Pienen hauen pyydystys @ Pesäkallion kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesis!

kuvat © Rami Rusinen

Näin Pienen hauen pyydystyksen ensi-illassa 26.6.

Elina Ylijaako (Elina Ruti) matkustaa Helsingistä kotiseudulleen Itä-Lappiin haukea narraamaan. Seiväslammessa uiskenteleva kala on saatava ylös ennen kuin kirous vie Elinalta hengen, mutta mutkia on matkassa. Ovela Näkki (Ilmari Myllynen) haittaa kalanpyyntiä kaikin tavoin, ja Elina alkaa olla epätoivoinen. Apuun tulevat onneksi niin Pöllö (Aapo Ravantti) kuin kylän baaria/majoituslaitosta pyörittävä Heta (Berit Mäkinen) ja naapurin noita Asko (Kalle Sulalampi). Moukku-Ollin (Jarmo Lehtinen) palveluksia tarvitaan niitäkin, ja pistääpä lusikkansa soppaan myös Musti-peijooni (Astrid Blomqvist) kannoillaan kulkeva konstaapeli Janatuinen (Kirsi Laamanen), joka vain yrittää tehdä työnsä. Onnistuuko sekalainen joukko nappaamaan hauen ennen kuin on liian myöhäistä?

Juhani Karilan samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän on dramatisoinut Lija Fischer ja Pesäkallion kesäteatteriin ohjannut Satu Säävälä. Karilan romaanin olen useampaan kertaan lukenut, ja se onkin yksi suosikkikirjojani. Oli siis tosi kiva nähdä tuttu tarina nyt teatterissa! Tällä esityksellä avataan muuten Pesiksen uusi näyttämö Hollolassa, ja eivätpä paremmin voisi näytelmä ja näyttämö sopia toisilleen. Suppanäyttämön metsäinen maisema on omiaan luomaan Itä-Lappiin sijoittuvan tarinan tunnelmaa, ja suomalaisen mytologian otusten voi sielunsa silmin nähdä kurkkivan puunrunkojen takaa. Auli Kokkosen lavastus- ja puvustussuunnittelu istuu metsän keskelle ja tarinan maisemiin onnistuneesti, pienen kylän tunnelmaa, omalaatuisten tyyppien vaateparsia ja riemukkaita fantasiaotuksia ei voi kuin ihailla. Lavastuksessa on paljon mainioita ratkaisuja ja yksityiskohtia kalastusvälineistä luonnonmateriaaleihin ja moneen taipuvaan baaritiskiveneeseen. Näkin (Ilmari Myllynen) puvustus on upea! Samoin Moukku-Ollin, mitä yksityiskohtia! Väkiyön otukset ja jättimäinen hauki ansaitsevat kiitosta nekin. Säävälän ohjauksessa on rytmi kohdillaan, sekä huumori, mytologia että kysymykset ja pohdinnat omista valinnoista, rakkaudesta, elämästä ja anteeksiannosta tuodaan lavalle onnistuneella otteella. Tarinan vinkeä maailma, vilpitön lämpö ja monipuolinen hahmogalleria heräävät Säävälän ohjauksessa vaivatta eloon, esitys on hauska ja valloittava, ja sopivasti sadunomainen fantasian ja mytologian maisemissa liikkuessaan. Myös vähän painavammat teemat ihmissuhteiden, menetyksen ja irti päästämisen muodossa käsitellään sujuvasti ja niiden kohdalle pysähdytään. Joitain omia suosikeitani romaanin kohtauksista jäin vähän kaipaamaan, ja ehkä sitä, että tarinan alkuasetelmia ja hahmojen välisiä suhteita olisi hieman enemmän selitetty, nyt esimerkiksi Pöllön ja Elinan välinen side jää hieman taka-alalle. Pääasiassa dramatisointi on kuitenkin oikein onnistunut, juonen oleelliset käänteet ovat mukana, tarina tulee kerrotuksi kokonaisuutena, ja mikä tärkeintä, kaikki hahmoista tapahtumiin ja tunnelmaan tuntuu tutulta ja siltä, että romaanin tyyli ja henki on siirtynyt lavalle.

Pesikselle tuttuun tapaan esityksessä on mukana on kotimaista musiikkia. Biisivalinnat ovat ohjaaja Säävälän, Virpi Säävälän ja Ilmari Myllysen käsialaa. Myllynen ja muu bändi ovat myös sovittaneet kappaleet, sovitukset ovat tosi onnistuneita ja kuulostavat bändin esittäminä varsin hyviltä. Kappaleet sopivat osaksi tarinaa erinomaisesti, vaikka osa biisivalinnoista näytti ennen esitystä käsiohjelmasta luettuna yllättäviltä. Kuinkahan paljon eri kappaleita onkaan kuunneltu, testailtu ja pohdittu ennen kuin näihin on päädytty..? No, joka tapauksessa: vau mitä valintoja! Erityisesti Viitasen Piian Outo tyttö, Tuomari Nurmion Ikuisesti minun, Kotiteollisuuden Tuonelan koivut, Tuomari Nurmion Huda Huda ja Juho Taljan sanoittama ja säveltämä Näkki ovat nappiosumia. Mainiolla energialla soittavan, luontevasti näyttelemisen ja soittamisen välillä vaihtelevan bändin kokoonpano on seuraava: koskettimissa Myllynen ja Astrid Blomqvist, kitarassa Einari Toiviainen, bassossa Aapo Ravantti ja rummuissa Panu Rissanen.

Elina Ruti näyttelee Elinan roolin taitavasti hahmonsa kantamaa painolastia lukien, Ruti tekee Elinasta kokonaisen ihmisen, joka tekee päättäväisesti sen mitä oikeana pitää, eikä näe muita vaihtoehtoja ennen kuin joku vähän tuuppaa pohtimaan asioita laajemmin. Elina on mielenkiintoinen hahmo, jossa on paljon tasoja, ja Ruti onnistuneesti kaivaa näyttämölle kaikenlaista mitä Elina kokee, ajattelee ja tuntee. Erityisesti takaumakohtausten näytteleminen ja siinä onnistuminen, että takaumista ja niiden ulkopuoleltakin tulee myös nykyhetken Elinan hahmoon yksityiskohtia, tekee vaikutuksen. Hienosti rakennettu hahmo, nyansseja löytyy ja roolityössä on onnistunutta herkkyyttä. Kirsi Laamanen on konstaapeli Janatuisen roolissa jämäkkä ja päättäväinen virkavallan edustaja, joka Itä-Lappiin matkatessaan saa huomata, että maailmassa on paljon enemmän kuin hän on tiennyt. Laamanen näyttelee erinomaisella energialla ja herättää hahmonsa eloon sujuvasti, tämän eri tasoja taidolla tulkiten. Ilmari Myllynen tekee kaksi erilaista roolia Näkkinä ja Jousiana, ja on molemmissa luontevasti hahmonsa ajatuksista ja persoonasta perillä. Näkki on vallaton, veikeä ja vaarallinen, terävä-älyinen eikä pelkää mitään. Leikkisä ja hurmaava, kunnes ei enää ole. Jousian roolissa Myllynen näyttelee onnistuneesti nuoruuden innon ja suuret unelmat, nopeat päätökset ja karun pettymyksen, kiukun omiin ja muiden valintoihin, sitten sen, miten elämä kuitenkin asettuu uomiinsa, vaikka olisi erinäköinen kuin ennalta haaveiltu. Kalle Sulalampi on rooleissaan Askona ja Keijona tarkasti komediassa kiinni, riemukas ja vastustamattoman hauska, tekemättä roolejaan kuitenkaan liian korostetusti tai yli vetäen. Varsinkin Asko on ihan samanoloinen kuin romaanissa! Aapo Ravantti tekee Pöllön roolin lämmöllä ja rauhallisuudella. Pöllö on hyväntahtoinen ja hyvä tyyppi, hän on heti valmis auttamaan Elinaa ja osaa ajatella järkevästi siinä vaiheessa kun muut jo hätäilevät.

Berit Mäkinen näyttelee Hetaa mainiolla otteella, hän tuo rooliinsa hyväntuulista itsevarmuutta ja sujuvaa komediaa. Hetaa eivät hätkäytä sen enempää etelästä tulevat poliisit kuin kunnanjohtajaan menevät hattaratkaan, eikä hän rupea muuttamaan toimintatapojaan tai pehmentelemään Lapin maagisuutta tai kummallisia otuksia vain siksi, että ne ovat jollekin uusi juttu. Astrid Blomqvist on Musti-peijoonin roolissa ihastuttava, Musti on suloinen otus joka hurmaa kalastushaaveillaan ja uskollisuudellaan. Blomqvist heittäytyy rooliinsa täysillä ja luo mytologiselle olennolle niin liike- ja elekielen kuin tavan käyttäytyä, ilmaista mielipiteitään ja osallistua tapahtumiin. Ilmeikäs ja riemukas roolityö. Jarmo Lehtisen mytologisen mystinen Moukku-Olli on mainio hahmo, jota Lehtinen näyttelee sujuvalla ikiaikaisella energialla. Moukku-Olli on osa metsää, leppoisa kaveri, ja kova tekemään kauppaa. Einari Toiviainen ja Panu Rissanen vaikuttavat erityisesti bändissä, ja näyttelevät molemmat myös kahta hahmoa. Toiviainen on varsinkin Elinan äidin Marken haamuna samaan aikaan salaperäinen ja kiehtova, ja sopivasti pelottava ja yliluonnollinen. Ja mikä nauru! Rissanen tekee Tuomaksen roolin sujuvin ottein, tämäkin roolityö toi heti mieleen sen millaisen kuvittelin romaanin Tuomaksen olevan. Porukka pelaa yhteen hienolla meiningillä, ja lavalla ollaan tarinassa ja hahmoissa läsnä lämpimästi, hyvällä huumorilla ja tarkasti tapahtumia tulkiten.

Olipas kiva nähdä tämä tarina teatterilavalla, näyttämösovitus onnistuu varsin mallikkaasti tavoittamaan tarinan hengen ja tunnelman, ja Pesiksellä myös musiikki tukee kerrontaa oivallisesti. Lavalla nähtävä porukka esiintyy hurmaavalla energialla ja mainiolla otteella hahmojaan tulkiten. Usea monitaituri hyppää näyttelemishommista myös soittimien taakse, ja moni tekee useammankin roolityön. Näyttämöllä on hyvä ja varma tekemisen meininki, kun lämmintä huumoria ja suomalaista mytologiaa riemukkaasti yhdistelevä näytelmä herää eloon. Unohtamatta kysymyksiä ja pohdintoja elämästä ja valinnoista, joita teemoja tämä myös mainiosti käsittelee. Ensi-iltaan saatiin monen sateisen päivän jälkeen kaunis poutainen ilma, ja auringon valaisema ja varjostama metsä ja näyttämö kruunasivat kokonaisuuden. Onnea Pesäkallion kesäteatterille uuteen kotiin, odotan jo innolla, mitä kaikkea hienoa tällä komealla teatteripaikalla tullaan tulevaisuudessakin näkemään. Saatanpa hyvin myös piipahtaa tänäkin kesänä vielä uudelleen katsomossa, oli tämä Pienen hauen pyydystys sen verran valloittava juttu.

Tuntematon sotilas @ Pyynikin kesäteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Pyynikin kesäteatteri!

kuvat © Katri Dahlström / Pyynikin kesäteatteri (Tuntematon sotilas, 2025)

Näin Tuntemattoman sotilaan 25.6.

Syttyy sota, ja Suomi kutsuu kansalaisiaan rintamalle. Nuoret miehet harjoittelevat sotimaan, kunnes on aika hypätä auton lavalle ja lähteä sinne jonnekin. Isänmaata pitää puolustaa, kaveria ei jätetä, tuleen ei jäädä makaamaan, eteenpäin mennään vaikka pelottaa. Rintamalle lähtee poikia ensimmäiseen sotaansa ja vanhempia miehiä kokemaan uudelleen kaikki kauhut. Vuodet kuluvat, taistelut sekoittuvat toisiinsa, rinnalta kaatuu ystäviä, oma luoti kaataa vihollisia. Pelko nakertaa mieltä rikki, sielu kovettuu. Mitä järkeä tässä on? Eikö tämä koskaan lopu?

