Ranskalainen pyjama @ Kangasalan kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tapahtuman Taika!

kuvat © Tapahtuman Taika Oy

Näin Ranskalaisen pyjaman ensi-illassa 13.6.

Aviopari eli pettäjä 1 ja pettäjä 2, salarakas, toinen sellainen ja nopeasti tilanteeseen heittäytyvä kotiapulainen laitetaan samaan taloon viikonlopuksi. Lisätään epämääräisiä suunnitelmia, väärinkäsityksiä, nopeita valheita, oivalluksia ja tyrmistyksiä, sekä yksi paikalle sattuva puutarhuri, ja saadaan melkoinen soppa. Kenen suunnitelma pitää, kuka saa elämänsä yllätyksen? Ja kenellä on matchaavat pyjamat?

Näin Ranskalaisen pyjaman huhtikuun lopussa Mäntsälän Teatterissa, ja nyt olikin hauska nähdä sama juttu uudelleen, kesänäyttämöllä tällä kertaa. Pidin jo etukäteen Marc Camolettin tekstistä (suomennos Aino Piirola) ja hahmojen välisestä dynamiikasta, sekä siitä, miten tilanteita rakennetaan ja kuinka monimutkaisia juonia ja suunnitelmia hahmot päästään vetävätkään. Kangasalalla farssi on mainiosti rytmitetty ja viihdyttää, näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa koko olemuksellaan ja iskut ja ajoitukset ovat kohdillaan. Tunnetiloja vedetään riemukkaasti täysillä yli, ah kuink' on dramaattista ja suureellista! Esko Koveron ohjauksessa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, tahti kiihtyy valheiden ja väärinkäsitysten kasautuessa erinomaisella tavalla. Liekö tosin ollut ensi-ilta innostusta vai mitä, mutta ajoittain ilmaisussa ja varsinkin replikoinnissa oli turhankin kiirus. Toki farssin rytmi, dialogi ja pitkät repliikit ovat nopeatempoisia, mutta tahtia aavistuksen tasapainoisemmaksi säätämällä yleisö ehtisi sisäistää kaikki tekstin nokkeluudet. Muuten kiihkeä energia sopii tähän näytelmään täydellisesti. Koveron ohjauksessa on raikas ote ja hyvää huumoria, ratkaisut ovat tarkkoja ja tekeminen lavalla alusta loppuun terävästi kiinni kaikessa mitä tapahtuu. Erityisesti hahmotyöskentely on tässä esityksessä onnistunutta ja hahmoista löytyy farssikohelluksen alta myös muuta. Moraalikysymyksiä, arvoja ja suhtautumista (sala)suhteisiin Ranskalainen pyjama herättelee hiukkasen pohtimaan, vaikka melko kevyt juttu onkin. Hauskasti myös vähän peilattiin nais- ja mieshahmojen käytöstä ja tunnelmia samankaltaisten tilanteiden ja paljastusten äärellä.

Pidin visuaalisuudesta kovasti, työryhmä on suunnitellut sekä lavastuksen että puvustuksen. Molemmat ovat tyylikkäitä ja sopivat elegantin pariisilaispariskunnan maalaisasunnon tunnelmaan. Hyvin kotikaupunkirakkaita tyyppejä nämä asukkaat myös, kun heillä on sekä Eiffel-tornista että Notre Damen katedraalista kehystetyt kuvat seinällä. Pieni Ranskan lippukin juomapöydällä muistuttaa, missä maassa tarinassa ollaan. Lavastuksessa on tapahtumia tukevia yksityiskohtia ja tarkasti valittuja esineitä ja tavaroita, jotka kertovat hahmoista. Ovia riittää kuten farssiin sopii, ja niistä sitten komediallisin ajoituksin ja sekasortoa nostattaen kuljetaan juuri oikeilla hetkillä. Näytelmän nimen mukaan pyjamat vedetään päälle, ja lisäksi on upeaa illallisasua ja juhlavaa arkivaatetta. Matchaavat pyjamat erityisesti ihastuttivat, mikä mainio oivallus! Myös Bertrandin (Axel Milliam) asukokonaisuus on loistava, puutarhuri kurvailee paikalle vauhdilla, ei suinkaan kumisaappaissa ja puutarhahanskoissa, vaan niukka nahkainen moottoripyöräliivi lepattaen.

Lavalla nähdään suurimmaksi osaksi samat näyttelijät kuin viime vuonna Kangasalan kesäteatterissa esitetyssä Vaimoni Mauricessa, ja samankaltaista sekoilua on lavalla luvassa tälläkin kertaa. Ranskalaisfarsseissa tuppaa olemaan salarakkaita, pettämistä, ihmissuhdedraamaa ja suurta intohimoa, ja sitä on tarjolla myös Ranskalaisessa pyjamassa oikein olan takaa. Roolihahmot ovat myös samantyylisiä, vähän tyyppihahmoja, mutta ainakin minulle tämä Ranskalainen pyjama on tekstiltään näppärämpi ja kokonaisuutena toimivampi teos kuin Vaimoni Maurice. Odotin innolla että näen tämän produktion, sillä oli tosi mielenkiintoista nähdä toinen farssi pääosin saman työryhmän tekemänä. Ja hauskaa myös! Tältä porukalta todella sujuu niin farssin vauhdikas tempo, ranskalainen huumori kuin komediallisiin ajoituksiin, fyysiseen ilmaisuun ja tilannekomiikkaan taipuminen. Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa täynnä energiaa ja hahmojensa persoonia taitavasti tulkiten. Sami Uotila on Bernardin roolissa nopealiikkeinen ja -puheinen talon isäntä, joka reagoi isosti vähän kaikkeen. Mieletöntä verbaaliakrobatiaa ja varsin vauhdikasta näyttelijäntyötä. Jaquelinen, Bernardin vaimon roolissa Monika Lindeman tekee tarkan ja vakuuttavasti rakennetun roolityön. Hänellä on näytelmän komediaan onnistunut ote, ja hahmonsa tulkinnassa sopivasti rauhaa ja räiskyvyyttä. Sampsa Tuomala näyttelee Robertia, Bernardin ystävää ja Jaquelinen rakastajaa. Tuomala tekee melkoiseen tilanteeseen joutuvan hahmonsa riemukkaasti, mainiolla harkinnalla ja rauhallisuudella, sekä hyvällä iskeällä komediantajulla. Inna Tähkänen nähdään Brigitte 1:n roolissa, Irina Isberg on Brigitte 2. Kuten arvata saattaa, kun kyseessä on kaimat niin edessä on monta väärinkäsitystä. Tähkäsen roolityö on erinomaista, hän näyttelee valloittavalla energialla ja suorastaan säteilee niissä hetkissä, kun Brigitte 1 pääsee perille tilanteesta ja pystyy ohjailemaan sitä. Isberg eläytyy mainiosti kotiapulaiseksi alennetun rakastajattaren rooliin, hän tuo hahmoonsa paljon onnistuneita yksityiskohtia ja ymmärtää komediaa ja sen tehoja näppärästi. Axel Milliam ei Bertrandin roolissa pääse lavalle kovin pitkäksi aikaa, mutta kun pääsee, niin varastaa kyllä shown täysin ja ottaa roolistaan kaiken irti. Mikä energia!

