Missä kuljimme kerran @ Ryhmäteatteri

mainos/kutsuvieraslippu saatu Ryhmäteatterilta

kuvat © Janne Vasama

Näin Missä kuljimme kerran-näytelmän 23.6.

Helsingissä kasvaa sukupolvi, joka tulee kohtaamaan nuoren Suomen 1900-luvun alkuvuosikymmenten kuohunnan. Mutta vielä eivät Cedi (Miiko Toiviainen), Eccu (Santtu Karvonen), Lucie (Satu Tuuli Karhu) tai Allu (Ville Hilska) sitä tiedä, he viettävät lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja kasvavat kukin oman yhteiskuntaluokkansa mukaan. Kun maan yleinen ilmapiiri sitten alkaa painostamaan valitsemaan puolensa, työläisperheiden lapset asettuvat herraskaisten perheiden lapsia vastaan kuin itsestään. Kummalla puolella oletkin, tulee eteesi tragedia jos toinenkin. Kukaan ei säästy lakoilta, sodalta, vihalta joka repii kansakunnan kahtia. Ja kun kaikki on hetkeksi ohi, pinnan alla kihisevät läpi eletyt kokemukset. Katkeruus, kauna ja kostonhalu nostavat rumaa päätään, ja kierre on valmis. Vaikka jazz soi ja kesäjuhlissa kimaltaa, uusi myrsky odottaa puhkeamistaan.

Riikka Oksanen ja nuoren Suomen kuohunta ne yhteen sopii, ainakin sen perusteella mitä tämän yhdistelmän kautta teatterilavalle tulee. Minna Craucher-musikaali ja Muistopäivä-näytelmä ovat saaneet joukon jatkoksi Kjell Westön romaanista Suomenlinnan kesäteatteriin dramatisoidun näytelmän Missä kuljimme kerran. Katkeroitumista, kostoa, rikki menevää ihmistä ja omien tekojen painolastia, sekä isommassa mittakaavassa kokonaisen kansan ja maan muuttuvia asenteita, ajatuksia ja asetelmia katsova esitys istuu Hyvän Omantunnon linnakkeeseen vakuuttavasti, ja sen kuvaamat ihmiskohtalot pitävät otteessaan. Erityisen hienosti esitys kuvaa sitä, miten tietyt tapahtumat, kokemukset ja koettelemukset saattavat vaikuttaa koko elämään siitä eteenpäin. Oksanen on sekä dramatisoinut että ohjannut näytelmän, ja hänen hieno, herkkä mutta tarkkanäköinen tapansa katsoa tarinoita osuu tämänkin esityksen kohdalla täysin maaliin. Ajoittain kolmen tunnin mittainen esitys tuntuu hieman turhan pitkältä, mutta tähän vaikuttanevat osaltaan myös teatterin vähän epämukavat penkit. Pehmeä istuinalusta kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan! Westön romaani ei ole minulle ennalta tuttu, mutta tämän jälkeen siihen tekee mieli tutustua. Pidin hahmoista ja erityisesti heidän muutoksistaan ja tarinakaaristaan kovasti, ja vaikka heidän tarinansa hyvin tulevat lavalla kokonaisiksi, lienee romaanissa vielä syvemmin sukellettu tyyppien sielunelämään. Esityksen rakenne on vähän haastava, se seuraa useaa hahmoa pitkän ajanjakson ajan ja hyppii paikasta, ajasta ja tunnelmasta toiseen turhia selittämättä. Episodimaisuuden ja kronologisuuden sekoitus kuitenkin pääosin toimii, kokonaisuus maalautuu vähitellen ja asioiden yhteydet toisiinsa vahvistuvat. Mikään mieltäylentävä juttu tämä ei ole, ja raskastunnelmainen esitys kantaa painavat teemansa oivallisella otteella. Synkkyys ja kipu – fyysinen, henkinen, jatkuvasti kalvava ja yhtäkkiä iskevä – ovat alati läsnä, ja se, miten esitys niitä käsittelee, on hyvin inhimillistä. Oksasen ohjauksessa näkyy ymmärrys tarinan hahmoja ja heidän tekojaan kohtaan, ei aina hyväksyntä mutta kuitenkin se, että motiivit on löydetty ja niitä ei jätetä piiloon. Hahmoista, tapahtumista, yhteiskunnasta kokonaisuutena, kaikesta saa monikerroksisen kuvan joka ei päästä helpolla mutta johon pakkautuu paljon historiaa, ihmisyyttä ja muutosta.

