Seitsemän veljestä @ Kivi-juhlat

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kivi-juhlat!

Näin Seitsemän veljestä 17.8.

Seitsemän miehen voimin mellastetaan tänä kesänä Nurmijärvellä Taaborinvuorella, kun Kivi-juhlat tuo Aleksis Kiven klassikon näyttämölle. Kesäkuussa ensi-iltansa saanut esitys palasi vielä näin elokuussa lavalle (16.-24.8.), ja itse katsoin sen toisessa näytöksessä tauon jälkeen. Jukolan veljessarja ryntää esiin fyysisesti, riehakkaasti ja uskottavalla sisarusenergialla toteutetun ohjauksen myötä, ja näytelmää säestävät Kaj Chydeniuksen sävellykset Kiven runoihin. Veljesten rooleissa nähdään Joona Majurinen (Juhani), Mikko Hyypiö (Tuomas), Julius Lehtinen (Aapo), Jani Vesanen (Simeoni), Benjamin Nikkinen (Timo), Heidi Lappi (Lauri) ja Jim Rikkinen (Eero).

Olen aiemmin nähnyt Kivi-juhlilla vain sellaisia Kiven näytelmiä, joita en ole aiemmin muualla nähnyt, mutta Seitsemästä veljeksestä tämä oli minulle jo neljäs versio - ja taas erilainen kuin edelliset! Jokaisen olen kesäteatterissa muuten kokenut, voisi olla hauskaa nähdä sama tarina sisäteatterissa joskus. Kivi-juhlille esityksen on ohjannut ja koreografioinut Tiina Brännare (näytelmän sovitus Reijo Paukku). Brännaren ohjauksessa vauhtia, menoa ja meininkiä riittää, esitys on fyysinen ja kiivas rymistely seitsemän miehen tarinan tahdissa. Brännarella on niin hahmoihin kuin tarinaan hyvä ote, maanläheinen ja villi, samaan aikaan veljesten "pellossa eloa" ihailulla ja lämmöllä sekä kriittisesti katsova. Sivistyneisyys, yhteiskunnan osaksi tuleminen, yhteisön kunnioitus ja sen merkkinä lukemaan oppiminen ovat Seitsemässä veljeksessä teemoja, jotka kilpailevat luonnonläheisesti, metsästä, riistasta ja maasta elämisen kanssa. Veljesten on hankala asettaa itseään siihen muottiin, jota muun muassa lukkari, rovasti ja lautamies vaativat, mutta lopulta he löytävät toisista ihmisistä, ja itsestään myös, kimmokkeen antaa tilaisuus aapiskirjalle, vihamiehilleen ja toisenlaiselle elämälle. Eikä sivistys, lukemaan oppiminen tai kunnioittava suhtautuminen kanssaihmisiin sitten olekaan niin rajoittavaa tai kahlitsevaa kuin Jukolan pojat ehkä luulivat – elämästä voi tehdä omannäköisensä, vaikka ei kaiket päivät remuaisikaan omien veljien kanssa ja haastaisi muiden kanssa riitaa. Brännare tuo tämän luonnon ja ihmisen, villiyden ja sivistyksen vastakkainasettelun ja yhteyden lavalle pääosin sujuvasti, vaikka joihinkin kohtauksiin kaipasin tarkempaa fokusta ja vahvempaa rytmitystä, ja ehkä niin malttia antaa tilaa osaan kohtauksia, kuin toisaalta tiiviimpää tahtia toisiin hetkiin. Nyt esityksessä on hieman epätasapainossa suvantovaiheita ja vauhdikasta toimintaa. Kaikki klassikon tutut kohtaukset ja tärkeimmät hetket kosioretkestä lukemaan opettelemiseen ja saunan palosta härkien pakoilemiseen ovat näytelmässä mukana, mutta Taula-Matin tarinoita jäin vähän kaipailemaan. Musiikki tuo oman osansa tarinaan ja lisää siihen tason, joka oivallisesti sopii mukaan. Chydeniuksen sävellyksissä on herkkyyttä ja luonnonvoimaa, ja muusikot (Elena Alexiew, Senni Ala-Nikkola, Wilma Kallio, Emilia Tillgren ja Kari Storckovius) soittavat hyvällä energialla ja tarkkuudella. Ajoittain hiljaisella olleet mikrofonit vähän hankaloittivat repliikkien ja varsinkin biisien sanojen kuulemista, mutta väliajalla tämä onneksi melkein kokonaan korjaantui. Pidin etenkin koreografioista, varsinkin veljesten, ja niistä kappaleista, joissa lauloivat kaikki esiintyjät.

Kivi-juhlilla veljesten roolitus on erinomaisen onnistunut. Heidän keskinäinen dynamiikkansa toimii tosi hyvin ja luontevasti, ja velijoukko tosiaan tuntuu ilmeitä, eleitä ja sisäpiirijuttuja myöten sisarusparvelta. On mainiota keskinäistä kinaa ja kiusaa, ja sitten taas kiivasta yhteen hiileen puhaltamista ja toisten puolustamista. Joona Majurisen Juhani on kiihkeä ja lyhytpinnainen vanhin veli, joka tekee ensin ja ajattelee sitten, eikä kestä yhtään jos hänen asemaansa kyseenalaistetaan. Liekö noussut valta hattuun... Kallo on kova eikä päähän meinaa mennä lukuhommat, mutta osaa Juhani olla hoksottimissaan melkoisen nopeakin. Mikko Hyypiö on Tuomaksen roolissa riehakas luonnonläheinen reippailija, jolla on veljiensä joukossa vahva asema ja ansaitustikin, Tuomas osaa olla niin rohkaisemassa kuin rauhoittelemassa. Julius Lehtisen Aapo oli ehkä näistä veljeksistä suosikkini (minulla on joka versiossa eri suosikit!), ja Lehtisen rauhallinen mutta väkevä lähestymistapa rooliinsa on mainio. Aapo on aina valmiina jakamaan (oikeasti hyviäkin) viisauksia ja haraamaan vauhdikkaampien veljiensä suunnitelmia vastaan, vaan kyllä hänestäkin villi puoli löytyy. Jani Vesasen Simeonin kohdalla odotin tietty saapasnahkatorni-seikkailua Lusiferuksen kanssa, ja oivallisesti Vesanen tämän painajaismaisen matkan vetäisee. Myös muuten hän on roolihahmostaan ja tämän luonteesta hyvin perillä. Benjamin Nikkinen tekee Timon roolissa harkitun ja sujuvan roolin, hän tuo hahmoonsa sekä menevää energiaa että onnistunutta dynamiikkaa Timon ja muiden veljesten välisiin suhteisiin. Heidi Lappi näyttelee pohtivaista ja tarkkanäköistä Lauria luontevasti ja oivalla kulmalla. Hänen kohdallaan odotin tietty Laurin monologivyörytystä Hiidenkivellä, ja Lappi tulkitseekin tämän humalaisen puhetulvan taidokkaasti. Jim Rikkinen tekee erinomaisen roolin Eerona, hän tasapainottelee näppärästi Eeron viekkauden ja kiusanteon sekä nuorimmaisen nöyryyden ja varovaisuuden välillä. Ei ole Eerolla helppoa, kun on kuusi isoveljeä, ja jokainen nokkii vuorollaan pahnanpohjimmaista. Rikkinen on roolissaan nopea ja tarkka, ja lukee kohtausten tunnelmaa sujuvasti.

