Avioliittosimulaattori @ Miinan Monttu

kuva © Jutta Taipale

Näin Avioliittosimulaattorin 16.6.

Aino (Oona Otsamo) tapaa Jussin (Aaro Pihkala), ja se on rakkautta ensisilmäyksellä. Te, jotka ette siihen usko: höpö höpö, totta se on. Itäsuomalainen Aino ja varsinaissuomalainen Jussi tekevät suunnitelman, jolla testataan, kuinka kaksi erilaista ihmistä onnistuu sovittamaan maailmansa ja toisensa yhteen. Aino muuttaa Jussin kotitilalle Jokikuntaan, ja alkaa kuukauden mittainen avioliittosimulaattori. Tilalla ovat vastassa Jussin sukulaiset, isä Unto (Ari-Pekka Louhelainen), setä Erkki (Jyrki Ylätalo) ja pikkuveli Jaakko (Aleksi Mertanen), joiden kanssa Aino saa sukset ristiin heti ensi hetkistä. Soppaa saapuu hämmentämään itäsuomalaisporukka, Ainon vanhemmat Martti (Eero Elo) ja Mirja (Helena Hajanti) sekä ystävä Tiina (Tiina Leiskamo) ja eksä Tuomo (Sami Talikka). Omia neuvojaan tarjoaa kaikenlaisia bisneksiä pyörittävä Rami (Enni Lehtinen).

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori on tosi mainio romaani, itse asiassa niin mainio, että olen kuunnellut sen nyt kahdesti kahden kuukauden aikana. Toinen kerta näin nopeasti tosin siksi, että teatteriseuralaisenikin ehti tutustua kirjaan ennen esitystä. Nieminen on kirjoittanut myös näytelmän, yhdessä Seija Holman ja Tommi Auvisen kanssa. Miinan Monttuun esityksen on ohjannut Sanna Saarela. Alkuun täytyy heti sanoa se, että romaani ja näytelmä ovat mielestäni jotenkin liian kaukana toisistaan, vaikka tarina noin pääosin onkin sama. Tähän vaikuttaa varmasti se, että menin kuuntelemaan romaanin vielä juuri ennen esityksen katsomista, jos se olisi ollut vähemmän muistissa, esitys olisi ollut enemmän mieleeni. Tai esityksestä pidin kyllä, oikein kovasti, se on hauska, vauhdikas, nokkela ja oikein onnistunut. Mutta kun kirjaan on kerran tykästynyt, ei sitä osaa kuvitella lavalle kuin juuri sillä tavalla, joka olisi itsestä paras. Moni sellainen kohtaus, joka omasta mielestäni olisi ollut tärkeä, puuttuu dramatisoinnista kokonaan, sen sijaan joitain kohtia on korostettu paljon ja uutta tekstiä kirjoitettu myös näytelmää rytmittämään. Eniten ehkä häiritsi nimenomaan se, miten paljon tilaa tässä saavat Ainon vanhemmat ja kaverit sekä eksä, joka mainitaan kirjassa ehkä kolmesti, ja samalla myös se, miten erilaisilta kirjan hurmaavat hahmot näyttämöllä tuntuvat. Varsinkin se, että Jaakko, joka on kirjassa muuta Joen miesväkeä sosiaalisempi ja rennompi, nokkela ja utelias tyyppi, on näytelmässä ehkä se ujoin ja vetäytyvin, aiheutti harmitusta. Tämä ei toki ole ensimmäinen kerta, kun meikäläisellä on dramatisointien tai adaptaatioiden kanssa vähän kohtaamisvaikeuksia – jos kirja on erinomainen, on se usein mahdotonta tuoda mihinkään muuhun muotoon yhtä hyvin. Mutta näytelmä on oma lajinsa, ja sellaisena siihen pitää suhtautua.

Ja tämä Avioliittosimulaattori-niminen esitys, tämä on varsin mainio. Kunhan pääsin yli pienoisesta pettymyksestäni sen suhteen, että romaanin sovitus näyttämölle ei vastannut odotuksiani, pystyin nauttimaan siitä, kuinka näytelmä on toteutettu. Ja on tarinassa tietenkin sen ydin tallessa, rakkaus, erilaisuus, yhteenkuuluvuus ja toisten kohtaaminen, ja itä-länsi-vastakkainasettelu sekä kaikki sen aiheuttamat ongelmat. On murreongelma, kääretorttuongelma, kahvikuppiongelma, trekoli, painepesuri ja puhumattomuus, äitiroina ja navettayksiö. Moni kirjasta tuttu juttu, joka naurattaa ja huvittaa myös näyttämöllä. Ohjaaja Saarela on tehnyt yllättäviäkin, mutta hyvin toimivia ratkaisuja, kuten varsinaissuomalaisten tanssin, joka on tosi hieno idea. Eivät ole nämä porukat samanlaisia kuin muualla, eivät tosiaan... Kun Ainon tiimi puhuu, puhuu ja puhuu, Jussin tiimi ei sano sanaakaan vaan naputtaa jalkaa ja veivaa käsivartta. Yritäpä siinä sitten kommunikoida. Ja jos ne jotain suustaan päästävätkin, ne varsinaissuomalaiset, eihän siitä mitään selvää saa. Saarela tuo esityksen huumorin, niin erilaisuudesta aiheutuvan kuin tilannekomiikankin, näyttämölle sujuvasti, eikä katsomossa montaa hetkeä olla hihittämättä. Avioliittosimulaattori on siitä mieleeni oleva komedia, että siinä on kunnon tarina, jossa on monta tasoa, mutta se on myös aivan todella hauska. Huumori on paitsi keino naurattaa, myös keino käsitellä juonen vakavampia sävyjä. Äidin ja puolison menetys, odotukset ja se, etteivät ennakkoon tehdyt suunnitelmat toimikaan, pelko siitä, ettei sopeudu tai tule hyväksytyksi, tutun ja turvallisen muuttaminen ja rikkominen, rakastamisen helppous ja vaikeus... Avioliittosimulaattorissa on rivien välissä paljon myös sellaisia aiheita, joista saisi vaikka minkälaisen traagisen ja surkean tarinan, enkä voi valehdella, kyllä tämä sellaisenakin minulle varmaan toimisi. Mutta tämä naurun kautta vaikeiden teemojen lähestyminen, se onnistuu aivan yhtä hienosti niin romaanissa kuin näyttämölläkin.

kuva © Eva Lindblom

Amadeu Vivesin lavastus on toimiva ja ihanan kotoisa. Korjaamosta tulee heti sellainen maalaishuoltoasema-fiilis, ja Jussin kodin värikkyys hurmaa. On siinä sitten ehkä vastakohtaisuuttakin, kun pöydän ääressä istuu neljä hiljaista miestä, ja ainoa ilon pilkahdus tulee kodin valoisista ja värikkäistä seinistä. Yksityiskohdat ovat kunnossa myös, hyllyssä on edesmenneen Anitan, Jussin ja Jaakon äidin ja Unton vaimon, kuva, ja kahvikuppeja ja lautasia on jos jonkinlaisia. Puutarha on myös hienosti toteutettu, ja esityksen edetessä se kasvaa kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Jaakon navettayksiö on hienosti toteutettu myös. Heini Henttosen ja Mirva Lähteen pukusuunnittelussa on sopivasti maalaisuutta ja pienen kylän tunnelmaa, ja vähän myös vastakohtia sen suhteen, kuka hahmo mistäkin tulee. Ajoneuvogallerialle erityiskiitos, erityisesti lava-auto ja traktori hurmasivat minut. Näyttämökuvassa riittää katseltavaa, sillä yksityiskohtia on paljon ja moni niistä myös syventää tarinaa ja hahmoja. On ristikkolehtiä, kaikki se tavara, jota Jaakolla on navettahuoneessaan, äidin lehdet, puutarha ja sen kukat... Lavalle nousee ikkuna yhden talon ja sitä ympäröivän kylän elämään, ja tästä ikkunasta on ihanaa päästä katsomaan.

Oona Otsamo ja Aaro Pihkala pääparina Ainona ja Jussina tekevät vahvat, tasapainoiset ja taitavasti yhteen pelatut roolit. Otsamon Aino on reipas ja äkkinäinen, mennään eikä meinata-asenteella varustettu nainen, joka välillä tekee ennen kuin ajattelee ja välillä osaa ajatella niin syvällisesti, että tajuaa sen mitä muut eivät ollenkaan näe. Otsamo tekee roolinsa hyvällä otteella, Aino kasvaa lavalle tavalla, joka antaa tilaa hänen epävarmuuksilleen, huolilleen ja turhautumiselleen, mutta nostaa määrääväksi piirteeksi sen, että Aino luottaa siihen mitä tapahtuu ja tulee. Vaikka olisi vaikeaa, ei kannata luovuttaa, vaan yrittää uudestaan. Pihkalan Jussi on rauhallinen ja lempeä mies, joka rakastuu Ainoon ja joutuu siinä samassa katsomaan itseään ja kaikkea tuttua uudesta kulmasta. Pihkala tekee monitasoisen roolin ja näyttää Jussin juonikaaren taitavasti tehdyillä ratkaisuilla, hänen roolityössään on kaikkea tarpeeksi eikä mitään liikaa. Ari-Pekka Louhelainen ja Jyrki Ylätalo Untona ja Erkkinä ovat mainio parivaljakko, jolla on selvästi vuosikymmenten aikana hioutuneet omat jutut ja tavat. Louhelaisen Unto on aika symppis tyyppi, ja hänen roolityössään on mainiota komediantajua ja hiljaista lempeyttä. Ylätalo ottaa kaiken irti Erkin roolista, ja tulkitsee syrjäänvetäytyvän ja rauhaa ja järjestystä rakastavan miehen mielenmaisemaa hersyvästi. Aleksi Mertanen tekee sujuvaa työtä Jaakkona, ja on mainion teiniangstinen kolmekymppinen. Pidin kovasti siitä, miten Jaakko saa Ainon myötä rohkeuden tehdä, kokeilla ja sanoa, venyttää oman kuplansa rajoja ja katsoa, josko totuttujen kuvioiden ulkopuolella olisi jotakin lisää. Mertanen näyttelee Jaakon kasvutarinan luontevasti.

