Se saattaa olla ihminen @ Ryhmäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmis!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Se saattaa olla ihminen-näytelmän 28.2.

Kirjailija Elli (Laura Rämä) on pudonnut ystävänsä Sonjan hautajaisissa tämän avonaiseen hautaan, suoraan arkun päälle. Takki savessa, käsi veressä hän nyt odottaa päivystyksessä, että pääsee lääkärin tarkastettavaksi. Mukana on Sonjan veli Sami (Anssi Niemi), hänkin Ellin ystävä. Kesken kaiken Elli näkee meren ja kaiken mitä se kantaa mukanaan, tuntee alitajuntansa kiskovan häntä kohti jotain vielä tuntematonta, tietää mistä hänen uusi romaaninsa alkaa. Kirjoittaminen vie Ellin sulkemisuhan alla olevaan sairaalaan, psykiatri Mauri Nastolan (Robin Svartström) työhuoneeseen ja lannistuneeseen mieleen. Teksti herättää eloon Marian (Annimaria Fabritius), merestä löytyneen naisen, joka ei muista mitään. Triangelin kilahduksella paikalle saapuu kerta toisensa jälkeen Jauhonen (Fabritius), josta Elli ei ota selvää. Kirja vie Ellin mukanaan, fiktio sekoittuu omiin muistoihin ja ajatuksiin, sivuille eksyy totta ja todellisuuteen tarinoita. Kumma syyllisyys painaa, historia, oma ja maailman, kolkuttaa mielessä. Suru purkautuu näppäimistölle, romaani kannattelee. Mutta voiko fiktioon paeta lopullisesti, vai täytyykö todellisuus kohdata?

Marjo Niemen kirjoittaman näytelmän on Ryhmikseen ohjannut Anna Jaanisoo, ja tämä monitasoinen, unenomainen, monimutkainen, hauska ja herkkä teksti nousee näyttämölle tosi hienosti. Se saattaa olla ihminen seikkailee todellisen elämän ja kirjailijan mielikuvituksen välillä, laittaa faktan ja fiktion limittäin, eikä päästä katsojaa turhan helpolla. Mikään ylivoimaisen hankala seurattava tämä tarina ei ole, ja kärryillä pysyy, mutta hieman vaivaa on nähtävä jotta saa kiinni rivien välissä annetuista viesteistä ja asioiden yhteyksistä toisiinsa. Haastavuus ja rakenteen ratkaisut kuitenkin ovat perusteltuja ja tuovat näytelmään pelkästään hyvää, ja tietenkin tekevät tästä näytelmästä juuri niin onnistuneen kuin se on. Rakastin sitä, miten Ellin mielikuvitus ja hänen kirjoittamansa tarina saa lavalla tilaa, ihan konkreettisesti, ja kuinka kirjailijan luomat hahmot keskustelevat ja väittelevät itseään kirjoittavan kirjailijan kanssa. Itsekin pöytälaatikkotarinoita rustailleena pystyin jollain tasolla samaistumaan luovaan työhön ja henkilöhahmojen itsepäisyyteen, ja on muutenkin mielenkiintoinen ja ihana valinta antaa fiktiolle näin iso rooli kokonaisuudessa. Ellille hänen luomansa tarina ja hahmot ovat kaikennieleviä, tekeillä oleva romaani pitää hänet otteessaan niin tiukasti että oikea elämä, arkimaailma, ystävät ja tavalliset asiat jäävät sivuun ja taustalle. Kun päänsisäinen maailma kutsuu, ei ystävän surua tai omaa menneisyyttä ehdi käsittelemään. Pidin tekstissä kovasti varsinkin siitä, miten se keskittyy Ellin tarinaan hyvällä rytmillä ja intensiteetillä, valiten onnistuneesti mitä näyttää ja mitä jättää pois. Sivuhahmot saavat kasvaa sen verran kuin tarvitsee, mutta fokus on koko ajan Ellissä ja hänen kokemuksissaan, joka toimii tässä tarinassa erinomaisesti. Näytelmässä on paljon teemoja yksilötasolta maailmanhistoriaan ja sen käänteisiin saakka, joten tiukka rajaus yhden hahmon kokemuksiin on hyvin tarpeellinen. Minua jäi kyllä kiinnostamaan varsinkin Samin tarina, jota nyt kerrottiin hänen surunsa, tuskansa ja alamäkensä selvästi näyttäen, mutta siihen sen tarkemmin menemättä. Näytelmän monet teemat itsessään jäävät välillä melko pintapuolisiksi, mutta minua se ei pahemmin häirinnyt. Ne tulevat esiin, jättävät ajatuksiin jäljen, ja nousevat vielä myöhemmin mietityttämään ja pohdituttamaan. Kaikkea ei tarvitsekaan esityksen aikana katsojalle antaa, vaan aivotyötä voi jättää myös kotimatkalle ja senkin jälkeen. Sen tämä esitys todella tekee.

