiseja, rosvoja kuin konservatiiviklubilaisiakin. Nea Äystö näyttelee muun muassa Nathanin äitiä Mandya, ja on roolissaan mainiosti tiukka ja napakka, mutta ei liian ilkeä tai vahingoniloinen, enemmänkin ehkä sillä fiiliksellä, että tämä tilanne ei tästä miksikään muutu eikä Gazilta kannata odottaa ihmeitä. Jack Hertsin rooleista mainittakoon Mandyn puoliso Barry ja strippausryhmään koe-esiintyvä Reggie. Hertsi tekee roolinsa sujuvasti, hyvin kohtausten tunnelmaa lukien. Muun muassa klubin omistajana Alanina nähtävä Tiia Korpi tekee varmaotteista roolityötä, hän on komediallisissa iskuissa tarkka ja hyppää näppärästi hahmosta toiseen. Daven vaimoa Jeania näyttelevän Heli Yläjoen roolityö on onnistunut ja Yläjoki tuo siihen hyvin eri sävyjä, samoin Outi-Elina Keskevaari Lindan, Geraldin vaimon roolissa näyttelee oivasti Lindan ajatukset ja tunteet. Tuula Manelius on lavalla monessa roolissa, niistä etenkin hyväntuulinen Sharon ja ammattimaisen taipumattomin ottein tilanteessa luoviva sosiaalityöntekijä jäivät mieleen. Koko ensemble puhaltaa erinomaisesti yhteen hiileen ja hyppää näytelmän maailmaan energisesti ja oivalla otteella, heidän käsissään hahmot heräävät eloon mainiolla tavalla.

The Full Monty on draamakomediaa parhaillaan, riemukas, hauska ja viihdyttävä, ja samaan aikaan hyvin tarkkanäköinen, koskettava ja aitojen tunteiden äärellä. Joitain sellaisia kohtauksia, jotka ovat mukana elokuvassa ja musikaalissa, mutta eivät näytelmässä, jäin vähän kaipaamaan. Tarinan toimimiseen tai sen teemoihin ne eivät sinällään vaikuta, enemmänkin olisi ollut kiva jos tutut jutut olisivat nytkin olleet osa tarinaa. Näytelmä itsessään on eheä ja hieno kokonaisuus, ja jo ensi-illassa tekeminen lavalla oli varmaotteista ja rentoa, ja koko homma erinomaisesti hallussa. Kaikki osa-alueet visuaalisesta suunnittelusta ohjaukseen ja tekniikasta näyttelijöihin hoitavat tonttinsa onnistuneesti, ja Jätinpesässä nähdään upeasti toteutettu, lämmin ja riehakas, herkkä ja suorapuheinen esitys. Oli ihanaa käydä katsomassa tämä, sai niin sydäntälämmittäviä herkkiä kohtauksia kuin kunnon nauruja, ja päälle vielä vauhdikasta show-tunnelmaa. Suosittelen!

Leiri N:o 5 @ Paimion Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Paimion Teatteri!

kuvat © Urpo Helenius

Näin Leirin N:o 5 sunnuntaina 29.6.

Eletään kesää 1945 Paimion internointileirillä, leirillä numero viisi. Luonnonmaan parantolan alueelle perustetussa, piikkilangoin aidatussa leirissä asustaa saksalaisia ja unkarilaisia puolisoineen ja lapsineen, vartijoita, leiripäällikkö, emäntä ja keittiöapulainen. Piipahtaapa paikalla aina välillä lähiseudun asukkaita, poliiseja ja muita vieraitakin. Valtiollisen poliisin tarkastuskäyntejä on myös, mutta niitä ei kukaan leirillä odota. Vapautta sen sijaan odotetaan, sitä että saisi vihdoin sodan jälkeisessä epävakaassa maailmassa alkaa rakentaa itselleen uutta elämää. Pysähtyneisyyden tunne, pienet piirit ja epätietoisuus aiheuttavat rähinöitä ja jännitteitä, mutta osataan leirillä myös iloita, ihastua, juhlia ja nauraa. Sekä tanssia ja laulaa! Vihdoin maaliskuussa 1946 internoidut vapautetaan ja leirit suljetaan. Osan kohtalona on kuitenkin menetetty vapaus ja karkotus.

En muista, että olisin koskaan koulussa historiantunneilla, tai missään muuallakaan kuullut internointileireistä. Suomessa näille 1944–46 toiminnassa olleille leireille suljettiin jatkosodan jälkeisen rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Suomessa asuneet Saksan ja Unkarin kansalaiset sekä heidän puolisonsa ja lapsensa, vaikka nämä olisivat olleet suomalaissyntyisiä. Paimion 700v juhlavuoden ohjelmistoon kuuluva musiikkinäytelmä tarttuu paikallishistoriaan, ja kertoo Paimiossa sijainneen leirin numero viisi tarinan. Yhteensä internointileirejä oli Suomessa kahdeksan. Oli mielenkiintoista nähdä tämä näytelmä samalla viikolla Pyynikin Tuntemattoman sotilaan kanssa, ikään kuin jatkumona sodan ja sen jälkeisten tapahtumien kuvaamiselle. Leiri N:o 5 käsittelee sodan päättymisen jälkeen vallinnutta jännitteistä, poliittisesti kireää ja epävakaata aikaa, ja on tosi tärkeä näytelmä varmasti etenkin paikallisesti, mutta myös laajemmin. Opin ennen esitystä internointileireistä kertovassa näyttelyssä, johon teatterin pihapiirissä pääsee tutustumaan, että myös omassa naapurikunnassani Oitissa on sijainnut internointileiri. Sitä sitten kotimatkalla jo googlailin lisätietoa saadakseni. Tämäkin osa historiaa pitää tuntea, ja siihen Leiri N:o 5 tutustuttaa erinomaisen toimivalla, mukaansatempaavalla, koskettavalla ja hienosti mennyttä eloon herättävällä tavalla. Näytelmän on kirjoittanut Pekka Saaristo, joka esityksen on myös ohjannut, ja musiikin on säveltänyt Outi Ollila.

Paitsi historian oppitunti, Leiri N:o 5 on myös – ja etenkin – tasapainoinen, monia ihmiskohtaloita esiin nostava, hauska, koskettava, hätkähdyttävä ja otteessaan pitävä musiikkinäytelmä. Käsikirjoitus, ohjaus ja laulut tavoittavat vahvasti monenlaisia tunnelmia, ja lavalla on iso ensemble joka kertoo tarinan vilpittömästi, läsnäolevasti ja taidolla kohtauksiin eläytyen. Erityisen onnistunutta on se, miten monen hahmon kokemuksia ja ajatuksia ehditään nostaa esiin, ilman että tarina paisuisi liikaa tai sen kertomisessa tulisi kiire. Ohjaaja Saaristo pitää niin isommat linjat, historialliset käänteet kuin yksittäisten henkilöiden tarinat hyppysissään, ja ohjauksen tarkat näkökulmat ja valitut tarinalliset painotukset tuovat esitykseen varmuutta ja sujuvuutta. Tässä liikutaan monenlaisissa tunnelmissa epätietoisuudesta ja epävarmuudesta turhautumiseen, nuoruuden innosta ja uhkarohkeudesta vastuunkantoon ja isoihin päätöksiin, sekä hauskanpidosta ja ilosta rakkauteen ja ihastukseen. Esityksen tapahtumat ja ihmisten tarinat kerrotaan monitasoisesti, ja vaikka jokaisesta oikeaan ihmiseen pohjautuvasta hahmosta olisi ehkä saanut kirjoitettua ihan oman näytelmänsä, yhteisenä, jaettuna kokemuksena kerrottu tarina tuntuu ainakin minulle katsojana oikealta muodolta antaa ääni tälle palalle historiaa. Pekka Saaristo on myös tehnyt lavastussuunnitelman, ja lavastevastaavana on toiminut Anton Simolin. Puvustus on Jenny Sainion käsialaa, maskeerauksen takaa löytyy Anni Salomaa, ja tarpeistokoordinoija on Mari Mäntylä. Visuaalisuus on ajankuvan mukaista, iso näyttämö useine rakennuksineen tarjoaa tapahtumille erinomaisen miljöön, ja puvustus ja maskeeraus rakentavat hahmoille muun muassa aseman, toimenkuvan, iän ja persoonan mukaista ulkoasua. Näyttämökuva on kaikilta osa-alueiltaan pieteetillä toteutettu, niin lavastuksessa, puvustuksessa kuin tarpeistossa on paljon hienoja yksityiskohtia, ja visuaalisuus todella herättää tapahtumat eloon yhteistyössä näyttelijöiden kanssa. Näyttämöalueen takana olevaa metsää hyödynnetään myös sujuvasti osana kerrontaa.

Esityksen musiikin on säveltänyt Outi Ollila, ja mukana on myös olemassa olevaa vanhaa musiikkia, ainakin Pai, pai, paitaressu. Lavalla musisoi Romuorkesteri eli haitarissa kapellimestari Juho Paltta, viulussa Kata Rainio, perkussioissa Kalle Tuominen ja bassossa ja huilussa  Timo Lehtovaara. Musiikki soi letkeästi ja se esitetään niin musisoiden kuin laulaen ja tanssien hyvällä fiiliksellä, kauniisti kappaleiden tunnelmaa tulkiten. Pidin etenkin kosiolaulusta, iltamien kuplettilaulusta, leirin naisten esittämästä kappaleesta, jossa oli huivikoreografia, sekä viimeisestä laulusta, joka erityisesti kosketti. Käsiohjelmassa on kattavasti tietoa ja paljon vanhoja valokuvia Paimion leiriltä, ja sitä luki mielenkiinnolla ennen ja jälkeen esityksen. Biisilistaa ei kuitenkaan mukaan ole mahtunut, siitä vähän miinusta. Esityksen ovat koreografioineet Emmi Tiermas ja Marko Carlsson. He ovat tuoneet esitykseen iltamatunnelmaan ja yhteisiin juhliin oivallisesti sopivaa tanssia niin kihlajaisvalssin, iltamaesitysten kuin juhannusjuhlinnan muodossa. Koreoita on niin yksittäisille esiintyjille, ryhmille kuin isommallekin porukalle, ja myös koko ensemble pääsee koreografioihin mukaan loistamaan.