Helena Hajanti ja Eero Elo Ainon vanhempina Mirjana ja Marttina revittelevät minkä ehtivät, he saavat yleisöstä irti ehkä illan äänekkäimmät naurut nokittelevana ja kekseliäitä sutkautuksia ja loukkauksia edestakaisin heittelevänä entisenä avioparina. Tiina Leiskamon Tiina on rempseä ja vähän ajattelematon, mutta hyvää tarkoittava, ja Sami Talikan Tuomo hänelle hyvä aisapari, joka joko saa kyseenalaisia ideoita tai on valmis toteuttamaan niitä. Tiinan ja Tuomon vierailu Jokikunnassa saa aikaan montakin juonenkäännettä, ja Leiskamo ja Talikka tuovat hahmonsa lavalle sujuvasti. Enni Lehtinen tekee onnistuneen roolin Ramina, hän tuo järkeä ja sellaista ei tässä hätää-ajattelua itä-länsi-ottelun keskelle. Ramin ja Jussin oma kättely on ihan paras yksityiskohta! Kertojan äänenä toimiva Kaisa Pullinen jäsentää tapahtumia lempeän humoristisesti, hänen äänensä sopii hyvin kertomaan, kommentoimaan ja kehottamaan.

Miinan Montun Avioliittosimulaattori tarjosi hauskan ja viihdyttävän illan. Tätä katsoessa saa nauttia varmasta teatterin tekemisestä ja erityisesti siitä, miten tarina herää lavalla eloon. Hahmot pääsevät oikeuksiinsa, kun näyttelijät tulkitsevat heitä lämmöllä ja luontevasti, ja ohjauksen ratkaisut pitävät esityksen rytmin reippaana. Huumorin ja koomisten hetkien lisäksi maltetaan pysähtyä katsomaan tarinaa ja hahmoja, joissa on komediakuoren alla aikamoisen monta tasoa. Vaikka tämä ei tarinan pohjalla olevan romaanin sovituksena ole ihan täysin sellainen, kuin etukäteen toivoin, on tämä Avioliittosimulaattori esityksenä juuri onnistunut kesäteatteriesitys – hauska, valloittava ja vakavia teemoja kaihtamaton.

kuva © Eva Lindblom

Näin esityksen medialipulla, kiitos Miinan Monttu!

Täällä Pohjantähden alla @ Pyynikin kesäteatteri

kuvat © Katri Dahlström / Pyynikin kesäteatteri

Näin Täällä Pohjantähden alla-esityksen päivänäytöksessä 14.6.

Jussi Koskela (Esa Latva-Äijö) perustaa torpan suolle ja rakentaa perheelleen komeat pellot ja ison talon Alma-puolison (Heidi Kiviharju) ja kylän muun väen avulla. Vaatimattoman miehen ylpeys ovat kunnialla tehdyt taksvärkit, ahkerasti hoidettu oma torppa ja pojat Akseli (Verneri Lilja), Akusti (Lasse Viitamäki) ja Aleksi (Paavo Poikonen). Huolta aiheuttaa sopimus pappilan kanssa, se kun uhkaa aina jäädä epäselväksi. Vaikka rovasti Salpakari (Antti Tiensuu) vakuutteleekin, että kaikki saadaan sovittua, Koskelat eivät voi elää huoletta. Kun rovastin vaimo Ellen (Petra Ahola) vaatii mieheltään kovia päätöksiä, painaako vaakakupissa Koskeloiden ahkeruus vai virkatalon etu? Akseli Koskela kiinnittää huomionsa niin työväenaatteeseen kuin Kivivuoren Elinaan (Ella Mettänen), ja tasapainottelee rakkauksiensa, aatteen ja puolison, välillä. Kun sisällissota syttyy, joutuu itse kukin tarkastelemaan omia pelkojaan, toiveitaan, aatteitaan ja sitä, mitä on valmis menettämään.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on minulle pääpiirteittäin tuttu, tietenkin, vaikka en ole trilogiaa koskaan kokonaan lukenut. Pari kertaa on osa tarinasta myös katsottu teatterin katsomosta käsin. Tässä on kyllä niin paljon kaikkea, että jokainen toteutus lienee omanlaisensa, vaikka samoista henkilöistä ja paikoista kertookin. Täällä Pohjantähden alla on sukupolvitarina, rakkaustarina, kasvutarina, sotakertomus, kertomus vallasta ja yhteiskuntaluokista, muuttuvan Suomen tarina, toisiinsa liittyvien perheiden tarina, ja paljon muuta. Sami Keski-Vähälän kirjoittama näytelmä löytää kohtauksensa Linnan romaanitrilogiasta vaivattomasti, ja esiin nousee näytelmä, jonka tarina kantaisi luultavasti tuplasti nykyisen kestonsa verran. Kolmen tunnin aikana luodaan niin otteessaan pitävä tunnelma, ettei tästä maailmasta ole helppoa ravistautua irti. Ohjaaja Antti Mikkolan toisaalta vähäeläinen, toisaalta valtavan tunnepitoinen ohjaus tuo päähenkilöt niin lähelle katsojaa, ettei heistä keneenkään voi suhtautua välinpitämättömästi. Pyörivän katsomon mahdollisuuksia hienosti hyödyntävä Mikkola rakentaa Pyynikille tarinan perheistä, jotka päätyvät keskelle samoja tapahtumia, mutta kohtaavat ne eri tavoin ja eri lähtökohdista. Epäoikeudenmukaisuus, vääryys, ahkeruus, aatteet, rakkaus ja kiivaus sekä taistelu kohti parempaa tulevat lavalle tavalla, joka herättää tuntemaan. Esitys on kaunis ja herkkä, raastava ja surullinen, ajoittain lämpimän humoristinen ja täynnä lempeyttä, ja alusta loppuun täysin vaikuttava.

Pyynikin pyörivä katsomo mahdollistaa monta tapahtumapaikkaa ja näkymää, eivätkä maisemat voisi olla parempia. Metsän eteen nouseva Koskelan torppa, pappilan suurista ikkunoista avautuva järvimaisema, ajan kuluessa maaliltaan himmentyneet pienet, tunnelmalliset rakennukset, kallio jolle kiivetä ja jonka taakse kätkeytyä, kukkivat kasvit ja vehreät puut... Pohjantähti asettuu Pyynikille täydellisesti, ja kun visuaaliseen ilmeeseen lisätään Kimmo Sirénin ihastuttava, maalaistunnelmaa ja tapahtuma-aikaa henkivä lavastus, Jaana Aron käytännölliset, kantajastaan riippuen köyhälistön tai varakkaamman yhteiskuntaluokan asemaa osoittavat puvut ja Emmi Puukan hahmoja ja kohtauksia syventävät kampaukset ja maskit, ei ole vaikeaa uskoa siirtyneensä 1900-luvun alkupuolelle pieneen maalaiskylään. Kehuja ansaitsee myös Sami Silénin äänisuunnittelu, joka tekee vaikutuksen jo ensimmäisessä kohtauksessa, vaan kyllä on kohtaus kokonaisuudessaankin aikamoisen vaikuttava. Silénin äänisuunnittelu tukee tunnelmaa vahvasti. Näyttämökuvat ovat parhaimmillaan kuin ikkunoita suoraan esityksen tapahtuma-aikaan, kurkistuksia Pentinkulman ihmisten elämään ja maisemiin. Vain ajoittain pappilan ikkunasta näkyvät, järvellä hurjastelevat vesijetit hieman rikkovat illuusiota, mutta muistuttavat myös siitä, että katson esitystä nykyajassa. Ja silti, ei sen tapahtumista vielä niin kovin kauaa ole. Eikä varsinkaan sen aiheista ja teemoista, jotka ovat ihan yhtä ajankohtaisia yhä edelleen.