Antti Aution sanoittama ja säveltämä musiikki on äärimmäisen hyvin esityksen tyyliin ja tunnelmaan osuvaa ja sitä osaltaan luovaa – ei ole ihan joka näytelmässä näin täysin tarinan sävyjä tavoittavia sävellyksiä! Musiikki rytmittää kokonaisuutta hyvin, ja antaa kokonaisuuteen lisää sävyjä. Erityiskiitos siitä, että käsiohjelmasta löytyvät laulujen sanoitukset, kauniita tekstejä on kiva lueskella vielä uudelleenkin. Ja sillekin kiitokset, että moni näyttelijöistä tarttuu yhteen tai useampaan instrumenttiin! Lasse Lipposen koreografiassa on hienosti sellaista odottavaa, energistä ja vähän jopa uhkaavaa tunnelmaa, joka kertoo että vaikka tanssittaisiin juhlissa, ei ilonpito kestä ikuisesti. Muutama selvästi kepeämpi koreografia mukaan mahtuu myös, ja kun näitä hyväntuulisia hetkiä ei tarinasta liikaa löydy, tuovat lennokkaat ja hurmaavat koreot tasapainoa synkkyyteen. Janne Vasaman suunnittelema lavastus ilmapalloineen, kimaltavine nauhoineen, tilaa hallitsevine hitaasti käsivoimin liikkuvine pyöröineen, linnakkeen kiviseinien sisään saumattomasti istuvine ratkaisuineen ja moneen tapahtumapaikkaan sujuvasti taipuvine tunnelmineen on tosi toimiva. Lavastusta ja sen tarjoamia mahdollisuuksia myös käytetään oivaltavasti ja tarinan sävyjä syventäen, ja kaikki esityksen osa-alueet visuaalisista tarinallisiin ja musiikillisiin pelaavatkin yhteen erinomaisesti. Visuaaliselta puolelta onnistuneita ovat myös niin Ville Mäkelän valosuunnittelu, Sari Suomisen pukusuunnittelu kuin Tiina Winterin maskeeraussuunnittelu, samoin Vasaman suunnittelema tarpeisto. Valosuunnittelussa erityisesti vahvat valotilanteet ja eri väriset valot jäivät mieleen, puvustuksessa taas etenkin tyylikkäät juhla-asut sekä sisällissodan aikaiset vaateparret. Myös nahkatakit ja niistä huokuva hermostuttavuus on mainittava. Winterin maskeeraussuunnittelussa näkyy hyvin muuttuva aika ja maailma, sekä se, millaisiin tilanteisiin hahmot joutuvat tai pääsevät. Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu on tasapainoista ja selkeää.

Tässä on todella hienoja roolitöitä ihan jokaiselta, kahdeksan näyttelijän joukko tuo lavalle kouriintuntuvia ja vavahduttavia tulkintoja hahmoistaan. Lähellä lavaa istuessa näkyi jokainen ilme, ele, tunne ja sävymuutos, ja moni pieni hetki jää varmasti mieleen. Näiden hahmojen kautta näytelmän vuosikymmenet poliittisine aatteineen sekä voittajineen ja häviäjineen tulevat lavalle väkevästi. Roolitöissä on latausta ja raastavaa ristiriitaisuutta, kepeyttä jota etsitään mistä tahansa ja lempeitä hetkiä, harvassa mutta kuitenkin läsnä. Santtu Karvonen tekee Eccuna aivan upean roolin, jossa ystäviensä mukana moneen päätyvä mies joutuu kohtaamaan omantuntonsa äänen rajulla tavalla. Karvosen näyttelijäntyö on täynnä nyansseja, ja hän tuo hahmoonsa hienosti sen sisäisen ristiriidan, jota Eccu tuntee. Hän haluaa kuulua joukkoon, mutta tämä joukko ei ole se, mikä tuntuu omalta tai oikealta. Mutta jos se on ainoa, onko hänellä vaihtoehtoja? Satu Tuuli Karhu näyttelee Lucieta herkästi ja kauniilla energialla, yläluokkaisen nuoren naisen suojakuoren takaa mutta täysin maailmaa ymmärtämään oppivan ihmisen ottein. Lucie on kiehtova hahmo, vahvatunteinen ja -tahtoinenkin, eloisa ja lempeä. Karhu tavoittaa hänen monet puolensa ja tunteensa oivasti, mainiolla kulmalla ja vahvalla läsnäololla. Miiko Toiviainen tekee Cedinä kylmäävän roolin, jossa on inhimillistä katkeroitumista ja vihaa, ja ymmärrettävää pelkoa ja hyökkäävyyttä. Cedi on valtavan mielenkiintoinen hahmo, kunnianhimoinen, utelias ja kekseliäs nuori mies, joka uhkuu itseluottamusta ja yhteiskunnallisen asemansa turvaamaa valta-aseman tiedostamista. Mutta kun voimasuhteet kääntyvät eikä omalla asemalla enää saavuta mitään, ja vastaan sanominen aiheuttaakin sen, että joutuu vaaraan, menee Cedissä jotain rikki. Toiviainen näyttelee tämän hetken, ja laajemmin koko Cedin kehityskaaren, upealla yksityiskohtaisuudella ja vahvalla intensiteetillä. Aivan todella hieno rooli, joka koskettaa, kauhistuttaa ja kiehtoo.