Tänä keväänä järjestettiin kyläilta, johon etsimme sukutilaltamme kaikenlaista vanhaa tavaraa näytille. Samassa yhteydessä otettiin kaapista esille pieni pahvirasia, jonka päällä lukee "Sotakirjeitä". Useampana päivänä luin näitä mummillani säilössä olevia kirjeitä, joita isoisovanhemmilleni ja muille sukulaisille on sodasta rintamapostina lähetetty. Mukana on pääsiäiskortti ystävälle, kuulumisia rintamalta, täältä jostakin, viestejä mieheltä, joka on hoitanut sotaan otettua hevosta ja kirjoittaa kertoakseen miten Maijastiina voi. Joukossa on myös kirje, jossa kerrotaan suruviesti pojan kaatumisesta. Kirjeeseen sen kirjoittanut pappi on piirtänyt kauniin ristin. Pian tämän jälkeen itsekin rintamalla olleet nuoret miehet ovat lähettäneet kirjeitä, joissa ottavat osaa vanhempien suruun ja pahoittelevat, etteivät nyt pääse hautajaisiin, kun ovat juuri sellaisissa olleet, eikä lomaa enää saa. Isosetäni Kauko kaatui sodassa 20-vuotiaana kesäkuussa 1944, ja hänen kohtalonsa oli mielessäni nyt, kun Pyynikillä katsoin Tuntemattoman henkilöhahmoja sodan kuohujen keskellä. 70-vuotista taivaltaan juhlivan Pyynikin kesäteatterin teosvalinta, Tuntematon sotilas, on klassikko, ja täysin ansaitusti. Olen sen lukenut useamman kerran, viimeisimmästä lukukerrasta tosin on jo muutama vuosi aikaa. Uusimman elokuvan olen nähnyt, vanhempia en, ja tämä Pyynikin hieno versio oli minulle toinen teatterissa näkemäni Tuntematon (eka oli Teatteri Vanha Jukon hyvin erilainen mutta yhtä lailla hieno versio). Osasin odottaa vaikuttavaa, syvälle menevää ja herkällä otteella tehtyä näytelmää, onhan työryhmä varsinkin suunnittelijoiden osalta suurilta osin sama kuin vuonna 2023 Täällä Pohjantähden alla-produktiossa. Ja todella vaikuttava tämä myös on. Roolitus on erinomainen, tarinalliset ja teemalliset painotukset vahvoja, kirkkaasti ajateltuja ja yksityiskohtia myöten harkittuja, tunteet käsinkosketeltavia, eikä katsettaan tai ajatuksiaan saa irti näyttämön tapahtumista.

Sovituksen on Väinö Linnan romaanin pohjalta tehnyt Sami Keski-Vähälä, jonka dramatisoinnissa näkyvät sekä sodan isommat kokonaisuudet että yksittäisen ihmisen kokemukset rintamalla olosta. Keski-Vähälä on ottanut mukaan kaikki tunnetuimmat kohtaukset, tärkeimmät lauseet, merkittävimmät hahmot ja isoimmat käänteet, ja sen lisäksi keskittynyt niihin hetkiin, joissa inhimillisyyttä ja ihmisyyttä tarvitaan ja punnitaan. En ole niin intohimoinen Tuntematon sotilas-fani, että tietäisin jäikö joku oleellinen romaanissa oleva timantti puuttumaan, mutta mielestäni tässä versiossa on vahvana läsnä Linnan romaanin sanoma ja henki. Kolmisen tuntia väliajan kanssa kestävä esitys ei tosiaan päästä otteestaan, ja olisin hyvin voinut istua katsomossa vielä vaikka pari tuntia lisää, niin väkevästi näytelmä vei mukanaan. Ohjaaja Antti Mikkolan lähestymiskulma tarinaan kulkee pienen ihmisen rinnalla, yhteisön voimassa, sodan mielettömyydessä ja kauheudessa, lempeyden tärkeydessä ja pakon edessä toimimisessa. Mikkola on äärimmäisen taitava ohjaamaan näyttelijöitä ja kuvaamaan ohjauksessaan tunnekokemuksia tavalla, joka on aito ja uskottava. Hän antaa näyttelijöiden tehdä työn, lavalla ei ole sotakoneita, ylipitkiä taistelukohtauksia tai suuria määriä tekoverta, vaan näytelmän keskiössä ovat ihmiskohtalot sodan keskellä. Tietenkin lavalla myös soditaan, Sami Silénin oivallisessa äänisuunnittelussa aseet paukkuvat ja räjähdykset kumisevat, ja taisteluiden tuoksinnassa tunnelma on kiihkeä ja täynnä hätää, päättäväisyyttä, uhmaa, pelkoa ja yhteishenkeä. Pääosassa ovat silti näiden hahmojen kokemukset, heitä koettelevat taistelut ja se, mitä sota ihmiselle tekee. Tuntematon perustuu Väinö Linnan omiin kokemuksiin sodasta, ja Mikkolan ohjauksessa näytelmän sitoo todellisuuteen myös esityksen alussa ja lopussa kuultavat sotaveteraani Aimo Reinikaisen sanat. Hän on myös hahmona mukana lavalla (näyttelijänä Ukko-Ilmari Majamaa), tämä ratkaisu kosketti kovasti.

Kimmo Sirénin lavastus on toimiva ja asettuu luontevasti osaksi kesäteatterin luonnonnäyttämöä. Lavastus ei rakenna suoraan korsuja, taistelukenttiä tai leirejä, vaan antaa tarinalle raamit ja jättää tilaa tulkinnalle. Laudasta rakennetut kiipeilytasot siltoineen ja aukkoineen toimivat kohtauksissa erinomaisesti, mustista laatikoista rakentuu sänkyjä, herrojen juhliin lattia, ja sankarivainajille viimeiset lepopaikat. Lehdon (Pyry Kähkönen) kuolemakohtaus on lavastuksellisesti (ja muiltakin osin) vahvasti, upealla tavalla toteutettu. Näyttämön ympäristöä kallioineen ja metsikköineen hyödynnetään myös erittäin toimivasti, eikä Pyynikin miljööseen sen suurempia lavastuksia edes tarvitse. Näyttämölle kaivettu pieni lampi on tärkeä osa montaa kohtausta. Jaana Aron pukusuunnittelussa ja Riina Vänttisen kampaus- ja maskeeraussuunnittelussa lähdetään liikkeelle puhtaista asepuvuista ja ulkonäöltään siisteistä miehistä, joita sota puskee kerta toisensa jälkeen pölyyn, mutaan, vereen, veteen ja tiheisiin metsiin. Vaatteet likaantuvat, kasvot naarmuuntuvat, luoti sattuu ja veri valuu, taistelut repivät takista. Puvustus on ajankuvan mukaista, on kesän ja talven sotilasvarustusta, kypäriä, karvalakkeja ja eri sotilasarvojen mukaisia merkkejä. Tarpeistoa (valmistus Satu Wiinikka), esineistöä ja tavaraa on repuista aseisiin ja konekivääreistä kirjeisiin, ja kaikki luo lavalle autenttista visuaalisuutta. Näyttämökuvat ovat monessa kohtauksessa hurjan hienoja ja väkeviä, niitä olisi voinut tuijottaa ja sisäistää vaikka kuinka kauan. Esityksen aikana satoi ja paistoi, ja kun lopussa "hyväntahtoinen aurinko katseli heitä", kultaiset säteet ylsivät myös näyttämöä silittelemään. Silmäkulma ei siinä vaiheessa pysynyt kuivana.

Jokainen näyttelijä tekee onnistuneen, vahvan ja vilpittömän roolityön, ja klassikkoteoksen tutut hahmot nousevat lavalle sekä esikuviensa oloisina että uuden sukupolven omikseen ottamina. Näyttelijäntyössä on herkkyyttä, tarkkanäköisyyttä ja tunneälyä, näiden ihmisten kohtalot tuodaan lavalle yksityiskohtaisesti, aidosti tarinaan eläytyen. Minulla ei ole Tuntemattomassa sotilaassa varsinaista suosikkihahmoa, vaan se, kenen hahmon kokemukset ja kohtalo eniten puhuttelevat, vaihtelee tulkinnan mukaan. Poikkeus on Koskela (tässä versiossa roolia upealla rauhalla, lämmöllä ja tarkkuudella näyttelevä Jussi-Pekka Parviainen), josta olen aina pitänyt kovasti ja joka onkin minulle Tuntemattoman tärkein hahmo, jollain tapaa oikeastaan koko tarinaa määrittävä voima. Pyynikillä erityisesti koskettivat, vakuuttivat ja menivät syvälle myös Pyry Kähkösen näyttelemä taipumaton, kovasanainen Lehto, Konsta Laakson tulkitsema valloittava, hyväntuulinen Rahikainen ja Antti Tiensuun esittämä, itsestään kerta toisensa jälkeen rohkeutta kaivava Kariluoto. Myös Kai Vaineen näyttelemä, sääntöjä tiukasti vahtiva, tiukkaluontoinen Lammio, Tommi Raitolehdon muihin vaivattomasti rohkeutta valava Rokka ja Kalle Koskisen pelkoaan piilottamaan pystymätön Riitaoja jäivät mieleen. Yhtään näyttelijää ei kuitenkaan voi toisen yli nostaa, sillä jokainen on hahmonsa tarinaa kertoessaan lavalla tärkeä, osa komppaniaa, tapahtumien keskipisteessä, jakamassa sodan todellisuutta ja herättämässä klassikkoa eloon. Kuten jo kirjoitin aiemmin, roolitus on erinomainen. Näyttelijöiden käsissä nämä hahmot ovat kokonaisia ihmisiä toiveineen, pelkoineen, ajatuksineen, tapoineen ja tunteineen.

Kiitos koko työryhmälle. Upea tulkinta, upeat roolityöt. Ihmisyys, inhimillisyys, ihmisen hajoava mieli, sielun rikkova pelko, vallan tuoma sokeus ja julmuus, sekä lempeys joka on joskus tärkeämpää kuin mikään muu tuodaan Pyynikillä lavalle aidosti tuntuen ja syvästi koskettaen. Moni kohtaus jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa, ja ostinkin jo itselleni elokuulle lipun tätä toista kertaa katsomaan, jotta näkisin uudelleen miesten jakamat rohkaisevat katseet, lohduttavat kädenpuristukset, yhteiset naurut, pelokkaat vilkaisut ja hetken hengähdystaukojen tarjoaman helpotuksen. Ja viimeisen näyttämökuvan - huh kuinka hieno. Kylmät väreet meni.

Onnea Pyynikin kesäteatterille 70 vuodesta!

Liian paksu perhoseksi @ Koskenniskan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Koskenniskan kesäteatteri!

kuvat © Koskenniskan kesäteatteri

Näin Liian paksu perhoseksi-näytelmän 24.6.

Kauppias Erni (Lassi Videnius) kaipaa sekatavaraliikkeeseensä apua, ja on laittanut ilmoituksen lehteen. Siihen vastaa Kaisu (Mia-Maija Toivanen), joka saapuu Ruutinojalle kauppa-apulaiseksi ja pistääkin pakan sekaisin. Ernin äiti Ellida (Annu Kajanne) ja sisko Viivi (Minna Ropanen) eivät Kaisusta innostu, mutta Erni tulee tämän kanssa hyvin juttuun. Topakka Kaisu saa muutoksia aikaan niin kaupassa kuin Ruutinojalla muutenkin, mutta vaikea hänen on päästä osaksi kyläyhteisöön. Ellida ja Viivi kohtelevat ilkeästi, Ernin vaikeus tehdä päätöksiä tai sanoa vastaan turhauttaa, eikä kylän vanhojen isäntien pinttyneitä tapoja noin vain saa kitkettyä. Onneksi löytyy ystäviä, vähitellen oma paikkakin, ja salavihkaa myös rakkautta. Vaan nousuja ja laskuja on elämän polulla, menetyksiä ja suruja, jotka satuttavat. Yhdessä kuitenkin myös niistä selvitään.

Naapurikunnan kesäteatteriin suuntautui reissu jälleen, sateisen teatteri-illan merkeissä. Pornaisissa Koskenniskan kesäteatterissa esitetään kesäteattereiden kestohittiä eli Liian paksu perhoseksi-näytelmää, joka perustuu Sisko Istanmäen samannimiseen romaaniin ja jonka on dramatisoinut Aila Lavaste. Ohjauksesta vastaa Outi Pippuri. Olen nähnyt tämän traagisen, lämpimän, humoristisen ja surumielisen näytelmän lavalla useampaan kertaan, mutta tässä Koskenniskan versiossa oli paljon sellaisia kohtauksia tai tapahtumia joita en ennen ole tarinassa nähnyt. Ja silti kaikki vanha tuttu tuntui myös mahtuneen mukaan, sovitus onnistuu sujuvasti käsittelemään tosi paljon elämää, tunnemyrskyjä ja käänteitä näytelmän aikana. Aavistuksen napakampaa ohjauksellista otetta jäin kaipaamaan, osassa kohtauksia jännite ei ihan säily vaan tarina etenee turhan hidastempoisesti. Parhaimmillaan ohjaus tarttuu tunteisiin, hahmojen väliseen dynamiikkaan ja tarinan sävyihin tarkkanäköisellä ymmärryksellä ja näkemyksellä. Hienoja ovat etenkin Kaisun ja Ernin väliset kohtaukset, joihin latautuu paljon ja joissa tunnetilat ovat aitoja. Tämä ei ole mikään kevyt näytelmä, vaan käsittelee painavia teemoja ja tekee sen vahvasti. Kuolema, menetykset, epävarmuus omasta paikasta, huoli läheisistä, unelmat, niiden tavoittelu ja toisaalta pettymys siihen, kun ei saa mitä toivoo, näkyy kaikki lavalla, ja kuvataan tarinassa tarkasti. Pippurin ohjauksessa on hieno tasapaino sen suhteen, miten tarinan synkempiä sävyjä ja vastustamatonta huumoria käsitellään, ja kuinka valoa löytyy silloinkin kun sitä ei usko löytävänsä.