Hahmoja on paljon, mutta ei liikaa, ja esiin nousee monta tarinaa. Päähenkilöitä, tai henkilöitä, joihin keskitytään enemmän, on muutama, silti sivuhenkilötkin saavat tilansa eivätkä jää turhan etäisiksi. Esityksessä on mukana niin ammattinäyttelijöitä, nätyläisiä, harrastajanäyttelijöitä kuin Huvikummun Hevostallin hienot ja rauhalliset suomenhevosetkin, nimeltään Kopsahovin Clara ja Tuhkimon Wäinö. Esa Latva-Äijö tekee varman roolityön Koskelan Jussina, joka on oikeudenmukainen, ahkera ja hyväsydäminen mies. Heidi Kiviharjun lujalla lämmöllä näyttelemä Alma sopii Latva-Äijön Jussille pariksi luontevasti. Koskelan isäntä ja emäntä ovat nöyrä ja rauhallinen pariskunta, oikeuteen ja ahkeruuteen toimintansa pohjaavat ihmiset, joiden maailma järkkyy kun vanhat hyvät tavat syrjäytetään ja oikeus on vain sana. Pidin kovasti siitä, miten Antti Tiensuu ja Petra Ahola näyttelevät Lauri ja Ellen Salpakarin väliset voimasuhteet, sekä sen, miten erilaisia puolisot ovat mutta miten he selvästi myös rakastavat toisiaan. Aholan roolityössä on nyansseja, joiden ansiosta Ellen rakentuu monitasoiseksi, kiinnostavaksi ja vahvaksi hahmoksi. Tiensuu on Aholan Ellenille erinomainen vastinpari Laurin roolissa, ja hänen tulkintansa hahmosta toimii loistavasti. Tiensuu tekee roolinsa tavalla, jossa rovastin vilpittömältä vaikuttava välittäminen saa esityksen edetessä uusia sävyjä, kun tilanteet, vaatimukset ja henkilökohtaiset tavoitteet muuttuvat. Se, miten tässä Pohjantähdessä on rakennettu perheiden, erityisesti Koskeloiden ja Salpakarien, dynamiikka ja esitystapa, on todella toimiva. Niin puolisoiden väliset suhteet, vanhempien ja lasten suhteet, sisarussuhteet ja ehkä erityisesti isien ja poikien suhteet, tuntuvat hyvin aidoilta ja yksityiskohtaisilta. Perhesuhteet tuodaan lavalle luontevasti mutta harkitusti, niin, että jokainen ele ja katse kertovat asioita.

Verneri Liljan roolityö Akseli Koskelana on herkkävireinen ja voimakas. Lilja tuo hahmoonsa valtavasti latausta, mutta kasaa tämän latauksen taitavasti pinnan alle, josta se väreilee esiin. Hän kasvattaa onnistuneesti Akselinsa vilkkaasta ja innokkaasta pojasta nuoreksi mieheksi, joka uskoo vahvasti siihen, mikä on oikein, ja on valmis myös tekemään sen eteen lähes mitä vain. Ella Mettänen Elinan roolissa antaa hyvän vastapainon Liljan Akselille, ja nämä kaksi ovatkin todella tasavahva, hienosti toisiaan täydentävä pari. Akseli ja Elina ovat samalla tavalla klassikko kuin Pohjantähti itsessään, on häävalssi, oma näytelmä, ja tietysti oma rakkaustarina osana romaanitrilogiaan. Molemmat näyttelijät hyppäävät hahmojensa saappaisiin tavalla, joka ei jätä kysymyksiä – nämä Akseli ja Elina heräävät esittäjiensä työssä eloon kokonaisina ja koskettavina. Mettänen tekee Elinastaan vahvan ja sitkeän nuoren naisen, jonka sydän ehtii tarinan aikana särkyä monta kertaa mutta joka jaksaa silti mennä eteenpäin ja uskaltaa tuntea niin kipua kuin onneakin. Tom Lindholm työväen aatteen rauhanomaisena miehenä Adolf Halmeena tekee varmaotteisen roolin, jossa Halmeen rauhanomaisuus ja asioista keskusteleminen jää koskettavasti kiihkeämpien, väkivaltaan ja suoraan toimintaan ryhtyvien alle. Aimo Räsänen vastaa esityksen hyväntuulisemmasta puolesta Otto Kivivuoren roolissa lohkaistessaan Linnan arkisen hersyviä lauseita, jotka kirvoittavat yleisöstä ehkä helpottunuttakin naurua. Synkkätunnelmainen tarina saa voimaa muutamista kevyemmistä hetkistä, ja Räsänen taipuu vaivatta niin humoristisia repliikkejä tulkitsemaan kuin vakavahenkiseksi Kivivuoren isännäksi, mukautuen tunnelmaan kuin tunnelmaan. Samuli Muje on väkevä Anttoo Laurila, Mujeen roolityössä on voimaa ja paljon tasoja. Jukka Leisti on mainio paroni, samoin mainio on myös Lasse Viitamäki ilmeikkäänä Akusti Koskelana. Koko iso näyttelijäjoukko tekee erinomaista työtä, kaikki onnistuvat hahmojensa rakentamisessa ja yhteen pelaamisessa sekä muiden näyttelijöiden että tarinan kanssa. Ja tunne, se roolitöistä välittyy kirkkaimmin. Kaikki ne tunteet, joita Pentinkulman asukkaisiin mahtuu.

Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla on kokemus, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuus on niin onnistunut, että tämä ei tunnu pelkältä teatteriesitykseltä, vaan matkalta historiaan ja pentinkulmalaisten elämään. Nämä henkilöhahmot elävät, hengittävät, rakastuvat, menettävät, juonittelevat, taistelevat ja vaativat itselleen oikeutta, sillä eihän voi olla niin, että köyhälistöä sorretaan ja ylemmät yhteiskuntaluokat hallitsevat. Esitys on rehellinen, sillä sanalla sitä kuvailisin, rehellinen, aito ja vahva. Se ei kaunistele, ei peittele, ei yritä romantisoida historiaa tai tuoda synkkyyteen turhaa valoa. Toisaalta esitys näyttää rakkautta ja lämpöä siellä, missä on raskasta, iloa ja ihmetystä arkistenkin asioiden äärellä, perheiden vahvoja siteitä ja tavallisten ihmisten vahvuutta kohdata se, mitä eteen tulee. Tämä Pohjantähti antoi minulle kaiken, mitä odotin, ja paljon enemmän: kokemuksen, joka koskettaa, raastaa ja vaikuttaa, ja hahmoja, joiden tunteet tulevat iholle. Upea.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos Pyynikin kesäteatteri!

Jatkuvaa kasvua @ Järvenpään Teatteri

 

kuvat © Janna Wirtanen

Näin Jatkuvaa kasvua-esityksen ensi-illassa 10.6.

Insinööri Antero Alapylpyrä (Tito Martinez) haaveilee omakotitalosta, mukavista naapureista ja rauhallisista grillaushetkistä. Oikein kunnon talopaketin kun hankkisi, siellä viihtyisivät sitten hyvin niin vaimo Johanna (Wilma Rajakorpi) kuin lapset Juuso ja Jennikin (Markus Peltola ja Maria Laakso). Sitten kuitenkin tapahtuu arkea järisyttävä juttu. Firma, jossa Antero työskentelee, myydään, ja edessä on uusi elämä yrittäjänä. Kekseliäs Antero ei tästä lannistu, vaan innovoi jos jotakin tuotetta ja bisnesideaa. Mutta kun tahtia määrää raha, ei mikään oikein riitä.

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittaman Jatkuvaa kasvua-näytelmän on Järvenpään Teatteriin ohjannut ja sovittanut Sirpa Riuttala. Nopearytminen, terävä ja vauhdikas komedia vaatii esittäjiltään paljon, mutta Järvenpään Teatterin työryhmä selviää koetuksesta kunnialla. Viihdyin katsomossa ja pidin monista ratkaisuista, joita esityksen toteutuksessa on tehty. Plussaa myös siitä, että kantaesityksensä vuonna 2011 saaneesta näytelmästä on nipistetty reilut puolisen tuntia pois. Vaikka esitys etenee hyvällä tahdilla, alkuperäinen kolme tuntia olisi tälle vähän liian pitkä kesto. Nyt noin pari tuntia plus väliaika on juuri sopivan pituinen, monenlaisia juonenkäänteitä, yhtä monenlaisia hahmoja ja hektistä pyöritystä bisnesmaailman kuristuksessa katselee mielellään ja intensiteetti pysyy hyvin yllä. Kapitalismia, kulutusta, bisnesmaailmaa, rahaa, työntekoa ja ahneutta käsittelevässä näytelmässä riittää hahmoja ja tapahtumia, joista osa naurattaa vaivattomasti, mutta osa menee vähän ohi tai hukkuu toimivampien varjoon. Kaikenlaisista aiheista saanee kirjoitettua kiinnostavan ja hyvän tekstin, mutta kun tämän näytelmän aiheet eivät ole suurimpia kiinnostuksenkohteitani, ainakaan näin fiktion ja tarinankerronnan muodossa, ei minusta Jatkuvaa kasvua-fania tullut. Näytelmässä on kuitenkin paljon onnistuneita hetkiä, ja erityisesti hahmoista pidin kovasti. Kärjistäminen, liioittelu ja revittely toimii, ja ohjaaja Riuttalan näkemys esityksen toteuttamisesta on erinomainen, joskin muutamassa kohtauksessa olisin kaivannut enemmän fokusta siihen, mikä hetken viesti tai tärkein juttu on. Pienestä ensi-iltahapuilusta huolimatta näyttelijät tekevät mainiota työtä ja vaihtavat rooleja lennosta hengästyttävällä tahdilla.