Ranskalainen pyjama tarjosi oikein hauskan illan, farssi etenee sujuvasti ja varmaotteisesti väärinkäsityksestä toiseen, ja koomiset tilanteet sekä nokkela huumori pääsevät oikeuksiinsa. Toteutus on raikas ja energinen, näyttelijät heittäytyvät hienosti rooleihinsa eikä tahti pääse kertaakaan turhaan hidastumaan. Kunhan repliikkien tulkinnasta vielä jää muutamassa kohtaa vähän haitannut liiallinen vauhti ja into vähemmälle, niin siinä vaiheessa on paketti erinomaisesti kasassa. Perinteistä hyväntuulista, kevyttä ja viihdyttävää farssia parhaimmillaan siis tämä, katsomossa saa nauraa ja nauttia eikä muuta tarvitse reiluun pariin tuntiin miettiä.

Näytelmä joka menee pieleen @ Heinolan kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Heinolan kesäteatteri!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Näytelmän joka menee pieleen ensi-illassa 12.6.

Polytekninen Draamaseura on esittänyt erinäisiä versiointeja monenlaisista näyttämöteoksista, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta nyt on syytä odottaa melkoista mestariteosta, sillä innokkaalla ryhmällä on vihdoin käsissään täydellisesti heille sopiva näytelmä. Kyseessähän on tietenkin peribrittiläinen mysteeri nimeltään Murha Havershamin kartanossa. Kunnianhimoista tekijäporukkaa tuntuu kuitenkin vaivaavan epäonni, kun lavalla menee pieleen about kaikki mikä vaan voi mennä. Replojen unohtelut ja lunttailut, pienet tarpeisto-ongelmat ja yllättävät ratkaisut vielä selvitetään, mutta kun kulissit kaatuvat ympäriltä, alkaa teatteriryhmällä olla melkoinen työ pitää illuusiota komeasta kartanosta yllä. Mutta tahdonvoimalla mennään show loppuun! Kunhan pysyy roolissa ja tarinassa, ei kukaan huomaa mitään. Kaikki sujuukin kuin tanssi - vaikka melko hämmentävin askelkuvioin.

Karannutta koiraa, kadonnutta cd-levyä ja Charles Havershamin murhaajaa etsitään nyt Heinolan kesäteatterissa. 25 vuotta täyttävä teatteri tuo juhlavuoden kunniaksi lavalle yhden suosikkikomedioistani, ja tämä olikin minulle jo neljäs versio Näytelmää joka menee pieleen. Ja edelleen naurattaa! Tämä Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin kirjoittama komedia (erinomainen suomennos Mikko Koivusalo) on riemukas näytelmä, se nauraa teatterille raikkaasti ja lämpimästi, ja kekseliäisyys tekstissä ja tekniikassa on vakuuttavaa. Olen aina viihtynyt loistavasti tämän komedian tulkintojen parissa, ihastellut esityksen rytmiä, lavasteiden tarkkaa teknistä toimivuutta ja sitä, miten hahmoja esitetään – kaksoisrooleja muuten suurin osa, kun näytellään niin näyttelijää kuin tämän näyttelemää roolihahmoakin. Ja jälleen oli superkivaa! Tähän on löytynyt taas uusia ratkaisuja ja yksityiskohtia, sama tuttu juttu mutta myös omansa, kuten uusi versio aina on. Aina tämä myös yllättää, vaikka luuleekin jo jokaisen katastrofin muistavansa! Ja onhan tämä Heinolan versio ikään kuin kantaesitys – käsittääkseni ensimmäinen Näytelmä joka menee pieleen kesäteatterissa! Pertti Sveholmin ohjauksessa on sopivasti vauhtia ja taiteellisuutta, koomisuus ja kunnianhimoisuus törmäävät viihdyttävästi, eikä jarrua paineta turhaan missään kohtaa. Fyysistä ja verbaalista komediaa syleillään ja siihen heittäydytään, ja materiaalista otetaan hyvällä energialla huumoria irti. Mainiossa vireessä koko juttu jo ensi-illassa, vaikka lavalla näytelmän puitteissa tapahtuu kaikenmoista odottamatonta, yllättävää ja hermostuttavaa, ovat tekijät niin lavalla kuin kulissien takana varmassa vedossa.

Sanoin seuralaiselleni katsomoon istuessa, että jos sokkona vietäisiin tätä näytelmää katsomaan, niin heti lavasteista tunnistaisi mikä esitys on luvassa. Tutulta näyttävät kulissit siis myös tässä Samu Jokisen lavastamassa versiossa, mutta yksityiskohdilla ja monilla ratkaisuilla on Heinolaan nousseelle Havershamin kartanolle luotu oivallisesti omaa ja muista näkemistäni versioista eroavaa visuaalisuutta. Erityisesti tässä näytelmässä lavastuksen toteutus on hyvin sidottu siihen, miten lavasteiden tulee toimia, millaista tekniikkaa ne vaativat ja miten ne toteutetaan turvallisesti, toimivasti ja komedian nopeisiin iskuihin osuvasti. Jokisen lavastussuunnittelu noudattaa Näytelmän joka menee pieleen vaatimuksia erinomaisesti, jokainen lavastusongelma, -yllätys ja -katastrofi viihdyttää ja on kohdillaan. Värimaailma, yksityiskohdat, koirataulu ja tekniikkakoppi ovat etenkin oivallisesti toteutettuja, samoin alussa rikki menevän taulun kuva on mainiosti valittu. Riia Lampisen pukusuunnittelu sopii brittiläisen kartanon asukkaiden ylelliseen tyyliin, ja onkin oikein eleganttia ja ajankuvaa henkivää. Näyttämöhenkilökunnan rennompi työvaatetus tekee heidän roolistaan tuotannossa tunnistettavan, ja luo mainiota komiikkaa kun tyypit yllättäen osuvat lavalle samaan aikaan kun murhamysteeriä siellä selvitellään. Ia Luhtasen maskeeraus- ja kampaussuunnittelu loihtii sekin ylellistä kartanoelämään sopivaa visuaalisuutta, ja taipuu myös koomiseksi kun on sen aika. Eräästäkin peruukista saadaan aikaan melkoinen taistelu! Toni Hinkkalan valosuunnittelu toimii onnistuneesti katetulla ulkonäyttämöllä, ja dramaattiset valotehosteet yhdessä Sakari Kiisken äänisuunnittelun kanssa ovat mainion komediallisia. Valot muuten käsittääkseni ajaa näytöksissä Akseli Sveholm, joka myös valo- ja äänimestaria näyttelee. Sisällä roolissa siis!