Lavastuksen on suunnitellut Susanna Määttä, ja puvustuksesta vastaavat Arja Söderlund ja Henny Sintonen. Näyttämölle on rakentunut tapahtumien keskus, Ruutinojan sekatavarakauppa, jossa on hyllyillä vaikka mitä ihanaa vanhanajan tavaraa, ja muutenkin ajankuvaan sopiva tunnelma ja tyyli. Sivunäyttämön aittaa käytetään onnistuneesti osana tarinaa, siellä on hyvä huutaa ulos surunsa ja vetytyä yhdessä kahdenkeskistä aikaa viettämään. Myös muut tapahtumapaikat saadaan lavalle näppärästi pienemmällä lavastuksella, ja miljöötä luodaan sujuvasti esimerkiksi näyttelijöiden avulla, kuten Helsinki-kohtauksissa. Puvustukseen on myös löydetty maalaiskylän kaupan väelle, isännille ja emännille sopivia kokonaisuuksia, Ellidan ja Viivin elegantteja asuja unohtamatta. Arkista vaatetta, kauppahattua,- takkia ja -essua, häihin sopivia juhlavia asuja ja helsinkiläisten rouvien kaupunkilaistyyliä nähdään lavalla, ja mainiosti sopii vaateparsi niin hahmojen omaan persoonaan ja tyyliin kuin tarinan tunnelmaankin. Rekvisiittaa on vanhojen kauppatavaroiden lisäksi jos jonkinlaista, tarinaa syvennetään niin halkoja hakkaamalla kuin morsiuskimppua heittämällä – sekä tietenkin suloisella ja kohtaus kohtaukselta isommaksi varttuvalla kissanpennulla.

Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, vahvat tunteet, huumori ja haikeat sävyt ovat roolitöissä vaivattomasti läsnä. Paitsi minulle uusia tapahtumia, oli tässä versiossa mukana myös minulle uusia hahmoja. Esimerkiksi Kaisun veljeä Eeroa (Juha Kalliolahti) Helli-puolisoineen (Leena Laaksonen) tai Ruotsiin muuttaneiden tyttäriensä kirjeitä odottavia emäntiä (Sari Paavilainen ja Pia Alamutka) en ole aiemmissa versioissa nähnyt. He ovat lavalla kuitenkin saumaton osa tarinaa, ja mikseivät olisi, alkuperäisestä romaanistahan kaikki lavalla nähtävät tyypit ja tapahtumat on näyttämöversioon sovitettu. Pitäisi ehkä vihdoin tuohon Istanmäen romaaniin tutustua, niin tulisi koko tarina ja kaikki hahmot tutuksi. Mia-Maija Toivanen on Kaisun roolissa päättäväinen ja vahvatahtoinen, periksiantamaton nainen, joka tuntee vahvasti mutta puskee myös tunteidensa läpi niin halutessaan. Toivasen roolityössä on kauniisti herkkyyttä, jota Toivanen sujuvasti Kaisun topakan luonteen läpi päästää pilkahtelemaan. Lassi Videnius tekee Ernin roolin tasapainoisesti ja varmoin ottein, hän on hyvin perillä Ernin persoonasta ja toimintatavaoista, ja rakentaa roolihahmostaan kokonaisen ihmisen kaikkine epävarmuuksineen, kipukohtineen, vahvuuksineen, hyväsydämisesti ja lämmöllä. Annu Kajanne ja Minna Ropanen Ernin äiti Ellidan ja sisko Viivin roolissa ovat kaksikko, joka käyttää häpeilemättä hyväkseen Ernin hyvöntahtoisuutta ja halua vältellä konflikteja. Sekä Kajanne että Ropanen tuovat roolihahmoihinsa kuitenkin myös muita tasoja kuin helppoa elämää haikailevien, Kaisua tylysti kohtelevien naisten ilkeyttä ja tylyyttä. Myös komediallinen ilottelu on tällä kaksikolla hallussa! Elina Ihto on Kaisun äidin roolissa lämmin ja viisas, kannustava nainen, ja Jukan äitinä taas yllättymään pääsevä, "ei meidän poika koskaan"-ajatuksella kauppaan valittamaan tuleva nainen. Niina-Liisa Åhs tekee mainion leppoisan ja ymmärtäväisen roolin Kaisun veljenä Laurina, ja on Mäensyrjän isäntänä riemukas veikkonen. Juha Kalliolahti tarttuu moneen rooliin, mainitaan niistä hyväntuulinen Eero eli Kaisun veli, velmu Jokisen isäntä ja nenilleen saava kesämökin rakentaja. Leena Laaksonen näyttelee sujuvasti niin opettajan vaimoa Annaa kuin kaupassa uhoavaa Jukkaa, topakkaa Helliä ja työnsä laulain tekevää postimiestä. Tiina Heinonen on Viljami Hartikan roolissa riemastuttava, vanha isäntä on kyllä melkoinen tyyppi ja Heinonen näyttelee roolihahmoaan oivallisella otteella. Sari Paavilainen ja Pia Ala-Mutka Ruotsista kirjeitä odottelevina emäntinä ovat hurmaava kaksikko, joka postilaatikolla heti availee kuulumiskirjeitä ja vertailee niitä keskenään. Lapsirooleissa vuorottelevat Toivo Pippuri, Matias Vainionpää, Fiia Vilkman ja Alva Pippuri. Ennen en ole myöskään lapsia nähnyt Liian paksu perhoseksi-näyttämöllä, mutta he tuovat tarinaan energiaa ja tokihan jokaisesta kylästä nuorisoa löytyy.

Tämä on oikein oiva versio Kaisun, Ernin ja kumppaneiden tarinasta, on sekä vahvaa tunnetta ja koskettavasti kuvattuja suruja että lämmintä huumoria ja suloisia romanttisia hetkiä. Oli kiva nähdä lavalla myös sellaisia kohtauksia ja hahmoja, joita en aiemmissa versioissa ole nähnyt, tarinaan tuli uusia näkökulmia ja painotuksiakin. Vaikka välillä tapahtumiin hiipii hidastempoisuutta, kokonaisuus pitää otteessaan. Monia hahmoja ja elämänkohtaloita kuvaavasta tarinassa on fokusoitu tärkeimpiin ja draamallisesti toimivimpiin hahmoihin ja käänteisiin, ja juuri ihmisten elämää kuvatessaan tämä versio toimii kaikista parhaiten. Roolityöt ovat tosi hyviä, hahmojen väliset suhteet ja tunteet kuvataan luontevasti ja näiden tyyppien tarina liikuttaa, viihdyttää ja lämmittää oikeasti. Myös huumori saa hymyilemään moneen otteeseen – ja kyllähän se sonninkivesjuttukin alkoi naurattaa, kun tarpeeksi monta kertaa kuuli.

Matkalaukkukostaja @ Pukkilan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pukkilan kesäteatteri!

kuva © Heini Rautoma

Näin Matkalaukkukostajan 22.6.

Sepeteus Tienpää (Tony Malmbäck) palaa kotikylälleen ja pistää samalla monet kuviot uusiksi. Keppilän Matti (Aki Viljanen) on varma, että Sepellä on matkalaukussaan kymmenen miljoonaa riihikuivaa käteistä. Isolan isäntä Albert (Tuukka Eskola) taas päättelee, että Sepeteus on se helsinkiläinen lottovoittaja, josta on lehdessäkin kirjoitettu. Pankinjohtaja Hujanen (Hannu Leino) alkaa heti suunnitella, miten voisi saada nuo miljoonat omaan pankkiinsa talteen. Kenties tarvitaan vaimo Marjatan (Anna-Kaisa Jaakkonen) apua..? Hämärähommia ja monenlaisia bisneksiä pyörittelevä Auvo Sulonen (Lauri Mölsä) kyllä epäilee, ettei Sepeteuksella mitään rahoja edes ole. Mutta yksi jos toinenkin kyllä on omin silmin setelitukut nähnyt, tai ainakin ihan itse kuullut luotettavasta lähteestä että rahaa löytyy. Mutta miksi Sepeteus ylipäätään on kotipaikkakunnalleen palannut? Sitä ei oikein kukaan osaa sanoa.

Naapurikunnan kesäteatterissa tartutaan tänä kesänä 90-luvun samannimisen tv-sarjan pohjalta dramatisoituun tarinaan, jonka on kirjoittanut Heikki Luoma, näytelmäksi sovittanut Pekka Saaristo ja Pukkilaan ohjannut Heini Rautoma. Matkalaukkukostaja ei tv-sarjana ole meikälle tuttu, enkä tämän näytelmäversionkaan olemassaolosta tiennyt, mutta oikein perinteistä maalaiskomediaa ja kesäteatterihupailua on lavalla luvassa. On vähän romantiikkaa, kilpakosija-asetelmaa, pikkutuhmuuksia, suuria unelmia, topakoita naisia ja nopeasti kiihtyviä miehiä, eläimiä, kylän isäntien yhteisiä suunnitelmia, postinkantaja ja poliisejakin. Toki myös viinalla läträämistä, josta en niin välitä, mutta onneksi monesta muustakin jutusta löytyy toimivaa huumoria. Hahmot ovat tosi mainioita, ja tarinassa syntyy herkullisia tilanteita, kun kuulopuheiden, väärinkäsitysten ja pikkuisen turhan nopsaan tehtyjen päätelmien perusteella ryhdytään toimimaan. Siinäpä juonen kulku johtaa sitten varsin koomisiin tapahtumiin. Rautoman ohjauksessa on hyvä rytmi ja komedialliset iskut kohdillaan, huumori toimii oivallisesti ja sen tulkintaan on löytynyt veijarimaista, rentoa otetta. Alussa en ihan heti saanut kiinni siitä, kuka on kukin ja mitkä hahmojen suhteet toisiinsa oikein ovat, mutta kun pääsin kärryille niin olipas mukavaa seurata kuinka kylän ihmisten arki menee ihan sekaisin rahamysteerin ansiosta. Joitain, luultavasti sovituksellisia tai ohjauksellisia, ratkaisuja jäin vähän miettimään, mutta kun alkuperäinen tarina ei ole tuttu, en ole ihan varma ovatko nämä sieltä asti tulleita juttuja vaiko vartavasten lavalle luotuja kerronnan keinoja. Erinäisiä hahmoja seuraavien lintujen roolit tuntuivat minusta hieman kokonaisuudesta irrallisilta, ja kertojaäänen roolia myös pohdin. Kertojan repliikit sinänsä kuljettavat tarinaa hyvin, mutta ne olisivat hyvin sopineet esimerkiksi jonkun hahmon, kuten soitollaan tapahtuvia säestävän, muusikon urasta haaveilevan Artun (Elias Eskola) suuhun, jolloin Artun rooli olisi myös nykyisestä vähän kasvanut ja tullut jämäkämmin osaksi tarinaa. Nyt kertojana toimii kuiskaaja Kirsti Lettojärvi. Pääosin homma kuitenkin on mainiosti kasassa, komedia rullaa eteenpäin hyväntuulisesti ja sujuvasti, ja katsomossa on hauskaa. Erityisesti hahmotyöskentely on riemukasta, Rautoma on ohjannut näyttelijäjoukon ottamaan roolihahmoistaan kyllä kaiken irti.