Lavalla nähdään melkein kolmekymmentä näyttelijää aikuisista lapsiin ja nuoriin, ja porukka pelaa yhteen tosi hienosti. Leirin asukkaiden ja henkilökunnan välillä on monenlaisia ihmissuhteita ystävyydestä kireisiin väleihin ja jaetuista arvoista ihastukseen ja perheenjäsenten välisiin suhteisiin. Näyttelijät herättävät sujuvin ottein eloon niin hahmonsa kuin leirin dynamiikan, ja roolisuoritukset ovat onnistuneita. Erityisesti – hahmona, roolisuorituksena ja sekä että – mieleen jäivät Lassi Turve vartija Armas Vornasen roolissa, Pekka Turtolan roolityö leirinvanhin Kurt Voglerina, emäntä Marttaa näytelleen Hanna Suomen roolisuoritus, Tommi Lahtela Friedrich Egen roolissa, Satusofia Kangasluoman näyttelemä opettaja Ester sekä Jannu Hytönen, Hannu Puhakka ja Päivi Laakso Wellingin perheen tyttären Theresen, isän Eduardin ja äidin Annan rooleissa. Turve tekee Armaksen roolissa ilmeikästä työtä, leppoisa ja huumorintajuinen nuori vartija ei ehkä ota työtään niin vakavasti, mutta on aina leiriläisten puolella ja valmis juhliin, hauskanpitoon tai vaikka lähtemään metsäretkelle yhdessä niin leirin lasten kuin erään hurmaavan opettajankin kanssa. Turtola näyttelee Kurtin roolin lempeällä auktoriteetilla, leirinvanhinta kuunnellaan ja hänen sanaansa uskotaan, sillä mies on oikeudenmukainen ja tarkoittaa mitä sanoo. Suomi tekee emännän roolin topakasti ja lämpimästi, emännältä löytyy napakoita ohjenuoria, lohduttavia sanoja ja yllättävän tarkkoja huomioita joka tilanteeseen. Lahtela tekee Egen roolin hyvällä energialla ja lähestymiskulmalla, roolityö on tarkka ja onnistunut. Kangasluoma näyttelee Ester-opettajaa mainiolla otteella, hän tuo hahmoonsa niin vastuunkantoa ja huolta leirin lapsista kuin kaiken muun ilon, huolen ja toivon, mitä Ester tuntee. Hytönen on Theresen roolissa oman tiensä kulkija ja mielipiteissään vahva nuori nainen. Puhakka Theresen isän Eduardin osassa näyttelee luontevasti vanhan miehen hämmennyksen ja turhautumisen tilanteessa jota tämä ei ihan ymmärrä. Laakso näyttelee Annaa päättväisellä lempeydellä ja rakkaudella, joka kestää myös vaikeat ajat. Leiri N:o 5 tarjoaa sekä onnistuneita yksilöllisiä roolisuorituksia että tosi hienoja joukkokohtauksia, joissa se jo mainittu leirin dynamiikka näkyy erinomaisen hyvin. Varsinkin kohtaukset, joissa kaikki leiriläiset kokoontuvat yhteen, ovat hienosti ja vahvasti näyteltyjä, ja teki mieli seurata vähintään kymmentä hahmoa samaan aikaan, jotta näkisi miten kukakin tilanteeseen reagoi.

Olipa onnistunut ja tekemisen arvoinen ensimmäinen reissu Paimion Teatteriin! Teatterin miljöö on tosi kaunis, ja Leiri N:o 5 oli esityksenä hieno, koskettava ja vaikuttava kokemus. Isolla ensemblellä ja työryhmällä tehty, historiaan pohjautuva, omalle paikkakunnalle sijoittuva kantaesitys ansaitsee suuret aplodit, tämä tarina on tärkeää kertoa ja missä muualla sen voisi paremmin tehdä kuin siellä, mihin näytelmän tapahtumat sijoittuvat. Esitys on kirjoitettu, sävelletty, herätetty visuaalisesti eloon ja näytelty sujuvasti ja onnistuneesti, ja tarina kulkee jouhevasti sekä leirin tapahtumien että yksittäisten hahmojen rinnalla. Pidin etenkin siitä, miten hahmojen väliset suhteet eri sävyineen on kuvattu, sekä siitä, miten teemoja, tunteita ja tapahtumia käsitellään. Esityksessä on tasapainossa mukana niin huumoria kuin vakavuutta, ja taitavasti Leiri N:o 5 rakentaa näyttämölle kokonaisen yhteisön piikkilangoin suljetussa arjessaan, elämässä elämäänsä kuten parhaiten voivat, solmimassa suhteita ja liittolaisuuksia, hankkimassa vihamiehiä, valamassa toisiinsa toivoa, pitämässä epätoivoa loitolla, juhlimassa ja iloitsemassa, pelkäämässä ja turhautumassa, kaikki samassa paikassa ja samassa tilanteessakin suurin osa, mutta kaikki myös omien henkilökohtaisten kysymysten, toiveiden ja epävarmuuksien äärellä. Hieno, koskettava, taidolla toteutettu esitys. Kiitos koko työryhmälle!

Pienen hauen pyydystys @ Pesäkallion kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesis!

kuvat © Rami Rusinen

Näin Pienen hauen pyydystyksen ensi-illassa 26.6.

Elina Ylijaako (Elina Ruti) matkustaa Helsingistä kotiseudulleen Itä-Lappiin haukea narraamaan. Seiväslammessa uiskenteleva kala on saatava ylös ennen kuin kirous vie Elinalta hengen, mutta mutkia on matkassa. Ovela Näkki (Ilmari Myllynen) haittaa kalanpyyntiä kaikin tavoin, ja Elina alkaa olla epätoivoinen. Apuun tulevat onneksi niin Pöllö (Aapo Ravantti) kuin kylän baaria/majoituslaitosta pyörittävä Heta (Berit Mäkinen) ja naapurin noita Asko (Kalle Sulalampi). Moukku-Ollin (Jarmo Lehtinen) palveluksia tarvitaan niitäkin, ja pistääpä lusikkansa soppaan myös Musti-peijooni (Astrid Blomqvist) kannoillaan kulkeva konstaapeli Janatuinen (Kirsi Laamanen), joka vain yrittää tehdä työnsä. Onnistuuko sekalainen joukko nappaamaan hauen ennen kuin on liian myöhäistä?

Juhani Karilan samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän on dramatisoinut Lija Fischer ja Pesäkallion kesäteatteriin ohjannut Satu Säävälä. Karilan romaanin olen useampaan kertaan lukenut, ja se onkin yksi suosikkikirjojani. Oli siis tosi kiva nähdä tuttu tarina nyt teatterissa! Tällä esityksellä avataan muuten Pesiksen uusi näyttämö Hollolassa, ja eivätpä paremmin voisi näytelmä ja näyttämö sopia toisilleen. Suppanäyttämön metsäinen maisema on omiaan luomaan Itä-Lappiin sijoittuvan tarinan tunnelmaa, ja suomalaisen mytologian otusten voi sielunsa silmin nähdä kurkkivan puunrunkojen takaa. Auli Kokkosen lavastus- ja puvustussuunnittelu istuu metsän keskelle ja tarinan maisemiin onnistuneesti, pienen kylän tunnelmaa, omalaatuisten tyyppien vaateparsia ja riemukkaita fantasiaotuksia ei voi kuin ihailla. Lavastuksessa on paljon mainioita ratkaisuja ja yksityiskohtia kalastusvälineistä luonnonmateriaaleihin ja moneen taipuvaan baaritiskiveneeseen. Näkin (Ilmari Myllynen) puvustus on upea! Samoin Moukku-Ollin, mitä yksityiskohtia! Väkiyön otukset ja jättimäinen hauki ansaitsevat kiitosta nekin. Säävälän ohjauksessa on rytmi kohdillaan, sekä huumori, mytologia että kysymykset ja pohdinnat omista valinnoista, rakkaudesta, elämästä ja anteeksiannosta tuodaan lavalle onnistuneella otteella. Tarinan vinkeä maailma, vilpitön lämpö ja monipuolinen hahmogalleria heräävät Säävälän ohjauksessa vaivatta eloon, esitys on hauska ja valloittava, ja sopivasti sadunomainen fantasian ja mytologian maisemissa liikkuessaan. Myös vähän painavammat teemat ihmissuhteiden, menetyksen ja irti päästämisen muodossa käsitellään sujuvasti ja niiden kohdalle pysähdytään. Joitain omia suosikeitani romaanin kohtauksista jäin vähän kaipaamaan, ja ehkä sitä, että tarinan alkuasetelmia ja hahmojen välisiä suhteita olisi hieman enemmän selitetty, nyt esimerkiksi Pöllön ja Elinan välinen side jää hieman taka-alalle. Pääasiassa dramatisointi on kuitenkin oikein onnistunut, juonen oleelliset käänteet ovat mukana, tarina tulee kerrotuksi kokonaisuutena, ja mikä tärkeintä, kaikki hahmoista tapahtumiin ja tunnelmaan tuntuu tutulta ja siltä, että romaanin tyyli ja henki on siirtynyt lavalle.