Lavalla nähdään kahdeksan näyttelijää, jotka taipuvat vauhdikkaan komedian kaikkiin käänteisiin vaivattoman oloisesti. Yleensä näyttelijöiden roolit on käsiohjelmassa ilmoitettu näyteltävän näyttelijän, ei näyteltävän näyttelijän roolihahmon mukaan, mutta tällä kertaa on kenties selvyyden vuoksi nimetty juurikin nämä Murha Havershamin kartanossa-mysteerin hahmot. Roolit ovat kuitenkin kaksoisrooleja, eli lavalla näytellään paitsi Havershameja, poliisia ja palvelusväkeä, myös heitä näytteleviä Polyteknisen Draamaseuran jäseniä. Tästä tuleekin roolitöihin herkullista kerroksellisuutta, kun roolihahmojen läpi näkyy myös harrastajanäyttelijöiden omaa persoonaa ja varsinkin sitä, miten he suhtautuvat pieleen menevään esitykseensä. Taisto Oksanen näyttelee Draamaseuran kantavaa voimaa, murhamysteerin ohjaajaa, ja murhamysteerissä tietenkin sitten tarkastaja Carteria, joka murhaa selvittää. Oksanen tekee roolista mainiolla napakkuudella ja arvokkuudella, hänen tarkastajansa kanssa ei ryttyillä. Riemua aiheuttavat ohjaaja-näyttelijän reaktiot, ilmeet ja eleet, kun homma alkaa mennä vääjäämättä väärään suuntaan. Oksasella on komedian rytmi hallussa, ja onnistunut ote hahmonsa tulkintaan. Murhatuksi tulleen veljensä kuolemaa kauhistelevaa ja salasuhdettaan peittelevää Cecil Havershamia näyttelevä Iikka Forss tekee hahmostaan vekkulin oman elämänsä tähden, joka unohtaa aplodeja kuullessaan kaiken mitä lavalla tapahtuu. Tästä kesken kaiken kumartelusta ja yleisölle hymyilystä olisi vielä varaa tiristää tehoja irti enemmän, mutta muuten Forss on roolissaan juuri oikeassa paikassa. Hänen komediallinen ilmaisunsa ja heittäytymisensä tuo Cecilin rooliin ja koko näytelmään virkeää energiaa. Myös Arthurin roolissa Forss hoitaa homman varmasti. Jyri Pehkonen murhatun Charles Havershamin roolissa on kollegoidensa armoilla melko kirjaimellisesti – esimerkiksi kuollut ruumis on yllättävän liikkuvainen, kun sitä talloo sormille. Pehkonen on mainio lukemaan komediaa, ja varsinkin fyysinen komiikka on erinomaista.

Antti Peltola Thomas Colleymoorena eläytyy hahmonsa tunnetiloihin ja tekemisiin täysillä. Verbaalinen tykitys vakuuttaa moneen otteeseen, samoin vauhdikas liikkuminen niin miekan kahvassa kuin muissakin hetkissä. Peltolalta sujuu erityisen onnistuneesti roolia näyttelevän harrastajanäyttelijän näytteleminen, hän tasapainottelee kaksoisroolinsa eri sävyjen välissä mainiosti ja hauskasti. Pihla Pohjolainen ottaa Florence Colleymooren roolista kaiken irti, ja hänen tekemisensä lavalla on timanttista. Komedian käänteet ovat Pohjolaisella hyppysissä, ja varsinkin Florencen suuret tunteet ja dramaattiset reaktiot ovat hänen näyttelemänään riemukkaita. Florence joutuu lavalla jos jonkinmoisiin yllättäviin tilanteisiin, joissa Pohjolainen pelaa vaivattomasti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, ja välillä myös vähän varastaa shown. Arttu Kapulainen on Perkinsin roolissa vakavahenkinen ja luotettavan oloinen hovimestari. Perkinsiä tosin tulkitsee murhamysteerissä teatteriharrastaja, jolta saattaa silloin tällöin lipsahtaa jokin repla mielestä, joskus melko kohtalokkaastikin... Rakastan kohtausta, jossa juodaan viskiä ja Perkinsin näyttelijä vie kanssanäyttelijänsä jatkuvasti kiertämään samaa kehää. Loistava! Ja loistava myös tässä, Kapulainen on sekä viskikohtauksessa että muutenkin hienosti hahmossa sisällä. Akseli Sveholm ja Anu Sinisalo näyttelevät Draamaseuran tekniikkaosastoa, Sveholm valo- ja äänimestaria ja Sinisalo näyttämöpäällikköä. Nämä kaksi yrittävät esityksen alussa epätoivoisesti löytää niin koiraa, cd-levyä kuin mahdollisesti aikakonettakin, jotta saavat kulissit pystyyn ennen kuin murhamysteeri alkaa. Vauhti ei hidastu esityksen alettuakaan, ja mielikuvituksellisia ratkaisuja ja nopeita hoksottimia löytyy tekniikan puolelta. Sveholm on valo- ja äänimestarin roolissa leppoisa ja suurin piirtein sinnepäin hommansa hoitava Popeda-fani, joka leikkii valoilla ja katselee lavan tapahtumia melkoisen viilipyttymäisenä isompienkin katastrofien edessä. Sinisalon sataa asiaa hoitava näyttämöpäällikkö joutuu yllättäen vielä roolityöskentelemäänkin, ja hänestäpä löytyy sitten sisäinen teatteridiiva juuri oikealla hetkellä!