Leskisen ja Keski-Vähälän rytmikäs, nokkela ja tarkka teksti pureutuu sujuvasti näytelmän teemoihin, ja lavalle nämä teemat tulevat komedian keinoin hauskoina, mutta ajatuksia herättävinä. Ahne ja kulutuskeskeinen nyky-yhteiskunta naurattaa kummallisuudellaan, mutta pistää miettimään sitä, miten tutulta ja tavalliselta se kuitenkin tuntuu. Tähän versioon lisätyt (mahdollisesti lisätyt, aivan varma en ole) nykypäivää kommentoivat jutut sekä tietysti järvenpääläisyys tuovat esitykseen mukavasti ajankohtaisuutta, tarttumispintaa ja kotipaikkakuntahuumoria. Camilla Nenosen skenografia on esitykseen sopiva ja monikäyttöinen. Lavastus taipuu näppärästi esittämään milloin mitäkin ja yksinkertaisilla ratkaisuilla saadaan lavalle luotua monenlaista paikkaa ja tilannetta. Puvustuksessa kertojien/kuoron yhtenäinen asu on hieno ratkaisu, ja näin pienillä vaatteiden muutoksilla saadaan sujuvalla tavalla luotua eri hahmoja lavalle. Visuaalisuus on sopivan arkista, mutta yksityiskohdat tuovat näyttämökuvaan hyvin sellaista absurdia tunnelmaa, joka tekstissä ja hahmoissakin on. Esityksessä on tehty tosi hyviä musiikkivalintoja, valitut kappaleet luovat tunnelmaa ja sopivat tarinan maailmaan mainiosti.

Kolmetoista näyttelijää saa näyteltäväkseen melkoisen porukan hahmoja, joiden joukossa on jos jonkinlaista tyyppiä. Pääroolia Anteroa, tämän vaimoa Johannaa ja lapsuudenihastusta Miinaa näytteleviä Tito Martinezia, Wilma Rajakorpea ja Satu Prittistä lukuun ottamatta kaikki näyttelijät esittävät vähintäänkin kahta hahmoa, ja Martinezia lukuun ottamatta kaikki ovat mukana myös kertojan/kuoron roolissa. Paljon on kaikilla näyteltävää, ja haasteeseen tartutaan taitavasti. Hahmot ovat ehdottomasti tämän esityksen hauskoin ja kiinnostavin elementti, ja näyttelijät ja muu työryhmä tuovat tyypit lavalle onnistuneella tavalla. Anteroa näyttelevällä Tito Martinezilla on hyvin hallussaan bisnesmaailman pyöritykseen joutuvan miehen tunnelmat ja ajatukset, niin epätoivo, kunnianhimo kuin turhautuminenkin. Antero nyt haluaisi vain sen talopaketin ja grillin, eikö se riittäisi? Ja kun ei riitä, on pakko antautua maailman tahtiin ja yrittää pysyä perässä. Martinez tekee roolin, jossa Anteron tarinankaari kasvaa näyttämöllä täyteen mittaansa. Wilma Rajakorpi on tosi hyvä Johanna, pidin tästä hahmosta paljon ja Rajakorven luonteva, vahva tekeminen lavalla teki vaikutuksen. Hienosti rakennettu hahmo, joka koskettaa. Satu Prittisen taitavasti näyttelemä Miina on samaan aikaan komediallinen ja viisas hahmo, joka sijaitsee vähän tarinasta irrallaan mutta tarjoaa juonelle tärkeitä käännekohtia ja on aina siellä, missä tapahtuu jotakin merkittävää. Annika Niemelä ottaa kaiken irti sekä toimitusjohtaja Apfelstruffelin että Jeesuksen rooleista, jestas mitkä vedot! Sampo Lepistön Näätä Nordqvist setelipinkkoineen, rahasalkkuineen ja potkulautoineen on ihan loistava, samoin Merja Peltonen Raijana. Linda Jaser tekee varmaa työtä niin ensemblessä kuin Riina-Liinana ja Iso-Kätenä, Jaserilla on mainio lavapresenssi ja tapa tuoda hahmonsa lavalle. Juha Latvala tekee mahtavan roolin Paavona, hieno ote rooliin. Mainitaan vielä Juha Kalliolahti, joka ottaa yleisön haltuun yritysunelmia julistaessaan. Koko ensemble tekee erinomaista työtä, upea energia ja tekemisen meininki koko jengillä.

Jatkuvaa kasvua oli onnistunut katsomiskokemus, vaikka näytelmä itsessään ei suosikikseni noussutkaan. Tykkään kyllä nähdä myös tällaisia tarinoita, jotka eivät ole omalta mukavuusalueeltani tai sellaisia, joita yleensä katson, ainakin jos ne on tehty näin hyvin. Ajankohtainen, terävä ja hauska komedia sopii kesäteatteriin, tämä ei ole perinteistä kevyttä komediaviihdettä vaan ajoittain melkoisen synkkiä sävyjä saava, kommentoiva ja kärjistävä näytelmä yhteiskunnasta ja sen jäsenistä. Viihdyttävä ja naurattava silti, ja sai ensi-iltayleisön riemukkaaksi useaan otteeseen. Työryhmän taito näkyy, samoin se, että esitystä ollaan tehty ajatuksella ja selkeällä visiolla. Tässä on sen verran tasoja, että katsomossakin saa olla tarkkana kaikki koukut huomatakseen. Järvenpään teatterin versio onkin hieno toteutus näytelmästä, joka ei ole ihan sieltä helpoimmasta päästä toteuttaa.

Näin esityksen kursuvieraana, kiitos Järvenpään Teatteri!

Salainen puutarha @ Ryhmäteatteri

 

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Salaisen puutarhan ensi-illassa Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa 7.6.

10-vuotias Meeri (Anna-Sofia Tuominen) on menettänyt vanhempansa ja joutuu muuttamaan synkän setänsä herra Sysiluodon (Robin Svartström) luokse Kuusperän kartanoon. Siellä Meeri tapaa taloutta kurissa pitävän rouva Medaljongin ja ystävällisen Martan (molemmissa rooleissa Minna Suuronen), puutarhuri Ilmasen (Svartström), pihalla iloisesti laulavan punarinnan (nukettajana Nicklas Pohjola) ja Martan pojan Dinon (Ville Saarenketo), joka puhuu eläinten kieltä. Salaperäisessä kartanossa riittää tutkittavaa, ja pian Meeri onkin laatinut suunnitelman varastaa Salainen puutarha. Avain on hukassa, ovi samoin, eikä kukaan halua puutarhasta puhua. Mutta se ei Meeriä estä. Hänhän löytää puutarhan, ja aikoo siinä sivussa selvittää myös muut kartanon salaisuudet.

Suomenlinnan kesäteatteriin on aina ihanaa mennä, sillä ympäristö on niin uniikki ja Hyvän omantunnon linnake upea. Ja miten upeasti se tämän tarinan näyttämöksi sopiikaan! On kyseessä sitten kolkko kartano, salaperäinen puutarha tai yksinäisiä lapsia ympäröivät, hämärät huoneet, eivät ne voisi raameikseen parempaa miljöötä toivoa. Eikä tietenkään sovi unohtaa sitä, että kerta toisensa jälkeen ovat kunnossa paitsi maisemat, myös esitykset. Suomenlinnasta lähtiessä olen aina saanut nähdä jotakin sellaista, joka jättää hymyn huulille ja on hurmannut minut jollakin tavalla, monesti useammallakin. Samaan tapaan jatkaa Salainen puutarha, joka on ehkä suloisin, valoisin ja riemukkain esitys, jonka olen linnakkeessa nähnyt. Pidän valtavasti siitä, miten villiä, vallatonta ja vauhdikasta meno Anne Rautiaisen ohjauksessa on. Myös Ninni Perkon koreografiassa on ihanasti vauhtia. Päähenkilöt ovat lapsia, ja lasten silmin katsottu maailma levittäytyy näyttämölle ihastuttavan täynnä mahdollisuuksia, kiehtovia salaisuuksia ja sellaisia asioita, joita vain lapset ymmärtävät. Vastapainoksi tarinassa on paljon surua, tuntemattomia tunteita ja puhumattomuuden aiheuttamaa painavuutta, joka kaksoisvalottuu sekä lasten että aikuisten kokoiseksi. En ole lukenut F. H. Burnettin klassikkoromaania, johon esitys perustuu, joten minulla ei ollut ennakkokäsitystä siitä, millainen tarina on. Nopeasti, jo heti ekassa kohtauksessa, kuitenkin tykästyin esityksen maailmaan ja tunnelmaan kovasti, ja sen jälkeen vain nautinkin siitä, miten hahmot, tilanteet ja juoni heräävät näyttämöllä eloon. Anna Krogeruksen dramatisoima teksti on ihastuttava, opettavainen olematta mitenkään alleviivaava, ja vaikka tässä ei valtavasti juonenkäänteitä ole, koko ajan riittää katsottavaa ja ihasteltavaa. Tarina ja hahmot vain ovat niin toimivia, että tätä on ihana katsoa. Krogerus on myös sanoittanut esityksen laulut, ja sävellyksestä vastaa Arttu Takalo. Musiikki sopii esitykseen mainiosti, ja lauluissa kaikuvat niin suru, mysteeri, ilo kuin luontokin.