Puvustus ja lavastus on työryhmän käsialaa, ja näyttämökuva on oikein onnistunut. Visuaalisuus on ajankuvalle eli ysärille uskollista, ja lavalle on rakennettu tarinan tärkeimmät tapahtumapaikat. On Keppilän korjaamo, Hujasen postipankki ja Isolan talo, Irmelin (Minna Törmäkangas) aittaa unohtamatta. Sepeteuksen telttakin näppärästi nousee Tienpään tiluksille, kun Sepe matkoiltaan kotikulmille palaa. Myös monet ajopelit polkupyöristä mopediin ja mersuun sekä helikopteriin ovat mainioita, varsinkin helikopteri. Mikä oivallus, mahtava! Ja vielä säksätyskin kuului! Puvustuksessa on arkista tunnelmaa ja ammattiin, ikään ja persoonaan sopivia asukokonaisuuksia. Isännät kulkevat lippikset vinossa, vanha emäntä hyppää mopon kyytiin mummonpöksyt vilkkuen, ja muusikonalku soittelee merkkejä täynnä olevassa farkkutakissa. Yksityiskohtia riittää sekä lavasteissa että puvustuksessa, ja erilaiset jutut tukevat tarinankerrontaa ja hahmojen rakennusta näppärästi. Postipankissa on kaikenlaista mainiota pankkitavaraa ja tietenkin pankinjohtajan diplomi New Yorkin juoksutapahtumasta. Irmelillä on aitan oven päällä nimikyltti ja aitassa peti, Isolan isännällä taas löytyy monenlaista juotavaa ja syötävääkin vieraille tarjottavaksi. Keppilän korjaamolla autotavarat ovat sulassa sovussa muusikkopojan julisteiden ja musakamojen kanssa. Rekvisiittaa ja lavastuksen yksityiskohtia olisi lähempääkin innostanut käydä katsomassa, autenttista miljöön luomista on monen tapahtumapaikan kohdalla tehty.

Tony Malmbäck tekee Sepeteuksen roolissa sujuvaa työtä, ja tavoittaa niin roolihahmonsa huvittuneisuuden tämän seuratessa kuinka kylä menee sekaisin hänen väitetyistä rahoistaan, kuin myös sen, millaisia motivaattoreita Sepeteuksella toimiinsa on ja miten tämä sopivasti ärsytettynä oikein kuohahtaa. Tuukka Eskola on Isolan isännän osassa leppoisa miekkonen, joka osaa tehdä oveliakin suunnitelmia, mutta on pohjimmiltaan hyväntahtoinen. Minna Törmäkangas tekee Irmelin, Isolan tyttären, roolin hyvällä energialla ja reipasotteisesti, Irmelin vahvat mielipiteet ja suuret tunteet ovat Törmäkankaan roolityössä luontevasti mukana. Aki Viljanen näyttelee Keppilän Masaa ja tekee roolinsa mainiolla otteella, tarkasti komediaa lukien ja hahmonsa tekemisiin eläytyen. Kirsi Ylinen tekee Matin puolisosta Irmelistä kannustavan ja rennon tyypin, joka osaa suhtautua tarinan vauhdikkaisiin käänteisiin huolettomasti. Elias Eskola esittää Keppilän perheen poikaa Arttua, jota ei sen enempää kiinnosta isän autokorjaamohommat kuin mummon marjanpoiminnatkaan, vaan unelmat suuntautuvat musiikkipuolelle. Eskola myös säestää tarinan tapahtumia sujuvasti bassoa näppäilemällä. Raija Laakso on Matin anopin roolissa varsin topakka mamma, lienee parasta tarttua toimeen kun tämä täti käskee, tai ei hyvä heilu. Hannu Leino on pankinjohtaja Hujasen roolissa vauhdikas ja suuria suunnitelmia elättelevä mies, jota asiakkaat enemmän tai vähemmän kovistelevat. Anna-Kaisa Jaakkonen Hujasen vaimona Marjattana tekee onnistuneen roolin, jossa näkyvät Marjatan nuorempana tekemät valinnat ja tarinan aikana heräävät kysymykset siitä, mitä olisi voinut tapahtua jos olisi valinnut toisin. Lauri Mölsä on Auvon roolissa viekas ja hämäräkeinoja kaihtamaton bisnestyyppi, joka aikoo saavuttaa tavoitteensa vaikka se pitäisikin tehdä kyseenalaisin keinoin. Jukka Hedman on erityisesti postinkantaja Huuskosen roolissa mainiosti perillä näytelmän komediallisista sävyistä. Mirva Lainiola Oskari Tienpään roolissa pitää pintansa kovassakin paineessa, ja Olga-Liisa Pankkonen ja Ella Koivisto kääntävät tarinan suuntaa niin ukkosmyrskyn, tulipalon kuin poliisien rooleissa.

Paitsi että Matkalaukkukostaja tarjosi hauskan illan kesäteatterin parissa, muistui katsomossa myös mieleen se kun lapsena (ja toki aikuisenakin) on näissä lähipaikkakuntien kesäteattereissa vanhempien kanssa kiertänyt, nähnyt katsomossa tuttuja, lavalla heittäytymisellä ja energialla tehtyä teatteria, ja väliajalla mutustanut makkaraa, pullaa tai munkkia tarinan käänteitä puiden. Kesäteatterit ovat kyllä varsinaisia kulttuuriaarteita, ja nämä harrastajateatterien teatterin palolla ja hersyvällä huumorilla tehdyt esitykset kesäteatteria parhaimmillaan. Matkalaukkukostaja onkin juuri sitä perinteistä kesäteatteria: on humoristinen tarina, rakkautta, vähän mysteeriä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä monenlaista koomista mutta tunnistettavaa hahmoa. Pidin varsinkin roolitöistä, lavastuksesta ja ajopeleistä, siitä miten tarinaan heittäydytään ja miten tilanteet luodaan. Komedia toimii oivallisesti, ajankuva ja maalaistunnelma ovat käsinkosketeltavia, ja hahmojen välisissä suhteissa riittää jos jonkinlaisia tunnekuohuja. Vaan onko tärkeämpää raha vai rakkaus..? Siihen ei yksiselitteistä vastausta anneta, vaan monenlaista mietettä lienee yleisöjoukko miettinyt kotiinpäin lähtiessään.

Jagellonica! Turun oma prinsessa @ Samppalinnan Kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Samppis!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Jagellonican ensi-illassa 18.6.

Vilnassa siskokset Anna (Ria Kataja) ja Katariina (Kaisa Hela) istuksivat hovissaan odottamassa, josko pian löytyisi prinsessoille ottaja. He kun ovat jo melko kypsään ikään ehtineitä, ja avioliittohan se on naisen elämän tarkoitus, niin siitä tässä vielä kuitenkin haaveillaan. Velipoika Sigismund (Lari Halme) sitten ilmoittaakin, että nyt on Jagellojen suvulla edessä hääjuhla – sulhanen on löytynyt! Naimahommiin ei kuitenkaan lähde vanhempi sisko Anna, kuten perinne sanoisi, vaan Suomen herttua Juhana (Antti Lang) tahtoo pikkusisko Katariinan. Tuoretta vaimoaan 11 vuotta nuorempi 25-vee Juhana on melkoinen bileprinssi, joka vie Katariinansa joulun aikaan 1562 kauas uuteen kotiin kylmään ja ankeaan Turkuun. Vastassa on heti Juhanan jalkavaimo Kaarina Hannuntytär (Linda Hämäläinen) ja näiden yhteiset lapset (Kataja ja Halme), ja Katariina ymmärtää, että hän on Turussa poliittisena pelinappulana, ei rakastettuna vaimona. Soppaa hämmentävät lisäksi Juhanan isoveli, Ruotsin kuningas Eerik XIV (Halme), jolle Juhanan naimakaupat ovat punainen vaate, sekä Venäjän Iivana Julma (Hämäläinen), joka myös olisi halunnut Katariinan kanssa naimisiin. Aikamoisten poliittisten ja henkilökohtaisten myllerrysten keskellä asettuu Katariina Turkuun asumaan, ja vielä pitäisi löytää yhteys tuoreen aviomiehen kanssa. Vaan kuinka käy?

Jos nyt kerran vielä muistelen viime kesää ja Bonnieta & Clydea, niin sallittakoon se. Oli nimittäin melkoisen haikeaa käpsytellä kohti Samppalinnan kesäteatteria, kun tiesi, että nyt ei olisi luvassa enää sitä rakasta musikaalia jonka parissa viime kesän vietin, vaan uusi esitys ja uudet kuviot. Ja niin toki pitääkin olla! Ja kun 65v-juhlakesä vielä vietetään uuden kotimaisen kantaesitysmusikaalin maailmassa, niin mikäs sen hienompaa. Vaan huomasin silti katsomossa välillä muistelevani, että tuossa se punainen auto pyöri, tuossa laulettiin rakkaudesta, tuossa siitä ettei tyydytä vähään, tuossa siitä että on jo liian myöhäistä kääntyä, tuohon ripustettiin kuva pahamaineisista rikollisista... No, siihen jääköön nostalgisointi, ja siirrytään asiaan! Tämä Niina Lahtisen kirjoittama, Jukka Nylundin säveltämä ja Petrus Kähkösen ohjaama Jagellonica on varsin erinomainen, nokkela ja moderni uusi kotimainen musikaalikomedia. Se kertoo nimensä mukaisesti Katariina Jagellonicasta, joka 1560-luvulla naitettiin Suomen herttua Juhanalle ja päätyi sitten Turun linnaan, jossa tosin ehti vain puolisen vuotta asustella ennen kuin joutui miehensä kanssa vankeuteen Gripsholmin linnaan Ruotsiin. Musikaali perustuu faktoihin, mutta mukana on paljon myös kaikenlaista sellaista, mikä ei ole totta. Historiallisia faktoja pointataan muutaman kerran varta vasten, ja moni onkin kiintoisa. Katariina Jagellonican elämästä ja tarinasta tiesin suurinpiirtein sen verran, mitä Wikipediassa lukee ja mitä viime kesänä Turun linnassa käydessäni hänestä opin, mutta nyt musikaalin näkemisen jälkeen kiinnostaa kyllä lukea lisää niin Katariinasta, Juhanasta, tarinan Kaarinoista kuin Jagellojen suvustakin. Se näissä historiasta ammentavista tarinoissa onkin parasta, että pääsee paitsi näkemään nykyaikaisen tulkinnan ja näkökulman kauan sitten tapahtuneisiin asioihin, myös inspiroitumaan itsekin tutustumaan aiheeseen tarkemmin.

Jagellonicaa workshopattiin viime kesänä Musiikkiteatterifestivaalilla, ja tuntuu näin kahden teoksen (toinen on Rikkomaton-musikaali) kokemuksella kyllä hyvin erityiseltä saada ensin nähdä keskeneräinen juttu workshopattuna ja myöhemmin sitten valmiimpi, Jagellonican tapauksessa kantaesitettävä teos. Tämä musikaali saikin kantaesityksensä oikein upeissa puitteissa, hienolla terävyydellä, tarkkuudella, näkemyksellä ja huumorilla toteutettuna. Muistin workshop-versiosta jotain, en kaikkea mutta pääasiat, ja nyt tämä valmis teos on kyllä saanut onnistuneesti vielä lisää lihaa luiden päälle, ja näkökulmia ja huumoria on tarkkanäköisesti hiottu. Sävellyksiäkään ei vielä viime kesänä ollut, mutta nyt tietenkin sanojen lisäksi kuultiin monenlaiset menevät, dramaattiset, hauskat ja herkät sävelet. Jos muistan oikein, workshopissa oli kyllä enemmän (kesä)teatteriviittauksia ja kokilla ja viinurilla isommat roolit, ja niitä teatteriviittauksia varsinkin vähän kaipasin. Muuten kokonaisuus on oikein toimiva, Lahtisen teksti on komediassaan nokkelaa ja musikaalin teemoja ymmärtävää, onnistuneesti sekä historiallisessa että modernissa kontekstissa kiinni. Tehty taustatyö näkyy erityisesti siinä, miten Lahtisen käsikirjoitus leikittelee faktan ja fiktion välisillä tasoilla, kommentoi, osoittaa, opettaa ja oivaltaa. Joissain hetkissä huumori hieman kompastuu omaan nokkeluuteensa ja sitä alleviivataan turhan paljon, tai vitsiä väännetään aika helpoista/varmat naurut tarjoavista aiheista, jolloin komedia on vähän epätasapainossa. Toisaalta miesten ja naisten välisiä eroja osoitteleva, naisen asemaa kommentoiva huumori puhuttelee nykypäivänäkin, ja on historiallisessa kontekstissa oivaa, vaikka ei jokaisessa hauskassa hetkessä niin näppärää ja useammalla tasolla nokkelaa olisikaan. Suurimman osan ajasta komedian eri tasot naurattavat aidosti ja ovat terävyydessään riemastuttavia. Johtuneeko siitä, että istuin niin kaukana (18. rivillä) vai mistä, mutta komedia iski paremmin kuin musikaalin syvemmät tasot ja esimerkiksi Katariinan ja Juhanan väliset, piikittelystä ja nokittelusta vapaat, herkemmät hetket. Nämä Juhanan ja Katariinan keskustelut (ne nokkelat nopeaa dialogia sisältävät kyllä myös) olivat workshop-versiossa yksi suosikkijutuistani, mutta nyt ne jäivät vähän vauhdikkaamman ja komediallisemman menon jalkoihin. Täytynee ehkä lähteä uudelleen katsastamaan ekojen rivien katsomopaikoilta, josko silloin saisin paremman otteen myös musikaalin herkemmistä ja draamallisesti rauhallisemmista sävyistä. Katariinan ja Juhanan välisten kohtausten lisäksi kaksi muuta juttua, jotka kirjoitin workshopista ylös, olivat Turku-biisi ja nokkela huumori. Molempia tarjoiltiin!