Ei Näytelmä joka menee pieleen suotta ole asettunut osaksi suomalaisten(kin) teattereiden vakio-ohjelmistoa – sen verran riemastuttavaa, näppärää, nokkelaa ja viihdyttävää meno on. Heinolassa komedia etenee rytmikkäästi, varmaotteisesti ja mukaansatempaavan hyvällä meiningillä, ja katsomossa saa nauttia hauskasta esityksestä. Erityisesti ihastuttivat näyttelijöiden yhteispeli, vauhdikas komedian tahti ja kaikki isosti tehdyt ratkaisut näyttelijäntyössä, ja esityksessä noin muutenkin. Teatterimaailmaan sijoittuvilla komedioilla on sydämessäni aivan oma paikkansa, ja sinne suljen tämän Heinolan versionkin pieleen menevästä näytelmästä. Kun on erinomainen teos, erinomainen työryhmä ja erinomainen toteutus, niin onhan se erinomaisen mukavaa katsomossakin silloin teatteria katsoa. Tässä kaikki palaset osuvat mainiosti kohdilleen, esitys tuodaan lavalle komedian joka isku osuen, ja yleisössä nauru raikaa. Suosittelen lämpimästi kesäreissua Heinolaan – samalla retkellä voi kesäteatterin lisäksi katsastaa myös muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan Suomen suurimman puun!

Onnea Heinolan kesäteatteri 25 vuodesta, ja aurinkoisia tuleviakin vuosia!

Helppo ero @ Riihimäen kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen kesäteatteri!

kuvat © Pihla Liukkonen

Näin Helpon eron 11.6.

Eroterapeutti Mika Laakso (Mika Nuojua) on huono pääsemään itse eroon mistään, mutta nytpä se muuttuu. Mika on päättänyt jättää taakseen niin villapaidat, taskunpohjalta löytyvät kuitit, työnsä kuin muunkin elämänsä, ja suunnata nauttimaan leppoisasta elosta auringon alla. Matkaan tulee kuitenkin mutkia niin läntistä seinässä kuin jos jonkinlaisista asiakkaista. Pian Mikalla on käsissään sekä jatkuvasti lisäkierroksia ottava takahuoneremppa että ovesta edestakaisin ramppaavat, ongelmistaan eroon haluavat ihmiset, jotka jostain syystä palaavat koko ajan takaisin. Kuinka mahtaa miehen käydä, saako Mika suunnitelmaansa lainkaan luonnistumaan? Nuojuan lisäksi rooleissa ahkeroi melkoisen määrän eri hahmoja kolmikko Jukka Rasila, Pauliina Hukkanen ja Joonas Kääriäinen.

Satu Rasilan, Mikko Koukin ja Arto Valkaman kirjoittaman komedian on ohjannut Pekka Laasonen. Näytelmää on esitetty saman työryhmän voimin viime kesänä Mikkelissä, ja nyt sitten täällä hiukan etelämmässä uusien katsojien iloksi. Tuttua hommaa siis tekijöille jo, ja meno onkin sujuvaa ja energistä. Napakan parituntisen aikana vauhtia riittää, roolivaatteet vaihtuvat nopealla tahdilla, ja monenlaisista ongelmista yritetään päästä eroon. Hahmogalleria on värikäs ja monenlaista ihmistyyppiä ja -persoonaa tavataan terapeutin vastaanotolla, niin asiakkaina kuin remppahommia hoitamassa. Laasosen ohjauksessa kevyt komedia säilyttää rytminsä alusta loppuun, huumori pääsee hyvin esille, ja hyväntuulinen esitys viihdyttää. Tekstissä on osuvia havaintoja ihmisistä ja heidän ongelmistaan, monia nokkelia sanavalintoja sekä hyvin kirjoitettua nopeatempoista dialogia. Esityksen huumori syntyy tekstin tason lisäksi siitä, miten hahmoja tulkitaan ja miten tilannekomiikan iskut osuvat kohdilleen. Komedialliset tilanteet on ohjattu tarkasti ja iskevästi, ja hahmot ne vasta naurua saavatkin katsomossa aikaan. Mitään pienin sisäisin keinoin näyteltyä ei ole näiden tyyppien tulkitseminen, vaan reippaasti suurilla eleillä riemukasta ja isosti tehtyä näyttelijäntyötä. Toki hahmosta riippuen myös, Laasonen on virittänyt näyttelijänelikon eläytymään monenlaisten henkilöhahmojen nahkoihin oivallisesti.

Lavastussuunnittelusta vastaava Ami Laukkanen, pukusuunnittelun tehnyt Satu Vihavainen ja tarpeistosta huolehtinut Mari Heinonen ovat luoneet tarinalle mainiot raamit, joissa komediaa kuljettaa. Erityisesti Vihavaisen pukusuunnittelussa on mielikuvitusta ja monenlaisia ratkaisuja, värikkäälle hahmogallerialle on luotu värikkäitä asukokonaisuuksia ja vaatetus on moneen otteeseen riemukasta. Asut tekevät paljon myös hahmojen persoonaa ja tyyliä täydentäessään, ja sopivat kyllä kantajilleen erinomaisesti. Laukkasen lavastus ja Heinosen tarpeisto rakentavat tapahtumapaikasta, eroterapeutin toimistosta, toimivan ja näppärästi kaikkiin komedian vaatimuksiin taipuvan tilan. Tavarat ja lavasteet osallistuvat myös komedian luomiseen, ja lopussa seinästä löytyvät yllätys riemastuttaa erityisesti. Aina takahuoneen ovea avatessa jo odotti, mitä sieltä seuraavaksi paljastuukaan, samoin kääntyvä työpöytä on mainiosti hyödynnetty lisää tapahtumapaikkoja tarvittaessa. Täytyy vielä mainita ne kissapatsaat, jotka hyllyssä ovat, aivan ihanat!

Näyttelijänelikko Nuojua, Hukkanen, Rasila ja Kääriäinen tarttuu rooleihinsa sujuvin ottein ja mainiolla energialla. Mika Nuojua on terapeutti-Mikan roolissa sopivasti stressaantunut ja toiveikas, vastoinkäymistenkin edessä Mika vielä uskoo hyppäävänsä pian lentokoneeseen ja karistavansa vanhan elämän pölyt leppoisamman elon tieltä. Vaan kun ongelmia kasaantuu niin siinä on miehellä melkoista hermopinnettä havaittavissa. Nuojuan roolityö on taitavasti rytmitettyä ja varmaa, hän välittää komediaa oivallisesti ja ilmeet ja eleet ovat kohdillaan. Pauliina Hukkanen, Jukka Rasila ja Joonas Kääriäinen urakoivat loput näytelmän roolit, joita onkin yli kolmekymmentä. Huh sentään! Vauhtia vaihdoissa sitten riittääkin, eikä koskaan tiedä millainen tyyppi ovesta seuraavaksi ilmestyykään. Hukkasen lavaläsnäolo on valloittavaa ja aurinkoista, hän on tosi mainio kaikissa rooleissaan ja tosi hyvä myös lukemaan komedian rytmiä. Erityisesti mieleen jäivät Amanda ja Metallica-miehen vaimo, sekä remppatyypit. Jukka Rasilalla on onnistunut ote hahmoihinsa, ja hän eläytyy erilaisten ihmisten olemukseen sujuvasti. Varsinkin tilannekomiikka on Rasilan käsissä iskevää. Hänen roolihahmoistaan jäivät mieleen etenkin kuntosalimies, valkoisessa puvussa mittauksia tekemään tullut tyyppi, Metallica-mies ja läpsyterapiasta hyötynyt pyöräilijä. Joonas Kääriäinen näyttelee niin itseään kuin useita muita rooleja, ja hän on lavalla kuin kotonaan. Meno on varsin hykerryttävää, ja komediallinen ote varma. Kääriäisen hahmoista mieleen jäivät erityisesti hahmoterapiaa kokeillut Joonas Kääriäinen, apupoika-remppaaja, joka pääsi legendaa avustamaan, sekä kosteus- ja muita ongelmia aistinut tyyppi.