Muu lavalla nähtävä joukko tekee jokainen useampia rooleja, he toimivat kaikki kuorona ja kertojina ja tulkitsevat myös sivuhahmojen rooleja. Marjo Branders on Kaisana vakuuttava ennustaja, jonka painavat sanat luulisivat saavan veljekset vapisemaan. Jos ei muuten, niin Kaisan ja Mikon tyttären (Reetta Lämsä) vertahyytävien kirkaisujen säestämänä. Jestas, ajattelin että kohta on meikäläisenkin päällä kirous – kauhuelokuvatunnelmaa! Kari Storckovius Mikon roolissa huokuu hänkin itsevarmuutta ja sellaista energiaa, että ei paljon Jukolan veljesten pilkka hetkauta. Niina Meriläinen on Lusiferuksen roolissa juuri villin painajaisen maisemiin sopiva hahmo, kun taas Männistön Venlana varsin hurmaava ja omanarvontuntoinen nuori nainen. Risto Pulkka tekee lautamies Mäkelän ja lukkarin rooleissa napakat ja tiukkailmeiset roolit, samoin Reeta Raatikainen on Männistön muorina varsin jämäkkä täti. Lea Hirvasniemi-Haverinen, Timo Kivi ja Aili Vasarainen kuljettavat tarinaa eläväisesti kertojien roolissa ja Kivi ja Vasarainen tuovat lavalle myös veljesten höykyttämäksi joutuvia toukolaisia. Koko porukka tanssii ja laulaa hyvällä meiningillä, ja yhteistyö niin rooleissa kuin kuorona on toimivaa. Pidin ratkaisusta, jossa vuorosanoja lausutaan yhteen ääneen, kuoro istuu lavan molemmilla reunoilla, ja kohtauksia tehostetaan muun muassa rummuttamalla jaloilla rytmiä. Näin kaikki esiintyjät pääsevät useammin lavalle – tarina kun aika lailla pyörii veljesten ympärillä – ja kohtauksiin tulee jännitettä, tunnelmaa ja väkevyyttä lisää.

Maija Tervosen ja Veikko Tervosen työryhmineen tekemä lavastus ja Päivi Uusitalon työryhmineen toteuttama puvustus luovat esitykseen aikakauden tunnelmaa ja sopivasti nukuaikaishenkisiä sivupolkuja ottaen myös mainiota rouheutta. Lavastuksessa on maanläheistä materiaalia ja hillittyjä värejä, sellaista karkeaa käytännöllisyyttä, joka esitykseen sopii. Puvustus tuo hahmojen persoonaa esiin ja rakentaa onnistuneesti niin veljesporukan tyyliä kuin sivuhahmojenkin habitusta. Komeasti seitsemän miehen voimin on Taaborinvuori valloitettu, ja energistä ja vauhdikasta menoa lavalla tarjoillaan. Vaikka välillä esityksen etenemisrytmi hieman takkusi, piti tämä otteessaan ja oli mukava katsottava. Ihan suosikkijuttuni oli jo se mainittu sisarusenergia, seitsikko veljesten roolissa hurmasi remuamisellaan ja riehakkaalla sisarusrakkaudellaan. Myös musiikki, laulut ja koreografiat ilahduttivat, samoin kuoron käyttö. Jos jonnekin, niin Taaborin luonnonläheisiin maisemiin ja Aleksis Kiven synnyinmaisemiin Seitsemän veljestä tosiaan sopii.

Loppuvuosi 2025 – 20 teatteritärppiä

 Kesäteatterikausi lähenee loppuaan – mutta vielä ehtii! – ja katse on monella jo varmasti siirtynyt teatterisyksyyn. Niin minullakin, ja sehän tarkoittaa sitä, että on aika listata tärppejä loppuvuoden ohjelmistosta! Meikä on hykerrellyt innosta tätä syksyä odottaessani, sillä pääsen vihdoin vuosien tauon jälkeen näkemään suosikki-Shakespeareni livenä! Ja Bonnie & Clydekin saa uuden tuotannon! Paljon muutakin innostavaa ja kiinnostavaa on teattereihin tulossa, ja ympäri Suomen pääsee hienojen elämysten äärelle. Olkoon teatterisyksy täynnä teatterin taikaa ja kokemuksia, jotka jäävät mieleen. Tuttuun tapaan listalla on erityisesti minua kiinnostavia juttuja, ja koska jonkinlainen rajaus piti vetää, jäi moni ulkopuolellekin. Odotan innolla näkeväni ja kokevani vaikka ja mitä – listalta ja sen ulkopuolelta!

Pitemmittä puheitta, tässä ovat Teatterinnan kaksikymmentä tärppiä loppuvuoden 2025 teatterijuttuihin:

mustavalkoinen kuva © Ilkka Saastamoinen

Tärppi #1: Romeo och Julia - Åbo Svenska Teater & Romeo ja Julia – Tampereen Teatteri

Aiii että! Meikän suosikki-Shakespeare, ja vielä kaksin kappalein! Ihan mahtavaa! Ja tietty tärppilistan kärkipaikalle nämä, ei puhettakaan että odottaisin jotain muuta juttua yhtä paljon. Olen nähnyt Romeon ja Julian aiemmin kahdesti livenä ja lähes kymmenenä eri tallenteena, ja rakastan tätä tuhoon tuomittua rakkaustarinaa. Ja kun sanon rakastan, tarkoitan että siis todella rakastan. Kirjoitin esim. luovan kirjoittamisen kurssilla kokonaisen näytelmän R&J:lle jatko-osaksi, kun piti kirjoittaa vain kohtaus... Mikään muu tarina ei ole inspiroinut, kiehtonut tai herättänyt keksimään omia ajatuksia hahmoja ja maailmaa syventämään niin kuin tämä. Mistään muusta näytelmästä en myöskään ole ajatellut suurinpiirtein joka kohtauksesta että "näin tämä pitäisi tehdä". Romeo ja Julia on valloittava, kamala ja kiivas kurkistus siihen, miten aikuisten maailma heijastaa nuorten maailmaan arvojaan, määräyksiään ja asenteitaan, ja miten nuoret totta kai ottavat kiinni kaikesta siitä mitä aikuiset tekevät, sanovat ja ajattelevat. Mutta nuorilla on myös pyrkimys parempaan, ainakin useimmilla, ja he osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa sitä miten asiat aina ovat olleet. Pääparin rakkaustarina on ollut minulle aina vähän toissijainen juttu, enemmän tykkään yleisesti hahmojen välisestä dynamiikasta ja varsinkin nuorison välisistä jännitteistä, kahden suvun välisestä vihasta ja sen käsittelystä sekä siitä, miten kohtalo ohjaa hahmoja kohti tuhoa. On mielenkiintoista nähdä kahden erilaisen ohjaajan tulkinnat tästä klassikosta, varsinkin kun olen molempien ohjauksia aiemminkin nähnyt ja niistä kovasti tykännyt. Turkuun näytelmän ohjaa David Sandqvist ja Tampereelle Paavo Westerberg. Eniten tietty odotan molemmissa prokkiksissa sitä, millaisia tyyppejä näiden versioiden Benvoliot ovat, sillä Benny (totta kai meikällä on suosikkihahmolleni lempinimi) on minulle yksi rakkaimmista näytelmähahmoista ikinä. Rauhaa rakastava, järkevä, huumorintajuinen ja hyväsydäminen Benvolio on ihana <3 Olen myös alkanut lämpenemään sekunnissa nollasta sataan kiihtyvälle kuumakalle-Mercutiolle, joka onkin minulle näytelmän kiinnostavin hahmo, ja jota voisin analysoida loputtomiin. Odotan sitä, millaisia dramaturgisia ratkaisuja tekstin kanssa on tehty, miten mitkäkin kohtaukset on toteutettu, millainen jännite hahmojen välillä on, miten suosikkihetkeni tulkitaan, millainen tanssiaiskohtaus on, onko hahmojen välille kehitetty suhteita joita teksissä ei suoraan ole, kuka tuo Julian kuolinviestin Romeolle, millaisia kaksintaisteluita nähdään...  No juu, odotuksia on! Mutta ennen kaikkea odotan sitä, että pääsen pitkästä aikaa näkemään tämän rakkaan näytelmän ja kaikki sen hahmot livenä. Ah, pääsisipä heti Veronaan!

Romeo och Julia ensi-illassa 18.9.
Romeo ja Julia ensi-illassa 29.10.