Janne Siltavuoren lavastuksessa vieraillaan niin hämärissä ja kylmissä kartanon huoneissa, kevääseen heräävässä luonnossa kuin uuteen elämään piristyvässä Salaisessa puutarhassa. Siltavuori on loihtinut hienoja lavasteita, erityisesti kartanon portaikko on upean jyhkeä. Rakastuin myös täysin katosta roikkuviin ja sänkyjen päissä oleviin ikkuniin, ne toimivat erinomaisesti. Siltavuoren käsialaa ovat myös esityksen nuket, jotka ovat todella hurmaavia. Punarinta, ketunpoikanen ja Lilian ovat eläviä (tai no, yksi heistä on haamu) ja ilmeikkäitä, ihan yhtä tärkeitä kuin näyttelijöiden esittämät hahmot. Tästä on toki kiittäminen paitsi luonteikkaan näköisiä nukkeja, myös niitä nukettavia näyttelijöitä. Ninja Pasasen pukusuunnittelussa on sopivasti synkkyyttä ja riemua, ja vaatteet kuvaavat hienosti hahmojen luonnetta, kasvua ja toimintaa lavalla. Kivoja sävyjä ja kankaita vaatteissa, ja paljon mainioita yksityiskohtia. Pasanen vastaa myös tarpeiston suunnittelusta, ja kaikenlaista suloista ja kiehtovaa löytyy myös tarpeiston puolelta. Höystettynä Ville Mäkelän sujuvalla, hienosti vuorokausien rytmiä ja säätiloja seuraavalla, luonnollisella valosuunnittelulla esityksen visuaalisuus on todella onnistunutta. Näyttämökuvissa on paljon yksityiskohtia, joita tutkia, ja etenevä kevät näkyy kukkasina siellä täällä. Oman osansa tuovat myös vierailevat tähdet, jotka tällä kertaa sopivat esitykseen paremmin kuin hyvin. Vai miltä kuulostaa sellainen, että silloin tällöin lavan halki pyrähtää pikkulintu? Ei ehkä punarinta, kuten näytelmässä, mutta melkoisen hyvin esityksen maailmaan sopiva luontokappale silti. Myös laskevan auringon valo ja lokkien kirkuna luovat tunnelmaa. Kesäteatterin iloja, ja tähän esitykseen luonnon läheisyys sopii niin tiiviisti kuin suinkin. Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelulle myös kiitosta, ja aivan erityisesti ukkosen jyrinälle. Ukkonen on huima luonnonilmiö, ja hienosti valo- ja äänisuunnittelun yhteistyönä se tulee uskottavana katsomoon saakka.

Anna-Sofia Tuominen on Meerin roolissa valovoimainen, täysin rooliinsa sopiva kaikessa mitä tekee. Tuominen tavoittaa herkästi kaiken sen, mitä Meeri tuntee, ja kuvaa tytön kasvutarinan kauniisti. Meeri on alussa niin varautunut ja valmis iskemään takaisin, että surettaa kaikki se, mitä hän on kokenut. Mutta vähitellen tyttö uskaltaa päästää uudet tuttavuudet lähelleen, uskaltaa kokeilla, tehdä ja iloita, ja siinä vaiheessa ei katsomossa voi olla tuntematta samaa riemua, mitä Meeri tuntee. Tuominen tuo roolityöhönsä paljon yksityiskohtia ja nyansseja, ja tekee monitasoisen, upean roolin. Ville Saarenketo Dinon roolissa on ihana ystävä Meerille, ystävällinen ja hyväntuulinen tyyppi, joka jakaa kaiken tietämänsä Meerin kanssa eikä anna ajoittain sulkeutuneen ja sanavalmiin tytön pelottaa itseään pois. Saarenketo näyttelee näppärästi sen, miten iloinen Dino on uudesta ystävästään, ja sen, miten mustasukkaisuus meinaa nousta pintaan, kun selviää, että Meerillä on toinenkin kaveri. Onnistunut rooli, Saarenketo rakentaa hahmonsa valloittavasti ja Dino on hyvä vastapaino kahdelle muulle lapsihahmolle, hänen onnellinen lapsuutensa tuo vastakohtia kahden muun onnettomammalle historialle. Nicklas Pohjola nukettaa elävästi punarintaa ja tekee linnusta kohtausten tähden, punarinta pyrähtelee sinne tänne ja viheltelee viisauksiaan. Toisessa roolissaan Konstana Pohjola on erinomainen, mainio hahmo ja hienosti tehty rooli. Pidin varsinkin siitä, miten Pohjola tavoittaa Konstan, eristäytyneenä ja peloissaan varttuneen pojan, varovaisuuden ja hämmennyksen oikeassa maailmassa. Konsta on lapsi, joten hän omaksuu uudet asiat nopeasti ja kohtaa ne lapsuuden uteliaisuudella, mutta on Konsta myös erillään kaikkien muiden kokemuksesta. Pohjola tarttuu Konstan hahmoon taitavasti, tuoden tämän kasvutarinan näyttämölle vahvasti. Sekä Konsta että Meeri ovat kokeneet kovia, ja siksi onkin liikuttavaa nähdä, miten he ovat silti avoimia ilolle, onnelle ja uudelle. Vaikka elämä koettelisi, nämä nuoret ihmiset uskaltavat unelmoida. Ja se näkyy näyttelijöiden roolitöissä kirkkaasti.

Robin Svartström ja Minna Suuronen tekevät vaikutuksen muuntautumiskyvyillään. Svarström on kuin yö ja päivä herra Sysiluodon ja puutarhuri Ilmasen rooleissa, samoin Suuronen rouva Medaljongin ja Martan rooleissa. Svartström on hurmaava ja lämmin, mainion rento puutarhuri Ilmanen, joka selvästi pitää työpaikastaan ja sen ihmisistä. Herra Sysiluotona Svartström tekee vahvan roolin, johon tulee paljon sisältöä pelkästään hänen olemuksestaan, liikkeistään ja eleistään. Varmaa työtä molemmissa rooleissa, ja molemmissa myös hienosti kerroksia mukana. Suurosen Martta on valloittava persoona, rempseä ja välittävä nainen, ja ihanan lempeä myös. Rouva Medaljonki sen sijaan on vastakohdaksi kylmä ja jyrkkä, etäinen mutta vähän pelottava. Suuronen tekee molemmat roolinsa hyvällä otteella ja tuo hahmoihinsa nyansseja. Lisäksi hän nukettaa Liliania, ja tekee tämän herkästi ja ripauksella haikeutta. Näyttelijät ihastuttavat rooleissaan paitsi näyttelijäntyöllisesti, myös laulullisesti. Esityksen laulut ovat toimivia ja sopivat tarinaa ja tunnelmaa syventämään hienosti, ja näyttelijöiden laulua olisin kuunnellut mielelläni enemmänkin. Musiikkinäytelmien kohdalla tämä on aina vähän sellainen juttu, jossa minulla on vaikeuksia, niissä kun tuppaa olemaan vähemmän kappaleita kuin musikaaleissa. Mutta sitten ne kappaleet ovat niin hyviä, ja näyttelijät laulavat niin hyvin, joten esityksen jälkeen aina ajattelee, että olisi siihen vielä pari laulua sopinut...

Salainen puutarha siis hurmasi totaalisesti. Rakastuin esityksen tunnelmaan, siihen, miten vallatonta, rohkeaa, riemukasta, luontoa ihmettelevää, nokkelaa ja iloista meno on. Esityksen synkät sävyt ja hiipivät surut tuovat loistavan vastapainon sille, miten valoisa tarina tämä lopulta on, ja surujen ja ilojen välillä kulkiessa saa vuoroin liikuttua ja vuoroin ilahtua. Esitys toimii niin hyvin siksi, että kaikki osa-alueet ovat kunnossa aina tekstistä ja esityspaikasta lähtien. Näyttelijät ovat rooleihinsa nappivalintoja, näyttämökuvat hurmaavia, musiikki tunnelmaan sopivaa ja ohjaus tarinan ytimen tavoittavaa. Tästä tulee todella hyvälle mielelle, ja kokemusta parantaa vielä se, etten tiennyt, mitä esitykseltä odotan. Koska tarina oli minulle etukäteen vieras, enkä tiennyt tai ainakaan muistanut sitä, että tässä on myös musiikkia mukana, sain yllättyä iloisesti moneen otteeseen. Nämä hahmot ovat ihan mahtavia, ja tämä tarina tosi kaunis. Hieno esitys, pidin valtavasti. Ehkä parasta koko jutussa on se, että lapsen näkökulma tuntuu niin vahvalta. Tämä on ennen kaikkea Meerin, Konstan ja Dinon seikkailu, ja se lavalla myös on keskiössä. Seikkailu, ystävyys, rohkeus, luonto ja kevät.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmäteatteri!