Jaanisoon ohjaus on hienovireistä ja vilpitöntä, onnistuneesti viipyilevää ja hieman todellisuudesta irrallaan, mutta tarvittaessa myös tosi terävää ja napakkaa. Ilahduin ratkaisusta asettaa näyttelijät valmistautumaan esitykseen yleisön edessä, teippaamaan mikkejä, pukemaan roolivaatteita ja asettelemaan tavaroita ennen näytelmän maailmaan hyppäämistä. Lavan ja yleisön välinen "kuoppa", jossa näyttelijät pukevat roolihahmot päälleen, on myös esityksen äänimaailman sydän. Livenä soitettu musiikki ja monilla välineillä kopsutellut, naputellut ja puhallellut äänitehosteet ovat mainio tapa tehdä näkyväksi äänisuunnittelu, joka on oleellinen osa esitystä, mutta usein piilossa. Nyt äänet syntyvät katsojien silmien edessä, taitavilla ja oivaltavilla tavoilla. K Rasilan lavastussuunnittelu on tyylikästä ja antaa tarinalle toimivat raamit. Nastolan työhuonetta, puista venettä, olisi tehnyt mieli päästä tukiskelemaan lähemmin, mitä aarteita sieltä löytyisikään! Ville Mäkelän valosuunnittelu on saumattomasti yhteistyössä lavastuksen kanssa, ja ylipäätään tosi hienoa ja tarkkaa. Varsinkin suorakaiteena seiniä pitkin siirtyvä valo jäi mieleen. Hilla Ruuskan pukusuunnittelu on tyylikästä sekin, ja onnistuneesti yksityiskohtaista ja hahmoille sopivaa. Pidin etenkin Jauhosen ja Marian asuista, sekä siitä, että Samin hautajaispuvun hihassa on pikkuisen savea, onhan hän auttanut yltä päältä mudassa olevan Ellin ylös haudasta. Visuaalisen ilmeen värivalinnat ansaitsevat erityismaininnan, kaikki näyttämökuvat ovat tosi hienoja ja välittävät tarinaa sujuvasti.

Elliä näyttelevä Laura Rämä sujahtaa hahmoonsa niin sujuvasti, että jokainen nyanssi ja vivahde tulee näyttelijäntyöstä vahvasti läpi. Rämän tapa tehdä roolia on vaivaton ja yksityiskohtainen, hän tuo lavalle kaiken mitä Elli käy läpi eikä piilottele mitään. Elli on ristiriitainen ihminen, ristiriitaisessa tilanteessa, eksyksissä mutta vahvasti kohti päämääräänsä menossa. Kaunokirjalliseen työhön uppoava nainen kamppailee menneisyytensä, ystävänsä menettämisen, luokkanousunsa aiheuttamien tunnontuskien ja kysymysten sekä minäkäsityksensä keskellä. Rämän roolityö on tarkkanäköinen ja herkällä korvalla hahmoa kuunteleva, hän on roolissaan erinomainen ja näyttelemistä on ilo katsoa. Anssi Niemi kuljettaa Samin tarinaa onnistuneesti ja tuo roolihahmoon taitavasti paljon syvyyttä, vaikka tämä ei valtavia aikoja lavalla olekaan. Kirjoitinkin jo ylempänä, että Samin tarina jäi enemmänkin kiinnostamaan, ja siihen on myös syynsä. Rikkaat poikarukat, joilla on vaikeaa, ovat varsinkin kirjallisuudessa jo monet meikäläisen suosikkihahmoja, mutta tätä hahmotyyppiä en ole lavalla nähnyt ainakaan kovin montaa kertaa, jos koskaan. Mutta nyt olen, ja kyllähän siskonsa menettämisen aiheuttaman surun ja ahdistuksen kanssa kamppaileva, lohdutusta kaipaava Sami on hyvin koskettava hahmo. Niemi myös näyttelee Samin tunteet ja hädän tosi hienosti ja aidosti, teki mieli itse hypätä lavalle häntä halaamaan kun Elli käänsi selkänsä ja rupesi tietokonetta naputtamaan. Samin ja Ellin välisissä kohtauksissa näkyy hienosti hahmojen välinen historia, se, että heidän ystävyytensä on sen verran syvällä ja pitkäaikaista, että toiselle voi tiuskia ja korottaa ääntään, eikä se ole maailmanloppu. Kaikesta pääsee yli, vaikka olisi vaikeaakin, mutta ihan miten tahansa ei toista silti ehkä kannattaisi kohdella. Rämä ja Niemi näyttelevät hahmojensa dynamiikan näppärästi, ja oli tosi kiva nähdä tarinassa nimenomaan ystävyyssuhde, ei romanttista suhdetta.