Tärppi #2: Bonnie & Clyde – Lohjan Teatteri

Juu no ei muka puhettakaan että odottaisin jotain juttua yhtä paljon kuin Romeota ja Juliaa... Well, heti kun tämän ohjelmistouutisen huomasin (19.6. eli Suomen kantaesityksen vuosipäivänä <3), aloin miettimään että jospas sitten kuitenkin Barrow gang ykköspaikalle ja Capuletit ja Montaguet kakkoseksi..? Mutta Romeota ja Juliaa olen kauemmin odottanut livenä uudelleen näkeväni, jo kuusi vuotta, kuin Bonnieta ja Clydea Samppiksen viimevuotisen version jälkeen, joten pitäköön Shakespeare ykköspaikkansa ja Wildhorn, Black ja Menchell tulkoon toisina. Mutta: Bonnie & Clyde!! En kestä!! 120v juhlakauttaan viettävä Lohjan Teatteri siis tekee seuraavan suomiversion Bonnie & Clyde-musikaalista, ja ihan puolueettomana tässä olen sitä mieltä, että mikä erinomainen valinta juhlavuoden ohjelmistoon. Rakastan Bonnie & Clyde-musikaalia ihan todella paljon, ja kävinkin sen viime vuonna Samppalinnan kesäteatterissa katsomassa kuusi kertaa. Tämä riehakas, dramaattinen, jännittävä, suurten tunteiden, takaa-ajojen ja historiallisen tykittelyn täyttämä, rouheasti rokkaava ja suloisesti svengaava musikaali vei meikän ihan mennessään jo Lontoossa sen reilu pari vuotta sitten nähtyäni, ja aivan viimeistään meni pää pyörälle Samppiksessa (eikä pyörivästä katsomosta vaan musikaalin pyörityksestä). Miten onnellinen olenkaan, että Barrow gang pääsee näin pian uudelleen kotimaan näyttämölle! Ja miten onnellinen olenkaan, kun tiedän pääseväni monta kertaa katsomaan minulle rakasta musikaalia. Tule jo lokakuu!

Bonnie & Clyde ensi-illassa 11.10.

kuva © Harri Hinkka

Tärppi #3: Rooleja, joita en koskaan näyttele-konsertti – Musiikkiteatteri Kapsäkki

Kapsäkki tarjoilee herkkua musikaalifaneille rooleja, joita en koskaan näyttele-konseptin muodossa. Tällaisia konsertteja on ainakin Lontoossa jo useampana vuonna esitetty, ja olenkin hurjan iloinen, että nyt saadaan Suomessakin nautiskella musikaalibiisejä vedettynä tavalla, jolla niitä ei yleensä näe esitettävän. Konsertin ideana siis on, että esiintyjät esittävät sellaisten musikaalihahmojen kappaleita, joita eivät todennäköisesti koskaan lavalla tule esittämään. Ei siis väliä sillä, millainen hahmo, ääniala tai esittämisen perinne on, kaikki onnistuu! Ihan mahtavaa! Odotan innolla, millaisia versioita kappaleista tullaan näkemään, ja mitä kappaleita illan ohjelmassa ylipäätään on. Varmasti niin yllättäviä, hauskoja, viihdyttäviä ja toivottavasti koskettaviakin hetkiä luvassa, ja uusia kulmia tuttuihin musikaalibiiseihin. Lavalla nähdään Petrus Kähkönen ja toinen pian julkaistava musikaalitähti, pianistina Maritta Manner, juontajina Ally Manson ja Chris Whittaker, sekä yllätysvieraita. Ja hei – tämä on vasta konserttisarjan eka osa, eli tätä iloa on luvassa vielä lisää!

Rooleja, joita en koskaan näyttele-konsertti 28.10.

kuva © Antti Sepponen

Tärppi #4: Tule kotiin, tähtityttö! – Lahden kaupunginteatteri

Lahden kaupunginteatterissa kantaesitetään suurella näyttämöllä Kaisa Lundánin kirjoittama Tule kotiin, tähtityttö!, joka kertoo surusta, perheestä ja tunteiden ja tapahtumien kohtaamisesta. Näytelmässä laulukilpailuun osallistuva Reetta joutuu kilpailun ehtojen mukaan palaamaan kuvausryhmä mukanaan lapsuudenkotiinsa. Kotiinpaluu tarkoittaa kipeiden muistojen, taakse jätetyn perheen ja entisen poikaystävän sekä käsittelemättömän surun kohtaamista. Tämähän kuulostaa sitten just eikä melkein minun jutultani, nimittäin ikävä tunnelma se on tunnelmista parhain, ja suru, ihmissuhteet, perhe ja hankalat muistot ovat teatterissa usein erinomaisia teemoja. Esityksen lupaillaan olevan sydäntälämmittävän koominen, mutta surun ja sen käsittelyn kohdalla lienee luvassa myös aimo annos koskettavuutta ja draamallisesti painavaa asiaa. Uskon, että on hieno esitys tulossa, odotan kovasti tarinaan ja sen hahmoihin tutustumista sekä sitä, miten teos teemojaan käsittelee ja millä kulmalla tunnepuolta lähestyy.

Tule kotiin, tähtityttö! ensi-illassa 11.10.

kuvat © ← Jukka Kontkanen & Emilia Kaupinmäki → Harri Hinkka

Tärppi #5: Niskavuori-tarinat – Seinäjoen kaupunginteatteri & Tampereen Teatteri

Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmiä nähdään tasaiseen tahtiin teattereissa ympäri maan kesät talvet, ja syksyllä ensi-iltaan on tulossa ainakin Niskavuoren Heta Seinäjoen kaupunginteatterissa ja Niskavuoren nuori emäntä Tampereen Teatterissa. Näistä molemmista olen yhden version aiemmin nähnyt, ja mielenkiinnolla odotan että näen molemmat näytelmät uudelleen. Niskavuoren Hetassa on ehkä yksi inhottavimpia päähenkilöitä, joita olen koskaan teatterissa nähnyt, mutta Heta on järkkymättömyydestään ja julmuudestaan huolimatta myös hyvin inhimillinen hahmo. Seinäjoella Hetan ja miehensä Akustin rooleihin astuvat nuoremman polven näyttelijät (Kristiina Karhu ja Joel Hirvonen) kuin mitä aiemmin näkemässäni versiossa, ja luulen, että tämä tuo hahmojen väliseen dynamiikkaan sekä tarinaan kokonaisuudessaan mielenkiintoista jännitettä ja lähestymiskulmaa. Tampereen Teatterissa mennään Niskavuorten maailmaan Niskavuoren nuoren emännän muodossa, ja tätä kolmiodraamaa odotan mielenkiinnolla. Siinä missä näin Hetan tänä keväänä, on Juhanin ja Loviisan tarinan näkemisestä jo kahdeksan vuotta. En siis muista tarinasta ihan kovin hyvin kaikkia käänteitä, enemmänkin tunnelmia, teemoja ja joitain tapahtumia. Esityksen ohjaa Antti Mikkola, jonka hienovireistä ja tyylikästä, tunteita taitavasti käsittelevää ohjausta olen niin Täällä Pohjantähden alla- kuin Tuntematon sotilas-näytelmissä Pyynikillä ihaillut – on siis kiinnostavaa nähdä, miten hän jälleen yhden suomalaisen klassikon lavalle tuo.

Niskavuoren Heta ensi-illassa 13.9.
Niskavuoren nuori emäntä ensi-illassa 17.9.

Tärppi #6: Tulisiipi – Hämeenlinnan Teatteri 

Mikä yllättävä teosvalinta! JP Koskisen Tulisiipi-trilogia on toki suosittu, ja kirjailija itse hämeenlinnalainen, mutta silti yllätyin kun tämä julkaistiin. Otin sitten pitkään lukulistalla keikkuneen Tulisiiven heti tutustuttavaksi, ja odotan kyllä innolla, miten romaani kääntyy näyttämölle. Tulisiipi kertoo Kaarlesta, jonka perhe muuttaa Amerikasta Neuvostoliittoon paremman elämän toivossa. Kaarlea itseään kiehtovat lentokoneet, eikä muulla ole väliä, kunhan pääsee lentämään. Tämä nuori mies oli kyllä kirjassa ajoittain sen verran putkinäköinen, että saas nähdä rasittaako sama ominaisuus myös teatterin lavalla. Kaarle nimittäin on niin kovasti lentämisen perään, että harvoin hän mitään muuta huomaakaan. Suosikkihahmonikin tässä kuolee, mutta se nyt ei ole yllätys, kiinnyn aina just niihin tyyppeihin jotka sitten kirjailija surutta surmaa. Tarinassa on paljon kaikkea mielenkiintoista, mutta en ainakaan heti näe mielessäni, kuinka sen kertoisi musikaalimuodossa. Vaan kohtapa pääsee katsomaan, mahtavaa! Moni hitiksikin noussut musikaali on nimenomaan kirjallisuudesta adaptoitu, muun muassa Les Misérables, Natasha, Pierre & the Great Comet of 1812, Wicked, ja moni minunkin suosikkini, kuten Tohtori Zivago ja The Grinning Man. Suomalaisesta kirjallisuudesta on myös musikaaleiksi päätynyt tarinoita ennenkin, esimerkiksi Rottien pyhimys ja Katrina. Ja nyt joukkoon lentää Tulisiipi!