Täydelliset häät @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 

kuvat © Tuomas Scholz

Näin Täydelliset häät ensi-illassa 1.6.

On hääpäivän aamu hotellin sviitissä. Sulhanen (Kalle Tahkolahti) havahtuu elämänsä suurimpaan tilaisuuteen krapulassa, kuhmu otsassa ja päässään hatarat muistikuvat edellisillan polttareista. Ja sitten vierestä herää Nainen (Marika Huomolin), joku aivan tuiki tuntematon, jonka kanssa onkin sitten yöllä tehty juuri sitä mitä hääsviitissä ehkä yleensä tehdäänkin, tosin tavallisesti vasta häiden jälkeen ja mieluiten sen kanssa, jolle on sanottu tahdon. Jotain pitäisi keksiä, jotta pian solmittava avioliitto ei mene plörinäksi ennen kuin ehtii edes alkaa. Paikalle pölähtää Bestman (Jari Vainionkukka), ja pian myös tuleva Morsian (Emilia Sinisalo). Ja sitten vielä Siivooja (Anna-Leena Sipilä) sattuu sviittiin juuri väärällä hetkellä. Eikä aikaakaan, niin johan on myös morsiamen Äiti (Eija Vilpas) paikalla soppaa sekoittamassa. Kuka keksii ja millaisen suunnitelman tilanteesta pääsemiseksi, kenelle paljastuu totuus, kuka rakastaa ja ketä, ja pääseekö kukaan alttarille asti?

Mitä on farssi? Ovia, väärinkäsityksiä, sekavia suunnitelmia ja vielä sekavampia selityksiä, ihmisiä joita kaikki eivät ole tavanneet, sekaisin meneviä henkilöllisyyksiä, vauhtia, vaarallisia tilanteita, yleistä sählinkiä ja loppu, jossa sitten kuitenkin kaikki menee joten kuten parhain päin. Tätä kaikkea Täydelliset häät todellakin tarjoilee, ja onnistuneesti myös. Esitys on hauska, kuten farssissa tavoitteena on, ja kaaos lavalla pysyy sillä tavalla hallittuna, että sitä on nautinnollista katsoa. Ohjaaja Anna-Maria Klintrup pitää sinne tänne levittäytyvät juonikuviot hyppysissään ja punainen lanka säilyy, katsoja on perillä siitä mitä kukakin tietää, missä mennään ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja kun katsoja tietää enemmän kuin lavalla olevat, häästressin nielaisemat hahmot, voi tilanteesta repiä komediaa niin paljon kuin lähtee. Klintrupin ohjauksessa on hyvä, vauhdikas ja napakka rytmi, joka pitää tapahtumat koko ajan liikkeessä. Juonessa on sen verran käänteitä, että niiden kanssa saa olla tarkkana, niin lavalla kuin katsomossa. Vaikka näytelmä itsessään sekä tämä toteutus sisältävät suuren määrän hämentäviä suunnitelmia ja salaisuuksia, ei kokonaisuus ole kaaoottinen vaan laadukkaasti tehty ja harkittu. Ja niinhän sen kuuluukin olla, hyvin tehty sekoilu se vasta viihdyttääkin. Ja jos jotakin, tämä on ehdottomasti erittäin viihdyttävä esitys.

Täydellisiä häitä on esitetty Suomessa ennenkin, aika paljonkin, mutta minä en ollut tästä kuullutkaan ennen tätä kesää. Toisaalta tämähän on juuri mainio (kesäteatteri)näytelmä, hyväntuulinen ja hauska. Sopii komediannälkäisille, naimisiin menneille tai menemättömille ja kaikille romantiikasta pitäville, tosin mikään perinteinen rakkaustarina tämä ei ole. Enemmänkin vaaleanpunainen painajaisuni. Mutta hulvaton sellainen. Teemu Loikas on suunnitellut lavastuksesta kyllä sellaisen vaaleanpunaisen unelman, että romantiikkaa oikein tihkuu pitkin tapetteja, kun kaikki seiniä, sohvaa, lattiaa ja kukkia myöten on enemmän tai vähemmän pinkin sävyistä. Lavastus hurmasi heti katsomoon mennessä, ja useine ovineen se on myös käytännöllisesti farssiin sopiva, vaikka ei tässä aivan kauhean paljon ovista rampatakaan. Sinikka Zannonin puvustuksessa on sopivasti sekä arkisuutta että juhlavuutta, ovathan tyypit valmistautumassa häihin. Myös päivän kulku näkyy puvustuksen kautta hyvin, kun vähitellen vaihdetaan juhlallisempaa asua päälle häävastaanoton lähestyessä. Puvustuksen yksityiskohdat ja hahmoille sopivat valinnat ovat mainioita, kuten vaikkapa Morsiamen Bride to Be-asukokonaisuus ja siivoojan liivi, joka vaihtaa kantajaa sitä mukaa kun suunnitelmat muuttuvat. Myös Siivoojan vaatteiden printi kannattaa lukea.

Näyttelijäporukka tekee lavalla varmaa, onnistunutta työtä, ja jokaiselle hahmolle on osunut juuri sopiva esittäjä. Saumattomasti yhteen pelaavat näyttelijät vyöryttävät tapahtumia eteenpäin varmalla otteella, ja hahmot on otettu haltuun taitavasti. Kalle Tahkolahti on erinomainen Sulhanen, hän osuu kaikkiin tekstin komediaiskuihin ja nostattaa kierroksia sitä mukaa, kun salaisuudet ja suunnitelmat kasaantuvat. Jari Vainionkukka tekee tosi onnistuneen roolin Bestmanina, ja tästä hahmosta tulikin suosikkini. Sujuvaa ja vaivattoman koomista roolityötä, jossa on mukana myös vakavampi taso. Eivät mene nämä häät nimittäin ihan niin kuin bestman(kään) odottaisi. Marika Huomolin tekee onnistuneen roolin, tajusin heti ekasta vihjeestä kuka hänen hahmonsa on, se teki roolista kiinnostavan seurata ja Huomolinin roolityö tuo esitykseen sopivasti nyansseja. Huomolin lukee hahmoaan taitavasti ja tuo rooliin sellaista asennetta, josta tykkäsin paljon. Anna-Leena Sipilä tuo komediataitonsa jälleen lavalle ja irrottelee Siivoojan roolissa näppärästi, mainiota läsnäoloa lavalla ja hauskoja yksityiskohtia roolityössä. Emilia Sinisalon Morsian on tapahtumista niin pihalla kuin olla voi, mutta pitää järjen päässä ja suhtautuu tapahtumiin napakalla päättäväisyydellä. Vaikka koko muu hääväki sekoilisi pitkin hotellia, Morsian saa täydellisen prinsessapäivänsä, ja sillä selvä. Sinisalo näyttelee hienolla, sopivasti liioitellulla tavalla ne hetket, joissa Morsian alkaa tajuta, että tässä on kenties jotain aika isoakin tapahtunut, ja hänelle on valehdeltu koko päivä. Eija Vilpas on hurmaava morsiamen äiti, selvästi valmistautunut tähän päivään jo pitkään ja valmis myös toteuttamaan kaikki tyttärensä haaveet ja siinä samalla komentamaan koko muun hääjoukon ruotuun. Hotellinjohtaja tuntuu tarinan kannalta vähän turhalta hahmolta, siitä huolimatta Seppo Halttunen ottaa onnistuneesti roolistaan kaiken irti ja saa nauramaan paitsi katsojat, myös kollegoiden suupielet nykimään lavan puolella.

Nopeatempoisen esityksen tahti harmittavasti vähän hidastuu loppuvaiheilla. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, mutta jotenkin kierrokset laskevat eikä alussa hyvin asetettu tiivis rytmi kanna ihan loppuun saakka. Tässä saattaa olla ongelma jo tekstin tasolla, sillä viimeinen kohtaus vaikutti jollain tavalla kokonaisuuteen sopimattomalta, vaikka olikin näytelmän tyylin mukainen ja myös hauska. Jokin, ei aivan loppuratkaisussa, mutta sitä edeltäneessä kohtauksessa ei oikein ollut kohdallaan, ja jäi vähän häiritsemään. Mutta en sen tarkemmin osaa tätä rytmin kompastelua yhden katsomiskerran perusteella analysoida, eikä se kokonaisuudessa paljon vaikuttanut. Päällimmäiseksi jää ehdottomasti muistiin herkullinen alkutilanne ja sen sujuva toteutus lavalle, sekä se, miten kaikki vaan kasaantuu ja kasaantuu, kunnes toki lopulta alkaa romahtamaan. Pidän Täydellisten häiden tarinasta ja hahmoista yllättävänkin paljon, ja tällainen farssi on mieleeni, vaikka muuten en lajityypistä niin välitä. Ja tässä versiossa hahmot todella pääsevät oikeuksiinsa, niin Klintrupin ohjauksen kuin näyttelijäporukan roolitöiden ansiosta.