Helppo ero tarjoaa hyväntuulista menoa, hyvin kierroksia ottavan tarinan, yllätyksellisiä käänteitä ja hauskoja hahmoja. Tämä oli viihdyttävää kevyttä komediaa, jossa näyttelijät vetävät valloittavalla energialla ja komiikkaa luetaan näppärästi. Pari oikein hauskaa juttua huvittaa vielä näin pari päivää myöhemminkin, moni hahmo ja tilanne oli varsin riemukas. Dialogi, hahmojen persoonat ja vauhdikkaat tilanteet ovat lavalla nähtävän nelikon käsissä oikein toimivia, ja aika kuluu tätä katsoessa mukavasti. Lavalla ei aivan sateelta säästytty, mutta katsomo on katettu joten siellä on hyvä nauttia teatterista sadepäivänäkin. Ja popcornista! Olipa hyvää, suosittelen komediaevääksi.

Pinokkio @ Ryhmäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmäteatteri!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Pinokkion ensi-illassa Suomenlinnan kesäteatterissa 7.6.

Köyhä puuseppä Gepetto (Robin Svartström) löytää palan puuta ja veistää siitä nuken. Yllätys on melkoinen, kun puupoika herääkin eloon! Pinokkio (Mikko Kauppila) tahtoo tulla ihmiseksi, ja jahtaakin unelmaansa melkoisella vauhdilla. Avuksi tulee omatunto Satu Sirkan (Talvikki Eerola) muodossa, vaan ei Pinokkio aina ehdi neuvoja kuunnella, kun on jo taas menossa. Maailmassa, jossa raja-aidat, kovat asenteet ja sujuvasti lasketellut valheet jakavat ihmisiä, on yksi puusta tehty poika melko hukassa. Hyväuskoinen, luottavainen Pinokkio opettelee nimeämään tunteitaan, kokemaan ihmisyyttä ja ymmärtämään, mitä tarkoittaa olla oikea poika, kun samalla moni käyttää hyväkseen hänen naiiviuttaan. Voiko tylyssä ja epärehellisessä maailmassa löytää itsensä, jos ei edes tiedä mistä etsiä? Riittävätkö ystävälliset teot ja toivonpilkahdukset ohjaamaan oikeaan suuntaan? Kun matka minuuteen lähestyy loppuaan, sykähtääkö Pinokkion sydänpuussa lempeys ja lämpö?

Vaikka onkin klassikko, Pinokkion tarina on jäänyt meikälle melko vieraaksi. Toki valehdellessa kasvava nenä, puunuken halu tulla oikeaksi pojaksi ja sirkan muodossa kolkutteleva omatunto tästä sadusta tulevat mieleen, mutta tarinan tapahtumista en sitten muistanutkaan mitään. En ole tainnut koskaan nähdä Disneyn versiota tarinasta, joten mielikuvani hahmosta perustuu Shrek-musikaalin Pinokkioon ja jostain opittuihin Pinokkio-faktoihin. Sillä ei vielä pitkälle pötkitä, mutta nytpä sain tutustua tähän Carlo Collodin 1880-luvulla luomaan hahmoon kokonaisen näytelmän verran! Visuaalisesti näyttävä Pinokkio tuo Suokkiin todeksi heräävän sadun, joka on sopivasti taianomainen seikkailu ja samalla meidän ajassamme ja maailmassamme kiinni. Juha Kukkosen ohjaama ja sovittama näytelmä (lukevana dramaturgina on toiminut Elina Snicker) käsittelee tarinan teemoja näppärästi ja oivaltaen, käyttää huumoria ja komiikkaa tarkkanäköisesti, ja luo moneen kohtaukseen vahvaa dynamiikkaa. Tunnistettavuus ja samaistumispinta on satujen opetuksille ja tarinoille tyypillistä, ja kuten monen muunkin klassikkotarinan, myös Pinokkion sanoma puhuttelee yhä edelleen. Vaikka tarina on 1800-luvun lopulta, löytyy siitä paljonkin yhteyksiä nykymaailmaan ja -arvoihin. Toki sovituksella on myös osansa siinä, miten satuklassikkon teemoja heijastetaan 2020-luvun katsojien kokemuksiin, ja tässä se onkin tehty sujuvasti. Ajoittain tarinan opetuksia tosin korostetaan hieman turhan painokkaasti, vaan meneepähän hyvä oppi ainakin perille. Tunnelma on joissain hetkissä aika hurja, mutta riemukkaalla ja vinkeällä tavalla. Lopussa lämpö kuitenkin kietoo koko teatterin otteeseensa, ja päällimmäiseksi tunteeksi jää usko siihen, että kovassakin maailmassa lempeys voi voittaa.