Tulisiipi ensi-illassa 4.9.

kuva © Nils Krogell

Tärppi #7: Titanique – Riihimäen Teatteri, Aleksanterin teatteri & Tampereen komediateatteri

Titanique-musikaaliparodian Suomen kantaesitystä päästään ihailemaan peräti kolmessa kaupungissa, ja sehän tälle valtamerilaivan kokoiselle hitille sopii! Homman nimi on se, että musikaalissa parodioidaan Titanic-elokuvaa Celine Dionin musiikin säestyksellä – ja niin, että Jackin ja Rosen lisäksi Titanicin neitsytmatkalle suuntaa Celine Dion itse. Tuttuun elokuvaan ja sen hahmoihin törmätään siis aivan uudesta kulmasta, ja riehakasta revittelyä on luvassa tämän komedian irrotessa satamasta. Titanique on ollut maailmalla suosittu ja itsekin olen somessa nähnyt paljon kehuja lontoolaisversiosta. Innolla lähden katsomaan millaista menoa lavalla nähdään – ainakin Musiikkiteatterifestivaalin ensi-iltagaalassa Celinen roolin tekevän Sanni Lehdon riemastuttavan huikea My Heart Will Go On-veto nosti jo etukäteen isot odotukset vieläkin korkeammalle.

Titanique ensi-illassa Riihimäen Teatterissa 18.9., ensimmäinen esitys Aleksanterin teatterissa 25.9. ja Tampereen Komediateatterissa 15.1.

kuva © Marko Kovero

Tärppi #8: Täällä Pohjantähden alla – Kansallisteatteri

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla oli Pyynikin kesäteatterissa (ohjaus Antti Mikkola) muutama vuosi sitten todella hieno, ja teki ison vaikutuksen. Nyt tätä klassikkoa pääsee katsomaan Lauri Maijalan ohjaamana ja sovittamana versiona Kansallisteatteriin, ja melkoinen näytelmä taitaa olla tulossa, kestoarviokin on reippaat kolme ja puoli tuntia kahdella väliajalla. Luvassa on intensiivistä, kaunista ja koskettavaa historiallista draamaa, jossa kuvataan reilut puoli vuosisataa maamme historiaa värikkään henkilögallerian tarinoiden kautta. Olen nähnyt muutaman Maijalan ohjauksen, ja ne ovat olleet kaikki tosi erilaisia ja eri tyylisiä teoksia, joten odotan mielenkiinnolla, millainen Maijalan Pohjantähti-tulkinta on. Tarkkanäköistä ja isoa teosta sujuvasti käsittelevää tekemistä lienee lavalla ainakin, näin luulen. Pohjantähti-trilogia on aivan upea, sykähdyttävä ja sydämeenkäyvä, uskon että hahmojen kohtalot menevät syvälle myös tässä versiossa.

Täällä Pohjantähden alla ensi-illassa 24.9.

Tärppi #9: Karjalainen juttu – Lappeenrannan kaupunginteatteri

Olen tykännyt Tuomo Rämön kirjoittamista ja ohjaamista jutuista tosi paljon (esimerkiksi keväällä esitetty Onnekkaat Lahden kaupunginteatterissa on minulle yksi tämän vuoden ehdottomista kohokohdista), joten tokihan Karjalainen juttu myös kiinnostaa. Rämön näytelmissä on tarkka katse ihmisiin, tunteisiin ja tunnelmiin, ja tämä Karjalainen juttu tarjonnee myös mahdollisuuksia monenlaiseen tunne- ja tunnelmakokemukseen. Näytelmässä Kuohasen suku reissaa rajantakaiseen Karjalaan vielä yhdelle kotiseutumatkalle, sillä (iso)isä Joonaksen muisti on alkanut reistailla. Joonas, aikuiset lapset, lapsenlapset ja yksi sukuun naitu perheenjäsen kohtaavat jokainen matkalla erilaisia muistoja ja tunteita, sillä evakkouden kokemus ja sen ylisukupolviset vaikutukset ovat kaikille eri lailla läsnä. Lämminhenkiseksi kuvaillussa näytelmässä sukupolvet törmäävät toisiinsa ja perhesuhteita pöyhitään.

Karjalainen juttu ensi-illassa 6.9.

kuva © Kari Sunnari

Tärppi #10: Kissani Jugoslavia – Tampereen Työväen Teatteri

Aiemmat näkemäni Pajtim Statovcin romaaneista sovitetut näytelmät ovat olleet tosi vaikuttavia ja karunkauniita kokemuksia, ja sellainen uskon tämän TTT:n Kissani Jugoslavian myös olevan. Esityksen ohjaa Samuli Reunanen, jonka tavasta käsitellä tarinoita ja hahmoja olen aiemmissa näkemissäni jutuissa pitänyt. Näytelmässä äiti ja poika etsivät omaa paikkaansa ja tarkoitustaan, identiteettiä ja ymmärrystä omasta ja eri maiden historiasta. Kosovoa, Suomea ja Eurooppaa katsova tarina pohtii, minne eri yhteiskunnat ovat matkalla, ja miten ihmiset voivat kohdata toinen toisensa, jos eivät tunne edes itseään.

Kissani Jugoslavia ensi-illassa 23.10.

kuva © Jiri Halttunen, muokkaus Eija Haukka

Tärppi #11: Kato mua kun mä puhun sulle – Jyväskylän kaupunginteatteri

Kaikki teatteri on ihanaa, mutta jotain erityisen hienoa on sellaisissa jutuissa, joissa kaikki "turha" riisutaan pois ja lavalla ovat vain hahmot ja tarina. Jyväskylän kaupunginteatteriin tulee Monica Isakstuenin kirjoittama Kato mua kun mä puhun sulle-näytelmä, joka rakentuu äidin ja lapsen välisille, mahdottomille keskusteluille. Muun muassa sukupuoli, seksuaalisuus ja perhesuhteet saavat kyytiä, kun vanhempi ja lapsi juttelevat. Muistelisin kuulleeni tästä jonkun esittelyn Maailma näyttämöllä-hankkeen tilaisuuden yhteydessä, ainakin näytelmän nimi ja tarina kuulostavat tutuilta. Maailma näyttämölle-hankkeessa siis pyritään tuomaan kotimaan näyttämölle harvemmin käännettyjä ja esitettyjä alkuperäisnäytelmiä ympäri maailman. Kato mua kun mä puhun sulle on alunperin norjankielinen näytelmä, ja saa nyt suomenkielisen kantaesityksen. Tämä kuulostaa aivan upealta jutulta, kiinnostavalta ja koskettavalta, yllättävältä näytelmältä, joka tavoittaa tärkeitä teemoja.