Pesikselle tuttuun tapaan esityksessä on mukana on kotimaista musiikkia. Biisivalinnat ovat ohjaaja Säävälän, Virpi Säävälän ja Ilmari Myllysen käsialaa. Myllynen ja muu bändi ovat myös sovittaneet kappaleet, sovitukset ovat tosi onnistuneita ja kuulostavat bändin esittäminä varsin hyviltä. Kappaleet sopivat osaksi tarinaa erinomaisesti, vaikka osa biisivalinnoista näytti ennen esitystä käsiohjelmasta luettuna yllättäviltä. Kuinkahan paljon eri kappaleita onkaan kuunneltu, testailtu ja pohdittu ennen kuin näihin on päädytty..? No, joka tapauksessa: vau mitä valintoja! Erityisesti Viitasen Piian Outo tyttö, Tuomari Nurmion Ikuisesti minun, Kotiteollisuuden Tuonelan koivut, Tuomari Nurmion Huda Huda ja Juho Taljan sanoittama ja säveltämä Näkki ovat nappiosumia. Mainiolla energialla soittavan, luontevasti näyttelemisen ja soittamisen välillä vaihtelevan bändin kokoonpano on seuraava: koskettimissa Myllynen ja Astrid Blomqvist, kitarassa Einari Toiviainen, bassossa Aapo Ravantti ja rummuissa Panu Rissanen.

Elina Ruti näyttelee Elinan roolin taitavasti hahmonsa kantamaa painolastia lukien, Ruti tekee Elinasta kokonaisen ihmisen, joka tekee päättäväisesti sen mitä oikeana pitää, eikä näe muita vaihtoehtoja ennen kuin joku vähän tuuppaa pohtimaan asioita laajemmin. Elina on mielenkiintoinen hahmo, jossa on paljon tasoja, ja Ruti onnistuneesti kaivaa näyttämölle kaikenlaista mitä Elina kokee, ajattelee ja tuntee. Erityisesti takaumakohtausten näytteleminen ja siinä onnistuminen, että takaumista ja niiden ulkopuoleltakin tulee myös nykyhetken Elinan hahmoon yksityiskohtia, tekee vaikutuksen. Hienosti rakennettu hahmo, nyansseja löytyy ja roolityössä on onnistunutta herkkyyttä. Kirsi Laamanen on konstaapeli Janatuisen roolissa jämäkkä ja päättäväinen virkavallan edustaja, joka Itä-Lappiin matkatessaan saa huomata, että maailmassa on paljon enemmän kuin hän on tiennyt. Laamanen näyttelee erinomaisella energialla ja herättää hahmonsa eloon sujuvasti, tämän eri tasoja taidolla tulkiten. Ilmari Myllynen tekee kaksi erilaista roolia Näkkinä ja Jousiana, ja on molemmissa luontevasti hahmonsa ajatuksista ja persoonasta perillä. Näkki on vallaton, veikeä ja vaarallinen, terävä-älyinen eikä pelkää mitään. Leikkisä ja hurmaava, kunnes ei enää ole. Jousian roolissa Myllynen näyttelee onnistuneesti nuoruuden innon ja suuret unelmat, nopeat päätökset ja karun pettymyksen, kiukun omiin ja muiden valintoihin, sitten sen, miten elämä kuitenkin asettuu uomiinsa, vaikka olisi erinäköinen kuin ennalta haaveiltu. Kalle Sulalampi on rooleissaan Askona ja Keijona tarkasti komediassa kiinni, riemukas ja vastustamattoman hauska, tekemättä roolejaan kuitenkaan liian korostetusti tai yli vetäen. Varsinkin Asko on ihan samanoloinen kuin romaanissa! Aapo Ravantti tekee Pöllön roolin lämmöllä ja rauhallisuudella. Pöllö on hyväntahtoinen ja hyvä tyyppi, hän on heti valmis auttamaan Elinaa ja osaa ajatella järkevästi siinä vaiheessa kun muut jo hätäilevät.

Berit Mäkinen näyttelee Hetaa mainiolla otteella, hän tuo rooliinsa hyväntuulista itsevarmuutta ja sujuvaa komediaa. Hetaa eivät hätkäytä sen enempää etelästä tulevat poliisit kuin kunnanjohtajaan menevät hattaratkaan, eikä hän rupea muuttamaan toimintatapojaan tai pehmentelemään Lapin maagisuutta tai kummallisia otuksia vain siksi, että ne ovat jollekin uusi juttu. Astrid Blomqvist on Musti-peijoonin roolissa ihastuttava, Musti on suloinen otus joka hurmaa kalastushaaveillaan ja uskollisuudellaan. Blomqvist heittäytyy rooliinsa täysillä ja luo mytologiselle olennolle niin liike- ja elekielen kuin tavan käyttäytyä, ilmaista mielipiteitään ja osallistua tapahtumiin. Ilmeikäs ja riemukas roolityö. Jarmo Lehtisen mytologisen mystinen Moukku-Olli on mainio hahmo, jota Lehtinen näyttelee sujuvalla ikiaikaisella energialla. Moukku-Olli on osa metsää, leppoisa kaveri, ja kova tekemään kauppaa. Einari Toiviainen ja Panu Rissanen vaikuttavat erityisesti bändissä, ja näyttelevät molemmat myös kahta hahmoa. Toiviainen on varsinkin Elinan äidin Marken haamuna samaan aikaan salaperäinen ja kiehtova, ja sopivasti pelottava ja yliluonnollinen. Ja mikä nauru! Rissanen tekee Tuomaksen roolin sujuvin ottein, tämäkin roolityö toi heti mieleen sen millaisen kuvittelin romaanin Tuomaksen olevan. Porukka pelaa yhteen hienolla meiningillä, ja lavalla ollaan tarinassa ja hahmoissa läsnä lämpimästi, hyvällä huumorilla ja tarkasti tapahtumia tulkiten.

Olipas kiva nähdä tämä tarina teatterilavalla, näyttämösovitus onnistuu varsin mallikkaasti tavoittamaan tarinan hengen ja tunnelman, ja Pesiksellä myös musiikki tukee kerrontaa oivallisesti. Lavalla nähtävä porukka esiintyy hurmaavalla energialla ja mainiolla otteella hahmojaan tulkiten. Usea monitaituri hyppää näyttelemishommista myös soittimien taakse, ja moni tekee useammankin roolityön. Näyttämöllä on hyvä ja varma tekemisen meininki, kun lämmintä huumoria ja suomalaista mytologiaa riemukkaasti yhdistelevä näytelmä herää eloon. Unohtamatta kysymyksiä ja pohdintoja elämästä ja valinnoista, joita teemoja tämä myös mainiosti käsittelee. Ensi-iltaan saatiin monen sateisen päivän jälkeen kaunis poutainen ilma, ja auringon valaisema ja varjostama metsä ja näyttämö kruunasivat kokonaisuuden. Onnea Pesäkallion kesäteatterille uuteen kotiin, odotan jo innolla, mitä kaikkea hienoa tällä komealla teatteripaikalla tullaan tulevaisuudessakin näkemään. Saatanpa hyvin myös piipahtaa tänäkin kesänä vielä uudelleen katsomossa, oli tämä Pienen hauen pyydystys sen verran valloittava juttu.

Tuntematon sotilas @ Pyynikin kesäteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Pyynikin kesäteatteri!

kuvat © Katri Dahlström / Pyynikin kesäteatteri (Tuntematon sotilas, 2025)

Näin Tuntemattoman sotilaan 25.6.

Syttyy sota, ja Suomi kutsuu kansalaisiaan rintamalle. Nuoret miehet harjoittelevat sotimaan, kunnes on aika hypätä auton lavalle ja lähteä sinne jonnekin. Isänmaata pitää puolustaa, kaveria ei jätetä, tuleen ei jäädä makaamaan, eteenpäin mennään vaikka pelottaa. Rintamalle lähtee poikia ensimmäiseen sotaansa ja vanhempia miehiä kokemaan uudelleen kaikki kauhut. Vuodet kuluvat, taistelut sekoittuvat toisiinsa, rinnalta kaatuu ystäviä, oma luoti kaataa vihollisia. Pelko nakertaa mieltä rikki, sielu kovettuu. Mitä järkeä tässä on? Eikö tämä koskaan lopu?

Tänä keväänä järjestettiin kyläilta, johon etsimme sukutilaltamme kaikenlaista vanhaa tavaraa näytille. Samassa yhteydessä otettiin kaapista esille pieni pahvirasia, jonka päällä lukee "Sotakirjeitä". Useampana päivänä luin näitä mummillani säilössä olevia kirjeitä, joita isoisovanhemmilleni ja muille sukulaisille on sodasta rintamapostina lähetetty. Mukana on pääsiäiskortti ystävälle, kuulumisia rintamalta, täältä jostakin, viestejä mieheltä, joka on hoitanut sotaan otettua hevosta ja kirjoittaa kertoakseen miten Maijastiina voi. Joukossa on myös kirje, jossa kerrotaan suruviesti pojan kaatumisesta. Kirjeeseen sen kirjoittanut pappi on piirtänyt kauniin ristin. Pian tämän jälkeen itsekin rintamalla olleet nuoret miehet ovat lähettäneet kirjeitä, joissa ottavat osaa vanhempien suruun ja pahoittelevat, etteivät nyt pääse hautajaisiin, kun ovat juuri sellaisissa olleet, eikä lomaa enää saa. Isosetäni Kauko kaatui sodassa 20-vuotiaana kesäkuussa 1944, ja hänen kohtalonsa oli mielessäni nyt, kun Pyynikillä katsoin Tuntemattoman henkilöhahmoja sodan kuohujen keskellä. 70-vuotista taivaltaan juhlivan Pyynikin kesäteatterin teosvalinta, Tuntematon sotilas, on klassikko, ja täysin ansaitusti. Olen sen lukenut useamman kerran, viimeisimmästä lukukerrasta tosin on jo muutama vuosi aikaa. Uusimman elokuvan olen nähnyt, vanhempia en, ja tämä Pyynikin hieno versio oli minulle toinen teatterissa näkemäni Tuntematon (eka oli Teatteri Vanha Jukon hyvin erilainen mutta yhtä lailla hieno versio). Osasin odottaa vaikuttavaa, syvälle menevää ja herkällä otteella tehtyä näytelmää, onhan työryhmä varsinkin suunnittelijoiden osalta suurilta osin sama kuin vuonna 2023 Täällä Pohjantähden alla-produktiossa. Ja todella vaikuttava tämä myös on. Roolitus on erinomainen, tarinalliset ja teemalliset painotukset vahvoja, kirkkaasti ajateltuja ja yksityiskohtia myöten harkittuja, tunteet käsinkosketeltavia, eikä katsettaan tai ajatuksiaan saa irti näyttämön tapahtumista.