Janne Siltavuoren lavastus, Ninja Pasasen pukusuunnittelu, Tiina Winterin maskeeraussuunnittelu ja Ville Mäkelän valosuunnittelu luovat Pinokkioon aivan loistavaa visuaalisuutta, josta pidin tosi paljon ja joka syventää tarinan maailmaa ja hahmoja erinomaisesti. Metalliaidat, varoituskyltit ja piikkilangat ovat Siltavuoren lavastuksessa vahva elementti, ja niiden kautta tarinan maailma rakentuu mainiosti synkän dystooppiseksi. Lattiasta kattoon yltävät tasot, rappuset ja kehikot mahdollistavat liikkumisen ja näyttelemisen laajalla alueella, ja lavastus on tarinankerronnan kannalta tosi toimiva. Myös näyttämönostin ja lattialuukut tuovat rytmitykseen sujuvuutta. Suosikkilavasteeni on hurjan upea merihirviö, vau mikä otus! Merihirviön ovat suunnitelleet lavastaja Siltavuori ja puvustaja Pasanen. Ville Mäkelän valosuunnittelussa on mainioita ratkaisuja ja hienoja sävyjä, erityisen onnistuneesti valot toimivat yhdessä teatterisavun kanssa. Jos on tarinan miljöö tyylikkään dystooppinen, niin myös hahmojen visuaalisuus on oivallista. Pasanen pukusuunnittelijana ja Winter maskeeraussuunnittelijana ovat loihtineet hienoa värikästä, synkkää, ylellistä ja vaatimatonta ulkoasua kaikille tyypeille. Pidin erityisesti Pinokkion puvustuksesta ja nenästä (pitenevän ja lyhenevän nenän on toteuttanut Joonas Lampi), Pulcinellan (Miila Virtanen) ja Harlekiinin (Severi Saarinen) lookeista, sinitukkaisen tytön (Virtanen) asusta ja hiuksista sekä koulun oppilaiden asukokonaisuuksista. Visuaalista ja tarinallista ihastusta herättivät kaikki teatterin taikaa henkivät ratkaisut irtokädestä jo mainittuun valehtelun myötä kasvavaan nenään, meren halki kiitävään lauttaan – ja perässä uivaan Pinokkioon! – sekä siihen myöskin jo mainittuun merihirviöön.

Mikko Kauppila on Pinokkion roolissa niin liikkeellisesti kuin muun näyttelijäntyönkin tasolla notkea ja hienosti läsnä. Hän tavoittaa herkkävireisesti sen, miten Pinokkio päättäväisesti kulkee kohti päämääräänsä, on monesti auttamattoman hyväuskoinen, mutta oppii myös paljon matkallaan oikeaksi pojaksi. Kauppilan roolityö kasvaa tarinan edetessä luontevasti, ja hän tuo hahmoonsa monia toimivia ja harkittuja yksityiskohtia. Talvikki Eerola on Satu Sirkkana hyväntahtoista energiaa säteilevä omatunnon ääni, joka seuraa Pinokkion onnistumisia ja horjumisia tarkkaavaisesti. Aina ei omatunnon varoitteluista ole avustamaan pahoissakaan paikoissa, jos ei osaa varoittavia sanoja kuunnella. Näin käy Pinokkiolle useasti, mutta Satu Sirkka ei vähästä hätkähdä vaan takoo väsymättä puupojalle järkeä päähän. Eerola tuo rooliinsa leikkisyyttä ja lämpöä. Koulunkäyntiin tympääntyneenä Agatana hän pääsee väläyttämään aivan toisenlaista roolityötä. Robin Svartströmin Gepetto on harkitsevainen ja rauhallinen miekkonen, jolla on hyvä sydän ja lempeä sielu. Svartström tekee roolinsa taitavalla otteella, hän tuo hahmoonsa syvyyttä ja elämänviisautta, ja paljon myös iloa. Monet pienemmät roolinsa Svartström tekee myös varmoin ottein.

Muu näyttelijäjoukko tarttuu Svartströmin tavoin useampaan rooliin, ja monenlaista tyyppiä ilmaantuukin esiintyjien käsissä lavalle. Alex Anton ja Severi Saarinen ovat koominen mutta kiero kaksikko Ketun ja Kissan rooleissa, he taipuvat niin fyysiseen ja kielelliseen huumoriin kuin monitasoisempaan juonitteluun ja oveluuteen. Anton on aivan ihana myös lempeänä Lampunsydämenä. Saarinen tekee Harlekiinina mainion roolin ja ottaa lavan haltuun Romeota tulkitessaan. Minna Suurosella on monta mainiota roolia, esimerkiksi opettaja, madame Trumpiini ja vanha sinitukkainen nainen. Suuronen eläytyy kohtausten tunnetilaan ja tunnelmaan tarkasti, ja tulkitsee hahmojaan onnistuneesti. Miila Virtanen on valloittava sinitukkainen tyttö ja hurmaava Pulcinella. Pidin erityisesti siitä, miten hän sinitukkaisen tytön roolissa tuo hahmonsa lavalle ja käsittelee tarinan teemoja. Koko lavalla nähtävä seitsikko pelaa hienosti yhteen, heittäytyy satumaailman seikkailuihin valloittavalla energialla, ja tuo näyttämölle taitavia kuvauksia tarinan hahmoista.

Tämä Pinokkio iski erityisesti visuaalisesti ja sovituksellisesti, tapa kertoa tarina klassikkoa seuraten mutta nykymaailmaan osuen on oivallinen. Vaikka joissain kohtauksissa tuntui minulle aikuiskatsojana olevan hieman turhan opettavainen sävy, kokonaisuus antaa tilaa myös omalle tulkinnalle ja mielikuvituksen lennolle. Parhaimmillaan esitys on vauhdikkaimmissa, seikkailullisimmissa hetkissään sekä silloin, kun se pysähtyy teemojensa äärelle ja malttaa tutkia niitä monesta kulmasta vailla ohjailevaa otetta. Näitä arvoihin, moraalisiin pohdintoihin ja ihan vain elämästä, tunteista ja ihmisyydestä nouseviin kysymyksiin tarttuvia hetkiä on monia, ja moni niistä on tosi hienosti ajatuksia herättävä ja iskevä. Pinokkiolla ylipäätään, ja myös tällä Ryhmiksen Pinokkiolla on annettavaa niin aikuis- kuin lapsikatsojille, ja varmasti myös monenlaisesta teatterista tykkääville katsojille. Esitys kestää noin kaksi ja puoli tuntia, ja on välillä synkkä ja hurja, joten ihan pienimmille tämä ei luultavasti sovi. Teatterin ikäsuositus esitykselle on yhdeksänvuotiaasta ylöspäin. Lopuksi vielä kehu sille, että näytelmään on tarjolla englanninkielinen tekstitys keskiviikkoisin ja perjantaisin!

Suurenmoista! @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat © Kristiina Männikkö

Näin Suurenmoista!-esityksen ensi-illassa 5.6.

Pianisti Cosme McMoon (Tuomas Korkia-Aho) on tullut tapaamaan sopraano Florence Foster Jenkinsiä (Anna-Leena Sipilä), joka etsii uutta säestäjää. Vaikuttaakin siltä, että yhteistyöstä voisi tulla pitkä ja menestyksekäs, kunnes taiteilija avaa suunsa ja päästää laulunlahjansa valloilleen. Florence ei nimittäin osaa laulaa. Ei sitten yhtään. Se ei kuitenkaan estä hänen poikaystäväänsä St. Clairia (Seppo Halttunen) tai ystävätärtään Dorothya (Sanna Stellan) kehumasta madamen esityksiä vuolaasti. Pikku hiljaa Cosmekin huomaa, että rakkaus musiikkiin ja intohimo esiintymiseen merkitsee paljon enemmän kuin se, osuuko laulu nuotilleen vai ei. Florence laulaa täysille saleille, nauhoittaa levyjä ja järjestää vuosittaista juhlagaalaa, eikä anna soraäänien hiljentää itseään. Vaan kuinka käy, kun edessä on uran suurin konsertti?