Petrus Kähkönen ohjasi Jagellonican workshop-versionkin, ja nyt tämän kantaesityksen. Kähkönen kuvaa käsiohjelmassa hienosti teatteria leikiksi, joka "ei ole kaukana lapsuuden pihaleikeistä". Totta kai teatteria tehdään tosissaan, ammattitaidolla ja viimeisen päälle viilatuin valinnoin ja ratkaisuin, mutta onhan se myös mielikuvitusta, seikkailua, tilanteisiin heittäytymistä ja eri ihmisten esittämistä – kuin parasta leikkiä. Ja tämä Jagellonicassa tosiaankin näkyy! Musikaali on energinen, reipastahtinen, hauska ja valloittava, hyvin tietoinen tyylilajistaan ja kaikista tehdyistä valinnoista tunnelman, tyylin ja sävyjen suhteen. Kaikkeen kohellushenkisistä taisteluhetkistä nokkelaan nokitteluun ja historiallisesta huvittelusta vakavampisävyisiin pohdintoihin heittäydytään täysillä, ja lavalla ollaan tarinassa lämmöllä ja ilolla läsnä. On aina parasta, kun lavalla näyttää olevan hauskaa, ja siltä se Jagellonican kohdalla tosiaan aidosti näyttää. Kähkösen ohjaus hyödyntää pyörivän katsomon mahdollisuuksia sujuvasti, vaikka Jagellonica musikaalina luultavasti toimisi aivan yhtä hyvin myös paikoillaan pysyvän katsomon ja yhteen kohtaan kahlitun näyttämön teatterissa. Nyt pyörivä katsomo mahdollistaa lavasteet useammassa paikassa, ja sitä myöten isommat kulissit ja helpommat vaihdot, mutta ei tarinallisesti tuo varsinaisesti mitään lisää. Viiden hengen ensemble syöksyy paikasta toiseen hämmästyttävällä vauhdilla, ja Halme, Hämäläinen ja Kataja ehtivät vielä vaihtaa rooliasuja ja -hahmojakin lavasteelta toiselle kirmatessaan. Jani Uljas on lavastuksessaan luonut upeita tapahtumapaikkoja eri linnoista mainioon Euroopan karttaan, jossa olet tässä-palluralla merkataan sitä, missä milloinkin mennään. Pidin varsinkin patsaista, bändilavalla olevasta tornista sekä Vilnan palatsin (?) portista, onpa komea! Riikka Aurasmaan pukusuunnittelussa on ajan henkeä ja historiallista loistoa, mutta myös lippiksiä, lenkkareita sun muuta modernia kuvastoa nähdään. Pukujen historiallis-nykyaikainen sekoittaminen sopii musikaalin tyyliin erinomaisesti, ja puvustuksessa riittää jos jonkinmoista upeaa ja hauskaa yksityiskohtaa bongattavaksi. Naamioinnin on suunnitellut Petriina Suomela, jonka maskeeraukset, kampaukset ja peruukit ovat Aurasmaan puvustuksen tapaan sekä tyylikkäitä että hauskoja. Juhanan jättikiharapehko on upea! Katariinan hiukset ja niiden muutokset esityksen aikana ovat myös erinomaiset, samoin pidän kovasti hahmojen maskeerauksesta ja punasävyisistä väreistä yksityiskohdissa. Puvut ja naamiointi taipuvat tosi nopeisiin vaihtoihin, vau!

Jukka Nylundin säveltämät kappaleet soivat monenlaisissa tunnelmissa, ja ovat mainion kuuloista musikaalimusaa. Niin komedialliset kappaleet, isot balladit, erityyliset duetot kuin koko porukan biisit toimivat erinomaisesti, joistain jäi sitkeästi myös pätkiä soimaan päähän ja useammasta tuli olo että olisipa kiva kuulla tämä uudelleenkin. Lahtisen sanoitukset ovat myös mallikkaita, erityisesti komedia toimii myös laulullisesti vakuuttavasti. Käsiohjelmasta puuttuu lista kappaleista, mille annan kyllä miinusta, erityisesti näin kantaesitysmusikaalin kohdalla. Biisien nimiä on hankala itse arvailla, eikä ihan jokainen jäänyt niin hyvin mieleen että osaisin sen kunnolla nostaa tässä blogitekstissä esiin. Suosikeikseni muodostuivat Juhana Herttuan sisääntulobiisi (voi morjens mikä veto!), sormukseen kaiverretun ohjeen nemo nisi mors (ei muu kuin kuolema) herättämä laulu, Turku-biisi (aivan loistavaa murre- ja sanailottelua) ja Katariinan suolakurkkuleipä-soolo. Lisäksi tykkäsin alun Jagellonica-biisistä ja Kaarina Hannuntyttären, Juhanan ja lastensa vetäisemästä kappaleesta. Kapellimestari Tony Sikströmin (joka on myös sovittanut musiikin) johdolla nelihenkinen bändi kuulostaa kokoaan suuremmalta ja tarttuu kappaleeseen kuin kappaleeseen sujuvasti. Chris Whittaker on koreografioissa tarttunut niin komedialliseen kuin liikkeellisesti tarinaa tukevaan ilmaisuun, sekä luonut taitavasti viidelle hengelle koreoita, joissa tapahtuu paljon ja jotka onnistuvat täyttämään lavaa laajasti. Jagellonica-biisissä oli kiva käsiliikejuttu, joka toistui myöhemminkin, ja Juhana Herttuan sisääntulobiisissä varsin tykki meno myös koreografian osalta. Ohjaaja Kähkösen tekemä teatteri on leikkiä-huomio on nähtävissä myös koreoissa, tanssi ja liikekieli ovat ohjauksen tapaan erinomaisen tietoisia siitä, että nyt tehdään historiallista musikaalikomediaa modernilla otteella.

Viiden hengen näyttelijäjoukko - Kaisa Hela, Antti Lang, Ria Kataja, Lari Halme ja Linda Hämäläinen - vetäisee energiset, tarkkanäköiset roolityöt, on herkkyyttä ja komediaa ja isolla pensselillä maalattuja hahmoja. Ja siis, kuten jo sanottu: vain viisi näyttelijää Samppiksen pyörivän katsomon ja valtavan näyttämön puitteissa! Vaan ei hätää – tämän viisikon läsnäolon ja valovoima täyttää koko mäen. Vaikka pieni ensemble väistämättä joutuu pitämään kiirettä ehtiäkseen kaikkiin kohtauksiin ja oikeisiin paikkoihin katsomon pyöriessä, on iskut ja käännökset varmasti ajoitettu niin, ettei kiire mene ylivoimaiseksi. Musikaalin energiseen ja nopeatempoiseen komediaan myös sopii se, että lavalla ollaan lähes koko ajan liikkeessä ja menossa, eikä näyttämölle missään vaiheessa kaivannut enempää porukkaa. Kaisa Hela tekee Katariinan roolissa kokonaisen, vahvan roolityön, jossa tasoja ja sävyjä riittää. Helan taito lukea ja tulkita komediaa pääsee Jagellonicassa oikeuksiinsa, hän osaa tarttua huumoriin luontevalla otteella ja monesta lähestymiskulmasta. Erityisen vakuuttavaa on kuitenkin se, miten Hela roolihahmonsa tunteita, ajatuksia ja kokemuksia ilmaisee – paitsi komedian, huumorin ja nokkeluuksien kautta, niin ymmärryksellä, lempeydellä ja väkevyydellä. Hela kasvattaa Katariinasta persoonan, joka jää mieleen, jonka tarinaan voi samaistua, ja jonka vaiheita katsomossa seuraa herkeämättä. Antti Lang on Juhana Herttuan roolissa riemastuttava, ai että mitä komediallista tarkkuutta, musikaalista notkeutta, oivaltavaa herkkyyttä ja hahmosta ja tekstistä kaiken irti ottamista! Lang on roolissaan läsnä täysillä, ei jarruttele Juhanan vetämää rallia vaan heittäytyy nuoren miehen kiivaaseen luonteeseen ja suuriin tunteisiin epäröimättä. Roolityössä on kuitenkin myös vahva ote Juhanan epävarmuuksiin ja syvempiin mietteisiin, eikä tulkinta jää pelkästään reteäksi komediaksi vaan Lang näkee ja näyttelee Juhanan kokonaisena ihmisenä.

Lari Halme tekee monet roolinsa varmaotteisesti ja komedian iskuihin kellontarkasti osuen. Erityisesti isoimmassa roolissaan Eerikinä Halme tekee ei-niin-pienin-sisäisin-keinoin tulkitun hahmonsa loistavalla energialla ja sopivan överisti, menettämättä kuitenkaan roolityön tarkkuutta tai kerroksia. Linda Hämäläinen oli mukana myös Jagellonican workshop-versiossa, kuten myös Ria Kataja, mutta ihan en muista näyttelivätkö he samoja rooleja kuin nyt. Joka tapauksessa: Hämäläinen on erityisesti niin molempien Kaarinoiden (Hannuntytär ja Maununtytär) kuin Iivana Julman roolissa erinomainen, on kyllä monenlaista hahmoa näyteltävänä ja kaikkien osaan Hämäläinen vaivatta taipuu. Varsinkin Iivana Julmana hän ottaa hahmosta ja tavoista tulkita tätä kaiken irti. Katajalla on oivallinen komediantaju ja hieno ote hahmoihinsa, varsinkin Ebbana ja Annana hän tekee taitavasti rytmitettyä ja harkittua roolityötä. Ja entäs se jo alussa lupailtu kohtaus, jossa Katajalla on vaikka ja mitä roolia isoista sotajoukoista myrskyyn – huh heijaa! Kolmikko Halme, Hämäläinen ja Kataja on muuten Katariinan tervetulleeksi toivottavina, nauriita myyvinä turkulaisina täysin valloittavia. Kyl määki Turus toivoisin tuollaisiin tyyppeihin törmääväni!

Miten mainiota, että Katariina Jagellonican tarina on nyt saanut musikaalimuodon! Ja mikäs sen hienompi paikka tai aika tällaista musikaalia kantaesittää, kuin Suomen Turussa ja juhlavuottaan viettävässä Samppiksessa. Jäi vielä aiemmin mainitsematta tämä, mutta mainitaan tässä: mahtavat kookospähkinäkopsuttelut sota-/matkustus-/rajuilmakohtauksessa! Veikeä nyökkäys Monty Pythonin, Holy Grailin ja Spamalotin suuntaan, onhan Jagellonica joidenkin kohtausten kohdalla varsin Spamalot-henkistä historiallista komediahupailua. Hauskaa, tarkkaa, nokkelaa uutta musateatteria, oivallinen tapa juhlistaa kuudenkymmenenviiden vuoden taivalta. Onnea 65 vuodesta Samppis, onnea kantaesityksestä koko työryhmä!

Liisa Ihmemaassa @ Turun Kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kesäteatteri!

kuvat © Frans Rinne

Näin Liisa Ihmemaassa-musiikkinäytelmän 18.6.

Liisan (Anna-Sofia Tuominen) pikkusiskon nimeämisjuhlassa ovat perhe ja suku koolla, eikä Liisa yhtään haluaisi viettää heidän kanssaan aikaa, vaan piirtää piirrosvihkoonsa ja haaveilla mielikuvituksellisesta maailmasta ja sen tyypeistä. Mutta ei, vanhemmat (Miia Wakonen ja Marc Gassot) haluavat Liisankin juhlimaan Hertta-vauvaa ja kohdistamaan tähän kaiken huomionsa. Ihan kuin Liisa olisi täysin unohtunut! Sosiaalisia velvollisuuksia väistellessään Liisa törmää Kaniin (Joonatan Perälä), joka kertoo juuri Liisaa etsineensäkin. Puhuvaa jäniseläintä seuratessaan Liisa päätyy kaninkolon kautta Ihmemaahan, jonka värikäs ja vieras satumaailma on vaarassa. Ja Liisan sitten pitäisi Ihmemaa asukkaineen pelastaa! Mitä ihmettä?