Sovituksen on Väinö Linnan romaanin pohjalta tehnyt Sami Keski-Vähälä, jonka dramatisoinnissa näkyvät sekä sodan isommat kokonaisuudet että yksittäisen ihmisen kokemukset rintamalla olosta. Keski-Vähälä on ottanut mukaan kaikki tunnetuimmat kohtaukset, tärkeimmät lauseet, merkittävimmät hahmot ja isoimmat käänteet, ja sen lisäksi keskittynyt niihin hetkiin, joissa inhimillisyyttä ja ihmisyyttä tarvitaan ja punnitaan. En ole niin intohimoinen Tuntematon sotilas-fani, että tietäisin jäikö joku oleellinen romaanissa oleva timantti puuttumaan, mutta mielestäni tässä versiossa on vahvana läsnä Linnan romaanin sanoma ja henki. Kolmisen tuntia väliajan kanssa kestävä esitys ei tosiaan päästä otteestaan, ja olisin hyvin voinut istua katsomossa vielä vaikka pari tuntia lisää, niin väkevästi näytelmä vei mukanaan. Ohjaaja Antti Mikkolan lähestymiskulma tarinaan kulkee pienen ihmisen rinnalla, yhteisön voimassa, sodan mielettömyydessä ja kauheudessa, lempeyden tärkeydessä ja pakon edessä toimimisessa. Mikkola on äärimmäisen taitava ohjaamaan näyttelijöitä ja kuvaamaan ohjauksessaan tunnekokemuksia tavalla, joka on aito ja uskottava. Hän antaa näyttelijöiden tehdä työn, lavalla ei ole sotakoneita, ylipitkiä taistelukohtauksia tai suuria määriä tekoverta, vaan näytelmän keskiössä ovat ihmiskohtalot sodan keskellä. Tietenkin lavalla myös soditaan, Sami Silénin oivallisessa äänisuunnittelussa aseet paukkuvat ja räjähdykset kumisevat, ja taisteluiden tuoksinnassa tunnelma on kiihkeä ja täynnä hätää, päättäväisyyttä, uhmaa, pelkoa ja yhteishenkeä. Pääosassa ovat silti näiden hahmojen kokemukset, heitä koettelevat taistelut ja se, mitä sota ihmiselle tekee. Tuntematon perustuu Väinö Linnan omiin kokemuksiin sodasta, ja Mikkolan ohjauksessa näytelmän sitoo todellisuuteen myös esityksen alussa ja lopussa kuultavat sotaveteraani Aimo Reinikaisen sanat. Hän on myös hahmona mukana lavalla (näyttelijänä Ukko-Ilmari Majamaa), tämä ratkaisu kosketti kovasti.

Kimmo Sirénin lavastus on toimiva ja asettuu luontevasti osaksi kesäteatterin luonnonnäyttämöä. Lavastus ei rakenna suoraan korsuja, taistelukenttiä tai leirejä, vaan antaa tarinalle raamit ja jättää tilaa tulkinnalle. Laudasta rakennetut kiipeilytasot siltoineen ja aukkoineen toimivat kohtauksissa erinomaisesti, mustista laatikoista rakentuu sänkyjä, herrojen juhliin lattia, ja sankarivainajille viimeiset lepopaikat. Lehdon (Pyry Kähkönen) kuolemakohtaus on lavastuksellisesti (ja muiltakin osin) vahvasti, upealla tavalla toteutettu. Näyttämön ympäristöä kallioineen ja metsikköineen hyödynnetään myös erittäin toimivasti, eikä Pyynikin miljööseen sen suurempia lavastuksia edes tarvitse. Näyttämölle kaivettu pieni lampi on tärkeä osa montaa kohtausta. Jaana Aron pukusuunnittelussa ja Riina Vänttisen kampaus- ja maskeeraussuunnittelussa lähdetään liikkeelle puhtaista asepuvuista ja ulkonäöltään siisteistä miehistä, joita sota puskee kerta toisensa jälkeen pölyyn, mutaan, vereen, veteen ja tiheisiin metsiin. Vaatteet likaantuvat, kasvot naarmuuntuvat, luoti sattuu ja veri valuu, taistelut repivät takista. Puvustus on ajankuvan mukaista, on kesän ja talven sotilasvarustusta, kypäriä, karvalakkeja ja eri sotilasarvojen mukaisia merkkejä. Tarpeistoa (valmistus Satu Wiinikka), esineistöä ja tavaraa on repuista aseisiin ja konekivääreistä kirjeisiin, ja kaikki luo lavalle autenttista visuaalisuutta. Näyttämökuvat ovat monessa kohtauksessa hurjan hienoja ja väkeviä, niitä olisi voinut tuijottaa ja sisäistää vaikka kuinka kauan. Esityksen aikana satoi ja paistoi, ja kun lopussa "hyväntahtoinen aurinko katseli heitä", kultaiset säteet ylsivät myös näyttämöä silittelemään. Silmäkulma ei siinä vaiheessa pysynyt kuivana.

Jokainen näyttelijä tekee onnistuneen, vahvan ja vilpittömän roolityön, ja klassikkoteoksen tutut hahmot nousevat lavalle sekä esikuviensa oloisina että uuden sukupolven omikseen ottamina. Näyttelijäntyössä on herkkyyttä, tarkkanäköisyyttä ja tunneälyä, näiden ihmisten kohtalot tuodaan lavalle yksityiskohtaisesti, aidosti tarinaan eläytyen. Minulla ei ole Tuntemattomassa sotilaassa varsinaista suosikkihahmoa, vaan se, kenen hahmon kokemukset ja kohtalo eniten puhuttelevat, vaihtelee tulkinnan mukaan. Poikkeus on Koskela (tässä versiossa roolia upealla rauhalla, lämmöllä ja tarkkuudella näyttelevä Jussi-Pekka Parviainen), josta olen aina pitänyt kovasti ja joka onkin minulle Tuntemattoman tärkein hahmo, jollain tapaa oikeastaan koko tarinaa määrittävä voima. Pyynikillä erityisesti koskettivat, vakuuttivat ja menivät syvälle myös Pyry Kähkösen näyttelemä taipumaton, kovasanainen Lehto, Konsta Laakson tulkitsema valloittava, hyväntuulinen Rahikainen ja Antti Tiensuun esittämä, itsestään kerta toisensa jälkeen rohkeutta kaivava Kariluoto. Myös Kai Vaineen näyttelemä, sääntöjä tiukasti vahtiva, tiukkaluontoinen Lammio, Tommi Raitolehdon muihin vaivattomasti rohkeutta valava Rokka ja Kalle Koskisen pelkoaan piilottamaan pystymätön Riitaoja jäivät mieleen. Yhtään näyttelijää ei kuitenkaan voi toisen yli nostaa, sillä jokainen on hahmonsa tarinaa kertoessaan lavalla tärkeä, osa komppaniaa, tapahtumien keskipisteessä, jakamassa sodan todellisuutta ja herättämässä klassikkoa eloon. Kuten jo kirjoitin aiemmin, roolitus on erinomainen. Näyttelijöiden käsissä nämä hahmot ovat kokonaisia ihmisiä toiveineen, pelkoineen, ajatuksineen, tapoineen ja tunteineen.

Kiitos koko työryhmälle. Upea tulkinta, upeat roolityöt. Ihmisyys, inhimillisyys, ihmisen hajoava mieli, sielun rikkova pelko, vallan tuoma sokeus ja julmuus, sekä lempeys joka on joskus tärkeämpää kuin mikään muu tuodaan Pyynikillä lavalle aidosti tuntuen ja syvästi koskettaen. Moni kohtaus jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa, ja ostinkin jo itselleni elokuulle lipun tätä toista kertaa katsomaan, jotta näkisin uudelleen miesten jakamat rohkaisevat katseet, lohduttavat kädenpuristukset, yhteiset naurut, pelokkaat vilkaisut ja hetken hengähdystaukojen tarjoaman helpotuksen. Ja viimeisen näyttämökuvan - huh kuinka hieno. Kylmät väreet meni.

Onnea Pyynikin kesäteatterille 70 vuodesta!

Liian paksu perhoseksi @ Koskenniskan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Koskenniskan kesäteatteri!

kuvat © Koskenniskan kesäteatteri

Näin Liian paksu perhoseksi-näytelmän 24.6.