Ville Hilska on Allun roolissa täynnä energiaa ja liikettä, nuorukainen pinkoo näyttämön halki suurten unelmien saattelemana ja tempautuu mukaan niin vallankumoukseen, rakkauteen kuin urheiluun ja työhönkin. Hilska näyttelee Allua avoimesti ja rehellisesti, hän tuo rooliinsa niin pikkupojan sinisilmäistä uteliaisuutta kuin varttuneemman nuoren miehen ymmärrystä siitä, millainen maailma on ja mikä oma on paikka sen keskellä. Juha Kukkonen tekee kaksi roolia, Allun isän Enokin ja yhteiskunnan kuohuissa neutraalina pysyttelemään pyrkivän Ivarin. Kukkonen tekee molemmat roolinsa tosi hyvällä otteella, luontevasti ja taitavasti yksityiskohtia esiin nostaen. Hän tuo näyttämölle auktoriteettia, epävarmuutta, rakkautta, haikeutta ja hyvää sydäntä, ja tulkitsee nämä kaikki varmoin ottein. Robert Kock on useassa roolissaan oikein hyvä, erityisesti mieleen jäivät Henning, Wiherkaisla ja Zviga. Kock on rooleissaan hahmosta riippuen hauska, pelottava, kiinnostava ja liikuttava, hänellä on taito tulkita monelaisia ihmisiä ja herättää heidän tarinansa ja tunteensa eloon monitasoisesti. Iina Nyländen tekee hänkin monta roolia, joista nostettakoon Emmi, Henriette ja Micki. Nyländenillä on hieno läsnäolo lavalla, valloittava ja vahvasti hahmoa tunteva. Hän myös onnistuu näyttelemään tosi erityyppisiä hahmoja samalla latauksella, joka sitten näyttää erilaisella energialla kohtauksessa olevissa hahmoissa aina omanlaiseltaan. Erityisesti ero Emmin ja Henrieten välillä on hämmästyttävä – toinen keskittyy pelkoon, toinen lempeyteen. Annika Hartikka on hänkin lavalla useammassa roolissa, ja näistä etenkin tenniskentällä kevyesti hypähtelevä Siggan sekä Nita jäivät mieleen – hyvin eri syistä. Hartikka tekee jokaisen roolinsa oivallisella otteella, ja löytää hahmoistaan paitsi vakavia sävyjä, myös huumoria. Nitan roolissa hän tulkitsee yhden esityksen varmasti väkevimmistä hetkistä, ja taitavasti ohjattu ja avoimuudella näytelty monologi riipaisee syvältä. Tiiu Poikonen ja Verne Viitala pyörittävät pyöröä ja ovat lavalla avustavissa rooleissa niin sotilaina kuin palvelusväkenä.

Missä kuljimme kerran tarjoaa teatteria, joka ei päästä katsojaansa helpolla, mutta joka antaa paljon. Tämä on synkkä, surullinen, ahdistava ja raastava, hyvin inhimillinen ja tarkasti jokaista sävyään ja teemaansa katsova näytelmä, joka ei kaunistele, mutta ei oikeastaan kauhistelekaan. Tapahtumat ovat, ne tulevat todeksi ja eletään yleisön silmien edessä, mutta sillä tavalla "neutraalisti", että vahvoja syytöksiä tai sankarinviittoja ei työnnetä sisällissodan kummankaan puolen ylle, tai siitä eteenpäinkään erilaisia aatteita kannattavien ylle. Näytelmä herättää moraalista pohdintaa ja kysymyksiä siitä, miksi, miten ja millaisten ihmisten kautta tietyt yhteiskunnalliset asiat lähtevät liikkeelle, kasvattavat merkitystään ja sitten jäävät taas taustalle, hetkeksi tai kauemmaksikin aikaa. Suuremman yhden maan ja kansan muutosten vuosikymmenten heijastamisen lisäksi Missä kuljimme kerran on tarina yksittäisistä ihmisistä, heidän iloistaan ja suruistaan, unelmistaan ja painajaisistaan. Näitä ihmiskohtaloita esitys katsoo herkästi, lempeydellä ja suoraan, kauhuja, katkeruutta tai kauniita hetkiä peittämättä. Minuun näytelmässä puri juurikin se tunnistettava, ristiriitainen, hermostuttava inhimillisyys ja ymmärrettävyys, joka ihan jokaisessa hahmossa on. Kuka tahansa pystyy mihin tahansa, ja kuka tahansa voi lähteä mille tielle tahansa, jos olosuhteet, kokemukset ja ajatukset osuvat juuri tiettyyn suuntaan. Ja jos pystyy mihin tahansa, pystyy myös väärään, pahaan ja satuttavaan. Mutta senkin jälkeen on toivoa.