Kato mua kun mä puhun sulle ensi-illassa 12.11.

kuva © Mitro Härkönen, kuvankäsittely Marko Kovero

Tärppi #12: Muistopäivä – Kansallisteatteri

Samoja teemoja kuin Hämeenlinnassa kantaesitettävä Tulisiipi käsittelee myös tämä Elli Salon kirjoittama, niin ikään kantaesityksensä saava näytelmä, joka kertoo Suomesta Neuvostoliittoon 1930-luvulla paremman elämän perässä lähtevistä ihmisistä. Tulisiivessä toki päähenkilöt tulevat Amerikasta vaikka suomalaisia ja suomensukuisia ovatkin, mutta yhtä kaikki, 1930-luvun Neuvostoliittoa, parempaa elämää ja työläisten paratiisin totuutta molemmissa käsitellään. Muistopäivässä fokus on Suomesta Neuvostoliittoon loikanneissa ja Stalinin vainoissa 1930-luvulla kadonneissa ihmisissä. Näytelmä on kirjoitettu vuorovaikutuksessa Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964-tutkimushankkeen kanssa, ja se pohjautuu dokumentaariseen materiaaliin. Muistopäivä on fiktiivinen näytelmä, mutta se on syntynyt oikeiden ihmisten kokemusten kautta, kirjeiden, päiväkirjojen, muistelmien, haastatteluiden, kuulustelupöytäkirjojen ja muiden vastaavien tekstien pohjalta. Muistopäivän ohjaa Kansallisteatteriin Riikka Oksanen. Hänen ja näytelmän kirjoittajan Salon yhteistyönä on Kansiksessa esitetty aiemmin Alina-näytelmä, jonka minäkin näin ja joka oli todella hieno.

Muistopäivä ensi-illassa 19.11.

kuva © Christian Pirskanen

Tärppi #13: Idän pikajunan arvoitus – Järvenpään Teatteri

Kalle Tahkolahti ohjasi muutama vuosi sitten Järvenpäähän Eikä yksikään pelastunut-näytelmän, ja siis – en ole koskaan ollut teatterissa niin sydän hakaten ja hermot pinnassa kuin tuota esitystä katsoessani. Jestas kuinka intensiivinen tunnelma oli! Idän pikajunan arvoitus ei ole murhamysteerinsä puolesta ihan yhtä jännittävä, mutta saapa nähdä, kuinka tiivistä tunnelmaa pieneen teatteritilaan vielä luodaankaan. Aiemmin tosin näin tämän ulkoteatterissa, ehkäpä jännityskierrokset nousevat kun ollaan sisätiloissa. Olen jo autuaasti unohtanut, kuka on syyllinen, vaikka siis pari vuotta sitten tämän lavalla viimeksi näinkin. Saa taas muistiaan virkistää ja murhaajaa arvailla siis. Agatha Christien dekkarit sopivat teatterilavalle erinomaisesti, ja otteessaan pitävää juonittelua, vauhdikkaita käänteitä ja terävää päättelyä lienee tämänkin jutun parissa luvassa.

Idän pikajunan arvoitus ensi-illassa 7.11.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #14: Let's Play Business – Helsingin kaupunginteatteri

Juha Jokelan uutuuskomediassa käsitellään työelämää, johtajuutta ja työpaikkakulttuuria varsin vinkeältä kuulostavalla kulmalla. Let's Play Business-näytelmässä konsulttifirmassa eletään eläkkeelle jääneen johtajan jälkeistä aikaa ja etsitään uusia käytäntöjä toimitusjohtajan ja muiden työntekijöiden voimin. Paitsi että ei! HX-firman porukkaa nimittäin esittää näyttelijäseurue, jossa ei pelata yhteen hiileen, vaan ajaudutaan varmoin ottein kohti kaaosta. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja hauskalta jutulta, erityisesti työelämän ja työpaikkadynamiikan tarkastelu komedian keinoin herättää odotuksia. Myös se, miten näyttelijäseurueen esittämä firman meininki toimii, on kiinnostavaa, ainakin alkuasetelma kuulostaa siltä, että monenlaista kommellusta ja oivaltavaa hetkeä on luvassa.

Let's Play Business ensi-illassa 30.8.

kuva © Heli Blåfield

Tärppi #15: Våldets historia – Lilla Teatern

Édouard Luisin Ei enää Eddy- ja Väkivallan historia-romaaneihin perustuvan Våldets historian on näyttämölle sovittanut Rasmus Arikka, ja esityksen ohjaa Jakob Höglund. Olen joskus vuosia sitten lukenut Ei enää Eddyn, mutta vaikka se varmastikin teki vaikutuksen, olen romaanin sisällön aikalailla unohtanut. No, vielähän ehtisi vaikka molemmat teokset lukea ennen esityksen ensi-iltaa. Luokasta, väkivallasta ja kapeasta miehen mallista kertova näytelmä jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä seurataan Eddyn kasvukertomusta pohjoisranskalaisessa pikkukaupungissa, köyhän perheen julmasti koulukiusattuna lapsena. Toisessa osassa nuori on varttunut aikuiseksi, ja siinä käsitellään hänen toipumistaan kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta. Synkistä ja hurjista aiheista huolimatta esitys pyrkii käsittelemään teemojaan lempeästi ja monipuolisesti. Mukana on myös Elia Lombardinin säveltämää musiikkia. Olen tunnetusti synkkien ja painavia asioita käsittelevien esitysten ystävä, ja sen lisäksi myös Jakob Höglundin ohjaamien juttujen ystävä, ja Våldets historia tuo lavalle nämä kaksi samalla kertaa (niin teki myös Dancer in the Dark viime vuonna). Vaikuttava juttu tulossa, niin uskon.

Våldets historia ensi-illassa 13.11.

Tärppi #16: Kummituskvartetti – Näästi Teatteri

Tuore tulokas teatterikentällä, Näästi Teatteri, tuo lokakuussa ensi-iltaan ensimmäisen produktionsa, Dave Malloyn käsialaa olevan Kummituskvartetin. Näyttämöllä ovat Pia Piltz, Niina Alitalo, Jaakko Wuolijoki ja Pyry Smolander, ja tekstin on suomentanut Paavo Leppäkoski. Luvassa on ympyrää kiertävä, omaleimainen ja kiehtova tarina, jossa rakkaus ja kuolema punoutuvat yhteen. Malloyn konseptialbumiin pohjautuva teatterillisessa tarinassa neljä näyttelijää kokoontuu soittamaan ja laulamaan niin kummitustarinoiden, juomalaulujen kuin monenlaisten hahmojen kohtaloiden äärelle. Olen aika vähän nähnyt musikaaleja, jotka eivät noudata selkeän "kaavamaista" rakennetta, mutta olen näkemistäni konseptimusikaaleista pitänyt. Uusi teatteri on aivan upea juttu, Näästin taitava kokoonpano tuonee teatterisyksyyn – ja teatterikentälle muutenkin – raikkaan ja mielenkiintoisen lisän. Kummituskvartetti nähdään Suomessa nyt ensimmäistä kertaa, ja sitä esitetään TTT-klubilla.

Kummituskvartetti ensi-illassa 17.10.

kuva © Minna Hyvönen

Tärppi #17: AHMA - korpisoturi – Kajaanin kaupunginteatteri

Näin vuonna 2019 Teakilla näyttelijäopiskelijoiden monologiesityksessä Laura Gustafssonin Korpisoturi-teoksen pätkästä sovitetun monologin (esittäjä oli Sami Ahonen), ja muistan että tykkäsin tekstistä kovasti. Nyt Kajaanin kaupunginteatterissa tehdään samaan teokseen pohjautuva kokonainen näytelmä, ja tokihan laajempi sukellus romaanin maailmaan kiinnostaa. Tarinassa nuori mies nimeltä Ahma pakenee maailmaa ja ottaa asumuksekseen pikkuisen mökin keskellä ei mitään. Siellä on hyvä elää omavaraista erakkoelämää ilman sähköjä tai juoksevaa vettä – tai rakkautta. Sitten tulee kuitenkin maailmanlopun tunnelmat, ja Ahman reviirille tunkee yksi jos toinenkin. Näytelmän teemoja ovat rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen toivo, ihmisen pienuus ja kyky sopeutua, sekä menetetty kosketus maahan.