Robin Svartström on psykiatri Mauri Nastolan roolissa äärettömän ihana, miten veikeää, monitasoista ja hienosti rakennettua näyttelijäntyötä! Jos Rämä sujahtaa rooliinsa sujuvasti, niin tekee ehdottomasti myös Svartström. Jokainen yksityiskohta, ilme, ele, liike ja äänensävy on enemmän kuin kohdillaan, eikä Svartströmin roolityötä voi kuin ihailla. Hän tavoittaa niin komedian, tragedian, näiden yhdistelmän kuin kaikkien muidenkin lavalla vilahtavien tyylilajien nyanssit, ja välittää vaivatta sekä Maurin persoonan, tämän läpi käymät tunteet ja ajatukset kuin senkin, että Mauri on Ellin luoma fiktiivinen hahmo. Erityispisteet runojen lukemisesta, valloittavia hetkiä. Annimaria Fabritius tekee kaksoisroolin Mariana ja Jauhosena, ja eläytyy mainiolla otteella niin merestä löytyneen, tuntemattoman ja unohduksen sumussa elävän naisen kuin jämäkän, veneiden korjaamiseen intohimolla suhtautuvan poliisin rooliin. Fabritius on lavalla hyvin läsnä ja nappaa tarkasti kiinni tunnelman muutoksista ja hahmojen tekemistä päätöksistä ja päätelmistä. Erityisesti viimeinen kohtaus, jossa Maria nähdään, on Fabritiukselta hienosti ja kiinnostavasti, sopivan salaperäisesti näytelty. Minna Suuronen näyttelee kolme roolia, lakonisen päivystyslääkärin, Ellin äidin Teijan ja Samin äidin Katariinan osat. Suurosella on kaikkiin rooleihinsa toimiva ote, ja varsinkin Teijana hän jää mieleen. Näyttelijäntyö on monitasoista ja monipuolista, hahmosta riippuen komediallista, koskettavaa, väkevää ja hieman omassa maailmassaan olevaa. Koko viiden näyttelijän porukka sekä näyttelee mainiosti ja pelaa vaivattomasti yhteen, että soittaa ja luo teoksen äänimaisemaa sujuvin ottein.

Se saattaa olla ihminen – pidän muuten tosi paljon sekä esityksen nimestä että varsinkin siitä, mistä se tulee ja että juuri tämä lause on valittu näytelmälle nimeksi – oli minulle vähän yllättäväkin hitti. En etukäteen ihan tiennyt, millaista tarinaa tai hahmoja odottaa, mutta niinhän se on parasta teatteriin mennäkin, puhtaalta pöydältä. Tämän näytelmän kohdalla niin teksti, tarina, hahmot kuin esityksen toteutustapa osoittautuivat juuri sellaiseksi kokonaisuudeksi, joka todella puhutteli ja iski. Pidin monista ratkaisuista kovasti, sain nauttia vahvasta ja luontevasta näyttelijäntyöstä, ja upota kiehtovaan toden ja fiktion verkkoon. Näytelmä on myös todella hyvä tragikomedia, se sopii tyylilajiinsa erinomaisesti ja on sekä traagisuudessaan että koomisuudessaan inhimillinen. Se saattaa olla ihminen ei ole rakenteensa ja tarinankerronnan tavan puolesta helpointa näkemääni teatteria, mutta vaikka katsomossa välillä ohjautuu epämukavuusalueelle ja saa laittaa aivot hyrräämään, että saa kiinni kaikista nyansseista, on näytelmän katsominen palkitsevaa ja siitä saa irti paljon.