En ollut ennen Krapin tämän kesän ohjelmistojulkistusta kuullutkaan Jenkinsistä, joka 1940-luvulla viihtyi New Yorkin seurapiireissä ja esiintyi useasti, myös Carnegie Hallissa, kuten näytelmässäkin. Mutta jälleen teatteri tutustuttaa historiaan, ja olenkin lukenut tekstejä niin Jenkinsistä kuin McMoonista ja St. Clairista saadakseni heistä laajemman kuvan kuin mitä näytelmä rajatussa pituudessaan pystyy antamaan. Peter Quilterin kirjoittamassa näytelmässä (ja myös tässä sovituksessa) vedetään vähän mutkia suoriksi eivätkä tapahtumat tai tapahtuma-ajat ole aina historiallisten faktojen mukaisia, mutta pääpiirteissään tarina noudattelee Jenkinsin elämää. Quilterin musiikintäyteisen komedian on suomentanut Pentti Järvinen, ja ohjannut Krapille Lija Fischer, joka on näytelmän myös sovittanut ja tehnyt suomennokseen päivitystä. Lavastus on Pekka Korpiniityn käsialaa, pukusuunnittelun on tehnyt Sinikka Zannoni ja maskeeraussuunnittelun takana on Laura Juvonen. Fischerin ohjaus tavoittaa hienosti niin riemukkaan komedian kuin syvemmän draaman, ja lämminhenkinen, hauska ja hyväntuulinen esitys nostaa katsomossa hymyn huulille. Fischer on hienosti löytänyt tekstistä ne käännekohdat ja tärkeimmät emotionaaliset pisteet, joita ei vedetä koomiseksi, vaikka näytelmässä noin yleensä nauretaan monille teemoille ja aiheille. Näin tasapaino huumorin ja vilpittömien tunteiden välillä on iskevää, ja esitys onnistuu olemaan niin vauhdikas ja hurmaavan hauska kuin koskettava ja puhuttelevakin. Kovin syvälle Quilterin teksti ei mene, se enemmänkin vain viittaa siihen, että komedian alla on paljon muutakin. Ohjaus kuitenkin tarttuu näihin vakavempiin hetkiin tarkasti, eikä kiirehdi hakemaan seuraavia nauruja vaan malttaa antaa tilaa myös muulle. Rytmityksellisesti näytelmän ensimmäinen puolisko on vähän haastava, koska kohtaukset ovat pitkiä, puhetta on paljon eikä tarina oikein kulje eteenpäin. Meno on siis välillä aavistuksen hidastempoista ja teksti turhan jaarittelevaa, kun hahmot ja tilanne esitellään ja tarinaa käynnistellään. Toinen puolisko pitää paremmin otteessaan, sillä tarinassa ja hahmoissa tapahtuu enemmän, kohtaukset ovat napakampia ja rytmitys toimii sujuvasti. Esityksen lopun haluan nostaa esiin, pidin sen tunnelmasta tosi paljon.

Kesäteatterioloissa haastavat kohtausvaihdot on ratkaistu sujuvasti tanssillisella lähestymisellä ja tarinaan sopivalla taustamusiikilla, jolloin "pakollinen paha" eli pöytien, tuolien ja kukkien siirtäminen ei katkaise näytelmän etenemistä turhaan vaan toimii osana kokonaisuutta. Korpiniityn suunnittelema tyylikäs lavastus myös taipuu onnistuneesti kaikkien tapahtumapaikkojen miljööksi ilman, että mitään suurta tarvitsee muuttaa. Ajankuva ja yläluokkainen tunnelma ovat lavastuksessa näkyvillä, ja erityisesti portaikosta, kukka-asetelmista ja leivosista pidin kovasti. Ja tietenkin pianoista ja flyygelistä, jotka ovat upeita. Olin myös aika varma, että niistä oikeasti lähtee ääntä, mutta ei sitten kuitenkaan lähtenyt. Tuomas Korkia-Aho pimputtelee Cosmen roolissa menemään niin uskottavasti, että tämä katsoja oli täysin teatterin taian lumoissa ja uskoi kuulevansa soiton livenä. Zannonin pukusuunnittelussa ollaan myös ajankuvalle uskollisia, mutta tilaa on leikittelylle ja kekseliäille ratkaisuille. On tyylikästä ja sharppia asukokonaisuutta, ja sitten on valloittavan värikästä ja hauskaa puvustusta. Varsinkin Florencen esiintymisasuissa on loistavia yksityiskohtia ja näyttävyyttä. Hatuille ja pääkoristeille erityismaininta, niitä on jos jonkinlaisia ja kaikki upeita.

Anna-Leena Sipilä on valloittava, suurisydäminen Florence, joka elää musiikille ja musiikista eikä välitä siitä, jos joku tahtoo häntä lannistaa. Vaikka lyttääminen saa Florencen surulliselle mielelle, hän nousee aina uudelleen ja loistaa jälleen. Roolityö on erinomaisesti rakennettu, Sipilä kaivaa syvältä tehdäkseen Florencesta kokonaisen ihmisen eikä pelkkää komedian hauskaa päähenkilöä. Tekstin vaarana on, että Florence vaikuttaisi olevan aivan ulalla siitä, että laulaa huonosti, ja hän olisi se jolle naurettaisiin. Komedia totta kai syntyy nytkin osittain siitä, että isoja ooppera-aarioita lauletaan täysin nuotin vierestä, mutta komedian sävyillä on eroja, ja esitys on ehdottomasti Florencen puolella, arvostaa hänen rohkeuttaan ja katsoo naisen elämäntarinaa vailla pilkkaa tai arvostelua. Tässä iso osansa on nimenomaan sillä, miten Florencen rooli näytellään. Sipilä on roolityössään kauniisti läsnä ja sisäistänyt hahmonsa nyanssit taidolla, hänen käsissään Florencen päättäväisyys, rakkaus musiikkiin, usko itseen ja rohkeus tavoitella unelmiaan tulevat lavalle aidosti ja uskottavasti. Sipilä taitaa myös komedialliset ajoitukset ja nyanssit erinomaisesti, ja välittää huumoria luontevasti. Hän tekee vilpittömän, lämpimän roolityön, heittäytyy epävireisen sopraanon tulkitsijaksi täysillä, ja vetäisee biisin toisensa jälkeen upeasti. Nuotin vierestä laulaminen vaatii taitoa, ja äänenhallinta ja käsitys musiikista pitää olla kunnossa, jotta korkeimpiin kiekaisuihin ja ooppera-aarioiden rytmiin pääsee mukaan. Huonosti laulamisen saloihin on opastanut lauluvalmentaja Joonas Orrain.