Klassikkotarinan vauhdikas, valloittava ja vallaton sovitus tuo Vartiovuoren näyttämölle vinkeän satumaailman. Ohjaaja Kimmo Virtanen on vastuussa myös dramatisoinnista ja sanoituksista, musiikin on säveltänyt Kari Mäkiranta. Virtanen on sovittanut Lewis Carollin vuodelta 1865 olevan tarinan toimivalla otteella, pidin monesta ratkaisusta kovasti ja ilahduin varsinkin siitä, miten Virtanen käsittelee ja hyödyntää tarinan teemoja. Kokonaisuus on eheä ja onnistunut, tarinassa hyvä rytmi ja energia alusta loppuun. Neljättä seinää rikotaan muutaman kerran, se sai innostumaan paitsi lapsiyleisön, myös hieman vanhemmatkin katsojat. Turun Kesäteatterissa ollaan tuttuun tapaan koko perheen teatterin äärellä, ja Liisa Ihmemaassa on sellaista parhaimmillaan. Virtasen ohjaus ottaa huomioon koko yleisön iästä riippumatta, ja iloa ja riemua sekä pohdiskeltavaa löytyy tarinasta kaikenlaisille katsojille. Tarinaan sisältyy paitsi seikkailua, myös tärkeitä opetuksia ja teemoja, mutta missään vaiheessa sävy ei mene opettavaiseksi tai osoittelevaksi, vaan antaa katsojan itse hoksata, millaisen sanoman esitys sisältää. Ohjaus tarttuu mainiosti myös tekstin ja hahmojen huumoriin, ja syleilee muutenkin hullunkurisen maailman henkeä lämmöllä. Kari Mäkirannan säveltämissä kappaleissa on sekä reipasta menoa että herkkiä balladeita, ja Virtasen sanoitukset osuvat tarinaan oivallisesti. Musiikki kuljettaa tarinaa, ja kappaleissa on niin leikkisyyttä, vahvoja tunteita kuin Ihmemaan tunnelmaan sopivaa satumaisuutta. Osan biiseistä pääsee muuten kuuntelemaan teatterin sivuilta, ja lisääkin on ilmeisesti tulossa. Mahtavaa! Käsiohjelmasta biisilista on tosin jäänyt uupumaan, siitä pieni miinus. Venla Viisasen koreografiat ovat tarkkoja ja energisiä, musiikin tunnelmiin tarttuvia ja kerrontaa syventäviä.

Marjo Haapasalo on tehnyt sekä lavastus- että pukusuunnittelun, kampaus- ja maskeeraussuunnittelun takana on Alisa Oksanen. Eläinpäähineet on suunnitellut ja toteuttanut Pia Kalenius, jonka käsialaa ovat myös tarpeisto ja nukketeatterielementit. Näyttämökuva on aivan valloittava, värikästä ja mielikuvituksellista lavastusta riittää ja itsekin tekisi mieli päästä Ihmemaahan seikkailemaan. Mielikuvitusta on myös puvustuksen ja naamioinnin suhteen käytetty, ja visuaalisuuden tyylivalinnat, leikkisyys, satumaisuus ja oivallukset ovat ihastuttavia. Nukketeatterimainen lähestysmiskulma esimerkiksi Irvikissaan on erinomainen, ja tavoittaa tämän satuhahmon olemuksen veikeästi. Pidin kovasti ihmismaailman ajankuvasta ja vaateparsista, Liisan hansikkaista ja nimeämisjuhlien vieraiden hatuista, sekä Ihmemaan asukkaiden värikkäistä asukokonaisuuksista. Erityisesti Hatuntekijän asun kaikki yksityiskohdat ja hänen kaapistaan löytyvät monenlaiset hatut, Kanin mainio look ja riemastuttava Toukka jäivät myös mieleen.

Anna-Sofia Tuominen tekee Liisan roolissa kauniin, valovoimaisen roolityön, jossa Liisan persoona, ajatukset ja tunteet pääsevät hienolla tavalla näkyviin. Tuominen tuo hahmoonsa asennetta, nuoren ihmisen ehdottomuutta ja uteliaisuutta sekä taitavasti monitasoista otetta kaikkeen siihen, mitä Liisa Ihmemaassa kohtaa ja miten se liittyy hänen elämäänsä noin muutenkin. Mainiosti Tuominen käsittelee myös musiikkia, hän laulaa upeasti ja pysyy musiikkikohtauksissa vahvasti kiinni tarinassa. Helmi-Leena Nummela on Herttakuningattaren roolissa hurmaavasti itserakas ja valtaansa tottunut pelottelija, joka huutelee päitä poikki ja vääntää säännöt mielensä mukaan. Nummelan roolityössä on mainiota kärsimättömyyden ja mullekaikkiheti-asenteen tuntua, Herttakuningatar tietää mitä haluaa ja osaa sitä myös vaatia. Nummela tekee valloittavan roolin, hän on perillä hahmonsa oikuista ja ajatuksista ja osaa nähdä myös niiden taakse. Marc Gassot on Hatuntekijänä vauhdikas, sydämellinen tyyppi, joka hurmaa yleisön fyysisellä komedialla ja vilpittömällä läsnäolollaan. Gassot on akrobaattisessa ilmaisussaan ja roolityön tarkkanäköisyydessään erinomaisessa vireessä, ja erityisesti yhteys yleisön kanssa tekee vaikutuksen. Joonatan Perälä näyttelee kiireistä Kania oivallisella otteella. Kani on sanavalmis ja monessa mukana, ja Perälä taipuu ilmaisemaan jos jonkinlaista tunnetta ja tunnelmaa. Jarkko Kallionpää tekee varmaotteista ja ilmeikästä työtä niin Herttajätkän kuin Toukan roolissa, ja Miia Wakosen Herttuattaren vinkeät sananlaskut viihdyttävät. Mainitaan vielä Eedi Roisko ja Ilona Petäjä Tittelityyn ja Tittelitomin rooleissa, heillä on kaksosenergia hallussa. Myös Helmi Henell ja  Vilja Aavikko pelaavat onnistuneesti yhteen Herttakuningattaren käskyjä parhaansa mukaan toteuttavina Patakymppinä ja Ruutuseiskana. Koko lavalla nähtävä joukko heittäytyy satumaailmaan hyvällä meiningillä, ja joukkokohtaukset ovatkin yksiä esityksen riemukkaimmista hetkistä.

Tämä taitaa olla Vartsikalla tähän mennessä näkemistäni jutuista suosikkini, Ihmemaa vei mukanaan ja jätti jälkeensä kuplivan iloisen, sopivasti yllättyneen ja satumaisen seikkailullisen fiiliksen. Lavalla on värikäs maailma, isoja persoonia ja hurjia sekä hurjan hauskoja käänteitä. Tärkeitä opetuksia myös, mutta ei osoitellen vaan sujuvasti osana tarinaa. Hauskaa, energistä, tarkkaa, nokkelaa ja suloista teatteria, ja aivan upeita roolitöitä! Pidin erityisesti toteutuksen leikkisyydestä ja ensemblen energiasta ja läsnäolosta, sekä mielikuvituksellisista ratkaisuista monen yksityiskohdan kohdalla. Irvikissa esimerkiksi on loistava! Ja Mörrinköriläinen! Tämän pelottavan otuksen näinkin näyttämön takana kun käveltiin teatterille, ja sanoin seuralaiselleni että onpas siinä pahannäköinen kaveri. Ja sitten äkkiä sama otus olikin jo lavalla, hui! Musa, koreografiat ja meno muutenkin ovat onnistuneita ja hurmaavia, kokonaisuus on tasapainoinen ja taidolla toteutettu, ja aika katsomossa meni kuin siivillä.

Taivaan tulet - Hallanvaara @ Miinan Monttu

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Miinan Monttu!

kuvat © Eva Lindblom

Näin Taivaan tulet – Hallanvaaran 15.6.

Ministeri Kortelainen (Päivi Tuomenpuro) tulee pohjoiseen sulkemaan tehdasta, mutta häntä ammutaan kesken puheen. Ampuja pääsee pakoon, ja poliisilla on täysi työ selvittää vihjeitä ja saada tekijä kiinni. Asiaa tutkivat komisario Kauko Junnin (Kari Tuominen) johdolla vanhemmat konstaapelit Aimo (Veli Peurala) ja Rauni (Tove Shipley-Esselström) sekä etelästä tullut uusi poliisi, nuorempi konstaapeli Koski (Ilkka Esselström). Samaan aikaan yhden jos toisenkin yksityiselämässä arki painaa päälle ja kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Raunia väsyttää miehensä Erkin (Jyrki Ylätalo) kyvyttömyys sitoutua yhteisen elämän hoitamiseen. Kaupunginjohtaja Sinikka (Tiina Leiskamo) yrittää pitää tehdasta pystyssä ja päästä perille tyttärensä Sinin (Lyra Sitomaniemi) menemisistä ja tekemisistä. Kaisa (Oona Otsamo) seuraa, miten puoliso Vesa (Aleksi Mertanen) kriiseilee poikansa Iston (Ernest Esselström) kasvamisesta, ja Leena (Helena Hajanti) pohtii, vieläkö hänen avioliittonsa Kaukon kanssa on voimissaan. Ja sitten ovat vielä kaikki muut ihmiset, omine murheineen ja iloineen, toiveineen ja suunnitelmineen. Arki on kaikille eri, mutta yhdessä sen käänteitä puidaan, niille nauretaan ja niitä setvitään.

Miinan Montun kesäteatterissa palataan muutaman vuoden jälkeen Taivaan tulien maailmaan ja kaikkien tuttujen sekä uusien hahmojen pariin. Näin aiemman Taivaan tulet-esityksen 2019, ja nyt oli oikein mukavaa taas seurata niin viime näytelmässä mukana olleiden hahmojen kuin tuoreiden kasvojen tarinoita. Taivaan tulet-tv-sarjaa en paria jaksoa enempää ole katsonut eikä tämän Hallanvaara-näytelmän tarina ollut siis ennalta tuttu, mutta sovitus näyttämölle on onnistunut ja kaikessa pysyi hyvin perässä. Kari Väänäsen kirjoittaman tarinan on lavalle dramatisoinut Kirsi Sulonen, ja ilmeisesti tapahtumat perustuvat tv-sarjan kolmannen ja neljännen kauden jaksoihin. Ohjauksesta vastaa Sanna Saarela, joka on onnistuneesti pitänyt kaikki langat käsissään ja saanut hyvään rytmiin niin pää- kuin sivujuonetkin. Kun hahmoja on paljon, tapahtumia paljon, ja käänteitäkin paljon, vaarana on, että jossain vaiheessa jokin juttu jää vähemmälle huomiolle, esitys menee sekavaksi tai kaikkea ei saada kunnolla käsiteltyä näytelmän mitan aikana. Nämä karikot Hallanvaara onnistuu Saarelan ohjauksessa väistämään, ja tarinassa ratkotaan niin ministerin ampumista kuin perhe- ja ihmissuhteiden vaikeuksia, dynamiikkaa ja ongelmia sujuvin ottein. Esityksessä yhdistyy monia teemoja muun muassa perheestä ystävyyteen, rakkaudesta vastuuseen ja oikeudenmukaisuudesta omankädenoikeuteen. Joidenkin teemojen, aiheiden ja kohtausten äärelle olisi voinut tarkemminkin pysähtyä, mutta aika näppärästi kaikkia ehditään käsittelemään ilman turhaa kiirettä. Parhaimmillaan esitys vei täysin mukanaan, paria tarinalinjaa seurasin aivan herkeämättä ja loppujenkin kohdalla mielenkiinto pysyi kyllä yllä, vaikkei itse kyseinen tarinalinja niin vahvasti olisi iskenyt. Monta käännettä mahtuu mukaan, itse arvasin ampujan ihan viime hetkillä ennen paljastusta! Sen jälkeen sitten mietinkin, että ai niin, tuohan oli vihje, ja tuokin varmaan...

Amadeu Vivesin suunnittelema violetinsävyinen lavastus tarjoaa erinomaiset raamit monessa paikassa tapahtuvalle tarinalle, mitään ei ole rajattu liian tarkkaan mutta kodit, työpaikat, torit ja muut kokoontumispaikat nousevat lavalle selkeinä. Tunturien ja pienen paikkakunnan tunnelmaa henkivässä lavastuksessa liikutaan monessa tasossa, ja luonnonläheiset väri- ja materiaalivalinnat rakentavat miljöötä onnistuneesti. Charlotta Torttilan ja Anuliisa Salovaaran suunnittelema puvustus on arkista ja ammatteihin sopivaa, jokaiselle hahmolle on löytynyt oma tyyli, oli kyseessä sitten vanhempi väki, ruuhkavuosia elävät vanhemmat, nuoriso tai ampujaa jahtaavat poliisit. Mainio se Iston lippis, joka roikkuu matkassa mukana tilanteessa kuin tilanteessa. Poliisikoira Skoudellakin (Scoopy) on tietty työvaljaat päällä! Molli Rintasen maskeeraussuunnittelu irtopartoineen ja muine karvoineen muuntaa näyttelijät sujuvasti hahmosta toiseen, ja on muutenkin oivaa.