Kauppias Erni (Lassi Videnius) kaipaa sekatavaraliikkeeseensä apua, ja on laittanut ilmoituksen lehteen. Siihen vastaa Kaisu (Mia-Maija Toivanen), joka saapuu Ruutinojalle kauppa-apulaiseksi ja pistääkin pakan sekaisin. Ernin äiti Ellida (Annu Kajanne) ja sisko Viivi (Minna Ropanen) eivät Kaisusta innostu, mutta Erni tulee tämän kanssa hyvin juttuun. Topakka Kaisu saa muutoksia aikaan niin kaupassa kuin Ruutinojalla muutenkin, mutta vaikea hänen on päästä osaksi kyläyhteisöön. Ellida ja Viivi kohtelevat ilkeästi, Ernin vaikeus tehdä päätöksiä tai sanoa vastaan turhauttaa, eikä kylän vanhojen isäntien pinttyneitä tapoja noin vain saa kitkettyä. Onneksi löytyy ystäviä, vähitellen oma paikkakin, ja salavihkaa myös rakkautta. Vaan nousuja ja laskuja on elämän polulla, menetyksiä ja suruja, jotka satuttavat. Yhdessä kuitenkin myös niistä selvitään.

Naapurikunnan kesäteatteriin suuntautui reissu jälleen, sateisen teatteri-illan merkeissä. Pornaisissa Koskenniskan kesäteatterissa esitetään kesäteattereiden kestohittiä eli Liian paksu perhoseksi-näytelmää, joka perustuu Sisko Istanmäen samannimiseen romaaniin ja jonka on dramatisoinut Aila Lavaste. Ohjauksesta vastaa Outi Pippuri. Olen nähnyt tämän traagisen, lämpimän, humoristisen ja surumielisen näytelmän lavalla useampaan kertaan, mutta tässä Koskenniskan versiossa oli paljon sellaisia kohtauksia tai tapahtumia joita en ennen ole tarinassa nähnyt. Ja silti kaikki vanha tuttu tuntui myös mahtuneen mukaan, sovitus onnistuu sujuvasti käsittelemään tosi paljon elämää, tunnemyrskyjä ja käänteitä näytelmän aikana. Aavistuksen napakampaa ohjauksellista otetta jäin kaipaamaan, osassa kohtauksia jännite ei ihan säily vaan tarina etenee turhan hidastempoisesti. Parhaimmillaan ohjaus tarttuu tunteisiin, hahmojen väliseen dynamiikkaan ja tarinan sävyihin tarkkanäköisellä ymmärryksellä ja näkemyksellä. Hienoja ovat etenkin Kaisun ja Ernin väliset kohtaukset, joihin latautuu paljon ja joissa tunnetilat ovat aitoja. Tämä ei ole mikään kevyt näytelmä, vaan käsittelee painavia teemoja ja tekee sen vahvasti. Kuolema, menetykset, epävarmuus omasta paikasta, huoli läheisistä, unelmat, niiden tavoittelu ja toisaalta pettymys siihen, kun ei saa mitä toivoo, näkyy kaikki lavalla, ja kuvataan tarinassa tarkasti. Pippurin ohjauksessa on hieno tasapaino sen suhteen, miten tarinan synkempiä sävyjä ja vastustamatonta huumoria käsitellään, ja kuinka valoa löytyy silloinkin kun sitä ei usko löytävänsä.

Lavastuksen on suunnitellut Susanna Määttä, ja puvustuksesta vastaavat Arja Söderlund ja Henny Sintonen. Näyttämölle on rakentunut tapahtumien keskus, Ruutinojan sekatavarakauppa, jossa on hyllyillä vaikka mitä ihanaa vanhanajan tavaraa, ja muutenkin ajankuvaan sopiva tunnelma ja tyyli. Sivunäyttämön aittaa käytetään onnistuneesti osana tarinaa, siellä on hyvä huutaa ulos surunsa ja vetytyä yhdessä kahdenkeskistä aikaa viettämään. Myös muut tapahtumapaikat saadaan lavalle näppärästi pienemmällä lavastuksella, ja miljöötä luodaan sujuvasti esimerkiksi näyttelijöiden avulla, kuten Helsinki-kohtauksissa. Puvustukseen on myös löydetty maalaiskylän kaupan väelle, isännille ja emännille sopivia kokonaisuuksia, Ellidan ja Viivin elegantteja asuja unohtamatta. Arkista vaatetta, kauppahattua,- takkia ja -essua, häihin sopivia juhlavia asuja ja helsinkiläisten rouvien kaupunkilaistyyliä nähdään lavalla, ja mainiosti sopii vaateparsi niin hahmojen omaan persoonaan ja tyyliin kuin tarinan tunnelmaankin. Rekvisiittaa on vanhojen kauppatavaroiden lisäksi jos jonkinlaista, tarinaa syvennetään niin halkoja hakkaamalla kuin morsiuskimppua heittämällä – sekä tietenkin suloisella ja kohtaus kohtaukselta isommaksi varttuvalla kissanpennulla.

Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, vahvat tunteet, huumori ja haikeat sävyt ovat roolitöissä vaivattomasti läsnä. Paitsi minulle uusia tapahtumia, oli tässä versiossa mukana myös minulle uusia hahmoja. Esimerkiksi Kaisun veljeä Eeroa (Juha Kalliolahti) Helli-puolisoineen (Leena Laaksonen) tai Ruotsiin muuttaneiden tyttäriensä kirjeitä odottavia emäntiä (Sari Paavilainen ja Pia Alamutka) en ole aiemmissa versioissa nähnyt. He ovat lavalla kuitenkin saumaton osa tarinaa, ja mikseivät olisi, alkuperäisestä romaanistahan kaikki lavalla nähtävät tyypit ja tapahtumat on näyttämöversioon sovitettu. Pitäisi ehkä vihdoin tuohon Istanmäen romaaniin tutustua, niin tulisi koko tarina ja kaikki hahmot tutuksi. Mia-Maija Toivanen on Kaisun roolissa päättäväinen ja vahvatahtoinen, periksiantamaton nainen, joka tuntee vahvasti mutta puskee myös tunteidensa läpi niin halutessaan. Toivasen roolityössä on kauniisti herkkyyttä, jota Toivanen sujuvasti Kaisun topakan luonteen läpi päästää pilkahtelemaan. Lassi Videnius tekee Ernin roolin tasapainoisesti ja varmoin ottein, hän on hyvin perillä Ernin persoonasta ja toimintatavaoista, ja rakentaa roolihahmostaan kokonaisen ihmisen kaikkine epävarmuuksineen, kipukohtineen, vahvuuksineen, hyväsydämisesti ja lämmöllä. Annu Kajanne ja Minna Ropanen Ernin äiti Ellidan ja sisko Viivin roolissa ovat kaksikko, joka käyttää häpeilemättä hyväkseen Ernin hyvöntahtoisuutta ja halua vältellä konflikteja. Sekä Kajanne että Ropanen tuovat roolihahmoihinsa kuitenkin myös muita tasoja kuin helppoa elämää haikailevien, Kaisua tylysti kohtelevien naisten ilkeyttä ja tylyyttä. Myös komediallinen ilottelu on tällä kaksikolla hallussa! Elina Ihto on Kaisun äidin roolissa lämmin ja viisas, kannustava nainen, ja Jukan äitinä taas yllättymään pääsevä, "ei meidän poika koskaan"-ajatuksella kauppaan valittamaan tuleva nainen. Niina-Liisa Åhs tekee mainion leppoisan ja ymmärtäväisen roolin Kaisun veljenä Laurina, ja on Mäensyrjän isäntänä riemukas veikkonen. Juha Kalliolahti tarttuu moneen rooliin, mainitaan niistä hyväntuulinen Eero eli Kaisun veli, velmu Jokisen isäntä ja nenilleen saava kesämökin rakentaja. Leena Laaksonen näyttelee sujuvasti niin opettajan vaimoa Annaa kuin kaupassa uhoavaa Jukkaa, topakkaa Helliä ja työnsä laulain tekevää postimiestä. Tiina Heinonen on Viljami Hartikan roolissa riemastuttava, vanha isäntä on kyllä melkoinen tyyppi ja Heinonen näyttelee roolihahmoaan oivallisella otteella. Sari Paavilainen ja Pia Ala-Mutka Ruotsista kirjeitä odottelevina emäntinä ovat hurmaava kaksikko, joka postilaatikolla heti availee kuulumiskirjeitä ja vertailee niitä keskenään. Lapsirooleissa vuorottelevat Toivo Pippuri, Matias Vainionpää, Fiia Vilkman ja Alva Pippuri. Ennen en ole myöskään lapsia nähnyt Liian paksu perhoseksi-näyttämöllä, mutta he tuovat tarinaan energiaa ja tokihan jokaisesta kylästä nuorisoa löytyy.

Tämä on oikein oiva versio Kaisun, Ernin ja kumppaneiden tarinasta, on sekä vahvaa tunnetta ja koskettavasti kuvattuja suruja että lämmintä huumoria ja suloisia romanttisia hetkiä. Oli kiva nähdä lavalla myös sellaisia kohtauksia ja hahmoja, joita en aiemmissa versioissa ole nähnyt, tarinaan tuli uusia näkökulmia ja painotuksiakin. Vaikka välillä tapahtumiin hiipii hidastempoisuutta, kokonaisuus pitää otteessaan. Monia hahmoja ja elämänkohtaloita kuvaavasta tarinassa on fokusoitu tärkeimpiin ja draamallisesti toimivimpiin hahmoihin ja käänteisiin, ja juuri ihmisten elämää kuvatessaan tämä versio toimii kaikista parhaiten. Roolityöt ovat tosi hyviä, hahmojen väliset suhteet ja tunteet kuvataan luontevasti ja näiden tyyppien tarina liikuttaa, viihdyttää ja lämmittää oikeasti. Myös huumori saa hymyilemään moneen otteeseen – ja kyllähän se sonninkivesjuttukin alkoi naurattaa, kun tarpeeksi monta kertaa kuuli.

Matkalaukkukostaja @ Pukkilan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pukkilan kesäteatteri!

kuva © Heini Rautoma

Näin Matkalaukkukostajan 22.6.