Täydelliset häät on varma naurattaja ja esitys, jota katsoessa viihtyy ja nauttii. Farssimaisella tavalla kaaoksessa ovat kaikki hahmot ja tapahtumat, ja ongelmien ratkaisut herkullisen epätoivoisia, kekseliäitä ja kummallisia. Tämä oli erinomainen kesäteatterikauden 2023 aloitusesitys, hauska, taitavasti tehty ja sujuva kokonaisuus, jossa kaiken komedian, väärinkäsitysten ja sekoilun lisäksi on myös tasoja, jotka antavat ajateltavaa. Rakkaus, ihmissuhteet, häät ja "se oikea" ovat kaikki asioita, joista saa vaikka minkälaisen tarinan, ja niiden käsittely farssin keinoin on Täydellisten häiden kohdalla riemastuttavaa. Kesäteatterikesän avaus oli siis onnistunut, vaikka katsomossa tällä kertaa vedettiinkin toppatakkia päälle ja kääriydyttiin vilttiin. Mutta ei sentään satanut!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

Kesä 2023 – Top 10 kesäteatteritärpit

Tänä vuonna päätin ensimmäistä kertaa tehdä teatteritärppipostauksen myös kesälle, sillä parasta kesässä ovat tietenkin kesäteatterit! Mikäs sen mukavampaa leppeänä suvi-iltana kuin napata istuinalusta, hyttyssuihke ja varuiksi pitkähihainen matkaan ja suunnata nauttimaan teatterista? Ei mikään. Joten tässä tulee, nämä ovat Teatterinnan kesäteatteritärpit kesälle 2023:

Ronja (Inke Koskinen), ohjaaja Janne Jämsä, Birk (Kasper Korpela)
kuva © Karri Harju

 Tärppi #1: Ronja, ryövärintytär – Vartiovuoren kesäteatteri

Rakastan Ronjaa! Sydämellinen, hauska, jännittävä, suloinen ja vauhdikas tarina ja mainiot, rohkeat ja ilmeikkäät hahmot hurmaavat joka kerta. Tämä on yksi suosikkinäytelmistäni, ja teksti, joka sopii mielestäni täydellisesti kesäteatteriin. Ja vihdoin minäkin pääsen näkemään Ronjan juuri kesäteatterissa. En ole myöskään käynyt Vartsikalla ennen, joten odotan myös sitä. Ja kun Ronja on tällä kertaa musiikkinäytelmä, on luvassa taas uudenlainen tulkinta tästä tarinasta, vaikka jokainen produktio on tietysti aina omanlaisensa. Näen jo sieluni silmin ryövärijoukkion laulamassa Matiaksenlinnan salissa, ja kaikki muutkin mahdolliset musiikkihetket, niin Ronjan ja Birkin seikkaillessa metsässä, ajattarien ja syöjättärien vaaniessa kuin kakkiaisten höpötellessä... Ronja, ryövärintytär on ehdottomasti kesän eniten odottamani esitys, tämä tarina tulee minulle tärkeämmäksi joka kerta kun sen näen, ja näytelmän viesti ystävyydestä, rohkeudesta, seikkailusta ja uteliaisuudesta lämmittää sydäntä aina.

Verneri Lilja, Ella Mättänen & Esa Latva-Äijö
kuva © Vesa Holmala

Tärppi #2: Täällä Pohjantähden alla – Pyynikin kesäteatteri

Olen ikuisesti harmissani siitä, etten nähnyt Öljymäen kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla-produktiota vuonna 2009, mutta ehkäpä tämä Pyynikin versio tarjoaa lohdutusta. Olen kyllä nähnyt Täällä Pohjantähden alla-toteutuksia teatterissa ainakin paristi, ja onhan tämä aikamoinen tarina. Tosi hieno, vaikuttava ja vahva. Pyynikillä on huikea näyttelijäjoukko tuomassa Pentinkulman väkeä näyttämölle, ja odotan innolla ekaa reissua Pyynikin kesäteatteriin, on jo aikakin siellä vierailla!

kuva © Emilia Boulevard

Tärppi #3: Xanadu – Törnävän kesäteatteri

Kreikkalaisia jumalia! Pegasos! Rullaluistimia! 80-luku! Rakkautta ja diskoa! Ai että, odotan Xanadua kovasti! Seinäjoen kaupunginteatteri on tuonut Törnävän lavalle jo kolme riemastuttavaa komediamusikaalia Suomen kantaesityksinä, ja sama erinomainen meno jatkuu myös tänä kesänä. Xanadussa on ilokseni monta tuttua tekijää viime vuosien kesäproduktioista mukana, esimerkiksi superkomediasuomentaja Mikko Koivusalo ja koreografi Jyri Numminen, ja esiintyjinä samaten tuttuja kasvoja niin Törnävältä kuin muualtakin. Minulla ei ole tarinan suhteen ennakko-odotuksia, mutta uskon, että Törnävällä vedetään täysillä ja laatu on kova, eli Xanadu tarjonnee varsin mainion teatterikokemuksen.

Tärppi #4: Avioliittosimulaattori – Miinan monttu

Veera Niemisen hurmaava Avioliittosimulaattori-romaani pääsee kesäteatterinäyttämölle Miinan montussa, enkä voisi olla enemmän innoissani. Tämä tarina on kuin tehty teatteriin, ja tietenkin juuri kesäteatteriin! Leppeä huumori, tosi toimivat hahmot ja sellainen välitön, samaistuttava maalaistunnelma välittyi kirjasta erinomaisesti, toivottavasti tämä toimii myös näytelmänä yhtä hyvin. Ainakin monta monta hauskaa, riemukasta ja koskettavaakin kohtausta on mahdollista kirjan sivuilta näyttämölle siirtää. Ihastuttava tarina, mahtavaa että tämä pääsee nyt ottamaan uutta muotoa.

Tärppi #5: Omat lähikesäteatterit – Öljymäki, Koskenniska, Pukkila

Minulle yksi tärkeimpiä teatterimuistoja ovat reissut perheen kanssa jonnekin lähellä olevaan kesäteatteriin, hyttysmyrkyt ja mehut käsilaukussa ja tuttujen kanssa rupattelu väliajalla makkarajonossa. Parasta kesäteatterissa on se, että sinne voi lähteä ihan hetken mielijohteesta eikä matka ole pitkä, vaan omasta kunnasta usein löytyy jokin katsomo ja lava, jolla innokkaat ihmiset esittävät innokkaille katsojille esityksiä kesästä toiseen. Niinpä tämä tärppilistaus ei olisi mitään ilman että listaisin omien lähikesäteattereideni esitykset:

Ohkolan Teatteri/Öljymäen kesäteatteri – Liisa Ihmemaassa

Ohkolassa yritän käydä joka kesä, ja viime vuosina se onkin onnistunut hyvin. Mainio porukka tekee joka kesä teatteria suurella intohimolla ja taidolla, ja Öljymäellä tunnelma on sekin aina tosi hyvä. Pari vuotta sitten uusittu komea katsomo tarjoaa katon, eli enää ei sadekuuron kastuessa katsomossa kastu. Tänä kesänä luvassa on Liisa Ihmemaassa teatteritvistillä, ohjaajana Kalle Tahkolahti. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, en ole suurin Liisa Ihmemaassa-fani mutta eiköhän tämä Ohkolan Teatterin versio tarjoa mielenkiintoisen ja taianomaisen matkan Ihmemaan halki.

Koskenniskan kesäteatteri – Ilmasta rahaa

Koskenniskalla vetäistään tänä kesänä paremmin nimellä Puhtaana käteen tuntemani, reipastempoinen ja mainio farssimainen komedia Ilmasta rahaa. Koskenniskan kesäteatterissa on myös ollut korkea taso monta vuotta putkeen, ja luulenpa, että tämä näytelmä saa siellä nauramaan, nauttimaan ja viihtymään. Koskenniskalla täytyy aina väliajalla käydä kurkkimassa Halkiankosken kuohuja vesilaitoksen vieressä, joka kesä ne ihastuttavat.

Pukkilan kesäteatteri – Arsenikkia & erehdyksiä

Pukkilan kesäteatteri tarttuu uuteen tekstiin, ja luvassa on murhia ja jännitystä, ja eiköhän huumoriakin mukaan mahdu. Maailmanensi-ilta siis, mahtavaa! Pukkilassa on hurmaava kesäteatterimiljöö ja aina hyvä tunnelma, ja Toimelan rinne onkin tullut tutuksi useilta kesäteatterireissuilta, sinne on kiva palata.

Omat lähikesäteatterinsa löytää näppärästi esimerkiksi googlaamalla kunta + kesäteatteri. Lisäksi kesateatterit.fi ja Repliikki-lehden kesäteatterinumero tarjoavat paljon kesäteatterivinkkejä, joista löytyy teattereita ympäri Suomen ja luultavasti siis myös kaikille lähikesäteatteri.

Tärppi #6: Ulvova mylläri – Vuohensaaren kesäteatteri

Olen nähnyt Ulvovan myllärin kerran aikaisemmin, Koskenniskan kesäteatterissa monta (laskin, kymmenen) vuotta sitten, mutta muistaakseni pidin siitä kovasti. Arto Paasilinnan tekstit noin muutenkin ovat vallan hurmaavia, ja taipuvat teatterilavalle sujuvasti. Eräänkin kerran kävin hyvin ahkerasti Ukkosenjumalan poikaa Öljymäellä katsomassa, taisi siitä viisi tai kuusi katsomiskertaa esitysjakson aikana kertyä. Edelleen, ne lähikesäteattereiden edut! No, Vuohensaari ei ihan niin lähellä ole, mutta kyllä vaan kannattaa pidemmänkin matkan takaa suunnata Saloon ja kesäteatterin kauniiseen maisemaan. Vuohensaaressa tehdään kesäteatteria, joka koskettaa, vaikuttaa ja viihdyttää, eikä tämä Ulvova mylläri varmastikaan ole poikkeus. Odotan tosi innolla, että pääsen katsomaan, miten tarina herää Vuohensaaressa eloon.