Lavalla nähdään huimat 17 näyttelijää, ja lisäksi koiranäyttelijä, ja jokainen tekee tosi onnistunutta työtä. Esiintyminen on rentoa ja varmaa, hahmot kokonaisesti rakennettuja ihmisiä etenkin päärooleissa, ja ihmisten väliset jännitteet ja suhteet tulevat luontevasti esiin. Tove Shipley-Esselström tekee Raunin roolissa monitasoisen ja taitavasti rytmitetyn roolin, jossa tunneilmaisu ja tilanteen lukeminen vakuuttavat. Oona Otsamon roolityössä on hienoa rauhaa ja harkitsevaisuutta, hän näyttelee Kaisan hahmoa tasapainottaen sujuvasti tämän rooleja vanhempana, puolisona, psykologina ja ystävänä. Tiina Leiskamo eläytyy luontevasti teini-ikäisen tyttären aivoituksia ihmettelevän ja haastavaa työtään tuskailevan Sinikan rooliin, hän sekoittaa onnistuneesti roolityössään kaikkia tunteita joita Sinikka käy läpi. Helena Hajanti on Leenan roolissa valloittava, hänellä on hahmonsa tulkintaan rento ote ja sopivasti pilkettä silmäkulmassa, mutta myös mainiota vilpittömyyttä. Kari Tuominen on komisario Junnin roolissa erinomainen, hänellä on komiikantajua ja taitoa taipua myös draamaan. Veli Peurala, Ilkka Esselström ja tutkija Hårdina nähtävä Sanni Toivonen täydentävät poliisivoimat ja tekevät kaikki oivalliset roolit, jossa hahmosta riippuen on mukana komiikkaa, auktoriteettia, katkeruutta ja kokemusta.

Eero Elo, Janne Saarela ja Juha Salminen ovat Nilkin, Jetsun ja Lötjösen rooleissa mainio kolmikko, pidin heidän tavastaan kuvata miehiä sekä yksilöinä että pienenä yhteisönä, joka tukee toisiaan ja huolehtii yhdessä Urho-vauvasta (olipa hienoa nuken käsittelyä muuten, jalat heiluvat ja kädet liikkuvat aivan uskottavasti). Lyra Sitomaniemi näyttelee onnistuneesti näyttelijän ammatista haaveilevaa, nopeasti kiihtyvää ja tarkkanäköistä Siniä. Ernest Esselström on Iston roolissa hyvin läsnä, ja tekee kohtauksensa mainiolla energialla. Aleksi Mertanen on Vesan roolissa koominen mutta aito vähän pihalla oleva ja isosti reagoiva isä. Jyrki Ylätalo näyttelee Erkkiä hyvällä otteella, mies on hyväntahtoinen ja mukava tyyppi, mutta häneltä menee kyllä aika paljon ohi. Kova innostumaan ja huono silloin huomaamaan muuta, tämän Ylätalo onnistuneesti lavalle tuo. Hugo Esselström tekee Oulan roolissa sujuvaa työtä ja tasapainottelee hienosti ilmaisussaan sen suhteen, mihin Oula perheensä välisessä dynamiikassa asettuu. Päivi Tuomenpuro on ministeri Kortelaisen roolissa oikein poliitikkomainen ja sujuva sanoistaan, ja muissa rooleissaan tekee varmaotteista roolityötä. Scoopy-koira seuraa poliisien matkassa Skouden roolissa varsin mallikkaasti. Hienoja roolitöitä ja yhteen puhaltamisen energiaa lavalla. Erityisesti ilahduin nuorten näyttelijöiden mukanaolosta, mahtavaa että nuoriso on löytänyt tiensä näyttämölle.

 Varsin mainio tämä oli, tykkäsin! Sujuvaa näyttelijäntyötä ja kivoja kiinnostavia hahmoja, mikäs sen parempaa. Tarinassakin monta oikein hyvää kohtausta ja aihetta. Taivaan tulet-tv-sarjan katsojat pääsevät varmasti niin tunnistamaan tuttuja tilanteita ja tyyppejä kuin vähän yllättymäänkin siitä, miten kaikki tapahtumat on saatu sovitettua yhdeksi näytelmäksi. Me joille tarina ei ennalta ole tuttu, saamme sitten nauttia näihin hahmoihin tutustumisesta ja onnistuneesti kirjoitettujen ihmissuhde- ja muiden kiemuroiden seuraamisesta. Paljon on myös menopelejä jälleen näyttämölle löytynyt, niitä aina Miinan Montussa odotan. Lavalla kurvaillaankin tarinaan sopivasti hiekka pöllyten moneen otteeseen. Polliisiauto oli suosikkini!

Ranskalainen pyjama @ Kangasalan kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tapahtuman Taika!

kuvat © Tapahtuman Taika Oy

Näin Ranskalaisen pyjaman ensi-illassa 13.6.

Aviopari eli pettäjä 1 ja pettäjä 2, salarakas, toinen sellainen ja nopeasti tilanteeseen heittäytyvä kotiapulainen laitetaan samaan taloon viikonlopuksi. Lisätään epämääräisiä suunnitelmia, väärinkäsityksiä, nopeita valheita, oivalluksia ja tyrmistyksiä, sekä yksi paikalle sattuva puutarhuri, ja saadaan melkoinen soppa. Kenen suunnitelma pitää, kuka saa elämänsä yllätyksen? Ja kenellä on matchaavat pyjamat?

Näin Ranskalaisen pyjaman huhtikuun lopussa Mäntsälän Teatterissa, ja nyt olikin hauska nähdä sama juttu uudelleen, kesänäyttämöllä tällä kertaa. Pidin jo etukäteen Marc Camolettin tekstistä (suomennos Aino Piirola) ja hahmojen välisestä dynamiikasta, sekä siitä, miten tilanteita rakennetaan ja kuinka monimutkaisia juonia ja suunnitelmia hahmot päästään vetävätkään. Kangasalalla farssi on mainiosti rytmitetty ja viihdyttää, näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa koko olemuksellaan ja iskut ja ajoitukset ovat kohdillaan. Tunnetiloja vedetään riemukkaasti täysillä yli, ah kuink' on dramaattista ja suureellista! Esko Koveron ohjauksessa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, tahti kiihtyy valheiden ja väärinkäsitysten kasautuessa erinomaisella tavalla. Liekö tosin ollut ensi-ilta innostusta vai mitä, mutta ajoittain ilmaisussa ja varsinkin replikoinnissa oli turhankin kiirus. Toki farssin rytmi, dialogi ja pitkät repliikit ovat nopeatempoisia, mutta tahtia aavistuksen tasapainoisemmaksi säätämällä yleisö ehtisi sisäistää kaikki tekstin nokkeluudet. Muuten kiihkeä energia sopii tähän näytelmään täydellisesti. Koveron ohjauksessa on raikas ote ja hyvää huumoria, ratkaisut ovat tarkkoja ja tekeminen lavalla alusta loppuun terävästi kiinni kaikessa mitä tapahtuu. Erityisesti hahmotyöskentely on tässä esityksessä onnistunutta ja hahmoista löytyy farssikohelluksen alta myös muuta. Moraalikysymyksiä, arvoja ja suhtautumista (sala)suhteisiin Ranskalainen pyjama herättelee hiukkasen pohtimaan, vaikka melko kevyt juttu onkin. Hauskasti myös vähän peilattiin nais- ja mieshahmojen käytöstä ja tunnelmia samankaltaisten tilanteiden ja paljastusten äärellä.

Pidin visuaalisuudesta kovasti, työryhmä on suunnitellut sekä lavastuksen että puvustuksen. Molemmat ovat tyylikkäitä ja sopivat elegantin pariisilaispariskunnan maalaisasunnon tunnelmaan. Hyvin kotikaupunkirakkaita tyyppejä nämä asukkaat myös, kun heillä on sekä Eiffel-tornista että Notre Damen katedraalista kehystetyt kuvat seinällä. Pieni Ranskan lippukin juomapöydällä muistuttaa, missä maassa tarinassa ollaan. Lavastuksessa on tapahtumia tukevia yksityiskohtia ja tarkasti valittuja esineitä ja tavaroita, jotka kertovat hahmoista. Ovia riittää kuten farssiin sopii, ja niistä sitten komediallisin ajoituksin ja sekasortoa nostattaen kuljetaan juuri oikeilla hetkillä. Näytelmän nimen mukaan pyjamat vedetään päälle, ja lisäksi on upeaa illallisasua ja juhlavaa arkivaatetta. Matchaavat pyjamat erityisesti ihastuttivat, mikä mainio oivallus! Myös Bertrandin (Axel Milliam) asukokonaisuus on loistava, puutarhuri kurvailee paikalle vauhdilla, ei suinkaan kumisaappaissa ja puutarhahanskoissa, vaan niukka nahkainen moottoripyöräliivi lepattaen.

Lavalla nähdään suurimmaksi osaksi samat näyttelijät kuin viime vuonna Kangasalan kesäteatterissa esitetyssä Vaimoni Mauricessa, ja samankaltaista sekoilua on lavalla luvassa tälläkin kertaa. Ranskalaisfarsseissa tuppaa olemaan salarakkaita, pettämistä, ihmissuhdedraamaa ja suurta intohimoa, ja sitä on tarjolla myös Ranskalaisessa pyjamassa oikein olan takaa. Roolihahmot ovat myös samantyylisiä, vähän tyyppihahmoja, mutta ainakin minulle tämä Ranskalainen pyjama on tekstiltään näppärämpi ja kokonaisuutena toimivampi teos kuin Vaimoni Maurice. Odotin innolla että näen tämän produktion, sillä oli tosi mielenkiintoista nähdä toinen farssi pääosin saman työryhmän tekemänä. Ja hauskaa myös! Tältä porukalta todella sujuu niin farssin vauhdikas tempo, ranskalainen huumori kuin komediallisiin ajoituksiin, fyysiseen ilmaisuun ja tilannekomiikkaan taipuminen. Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa täynnä energiaa ja hahmojensa persoonia taitavasti tulkiten. Sami Uotila on Bernardin roolissa nopealiikkeinen ja -puheinen talon isäntä, joka reagoi isosti vähän kaikkeen. Mieletöntä verbaaliakrobatiaa ja varsin vauhdikasta näyttelijäntyötä. Jaquelinen, Bernardin vaimon roolissa Monika Lindeman tekee tarkan ja vakuuttavasti rakennetun roolityön. Hänellä on näytelmän komediaan onnistunut ote, ja hahmonsa tulkinnassa sopivasti rauhaa ja räiskyvyyttä. Sampsa Tuomala näyttelee Robertia, Bernardin ystävää ja Jaquelinen rakastajaa. Tuomala tekee melkoiseen tilanteeseen joutuvan hahmonsa riemukkaasti, mainiolla harkinnalla ja rauhallisuudella, sekä hyvällä iskeällä komediantajulla. Inna Tähkänen nähdään Brigitte 1:n roolissa, Irina Isberg on Brigitte 2. Kuten arvata saattaa, kun kyseessä on kaimat niin edessä on monta väärinkäsitystä. Tähkäsen roolityö on erinomaista, hän näyttelee valloittavalla energialla ja suorastaan säteilee niissä hetkissä, kun Brigitte 1 pääsee perille tilanteesta ja pystyy ohjailemaan sitä. Isberg eläytyy mainiosti kotiapulaiseksi alennetun rakastajattaren rooliin, hän tuo hahmoonsa paljon onnistuneita yksityiskohtia ja ymmärtää komediaa ja sen tehoja näppärästi. Axel Milliam ei Bertrandin roolissa pääse lavalle kovin pitkäksi aikaa, mutta kun pääsee, niin varastaa kyllä shown täysin ja ottaa roolistaan kaiken irti. Mikä energia!

Ranskalainen pyjama tarjosi oikein hauskan illan, farssi etenee sujuvasti ja varmaotteisesti väärinkäsityksestä toiseen, ja koomiset tilanteet sekä nokkela huumori pääsevät oikeuksiinsa. Toteutus on raikas ja energinen, näyttelijät heittäytyvät hienosti rooleihinsa eikä tahti pääse kertaakaan turhaan hidastumaan. Kunhan repliikkien tulkinnasta vielä jää muutamassa kohtaa vähän haitannut liiallinen vauhti ja into vähemmälle, niin siinä vaiheessa on paketti erinomaisesti kasassa. Perinteistä hyväntuulista, kevyttä ja viihdyttävää farssia parhaimmillaan siis tämä, katsomossa saa nauraa ja nauttia eikä muuta tarvitse reiluun pariin tuntiin miettiä.