Tuomas Korkia-Aho tekee Cosmen roolissa sujuvaa työtä niin komediallisiin iskuihin osuessaan, tulkitessaan kyynisen pianistin ystävystymistä Florencen kanssa kuin yleisöä valloittaessaan. Korkia-Aho näyttelee erinomaisesti sen, miten Cosme tulee mukaan Florencen lähipiiriin aavistuksen ulkopuolisena, ja miten hän sitten alkuepäilyjensä jälkeen tajuaa, että jos avaa uusille mahdollisuuksille oven, saattaa saada jotain tosi hienoa. Korkia-Ahon komediallinen ajattelu ja -ajoitus on huippuluokkaa, ja lavaenergia säteilee katsomon vikalle riville saakka vastustamattomana. Roolityössä on myös vilpittömyyttä, jonka lämpö ja aitous tuo hahmoon onnistuneesti syvyyttä. Sanna Stellan on Dorothyn roolissa aivan ihana, miten kannustava ja lojaali ystävä Dorothy onkaan! Stellan tekee roolinsa hurmaavalla aurinkoisella energialla, heittäytyy kohtauksiin vauhdikkaasti ja eläytyy monenlaisiin tunnetiloihin vaivatta. Stellan ihastuttaa erityisesti siinä, millaisia yksityiskohtia hän tuo hahmoonsa ja tämän toimintaan kohtauksissa, Dorothy on mahtava tyyppi ja Stellan herättää hänet lavalla eloon oivallisesti. Seppo Halttunen on englantilaisen näyttelijän St. Clairin roolissa sopivasti arvokas, vakavasti otettava taiteilija ja suuri romantikko. Halttusen leppoisa ja pilkettä silmäkulmassa tuikkiva lähestymistapa roolihahmoonsa on mainio, hyväntuulinen tekeminen vie mennessään. Vallaton mutta rehti St. Clair on mukava hahmo, jonka Halttunen tuo lavalle varmaotteisesti. Reeta Vestman näyttelee niin suomalaista palvelijaa Mariaa kuin suurta musiikinystävää rouva Verindah-Gedgea. Marian roolissa vuorosanat ovat nokkelasti kankealla englannilla puhuttuja, kun englanninkieliset päähenkilöt toki suomalaisessa kesäteatterissa puhuvat suomea. Vestman tekee molemmissa rooleissaan onnistunutta työtä, hän tavoittaa niin topakan Marian uhkaavan habituksen kuin rouva Verindah-Gedgen itsevarman arvokkuuden, joka ei oikein Florencen edessä meinaa tehota. Vestmanin ote molempiin rooleihinsa on sujuva, ja erityisesti Marian hahmosta tykkäsin kovasti. Kun tämä pikku hiljaa alkaa saada kiinni kummallisen työllistäjäperheensä oikuista, löytyy Mariastakin pirteä ja hyväntuulinen puoli, joka valloittaa.

Näytelmässä on musiikkia ooppera-aarioista musikaalimusaan ja suomalaisen kansanmusiikkiin, ja monenlaista laulusuoritusta saadaan esityksen aikana kuulla. Musiikin on suunnitellut ja sovittanut Jussi Hongisto, joka on tehnyt varmaa työtä, lopputulos kuulostaa erinomaiselta. Tämänkin esityksen käsiohjelmalle tulee pientä miinusta, sillä jälleen puuttuu biisilista. Moni kappale on toki tuttu, mutta silti lukisin ne mielelläni myös käsiohjelmasta listattuna. Suuremoista onnistuu paitsi kertomaan tarinassaan musiikin ilosta, myös välittämään musiikillisesti iloa ja hyvää mieltä. Vaikka kaikki biisit eivät ole mitään komediallisia kappaleita, moni laulu on esityksen kontekstissa hauska ja täynnä hyväntuulista tunnelmaa. Anna-Leena Sipilän nuotin vierestä esittämät oopperakappaleet ovat vastustamattoman täynnä musiikin riemua, ja saavat poikkeuksetta yleisön villiksi. Reeta Vestmanin ja Tuomas Korkia-Ahon vetäisemä The Phantom of the Opera on musiikillisesti yksi esityksen huippuhetkistä, huh sentään mikä tulkinta. Ja ai että kuinka riemastuttavaa, miten tällainenkin tiivistunnelmainen ja mystinen musikaaliklassikoiden klassikko voi samaan aikaan olla juurikin salaperäistä tunnelmaa täynnä, ja kuitenkin tosi hauska. Oli myös mainiota kuulla Your Song suomennettuna eri tavalla kuin Moulin Rougessa, vaikka aluksi sanat vähän kumminlta kuulostivatkin. Musiikkia laulajasta kertovassa tarinassa kuuluu totta kai olla, ja esitykseen valitut biisit toimivat oikein hyvin osana näytelmää.

Suurenmoista on esitys, jossa on aivan valloittava tarina ja tunnelma. Lämmintä ja hurmaavaa ystävyyttä, hienoja ja hienosti nuotin vierestä laulettuja biisejä, tyylikästä, värikästä visuaalisuutta ja mainiota huumoria tarjoillaan lavan täydeltä, ja varsin hyvälle mielelle huomaa esityksen aikana tulleensa. Jos jotain, niin tämän aion esityksestä muistaa ja sydämeeni painaa: mitä ihmeen väliä on sillä, osaako laulaa? Sen kun laulaa! Miksi tämä taiteen laji olisi varattu vain heille, jotka pysyvät nuotissa, kajauttavat kovaa ja korkealta, ja tavoittavat kaikki äänenvärit- ja sävyt? Eivät laulut siitä kulu, että niitä välillä kajautellaan nuotin vierestä ja sinnepäin. Ja siis: kyllä kaikki osaavat laulaa, omalla tavallaan ja tyylillään. Eri asia on se, miltä laulu kuulostaa. Vaan kuten Suurenmoista ja Florencen tarina osoittavat – riemua, iloa ja hyvää mieltä tarjoaa yllin kyllin myös aavistuksen epävireisempikin tulkinta.