Sepeteus Tienpää (Tony Malmbäck) palaa kotikylälleen ja pistää samalla monet kuviot uusiksi. Keppilän Matti (Aki Viljanen) on varma, että Sepellä on matkalaukussaan kymmenen miljoonaa riihikuivaa käteistä. Isolan isäntä Albert (Tuukka Eskola) taas päättelee, että Sepeteus on se helsinkiläinen lottovoittaja, josta on lehdessäkin kirjoitettu. Pankinjohtaja Hujanen (Hannu Leino) alkaa heti suunnitella, miten voisi saada nuo miljoonat omaan pankkiinsa talteen. Kenties tarvitaan vaimo Marjatan (Anna-Kaisa Jaakkonen) apua..? Hämärähommia ja monenlaisia bisneksiä pyörittelevä Auvo Sulonen (Lauri Mölsä) kyllä epäilee, ettei Sepeteuksella mitään rahoja edes ole. Mutta yksi jos toinenkin kyllä on omin silmin setelitukut nähnyt, tai ainakin ihan itse kuullut luotettavasta lähteestä että rahaa löytyy. Mutta miksi Sepeteus ylipäätään on kotipaikkakunnalleen palannut? Sitä ei oikein kukaan osaa sanoa.

Naapurikunnan kesäteatterissa tartutaan tänä kesänä 90-luvun samannimisen tv-sarjan pohjalta dramatisoituun tarinaan, jonka on kirjoittanut Heikki Luoma, näytelmäksi sovittanut Pekka Saaristo ja Pukkilaan ohjannut Heini Rautoma. Matkalaukkukostaja ei tv-sarjana ole meikälle tuttu, enkä tämän näytelmäversionkaan olemassaolosta tiennyt, mutta oikein perinteistä maalaiskomediaa ja kesäteatterihupailua on lavalla luvassa. On vähän romantiikkaa, kilpakosija-asetelmaa, pikkutuhmuuksia, suuria unelmia, topakoita naisia ja nopeasti kiihtyviä miehiä, eläimiä, kylän isäntien yhteisiä suunnitelmia, postinkantaja ja poliisejakin. Toki myös viinalla läträämistä, josta en niin välitä, mutta onneksi monesta muustakin jutusta löytyy toimivaa huumoria. Hahmot ovat tosi mainioita, ja tarinassa syntyy herkullisia tilanteita, kun kuulopuheiden, väärinkäsitysten ja pikkuisen turhan nopsaan tehtyjen päätelmien perusteella ryhdytään toimimaan. Siinäpä juonen kulku johtaa sitten varsin koomisiin tapahtumiin. Rautoman ohjauksessa on hyvä rytmi ja komedialliset iskut kohdillaan, huumori toimii oivallisesti ja sen tulkintaan on löytynyt veijarimaista, rentoa otetta. Alussa en ihan heti saanut kiinni siitä, kuka on kukin ja mitkä hahmojen suhteet toisiinsa oikein ovat, mutta kun pääsin kärryille niin olipas mukavaa seurata kuinka kylän ihmisten arki menee ihan sekaisin rahamysteerin ansiosta. Joitain, luultavasti sovituksellisia tai ohjauksellisia, ratkaisuja jäin vähän miettimään, mutta kun alkuperäinen tarina ei ole tuttu, en ole ihan varma ovatko nämä sieltä asti tulleita juttuja vaiko vartavasten lavalle luotuja kerronnan keinoja. Erinäisiä hahmoja seuraavien lintujen roolit tuntuivat minusta hieman kokonaisuudesta irrallisilta, ja kertojaäänen roolia myös pohdin. Kertojan repliikit sinänsä kuljettavat tarinaa hyvin, mutta ne olisivat hyvin sopineet esimerkiksi jonkun hahmon, kuten soitollaan tapahtuvia säestävän, muusikon urasta haaveilevan Artun (Elias Eskola) suuhun, jolloin Artun rooli olisi myös nykyisestä vähän kasvanut ja tullut jämäkämmin osaksi tarinaa. Nyt kertojana toimii kuiskaaja Kirsti Lettojärvi. Pääosin homma kuitenkin on mainiosti kasassa, komedia rullaa eteenpäin hyväntuulisesti ja sujuvasti, ja katsomossa on hauskaa. Erityisesti hahmotyöskentely on riemukasta, Rautoma on ohjannut näyttelijäjoukon ottamaan roolihahmoistaan kyllä kaiken irti.

Puvustus ja lavastus on työryhmän käsialaa, ja näyttämökuva on oikein onnistunut. Visuaalisuus on ajankuvalle eli ysärille uskollista, ja lavalle on rakennettu tarinan tärkeimmät tapahtumapaikat. On Keppilän korjaamo, Hujasen postipankki ja Isolan talo, Irmelin (Minna Törmäkangas) aittaa unohtamatta. Sepeteuksen telttakin näppärästi nousee Tienpään tiluksille, kun Sepe matkoiltaan kotikulmille palaa. Myös monet ajopelit polkupyöristä mopediin ja mersuun sekä helikopteriin ovat mainioita, varsinkin helikopteri. Mikä oivallus, mahtava! Ja vielä säksätyskin kuului! Puvustuksessa on arkista tunnelmaa ja ammattiin, ikään ja persoonaan sopivia asukokonaisuuksia. Isännät kulkevat lippikset vinossa, vanha emäntä hyppää mopon kyytiin mummonpöksyt vilkkuen, ja muusikonalku soittelee merkkejä täynnä olevassa farkkutakissa. Yksityiskohtia riittää sekä lavasteissa että puvustuksessa, ja erilaiset jutut tukevat tarinankerrontaa ja hahmojen rakennusta näppärästi. Postipankissa on kaikenlaista mainiota pankkitavaraa ja tietenkin pankinjohtajan diplomi New Yorkin juoksutapahtumasta. Irmelillä on aitan oven päällä nimikyltti ja aitassa peti, Isolan isännällä taas löytyy monenlaista juotavaa ja syötävääkin vieraille tarjottavaksi. Keppilän korjaamolla autotavarat ovat sulassa sovussa muusikkopojan julisteiden ja musakamojen kanssa. Rekvisiittaa ja lavastuksen yksityiskohtia olisi lähempääkin innostanut käydä katsomassa, autenttista miljöön luomista on monen tapahtumapaikan kohdalla tehty.

Tony Malmbäck tekee Sepeteuksen roolissa sujuvaa työtä, ja tavoittaa niin roolihahmonsa huvittuneisuuden tämän seuratessa kuinka kylä menee sekaisin hänen väitetyistä rahoistaan, kuin myös sen, millaisia motivaattoreita Sepeteuksella toimiinsa on ja miten tämä sopivasti ärsytettynä oikein kuohahtaa. Tuukka Eskola on Isolan isännän osassa leppoisa miekkonen, joka osaa tehdä oveliakin suunnitelmia, mutta on pohjimmiltaan hyväntahtoinen. Minna Törmäkangas tekee Irmelin, Isolan tyttären, roolin hyvällä energialla ja reipasotteisesti, Irmelin vahvat mielipiteet ja suuret tunteet ovat Törmäkankaan roolityössä luontevasti mukana. Aki Viljanen näyttelee Keppilän Masaa ja tekee roolinsa mainiolla otteella, tarkasti komediaa lukien ja hahmonsa tekemisiin eläytyen. Kirsi Ylinen tekee Matin puolisosta Irmelistä kannustavan ja rennon tyypin, joka osaa suhtautua tarinan vauhdikkaisiin käänteisiin huolettomasti. Elias Eskola esittää Keppilän perheen poikaa Arttua, jota ei sen enempää kiinnosta isän autokorjaamohommat kuin mummon marjanpoiminnatkaan, vaan unelmat suuntautuvat musiikkipuolelle. Eskola myös säestää tarinan tapahtumia sujuvasti bassoa näppäilemällä. Raija Laakso on Matin anopin roolissa varsin topakka mamma, lienee parasta tarttua toimeen kun tämä täti käskee, tai ei hyvä heilu. Hannu Leino on pankinjohtaja Hujasen roolissa vauhdikas ja suuria suunnitelmia elättelevä mies, jota asiakkaat enemmän tai vähemmän kovistelevat. Anna-Kaisa Jaakkonen Hujasen vaimona Marjattana tekee onnistuneen roolin, jossa näkyvät Marjatan nuorempana tekemät valinnat ja tarinan aikana heräävät kysymykset siitä, mitä olisi voinut tapahtua jos olisi valinnut toisin. Lauri Mölsä on Auvon roolissa viekas ja hämäräkeinoja kaihtamaton bisnestyyppi, joka aikoo saavuttaa tavoitteensa vaikka se pitäisikin tehdä kyseenalaisin keinoin. Jukka Hedman on erityisesti postinkantaja Huuskosen roolissa mainiosti perillä näytelmän komediallisista sävyistä. Mirva Lainiola Oskari Tienpään roolissa pitää pintansa kovassakin paineessa, ja Olga-Liisa Pankkonen ja Ella Koivisto kääntävät tarinan suuntaa niin ukkosmyrskyn, tulipalon kuin poliisien rooleissa.