Näytelmä joka menee pieleen @ Heinolan kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Heinolan kesäteatteri!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Näytelmän joka menee pieleen ensi-illassa 12.6.

Polytekninen Draamaseura on esittänyt erinäisiä versiointeja monenlaisista näyttämöteoksista, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta nyt on syytä odottaa melkoista mestariteosta, sillä innokkaalla ryhmällä on vihdoin käsissään täydellisesti heille sopiva näytelmä. Kyseessähän on tietenkin peribrittiläinen mysteeri nimeltään Murha Havershamin kartanossa. Kunnianhimoista tekijäporukkaa tuntuu kuitenkin vaivaavan epäonni, kun lavalla menee pieleen about kaikki mikä vaan voi mennä. Replojen unohtelut ja lunttailut, pienet tarpeisto-ongelmat ja yllättävät ratkaisut vielä selvitetään, mutta kun kulissit kaatuvat ympäriltä, alkaa teatteriryhmällä olla melkoinen työ pitää illuusiota komeasta kartanosta yllä. Mutta tahdonvoimalla mennään show loppuun! Kunhan pysyy roolissa ja tarinassa, ei kukaan huomaa mitään. Kaikki sujuukin kuin tanssi - vaikka melko hämmentävin askelkuvioin.

Karannutta koiraa, kadonnutta cd-levyä ja Charles Havershamin murhaajaa etsitään nyt Heinolan kesäteatterissa. 25 vuotta täyttävä teatteri tuo juhlavuoden kunniaksi lavalle yhden suosikkikomedioistani, ja tämä olikin minulle jo neljäs versio Näytelmää joka menee pieleen. Ja edelleen naurattaa! Tämä Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin kirjoittama komedia (erinomainen suomennos Mikko Koivusalo) on riemukas näytelmä, se nauraa teatterille raikkaasti ja lämpimästi, ja kekseliäisyys tekstissä ja tekniikassa on vakuuttavaa. Olen aina viihtynyt loistavasti tämän komedian tulkintojen parissa, ihastellut esityksen rytmiä, lavasteiden tarkkaa teknistä toimivuutta ja sitä, miten hahmoja esitetään – kaksoisrooleja muuten suurin osa, kun näytellään niin näyttelijää kuin tämän näyttelemää roolihahmoakin. Ja jälleen oli superkivaa! Tähän on löytynyt taas uusia ratkaisuja ja yksityiskohtia, sama tuttu juttu mutta myös omansa, kuten uusi versio aina on. Aina tämä myös yllättää, vaikka luuleekin jo jokaisen katastrofin muistavansa! Ja onhan tämä Heinolan versio ikään kuin kantaesitys – käsittääkseni ensimmäinen Näytelmä joka menee pieleen kesäteatterissa! Pertti Sveholmin ohjauksessa on sopivasti vauhtia ja taiteellisuutta, koomisuus ja kunnianhimoisuus törmäävät viihdyttävästi, eikä jarrua paineta turhaan missään kohtaa. Fyysistä ja verbaalista komediaa syleillään ja siihen heittäydytään, ja materiaalista otetaan hyvällä energialla huumoria irti. Mainiossa vireessä koko juttu jo ensi-illassa, vaikka lavalla näytelmän puitteissa tapahtuu kaikenmoista odottamatonta, yllättävää ja hermostuttavaa, ovat tekijät niin lavalla kuin kulissien takana varmassa vedossa.

Sanoin seuralaiselleni katsomoon istuessa, että jos sokkona vietäisiin tätä näytelmää katsomaan, niin heti lavasteista tunnistaisi mikä esitys on luvassa. Tutulta näyttävät kulissit siis myös tässä Samu Jokisen lavastamassa versiossa, mutta yksityiskohdilla ja monilla ratkaisuilla on Heinolaan nousseelle Havershamin kartanolle luotu oivallisesti omaa ja muista näkemistäni versioista eroavaa visuaalisuutta. Erityisesti tässä näytelmässä lavastuksen toteutus on hyvin sidottu siihen, miten lavasteiden tulee toimia, millaista tekniikkaa ne vaativat ja miten ne toteutetaan turvallisesti, toimivasti ja komedian nopeisiin iskuihin osuvasti. Jokisen lavastussuunnittelu noudattaa Näytelmän joka menee pieleen vaatimuksia erinomaisesti, jokainen lavastusongelma, -yllätys ja -katastrofi viihdyttää ja on kohdillaan. Värimaailma, yksityiskohdat, koirataulu ja tekniikkakoppi ovat etenkin oivallisesti toteutettuja, samoin alussa rikki menevän taulun kuva on mainiosti valittu. Riia Lampisen pukusuunnittelu sopii brittiläisen kartanon asukkaiden ylelliseen tyyliin, ja onkin oikein eleganttia ja ajankuvaa henkivää. Näyttämöhenkilökunnan rennompi työvaatetus tekee heidän roolistaan tuotannossa tunnistettavan, ja luo mainiota komiikkaa kun tyypit yllättäen osuvat lavalle samaan aikaan kun murhamysteeriä siellä selvitellään. Ia Luhtasen maskeeraus- ja kampaussuunnittelu loihtii sekin ylellistä kartanoelämään sopivaa visuaalisuutta, ja taipuu myös koomiseksi kun on sen aika. Eräästäkin peruukista saadaan aikaan melkoinen taistelu! Toni Hinkkalan valosuunnittelu toimii onnistuneesti katetulla ulkonäyttämöllä, ja dramaattiset valotehosteet yhdessä Sakari Kiisken äänisuunnittelun kanssa ovat mainion komediallisia. Valot muuten käsittääkseni ajaa näytöksissä Akseli Sveholm, joka myös valo- ja äänimestaria näyttelee. Sisällä roolissa siis!

Lavalla nähdään kahdeksan näyttelijää, jotka taipuvat vauhdikkaan komedian kaikkiin käänteisiin vaivattoman oloisesti. Yleensä näyttelijöiden roolit on käsiohjelmassa ilmoitettu näyteltävän näyttelijän, ei näyteltävän näyttelijän roolihahmon mukaan, mutta tällä kertaa on kenties selvyyden vuoksi nimetty juurikin nämä Murha Havershamin kartanossa-mysteerin hahmot. Roolit ovat kuitenkin kaksoisrooleja, eli lavalla näytellään paitsi Havershameja, poliisia ja palvelusväkeä, myös heitä näytteleviä Polyteknisen Draamaseuran jäseniä. Tästä tuleekin roolitöihin herkullista kerroksellisuutta, kun roolihahmojen läpi näkyy myös harrastajanäyttelijöiden omaa persoonaa ja varsinkin sitä, miten he suhtautuvat pieleen menevään esitykseensä. Taisto Oksanen näyttelee Draamaseuran kantavaa voimaa, murhamysteerin ohjaajaa, ja murhamysteerissä tietenkin sitten tarkastaja Carteria, joka murhaa selvittää. Oksanen tekee roolista mainiolla napakkuudella ja arvokkuudella, hänen tarkastajansa kanssa ei ryttyillä. Riemua aiheuttavat ohjaaja-näyttelijän reaktiot, ilmeet ja eleet, kun homma alkaa mennä vääjäämättä väärään suuntaan. Oksasella on komedian rytmi hallussa, ja onnistunut ote hahmonsa tulkintaan. Murhatuksi tulleen veljensä kuolemaa kauhistelevaa ja salasuhdettaan peittelevää Cecil Havershamia näyttelevä Iikka Forss tekee hahmostaan vekkulin oman elämänsä tähden, joka unohtaa aplodeja kuullessaan kaiken mitä lavalla tapahtuu. Tästä kesken kaiken kumartelusta ja yleisölle hymyilystä olisi vielä varaa tiristää tehoja irti enemmän, mutta muuten Forss on roolissaan juuri oikeassa paikassa. Hänen komediallinen ilmaisunsa ja heittäytymisensä tuo Cecilin rooliin ja koko näytelmään virkeää energiaa. Myös Arthurin roolissa Forss hoitaa homman varmasti. Jyri Pehkonen murhatun Charles Havershamin roolissa on kollegoidensa armoilla melko kirjaimellisesti – esimerkiksi kuollut ruumis on yllättävän liikkuvainen, kun sitä talloo sormille. Pehkonen on mainio lukemaan komediaa, ja varsinkin fyysinen komiikka on erinomaista.

Antti Peltola Thomas Colleymoorena eläytyy hahmonsa tunnetiloihin ja tekemisiin täysillä. Verbaalinen tykitys vakuuttaa moneen otteeseen, samoin vauhdikas liikkuminen niin miekan kahvassa kuin muissakin hetkissä. Peltolalta sujuu erityisen onnistuneesti roolia näyttelevän harrastajanäyttelijän näytteleminen, hän tasapainottelee kaksoisroolinsa eri sävyjen välissä mainiosti ja hauskasti. Pihla Pohjolainen ottaa Florence Colleymooren roolista kaiken irti, ja hänen tekemisensä lavalla on timanttista. Komedian käänteet ovat Pohjolaisella hyppysissä, ja varsinkin Florencen suuret tunteet ja dramaattiset reaktiot ovat hänen näyttelemänään riemukkaita. Florence joutuu lavalla jos jonkinmoisiin yllättäviin tilanteisiin, joissa Pohjolainen pelaa vaivattomasti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, ja välillä myös vähän varastaa shown. Arttu Kapulainen on Perkinsin roolissa vakavahenkinen ja luotettavan oloinen hovimestari. Perkinsiä tosin tulkitsee murhamysteerissä teatteriharrastaja, jolta saattaa silloin tällöin lipsahtaa jokin repla mielestä, joskus melko kohtalokkaastikin... Rakastan kohtausta, jossa juodaan viskiä ja Perkinsin näyttelijä vie kanssanäyttelijänsä jatkuvasti kiertämään samaa kehää. Loistava! Ja loistava myös tässä, Kapulainen on sekä viskikohtauksessa että muutenkin hienosti hahmossa sisällä. Akseli Sveholm ja Anu Sinisalo näyttelevät Draamaseuran tekniikkaosastoa, Sveholm valo- ja äänimestaria ja Sinisalo näyttämöpäällikköä. Nämä kaksi yrittävät esityksen alussa epätoivoisesti löytää niin koiraa, cd-levyä kuin mahdollisesti aikakonettakin, jotta saavat kulissit pystyyn ennen kuin murhamysteeri alkaa. Vauhti ei hidastu esityksen alettuakaan, ja mielikuvituksellisia ratkaisuja ja nopeita hoksottimia löytyy tekniikan puolelta. Sveholm on valo- ja äänimestarin roolissa leppoisa ja suurin piirtein sinnepäin hommansa hoitava Popeda-fani, joka leikkii valoilla ja katselee lavan tapahtumia melkoisen viilipyttymäisenä isompienkin katastrofien edessä. Sinisalon sataa asiaa hoitava näyttämöpäällikkö joutuu yllättäen vielä roolityöskentelemäänkin, ja hänestäpä löytyy sitten sisäinen teatteridiiva juuri oikealla hetkellä!

Ei Näytelmä joka menee pieleen suotta ole asettunut osaksi suomalaisten(kin) teattereiden vakio-ohjelmistoa – sen verran riemastuttavaa, näppärää, nokkelaa ja viihdyttävää meno on. Heinolassa komedia etenee rytmikkäästi, varmaotteisesti ja mukaansatempaavan hyvällä meiningillä, ja katsomossa saa nauttia hauskasta esityksestä. Erityisesti ihastuttivat näyttelijöiden yhteispeli, vauhdikas komedian tahti ja kaikki isosti tehdyt ratkaisut näyttelijäntyössä, ja esityksessä noin muutenkin. Teatterimaailmaan sijoittuvilla komedioilla on sydämessäni aivan oma paikkansa, ja sinne suljen tämän Heinolan versionkin pieleen menevästä näytelmästä. Kun on erinomainen teos, erinomainen työryhmä ja erinomainen toteutus, niin onhan se erinomaisen mukavaa katsomossakin silloin teatteria katsoa. Tässä kaikki palaset osuvat mainiosti kohdilleen, esitys tuodaan lavalle komedian joka isku osuen, ja yleisössä nauru raikaa. Suosittelen lämpimästi kesäreissua Heinolaan – samalla retkellä voi kesäteatterin lisäksi katsastaa myös muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan Suomen suurimman puun!

Onnea Heinolan kesäteatteri 25 vuodesta, ja aurinkoisia tuleviakin vuosia!