AHMA - korpisoturi ensi-illassa 22.11.

kuva © Sampo Jaakkola

Tärppi #18: Täydellinen resepti – Kuopion kaupunginteatteri

Kuopion kaupunginteatterissa kalakukko tuoksuu, kun teatteri tarttuu legendaarisen leipurin, Hanna Partasen, tarinaan. Useammalla aikatasolla liikkuvassa musikaalissa seurataan sekä rakkaudella ja aidoilla aineksilla kalakukkoreseptiään hiovaa Hannaa, että nykyajassa toimivaa Sun Bakerya, joka maineen ja kunnian kiilto silmissä koittaa napata mehukkaan diilin avaruusmatkoja muonittamaan. Kuulostaa yllättävältä, vaan varsin kiintoisalta yhdistelmältä! Musiikkiteatterifestivaalin ensi-iltagaalassa musikaalista kuultiin yksi kaunis kappale, Hannan rukous, joka edusti historian aikajanaa ja jonka laulaa Hanna. Nykyajan tason yhdistäminen historialliseen tasoon ei ole uusi juttu, mutta avaruusruuan kehittelyä tuskin lienee kovinkaan usein musikaaleissa nähty – saati sitten kalakukkoja!

Täydellinen resepti ensi-illoissa 5. ja 6.9.

kuva © Antti Sepponen

Tärppi #19: Kohu – Teatteri Vanha Juko

Teatteri Vanha Juko tarjoilee syyskaudella mielenkiintoisen esityksen, kun Gabriel Garcia Márquezin Kuulutetun kuoleman kronikka-teoksesta inspiroitunut Kohu saa ensi-iltansa. Anna Jaanisoon ohjaaman esityksen teksti on rakentunut työryhmän yhdessä tekemänä. Olen nähnyt aika vähän prosessityöskentelynä toteutettuja esityksiä, mutta nyt on sellainen luvassa, ja kiinnostavia teemoja käsittelevä juttu vieläpä. Esityksessä tarkastellaan, tutkitaan ja pyritään ymmärtämään sitä, mitä ihmisessä tapahtuu kohun keskellä. Moraalista pohdintaa on luvassa, ja varmastikin oivaltavia havaintoja ihmisistä ja tavastamme toimia ja käyttäytyä.

Kohu ensi-illassa 17.9.

kuva © Jasper Dolgov

Tärppi #20: Mustan Kuun majatalo – Tehdas Teatteri

Turkulainen Tehdas Teatteri tuo ensi-iltaan maagisen, immersiivisen seikkailun, jossa arkinen kerrostalo yllättäen muuttuu salaperäiseksi majataloksi. Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon lastenkirjasarjaan perustuva Mustan Kuun majatalo toteutetaan siis vuorovaikutteisena teatteriseikkailuna, jossa yleisö pääsee liikkumaan esitystilassa, osallistumaan tarinaan ja seikkailemaan hahmojen mukana. Ihan mahtavaa! Rakastin aikoinaan Otteita-esitystä, jonka Nuorten Kansallisteatteri Kantti teki, siinä myös liikuttiin esitystilassa ja seurattiin hahmoja sekä oltiin heidän kanssaan vuorovaikutuksessa. Tehdas Teatterissa tällainen mukaansa nappaava esitys tehdään nimenomaan lapsille, ja uskon, että kohderyhmä ryntää riemulla seikkailemaan teatterin maailmaan – ja niin ryntäisin kyllä minäkin!

Mustan Kuun majatalo ensi-illassa 24.9.

Peter Pan @ Taaborin kesäteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Taaborin kesäteatteri!

kuvat © 1 & 3 Elsa Wellamo, 2 Mika Kukkonen

Näin Peter Panin 27.7.

Peter Pan (Samuli Ainasvuori) on poika, joka ei koskaan halua kasvaa aikuiseksi. Teini-ikäinen Leena (Iida Kukkonen) kuulee tästä Mikä-Mikä-Maan seikkailijasta äidiltään, joka kerran pääsi elämään satua Peterin seurassa. Satua nimenomaan, kuvitelmaa vain, pohtii Leena. Mutta kappas – Peter tulee yöllä vierailemaan ja vie Leenan ja tämän pikkuveljet Mikon (Ossi Heimonen) ja Jukan (Olli Tiihonen) mukanaan! Äidin tarina Mikä-Mikä-Maasta on totta, ja suuret seikkailut, hurjat merirosvot ja rohkeat kadonneet lapset (Janessa Liljeberg ja Mila Olin) odottavat. Myös kipakka Helinä-keiju (Amelie Blauberg) on tulijoita vastassa, mutta hänpä ei vieraista niin innostukaan... Mutta millaista on olla koko ajan lapsi? Kuka sitten kantaa vastuun, jos aina vain leikitään? Entä toteutuvatko Kapteeni Koukun (Timo Lavikainen) ja tämän siskon (Krisse Salminen) suunnitelmat Peterin nappaamiseksi? Mitä Mikä-Mikä-Maalle sitten käy?

Taaborinvuori on tuttu paikka, mutta vasta nyt suuntasin ekaa kertaa Taaborin kesäteatteriin. Siellä vietetään toista kesää peräkkäin Mikä-Mikä-Maassa vauhdikkaan ja valloittavan näytelmän viedessä katsojat mukanaan Peterin, Leenan, Kapteeni Koukun ja muiden seikkailuihin. Ensimmäistä kertaa Peter Pan nähtiin Taaborilla 2014, sen jälkeen siis seuraavaksi viime vuonna ja nyt uudelleen tänä kesänä. Taavi Vartian ja Esa Silanderin kirjoittama, Vartian ohjaama näytelmä perustuu J. M. Barrien klassikkosatuun, mutta on Silanderin ja Vartian versiossa kokenut useita muutoksia alkuperäiseen tarinaan verrattuna. Uusi tulkinta pysyy kuitenkin uskollisena tutun sadun Mikä-Mikä-Maan seikkailuille, ja käsittelee vauhdikkaan menon lomassa lapsuuden, aikuisuuden, vastuiden ja kateuden teemoja. Tässä versiossa on teräviä ja sanavalmiita naisia ja tyttöjä, itsepäisiä ja vähän hömelöitä miehiä ja (ikuisia) poikia, ihan mahtavaa teini- ja sisarusenergiaa, miekkailua, musiikkia ja mainiota huumoria. Erityisesti monen hahmon mustasukkaisuus Peteristä hykerryttää, samoin aikuistumiseen ja aikuisten maailmaan osuvat piikit. Aikuis- ja lapsikatsojat saanevat tästä irti vähän eri asioita, niin komedian kuin tarinan opetustenkin tasolla, mutta paljon on myös koko yleisöä ilahduttavia juttuja. Välillä teemoja alleviivataan aikuiskatsojan näkökulmasta turhan osoittelevasti, mutta pääosin tarinan opetuksia saa ihan itse pohtia – jos siis ehtii. Vartian ohjauksessa nimittäin menoa ja meininkiä riittää, ja esityksen leikkisä ja ilkikurinen tunnelma vie mukanaan. Käsikirjoitus on sujuva, siinä on paljon huumoria ja oivallisia huomioita niin lasten kuin aikuisten elämästä ja ajatuksista. Merirosvoilla on tässä versiossa iso rooli, ja uutena hahmona on mukana Kapteeni Koukun sisko. Suuren ja pelätyn johtajan paikasta haaveilevan, mutta vähän huonosti mitään sen eteen tekevän Koukun ja hänen päättäväisen, nokkelasanaisen siskonsa sisarussuhde tuo tarinaan mainiota jännitettä. Esityksessä on jonkin verran musiikkia, ja biisivalinnat Maija Vilkkumaan Ei-kappaleesta Helismaa-Kärki-kaksikon Kulkurin iltatähteen ovat ehkä vähän yllättäviä, mutta tarinaan oikein hyvin sopivia. Musiikki kuitenkin jakautuu näytelmässä aika epätasaisesti alkuun ja loppupuolelle, biisejä olisi mielellään kuullut useammassa kohtauksessa, jolloin laulut istuisivat kokonaisuuteen luontevammin. Nyt ne jäivät hieman turhiksi, kun musiikilla ei ole varsinaista tarinankerronnan virkaa.