Paitsi että Matkalaukkukostaja tarjosi hauskan illan kesäteatterin parissa, muistui katsomossa myös mieleen se kun lapsena (ja toki aikuisenakin) on näissä lähipaikkakuntien kesäteattereissa vanhempien kanssa kiertänyt, nähnyt katsomossa tuttuja, lavalla heittäytymisellä ja energialla tehtyä teatteria, ja väliajalla mutustanut makkaraa, pullaa tai munkkia tarinan käänteitä puiden. Kesäteatterit ovat kyllä varsinaisia kulttuuriaarteita, ja nämä harrastajateatterien teatterin palolla ja hersyvällä huumorilla tehdyt esitykset kesäteatteria parhaimmillaan. Matkalaukkukostaja onkin juuri sitä perinteistä kesäteatteria: on humoristinen tarina, rakkautta, vähän mysteeriä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä monenlaista koomista mutta tunnistettavaa hahmoa. Pidin varsinkin roolitöistä, lavastuksesta ja ajopeleistä, siitä miten tarinaan heittäydytään ja miten tilanteet luodaan. Komedia toimii oivallisesti, ajankuva ja maalaistunnelma ovat käsinkosketeltavia, ja hahmojen välisissä suhteissa riittää jos jonkinlaisia tunnekuohuja. Vaan onko tärkeämpää raha vai rakkaus..? Siihen ei yksiselitteistä vastausta anneta, vaan monenlaista mietettä lienee yleisöjoukko miettinyt kotiinpäin lähtiessään.

Jagellonica! Turun oma prinsessa @ Samppalinnan Kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Samppis!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Jagellonican ensi-illassa 18.6.

Vilnassa siskokset Anna (Ria Kataja) ja Katariina (Kaisa Hela) istuksivat hovissaan odottamassa, josko pian löytyisi prinsessoille ottaja. He kun ovat jo melko kypsään ikään ehtineitä, ja avioliittohan se on naisen elämän tarkoitus, niin siitä tässä vielä kuitenkin haaveillaan. Velipoika Sigismund (Lari Halme) sitten ilmoittaakin, että nyt on Jagellojen suvulla edessä hääjuhla – sulhanen on löytynyt! Naimahommiin ei kuitenkaan lähde vanhempi sisko Anna, kuten perinne sanoisi, vaan Suomen herttua Juhana (Antti Lang) tahtoo pikkusisko Katariinan. Tuoretta vaimoaan 11 vuotta nuorempi 25-vee Juhana on melkoinen bileprinssi, joka vie Katariinansa joulun aikaan 1562 kauas uuteen kotiin kylmään ja ankeaan Turkuun. Vastassa on heti Juhanan jalkavaimo Kaarina Hannuntytär (Linda Hämäläinen) ja näiden yhteiset lapset (Kataja ja Halme), ja Katariina ymmärtää, että hän on Turussa poliittisena pelinappulana, ei rakastettuna vaimona. Soppaa hämmentävät lisäksi Juhanan isoveli, Ruotsin kuningas Eerik XIV (Halme), jolle Juhanan naimakaupat ovat punainen vaate, sekä Venäjän Iivana Julma (Hämäläinen), joka myös olisi halunnut Katariinan kanssa naimisiin. Aikamoisten poliittisten ja henkilökohtaisten myllerrysten keskellä asettuu Katariina Turkuun asumaan, ja vielä pitäisi löytää yhteys tuoreen aviomiehen kanssa. Vaan kuinka käy?

Jos nyt kerran vielä muistelen viime kesää ja Bonnieta & Clydea, niin sallittakoon se. Oli nimittäin melkoisen haikeaa käpsytellä kohti Samppalinnan kesäteatteria, kun tiesi, että nyt ei olisi luvassa enää sitä rakasta musikaalia jonka parissa viime kesän vietin, vaan uusi esitys ja uudet kuviot. Ja niin toki pitääkin olla! Ja kun 65v-juhlakesä vielä vietetään uuden kotimaisen kantaesitysmusikaalin maailmassa, niin mikäs sen hienompaa. Vaan huomasin silti katsomossa välillä muistelevani, että tuossa se punainen auto pyöri, tuossa laulettiin rakkaudesta, tuossa siitä ettei tyydytä vähään, tuossa siitä että on jo liian myöhäistä kääntyä, tuohon ripustettiin kuva pahamaineisista rikollisista... No, siihen jääköön nostalgisointi, ja siirrytään asiaan! Tämä Niina Lahtisen kirjoittama, Jukka Nylundin säveltämä ja Petrus Kähkösen ohjaama Jagellonica on varsin erinomainen, nokkela ja moderni uusi kotimainen musikaalikomedia. Se kertoo nimensä mukaisesti Katariina Jagellonicasta, joka 1560-luvulla naitettiin Suomen herttua Juhanalle ja päätyi sitten Turun linnaan, jossa tosin ehti vain puolisen vuotta asustella ennen kuin joutui miehensä kanssa vankeuteen Gripsholmin linnaan Ruotsiin. Musikaali perustuu faktoihin, mutta mukana on paljon myös kaikenlaista sellaista, mikä ei ole totta. Historiallisia faktoja pointataan muutaman kerran varta vasten, ja moni onkin kiintoisa. Katariina Jagellonican elämästä ja tarinasta tiesin suurinpiirtein sen verran, mitä Wikipediassa lukee ja mitä viime kesänä Turun linnassa käydessäni hänestä opin, mutta nyt musikaalin näkemisen jälkeen kiinnostaa kyllä lukea lisää niin Katariinasta, Juhanasta, tarinan Kaarinoista kuin Jagellojen suvustakin. Se näissä historiasta ammentavista tarinoissa onkin parasta, että pääsee paitsi näkemään nykyaikaisen tulkinnan ja näkökulman kauan sitten tapahtuneisiin asioihin, myös inspiroitumaan itsekin tutustumaan aiheeseen tarkemmin.

Jagellonicaa workshopattiin viime kesänä Musiikkiteatterifestivaalilla, ja tuntuu näin kahden teoksen (toinen on Rikkomaton-musikaali) kokemuksella kyllä hyvin erityiseltä saada ensin nähdä keskeneräinen juttu workshopattuna ja myöhemmin sitten valmiimpi, Jagellonican tapauksessa kantaesitettävä teos. Tämä musikaali saikin kantaesityksensä oikein upeissa puitteissa, hienolla terävyydellä, tarkkuudella, näkemyksellä ja huumorilla toteutettuna. Muistin workshop-versiosta jotain, en kaikkea mutta pääasiat, ja nyt tämä valmis teos on kyllä saanut onnistuneesti vielä lisää lihaa luiden päälle, ja näkökulmia ja huumoria on tarkkanäköisesti hiottu. Sävellyksiäkään ei vielä viime kesänä ollut, mutta nyt tietenkin sanojen lisäksi kuultiin monenlaiset menevät, dramaattiset, hauskat ja herkät sävelet. Jos muistan oikein, workshopissa oli kyllä enemmän (kesä)teatteriviittauksia ja kokilla ja viinurilla isommat roolit, ja niitä teatteriviittauksia varsinkin vähän kaipasin. Muuten kokonaisuus on oikein toimiva, Lahtisen teksti on komediassaan nokkelaa ja musikaalin teemoja ymmärtävää, onnistuneesti sekä historiallisessa että modernissa kontekstissa kiinni. Tehty taustatyö näkyy erityisesti siinä, miten Lahtisen käsikirjoitus leikittelee faktan ja fiktion välisillä tasoilla, kommentoi, osoittaa, opettaa ja oivaltaa. Joissain hetkissä huumori hieman kompastuu omaan nokkeluuteensa ja sitä alleviivataan turhan paljon, tai vitsiä väännetään aika helpoista/varmat naurut tarjoavista aiheista, jolloin komedia on vähän epätasapainossa. Toisaalta miesten ja naisten välisiä eroja osoitteleva, naisen asemaa kommentoiva huumori puhuttelee nykypäivänäkin, ja on historiallisessa kontekstissa oivaa, vaikka ei jokaisessa hauskassa hetkessä niin näppärää ja useammalla tasolla nokkelaa olisikaan. Suurimman osan ajasta komedian eri tasot naurattavat aidosti ja ovat terävyydessään riemastuttavia. Johtuneeko siitä, että istuin niin kaukana (18. rivillä) vai mistä, mutta komedia iski paremmin kuin musikaalin syvemmät tasot ja esimerkiksi Katariinan ja Juhanan väliset, piikittelystä ja nokittelusta vapaat, herkemmät hetket. Nämä Juhanan ja Katariinan keskustelut (ne nokkelat nopeaa dialogia sisältävät kyllä myös) olivat workshop-versiossa yksi suosikkijutuistani, mutta nyt ne jäivät vähän vauhdikkaamman ja komediallisemman menon jalkoihin. Täytynee ehkä lähteä uudelleen katsastamaan ekojen rivien katsomopaikoilta, josko silloin saisin paremman otteen myös musikaalin herkemmistä ja draamallisesti rauhallisemmista sävyistä. Katariinan ja Juhanan välisten kohtausten lisäksi kaksi muuta juttua, jotka kirjoitin workshopista ylös, olivat Turku-biisi ja nokkela huumori. Molempia tarjoiltiin!