Tärppi #7: Canzio – Kivi-juhlat

Pitäisi varmasti tietää tämä Aleksis Kiven vähemmän tunnetumpi näytelmä, onhan meikäläinen sentään kotimaisesta kirjallisuudesta kandidaatiksi valmistunut, mutta eipä ole tarina nimeä tutumpi. Kuulostaa kyllä Kivi-juhlien kuvauksen perusteella minulle ihan tulevalta suosikkiesitykseltä, sillä luvassa on niin suuria tunteita, miekkailua, intohimoa, kunniaa ja pettymystä, dramaattisuutta ja huumoria unohtamatta. Saattaa olla, että luen Kiven tekstin ennen tämän katsomista, tai sitten säästän näytelmän sisällön täysin yllätykseksi. Katsotaan, katsotaan...

Tärppi #8: Musiikkiteatterifestivaali – Musiikkiteatteri Kapsäkki

MTFest ei ole kesäteatteri, mutta kuitenkin kesällä, joten totta kai tämä pääsee tärppilistalle. Viime kesänä en ehtinyt kaikkien aikojen ensimmäisille festareille, mutta tänä kesänä asia korjataan ja suunta käy Kapsäkkiin heinäkuun lopulla. Pääohjelmistossa on viisi huikeaa esitystä, joista Musiikkiteatteri NYTin Kerrosten välissä-esityksen olenkin jo nähnyt ja siitä nauttinut. Suunnitelmissani on katsoa ainakin lauantain Musikaaliensi-illat Suomessa 2023-2024-gaala ja illan klubi, ja toivottavasti ehtiä myös sunnuntaina paikalle päätösklubi Ensemble Mayhemistä nauttimaan. Rakastan Musiikkiteatterifestivaalia jo valmiiksi, koska on ihan parasta, että meillä on nyt tällainen musiikkiteatteriin keskittyvä muutaman päivän kokonaisuus! Ai että, tämä on minulle yksi koko kesän huippujuttuja, olen aivan varma siitä.

näyttelijöiden kuvat © Ofer Amir

Tärppi #9: 9 to 5 – hommat hoituu! – Samppalinnan kesäteatteri

Kun tämä musikaali meni Lontoossa, kävelin useastikin teatterin ohi ja katselin mainoksia, ja viime reissulla näin Victoria & Albert-museon Re:imagining Musicals-näyttelyssä 9 to 5-pätkiä videoteoksen osana. En ole kuitenkaan kuunnellut tästä yhtäkään biisiä, en tiedä tarinaa, enkä tunne elokuvaa, johon tämä perustuu. Sen tiedän, että musiikki on Dolly Partonin, ja eiköhän tuo yhdeksästä viiteen jotenkin työelämään viittaa. Melko puhtaalta pöydältä siis tähän tulen tutustumaan. Samppalinnassa on ollut hyvä meno ja onnistuneet esitykset aina kun olen siellä käynyt, ja tämä kiinnostaa erityisesti Samppiksen tuoreen taiteellisen johtajan Jukka Nylundin ohjauksen ansiosta.

Tärppi #10: Monty Python's Spamalot – Raseborgs Sommarteater

Spamalot oli eka esitys, jonka näin Törnävän kesäteatterissa, ja varsin riemukas ja pähkähullu show silloin, vieläkin naurattaa. Nyt tämän musikaalin pääsee näkemään Raaseporissa toisella kotimaisella, ja saattaa hyvinkin olla, että tästä tulee ensimmäinen ruotsiksi katsomani kesäteatteriesitys. Spamalot on hyvällä tavalla aivotonta revittelyä, aivot narikkaan-viihdettä mutta tarjoaa kyllä laulettavaa ja näyteltävää. Tässä saa vetää kovaa ja korkealta, ja ottaa kaiken irti hahmoista ja kohtauksista. Onnistuessaan Spamalot saattaa hyvin olla kesän 2023 hauskin show, sen verran paljon huumoria, komediaa, hölmöyksiä ja nokkeluutta on yhteen musikaaliin sovitettu.

Carmina @ Järvenpään teatteri

kuvat © Elsa Kosonen

Näin Järvenpään teatterin nuorten Carminan ensi-illassa 2.5.

Carmina (Milli Himanen) on 18-vuotias nuori, jonka vanhemmat (Saaga Henriksson ja Emma Virtanen) lähtevät turistimatkalle Marsiin ja jättävät tyttären hankkimaan menestystä ihan itsekseen. Onneksi kolme bisnesenkeliä (Satu Karjalainen, Minsku Paalasmaa ja Eva Timonen) on antanut vauva-Carminalle innovaatiokykyä, voitonmetsästysvainua ja yllätyslahjan, joten ei menestyksen pitäisi monen mutkan takana olla. Kaverinsa Klausin (Sara Kääriäinen) ja pikkusiskon (Mila Marjasmäki) kanssa Carmina suuntaa start up-messuille, ja päätyy pian harjoittamaan liiketoimintaa. Vaan miten käy, kun lennokkaasti alkanut yritystoiminta ja kunnianhimoinen tuotekehittely eivät pysy ideoiden vauhdissa, ja suunnitelmat ovat niin huimia, ettei niiden toteutus taida olla ihan turvallista?

Gunilla Hemmingin kirjoittaman, muutaman vuoden vanhan näytelmän on suomentanut Juha Siltanen ja ohjannut Sanna Liski. Teksti on ajassa kiinni ja kärjistävää, näytelmä tuo teemansa esille vahvasti mutta ei kuitenkaan turhan osoittelevasti. Menestyksen tavoitteleminen hinnalla millä hyvänsä, onnistuminen ja merkittävyys, ystävyys, virheet ja aikuistuminen kuvataan lavalla tarkalla ja lempeällä otteella. Tekstissä on vähän sellaista ironista otetta, meno on välillä aika absurdia ja se paitsi huvittaa, myös vahvistaa teemoja. Liskin ohjauksessa näytelmä rakentuu lavalle melko sujuvasti, ensi-iltajännitystä saattoi vähän olla ilmassa, mutta hyvällä rytmillä esitys vedettiin läpi. Liski tarttuu onnistuneesti esityksen pääpointteihin ja tuo näytelmän tapahtumat lavalle monitasoisesti, kiinnostavalla tavalla.

Milli Himanen tekee pääroolin varmasti ja herkästi. Hänen Carminassaan on nyansseja ja voimaa sekä epävarmuutta, aivan kuten aikuisuuteen juuri astuneessa nuoressa kuuluukin. Himanen tavoittaa hyvin Carminan luonteenpiirteet ja tuo hahmonsa lavalle hyvällä otteella. Sara Kääriäisen Klaus on mainio, hahmo toimii vastavoimana Carminalle ja Kääriäinen tuo rooliinsa rentoutta ja nuoruuden vilpittömyyttä, tai ehkä sinisilmäisyyttäkin vähän. Onnistunut rooli. Erika Steiner on hyvä Marie C, joka ei tavoittele mainetta ja kunniaa mutta ajautuu kuitenkin kunnianhimoiselle yritysmatkalle. Marie C on järjen ääni, joka meinaa hukkua kaiken hehkutuksen, hulabaloon ja lehdistötilaisuuksien alle, ja Steiner näyttelee tieteen ihmisen ristiriidat sujuvalla tavalla. Mila Marjamäen pikkusisko on hieno rooli, hänellä on hahmon hyvin hallussaan. Ilona Kangas on erinomainen pääministeri, ja Emma Virtanen sopivasti överi Tronald Dump. Koko jengi tekee esityksen kunnialla, kaikissa roolitöissä on jotakin, joka jää mieleen ja tekee vaikutuksen.

Carmina on terävä ja satiirinomainen, mutta hyvin tunnistettava kuvaus maailmasta, jossa menestystä mitataan, no, menestyksellä, ja jossa pitää olla paras. Mukana on kuitenkin myös ystävyyttä, ymmärrystä ja pyrkimystä irti menestyksentavoittelun kahleista. Ajan kuva, voisi olla tämänkin ajan vaikka vielä ei Marsiin turistiksi pääsekään. Napakka reilu tunti antaa ajattelemisen aihetta, ja tarina ehtii rakentua lavalle ilman kiirettä. Ajoittain esityksessä on vielä jäykkyyttä, jonka laitan vain ensi-illan piikkiin. Nuoret saavat tekstistä hienosti sanoman irti, ja tuovat sen lavalle näppärästi. Carminassa on huumoria, lämpöä, ironiaa ja hyvää sydäntä, ja näitä kaikkia Järvenpään teatterin nuoret lavalla hehkuvat.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatterin nuoret!