Esityksen liikekieli lienee ohjaajan ja näyttelijöiden yhdessä luomaa, koreografia ei ainakaan erikseen ole mainittu. Lavalla nähdään niin huimia nostoja ja tanssillisia temppuja kuin vikkelää miekkailuakin, ja näyttämöllä liikkumisessa on esityksen tunnelmaan sopivaa leikkisyyttä ja seikkailullisuutta. Lavastussuunnittelu on Mahi Arvanitin käsialaa, puvustuksen on suunnitellut Elisa Pietarila. Lavalla on juuri satumaailman tunnelmaan sopiva miljöö, jonne tekisi itsekin mieli päästä seikkailemaan. On värikkäitä viirejä, puissa kulkevia köysitikkaita, ja tietenkin ihka oikea merirosvolaiva pääkallolippuineen kaikkineen. Lavastus antaa tarinalle oivalliset raamit ja muuntuu näppärästi tavallisesta maailmasta ihmeelliseksi Mikä-Mikä-Maaksi muutamalla muutoksella. Merirosvolaiva on erityisesti tosi upea, mainion rouhea fiilis tässä merien kauhussa. Puvustuksessa on tunnistettavaa Peter Pan-visuaalisuutta, ja sekä sadunomaista mielikuvituksellisuutta että arkista tavallisuutta. Pidin kovasti hahmojen lookeista, asukokonaisuudet sopivat niin hahmoille itselleen kuin näiden rooliin ja asemaan tarinassa. Asuissa on myös monia kivoja yksityiskohtia, kuten Peterin paidan helmet, se miten vaatteet tekevät Leenasta aikuisen, merimiesmiehistön (Taavi Vartia ja Jonttu Vartia) vaatteissa näkyvät taisteluiden ja kulumisen merkit sekä Tiikerililjan (Sofia Parkkola) shamaanivälineet. Merirosvovaatteet ovat tosi hienoja, ja Kapteeni Koukun koukku (tehnyt Pekka Bergqvist) hurja.

Samuli Ainasvuori on valloittava Peter Pan, hänellä on näyttelijäntyössään mainio ote Peterin itsepäiseen lapsellisuuteen ja valtavaan seikkailunhaluun. Ainasvuori tuo Peterinsä lavalle fiksuna ja näppäränä poikana, joka tosin vähän putkinäköisenä tekee juuri sen mikä häntä huvittaa, eikä sitten oikein huomaa tai halua huomata mitä ympärillä tapahtuu. Ainasvuoren roolityö on sujuvaa ja hurmaavaa, hänessä on sellaista valoisaa ja hyväntuulista, vähän salaperäistä energiaa, joka sopii Peterin hahmolle erinomaisesti. Iida Kukkonen on Leenan roolissa ei lapsi, ei aikuinen, vaan teini, ja teini-ikäisen ehdottomuutta ja itsevarmuutta Kukkosen roolityössä tosiaan on. Hän tuo hahmoonsa lämpöä ja napakkuutta, tarkkanäköisyyttä ja naiiviutta, ja näyttelee sujuvasti Leenan mietteet ja pohdinnat Mikä-Mikä-Maa-seikkailulla. Kukkonen tulkitsee onnistuneesti myös Leenan mustasukkaisuutta ja tyytymättömyyttä tilanteisiin silloin, kun Peterin mielenkiinto kääntyykin hänestä jonnekin muualle. Amelie Blauberg on nokkelan Helinä-keijun roolissa ihana, Helinä on vallaton hahmo ja Blauberg tuo tämän lavalle oivallisella tavalla. Hänen roolityössään on kujeilevuutta, vahvoja mielipiteitä ja tarkkoja suunnitelmia, joilla Helinä koittaa ohjailla tilannetta mielensä mukaan. Vaan eipä aina onnistu, mutta onneksi Helinä aina keksii jotain! Blauberg tekee roolityönsä veikeästi ja lämmöllä, hänen Helinänsä hurmaa.

Timo Lavikainen näyttelee merirosvojoukkoaan johtavaa Kapteeni Koukkua näppärällä komediantajulla ja sympaattisella vilpittömyydellä, hänen roolityössään on paljon kivoja ratkaisuja. Koukku ei ehkä ole mikään seitsemän meren kauhu, mutta energiaa, uhoa ja uskallusta hänellä kyllä riittää. Lavikaisen roolityössä on sydäntä ja sisua, ei ole Koukulla helppoa kun sisko kritisoi merirosvoilumenetelmiä eikä miehistökään varsinaisesti saa muita mikä-mikä-maalaisia kauhusta vapisemaan. Krisse Salminen on Koukun siskona melkoisen pomotteleva ja tiukka tyyppi, hänellä on ideoita ja intoa pistää kuriin niin velipoika kuin miehistökin, ja ehkä koko Mikä-Mikä-Maa. Vaan kun ei ole kapteenin paikkaa suotu, ja sekös kismittää. Salminen ottaa roolistaan kaiken irti, hän lukee esityksen rytmiä taitavasti ja tykittelee menemään valloittavalla energialla. Myös Leenan äidin Maryn roolissa Salminen tekee mainiota roolityötä. Sofia Parkkola näyttelee lähes kaikki lumoihinsa saavaa merenneitoa sekä kaukaa saapuvaa Tiikerililjaa, joka esittää heti ensitapaamisella Peterille isoja kysymyksiä. On siinä Leenalla ja Helinällä mustasukkaisuudenpuuskissa pitelemistä, kun Tiikerililja ilmaantuu paikalle ja pistää Peterin pään ihan sekaisin. Parkkolan roolityö on varmaotteista ja luontevaa, ja siinä on erityisesti isommassa roolissa Tiikerililjana hahmoon sopivaa arvoituksellisuutta. Koukun vangiksi jouduttuaan Tiikerililja ei merirosvopäällikköä pelkää, ja Parkkola näyttelee nuoren shamaanin itsevarmuuden ja pelottomuuden mainiolla kulmalla. Taavi Vartia Simona ja Jonttu Vartia Somana muodostavat Kapteeni Koukun hurjan miehistön – vaan tietääkö kaksikko sitä itse..? Simo ja Soma ovat hurmaava parivaljakko, heillä on kohtausten taustallakin aina jotain hauskaa menossa, ja näyttelijät pelaavat saumattomasti yhteen niin fyysistä kuin verbaalista komediaa tarjoillessaan. Olli Tiihonen ja Ossi Heimonen Jukan ja Mikon rooleissa heittäytyvät seikkailuun ja vauhdikkaaseen menoon energisesti ja onnistuneesti roolihahmojaan tulkiten. Janessa Liljeberg ja Mila Olin kadonneina lapsina näyttelevät rohkeasti taisteluihin syöksyviä ja ilolla leikkeihin ryhtyviä, mutta myös lämpöä ja turvaa kaipaavia lapsia taitavasti.

Peter Pan on ihana tarina, vallaton ja suloisesti siinä aikuisuuden kynnyksellä hämmennyksineen ja kysymyksineen, mutta kuitenkin vielä kiinni lapsuudessa leikkisästi ja huolettomasti, vapaana seikkailemaan ja säntäilemään ilman tylsää vastuuta. Taaborilla näytelmä hurmaa varsinkin vauhdikkailla kohtauksillaan, monesti oivallisella huumorillaan, mainiolla energialla esiintyvällä näyttelijäjoukolla sekä tietysti Peter Panin tarinalla, joka on tässä versiossa pieniä muutoksia kokenut mutta silti tuttu ja valloittava. Ihan jokaista muutosta tai lisäystä alkuperäistarinaan en kokenut tarpeelliseksi tai toimivaksi, mutta toisaalta – harvoinpa Peter Panin tarinaa taidetaan enää esittää samalla tavalla kuin yli sata vuotta sitten. Ja toisaalta – moni tälle versiolle oma ratkaisu toimii erinomaisesti! Oivallisten biisivalintojen myötä olisin toivonut musiikkia lisää ja useampaan kohtaukseen, niin tästä tarinankerronnan muodosta olisi päästy nauttimaan vahvemmin osana tarinaa. Kokonaisuudessaan esitys on toimiva, otteessaan pitävä, leikkisä ja värikäs, oli hauskaa ja valloittavaa liittyä mukaan hahmojen seikkailuun Mikä-Mikä-Maassa.

Täydelliset häät @ Joka-Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Joka-Teatteri!

kuvat © Esa Rahunen

Näin Täydelliset häät 26.7.