Petrus Kähkönen ohjasi Jagellonican workshop-versionkin, ja nyt tämän kantaesityksen. Kähkönen kuvaa käsiohjelmassa hienosti teatteria leikiksi, joka "ei ole kaukana lapsuuden pihaleikeistä". Totta kai teatteria tehdään tosissaan, ammattitaidolla ja viimeisen päälle viilatuin valinnoin ja ratkaisuin, mutta onhan se myös mielikuvitusta, seikkailua, tilanteisiin heittäytymistä ja eri ihmisten esittämistä – kuin parasta leikkiä. Ja tämä Jagellonicassa tosiaankin näkyy! Musikaali on energinen, reipastahtinen, hauska ja valloittava, hyvin tietoinen tyylilajistaan ja kaikista tehdyistä valinnoista tunnelman, tyylin ja sävyjen suhteen. Kaikkeen kohellushenkisistä taisteluhetkistä nokkelaan nokitteluun ja historiallisesta huvittelusta vakavampisävyisiin pohdintoihin heittäydytään täysillä, ja lavalla ollaan tarinassa lämmöllä ja ilolla läsnä. On aina parasta, kun lavalla näyttää olevan hauskaa, ja siltä se Jagellonican kohdalla tosiaan aidosti näyttää. Kähkösen ohjaus hyödyntää pyörivän katsomon mahdollisuuksia sujuvasti, vaikka Jagellonica musikaalina luultavasti toimisi aivan yhtä hyvin myös paikoillaan pysyvän katsomon ja yhteen kohtaan kahlitun näyttämön teatterissa. Nyt pyörivä katsomo mahdollistaa lavasteet useammassa paikassa, ja sitä myöten isommat kulissit ja helpommat vaihdot, mutta ei tarinallisesti tuo varsinaisesti mitään lisää. Viiden hengen ensemble syöksyy paikasta toiseen hämmästyttävällä vauhdilla, ja Halme, Hämäläinen ja Kataja ehtivät vielä vaihtaa rooliasuja ja -hahmojakin lavasteelta toiselle kirmatessaan. Jani Uljas on lavastuksessaan luonut upeita tapahtumapaikkoja eri linnoista mainioon Euroopan karttaan, jossa olet tässä-palluralla merkataan sitä, missä milloinkin mennään. Pidin varsinkin patsaista, bändilavalla olevasta tornista sekä Vilnan palatsin (?) portista, onpa komea! Riikka Aurasmaan pukusuunnittelussa on ajan henkeä ja historiallista loistoa, mutta myös lippiksiä, lenkkareita sun muuta modernia kuvastoa nähdään. Pukujen historiallis-nykyaikainen sekoittaminen sopii musikaalin tyyliin erinomaisesti, ja puvustuksessa riittää jos jonkinmoista upeaa ja hauskaa yksityiskohtaa bongattavaksi. Naamioinnin on suunnitellut Petriina Suomela, jonka maskeeraukset, kampaukset ja peruukit ovat Aurasmaan puvustuksen tapaan sekä tyylikkäitä että hauskoja. Juhanan jättikiharapehko on upea! Katariinan hiukset ja niiden muutokset esityksen aikana ovat myös erinomaiset, samoin pidän kovasti hahmojen maskeerauksesta ja punasävyisistä väreistä yksityiskohdissa. Puvut ja naamiointi taipuvat tosi nopeisiin vaihtoihin, vau!

Jukka Nylundin säveltämät kappaleet soivat monenlaisissa tunnelmissa, ja ovat mainion kuuloista musikaalimusaa. Niin komedialliset kappaleet, isot balladit, erityyliset duetot kuin koko porukan biisit toimivat erinomaisesti, joistain jäi sitkeästi myös pätkiä soimaan päähän ja useammasta tuli olo että olisipa kiva kuulla tämä uudelleenkin. Lahtisen sanoitukset ovat myös mallikkaita, erityisesti komedia toimii myös laulullisesti vakuuttavasti. Käsiohjelmasta puuttuu lista kappaleista, mille annan kyllä miinusta, erityisesti näin kantaesitysmusikaalin kohdalla. Biisien nimiä on hankala itse arvailla, eikä ihan jokainen jäänyt niin hyvin mieleen että osaisin sen kunnolla nostaa tässä blogitekstissä esiin. Suosikeikseni muodostuivat Juhana Herttuan sisääntulobiisi (voi morjens mikä veto!), sormukseen kaiverretun ohjeen nemo nisi mors (ei muu kuin kuolema) herättämä laulu, Turku-biisi (aivan loistavaa murre- ja sanailottelua) ja Katariinan suolakurkkuleipä-soolo. Lisäksi tykkäsin alun Jagellonica-biisistä ja Kaarina Hannuntyttären, Juhanan ja lastensa vetäisemästä kappaleesta. Kapellimestari Tony Sikströmin (joka on myös sovittanut musiikin) johdolla nelihenkinen bändi kuulostaa kokoaan suuremmalta ja tarttuu kappaleeseen kuin kappaleeseen sujuvasti. Chris Whittaker on koreografioissa tarttunut niin komedialliseen kuin liikkeellisesti tarinaa tukevaan ilmaisuun, sekä luonut taitavasti viidelle hengelle koreoita, joissa tapahtuu paljon ja jotka onnistuvat täyttämään lavaa laajasti. Jagellonica-biisissä oli kiva käsiliikejuttu, joka toistui myöhemminkin, ja Juhana Herttuan sisääntulobiisissä varsin tykki meno myös koreografian osalta. Ohjaaja Kähkösen tekemä teatteri on leikkiä-huomio on nähtävissä myös koreoissa, tanssi ja liikekieli ovat ohjauksen tapaan erinomaisen tietoisia siitä, että nyt tehdään historiallista musikaalikomediaa modernilla otteella.

Viiden hengen näyttelijäjoukko - Kaisa Hela, Antti Lang, Ria Kataja, Lari Halme ja Linda Hämäläinen - vetäisee energiset, tarkkanäköiset roolityöt, on herkkyyttä ja komediaa ja isolla pensselillä maalattuja hahmoja. Ja siis, kuten jo sanottu: vain viisi näyttelijää Samppiksen pyörivän katsomon ja valtavan näyttämön puitteissa! Vaan ei hätää – tämän viisikon läsnäolon ja valovoima täyttää koko mäen. Vaikka pieni ensemble väistämättä joutuu pitämään kiirettä ehtiäkseen kaikkiin kohtauksiin ja oikeisiin paikkoihin katsomon pyöriessä, on iskut ja käännökset varmasti ajoitettu niin, ettei kiire mene ylivoimaiseksi. Musikaalin energiseen ja nopeatempoiseen komediaan myös sopii se, että lavalla ollaan lähes koko ajan liikkeessä ja menossa, eikä näyttämölle missään vaiheessa kaivannut enempää porukkaa. Kaisa Hela tekee Katariinan roolissa kokonaisen, vahvan roolityön, jossa tasoja ja sävyjä riittää. Helan taito lukea ja tulkita komediaa pääsee Jagellonicassa oikeuksiinsa, hän osaa tarttua huumoriin luontevalla otteella ja monesta lähestymiskulmasta. Erityisen vakuuttavaa on kuitenkin se, miten Hela roolihahmonsa tunteita, ajatuksia ja kokemuksia ilmaisee – paitsi komedian, huumorin ja nokkeluuksien kautta, niin ymmärryksellä, lempeydellä ja väkevyydellä. Hela kasvattaa Katariinasta persoonan, joka jää mieleen, jonka tarinaan voi samaistua, ja jonka vaiheita katsomossa seuraa herkeämättä. Antti Lang on Juhana Herttuan roolissa riemastuttava, ai että mitä komediallista tarkkuutta, musikaalista notkeutta, oivaltavaa herkkyyttä ja hahmosta ja tekstistä kaiken irti ottamista! Lang on roolissaan läsnä täysillä, ei jarruttele Juhanan vetämää rallia vaan heittäytyy nuoren miehen kiivaaseen luonteeseen ja suuriin tunteisiin epäröimättä. Roolityössä on kuitenkin myös vahva ote Juhanan epävarmuuksiin ja syvempiin mietteisiin, eikä tulkinta jää pelkästään reteäksi komediaksi vaan Lang näkee ja näyttelee Juhanan kokonaisena ihmisenä.

Lari Halme tekee monet roolinsa varmaotteisesti ja komedian iskuihin kellontarkasti osuen. Erityisesti isoimmassa roolissaan Eerikinä Halme tekee ei-niin-pienin-sisäisin-keinoin tulkitun hahmonsa loistavalla energialla ja sopivan överisti, menettämättä kuitenkaan roolityön tarkkuutta tai kerroksia. Linda Hämäläinen oli mukana myös Jagellonican workshop-versiossa, kuten myös Ria Kataja, mutta ihan en muista näyttelivätkö he samoja rooleja kuin nyt. Joka tapauksessa: Hämäläinen on erityisesti niin molempien Kaarinoiden (Hannuntytär ja Maununtytär) kuin Iivana Julman roolissa erinomainen, on kyllä monenlaista hahmoa näyteltävänä ja kaikkien osaan Hämäläinen vaivatta taipuu. Varsinkin Iivana Julmana hän ottaa hahmosta ja tavoista tulkita tätä kaiken irti. Katajalla on oivallinen komediantaju ja hieno ote hahmoihinsa, varsinkin Ebbana ja Annana hän tekee taitavasti rytmitettyä ja harkittua roolityötä. Ja entäs se jo alussa lupailtu kohtaus, jossa Katajalla on vaikka ja mitä roolia isoista sotajoukoista myrskyyn – huh heijaa! Kolmikko Halme, Hämäläinen ja Kataja on muuten Katariinan tervetulleeksi toivottavina, nauriita myyvinä turkulaisina täysin valloittavia. Kyl määki Turus toivoisin tuollaisiin tyyppeihin törmääväni!

Miten mainiota, että Katariina Jagellonican tarina on nyt saanut musikaalimuodon! Ja mikäs sen hienompi paikka tai aika tällaista musikaalia kantaesittää, kuin Suomen Turussa ja juhlavuottaan viettävässä Samppiksessa. Jäi vielä aiemmin mainitsematta tämä, mutta mainitaan tässä: mahtavat kookospähkinäkopsuttelut sota-/matkustus-/rajuilmakohtauksessa! Veikeä nyökkäys Monty Pythonin, Holy Grailin ja Spamalotin suuntaan, onhan Jagellonica joidenkin kohtausten kohdalla varsin Spamalot-henkistä historiallista komediahupailua. Hauskaa, tarkkaa, nokkelaa uutta musateatteria, oivallinen tapa juhlistaa kuudenkymmenenviiden vuoden taivalta. Onnea 65 vuodesta Samppis, onnea kantaesityksestä koko työryhmä!