On hääjuhlien aamu, ja suuri päivä tulossa. Ennen kuin alttarille päästään, on kuitenkin edessä vielä  melkoisesti selvitettävää. Hääsviitissä sulhanen Mika (Sami Karppanen) herää pää jomottaen vieraan naisen Sallan (Birgitta Iskala) vierestä, bestman-Tommin (Ari Kuokkanen) tyttöystävä ei ole tullut majapaikkaansa yöksi, ja Kirsi-morsiamen (Veera Uuttu) äidillä Ursulalla (Tarja Hakonen) on vielä häämekko lyhentämättä. Miten soppaa sekoittaa huoneeseen ilmaantuva siivooja Malla (Salla Klemetti)? Kuka pääsee sanomaan tahdon? Entä pistääkö morsiamen isä koko hotellin henkilökunnan hermolomalle?

Robin Hawdonin kirjoittama Täydelliset häät on tuttu ja mieluinen farssi jo parilta viime kesältä, eikä kahta ilman kolmatta siis, eli suunta Jokelaan ja tämän hääsekoilun äärelle. Joka-Teatterille esityksen on tuttuun tapaan ohjannut Eija Vilpas, jonka käsialaa teatterin ohjaukset ovat jo vuodesta 2016 olleet. Vilpas myös näytteli morsiamen äidin roolin Keski-Uudenmaan Teatterin versiossa Krapilla muutama vuosi sitten, ekassa minun näkemässäni Täydelliset häät-esityksessä, sekä viime kesänä Kirjurinluodon kesäteatterissa. Tuttu juttu siis ohjaajalle, ja voisin kuvitella, että hauskaa on ollut hypätä nyt erilaisessa roolissa tapahtumia ohjailemaan. Tähän tarinaan tuntuu löytyvän jokaisessa versiossa aina omat jutut, ja vaikka tapahtumat jälleen etenevät samalla kaavalla, on mukana kaikenlaista juuri tälle jokelalaiselle prokkikselle ominaista. Musiikki, paikkakunta- ja lähiseutuhuumori sekä morsiamen äidin soitinharjoittelu kaikki viihdyttävät ja sopivat esitykseen mainiosti. Etenkin väärinkäsitykset ja nopeat selitykset ovat tosi näppärästi tulkittuja, ja Vilpas on ohjauksessaan tuonut lavalle napakan ja toimivan paketin, jossa ei turhaan jarrutella vaan annetaan palaa ja hypätään suoraan vauhdikkaan komedian ytimeen. Täydellisissä häissä farssin rytmi ja komedia syntyvät ihmisten epätäydellisyyksistä, epärehellisyydestä ja epävarmuuksista, sekä häästressistä ja ihmissuhdeongelmista. Hahmojen tuskailut jännitteisen hääpäivän hulinassa ovat tunnistettavia ja uskottavia, farssille ominaisesti vähän kärjistettyjä ja yli vedettyjä, mutta kuitenkin samaistuttavia. Vilpas on ohjannut näyttelijät varmaan vireeseen, nopsa dialogi ja yllättävät käänteet ovat heillä hyvin hallussa. Näytelmän visuaalinen puoli lienee työryhmän käsialaa, lavastus mainitaan käsiohjelmassa Sami Karppasen työksi. Kotiseutua syleillään myös lavastuksessa, sillä tapahtumapaikka on komealta kuulostava Grand Hotel Jokela, ja hääsviitin ikkunasta katsellaan romanttista maalaismaisemaa. Lavastuksena ja kaikkien kohtausten tapahtumapaikkana on näytelmälle tuttuun tapaan väliseinällä jaettu hääsviitti, jossa on maalaishotellimainen tunnelma ja sopivasti hohtoa. Puvustuksessa ollaan pääosin juhlavissa tamineissa, hääpäivä kun on, ja lisäksi hotellin siivoojalla on työtehtäviinsä sopiva asu.

Täydellisissä häissä erityisen herkullista seurattavaa ovat hahmojen väliset suhteet, sekä se, miten hahmot taklaavat itsensä ja toistensa aikaansaamia tilanteita. Osa on melkoisia selittäjiä, osa nopeahoksottimisia tilanteeseen heittäytyjiä, ja osa sitten aika pihalla olevia mutta hanakasti vastauksia penääviä tyyppejä. Joka-Teatterissa mainio näyttelijäporukka pistää parastaan tämän hääseurueen nahkoihin hypätessään, ilmeet, eleet ja ilmaisu on kohdillaan. Komedia on riemukasta, ja hahmot valloittavia kaikkine epätäydellisyyksineen, hätävalheineen ja mielikuvituksellisine suunnitelmineen. Kolmenkymmenen asteen helteessäkin näyttelijöillä oli esiintymisessään vauhtia ja hyvä rytmi, ja esityksen huumori ja hahmot hurmaavat. Sami Karppanen Mika-sulhasena on erinomaisesti kiinni farssin rytmissä ja roolihahmonsa ajatuksissa, hänellä on luontevaa komediantajua ja onnistunut ote Mikan tekemisiin ja selityksiin. Varsinkin Mikan epätoivoisuus kaikkien salaisuuksien, suunnitelmien ja sotkujen keskellä tulee Karppasen roolityössä mainiosti esiin. Veera Uuttu Kirsi-morsiamen roolissa näyttelee sujuvasti naista, joka huomaa kyllä että nyt on jotain outoa tekeillä, mutta joka haluaa keskittyä suureen päiväänsä ja yrittää pitää muun hääväen sähläämisen poissa mielestä. Uuttu tekee roolityönsä onnistuneella asenteella, ja myös hänen kaunista lauluääntään kuullaan muutamaan otteeseen. Ari Kuokkanen sataa asiaa hoitavana bestman-Tommina on hyvin sisällä hahmonsa mietteissä ja fiiliksissä. Ei ole Tommilla helppoa kun vedetään kaikenlaisiin suunnitelmiin mukaan, ja matkan varrella saa sitten kuulla epämiellyttäviä totuuksiakin. Kuokkasen komediallinen revittely on riemukasta! Birgitta Iskala tekee Sallan roolissa onnistunutta työtä, hän tulkitsee hahmonsa tuntemuksia varmoin ottein ja heittäytyy kohtauksiin sujuvasti. Salla Klemetti näyttelee siivooja-Mallaa, ja ottaa kaiken irti tarkkanäköisen roolihahmonsa vahingoniloisuudesta ja humoristisista repliikeistä. Tarja Hakonen on morsiamen Ursula-äidin roolissa tehokas ja toimelias. Vaikka Ursula ei ole tilanteesta lainkaan perillä, hän pistää pyörät pyörimään!

Varsin viihdyttävä kesäteatterireissu siis! Vaikka auringon porottaessa ja helteen hohkatessa keskittyminen meinasi katsomossa pariin otteeseen herpaantua, tämä piti kuitenkin oivallisesti otteessaan ja tarjoili juuri sitä, mitä Täydellisiltä häiltä odotin. Vauhdikasta menoa, nopeatempoisia selityksiä, hykerryttäviä väärinkäsityksiä ja riemukasta farssia, jossa kuitenkin on myös sisältöä eikä pelkkää koheltamista. Parisuhde- ja ihmissuhdesotkut ovat teatterilavalla, ja varsinkin komedioissa, usein tosi dramaattisia ja suuria, niin tässäkin. On pettämistä, epäröintiä, rakkautta ensi silmäyksellä, nopeita valheita ja pitkällisiä pohdintoja siitä mitä sydän haluaa, ja monenlaisia reaktioita siihen kun totuudet lopulta selviävät. Kun kaikki tämä on sujuvasti ja tarkkanäköisesti kirjoitettua, kuten Hawdonin tekstissä, ja vauhdikkaalla ja rytmikkäällä tavalla esitettyä, kuten Joka-Teatterin versiossa, on häähumun seuraaminen erinomaisen viihdyttävää. Hyväntuulista, hurmaavaa ja herkullisen koomista hääjuhlaa koko esitys, suosittelen!

Tytöt 1918 @ Teatteriyhdistys Kulissi

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kulissi!

kuvat © Riku Montonen

Näin Tytöt 1918-musikaalin 20.7.

Vuoden 1918 alussa Suomessa kuohuu, eikä se jää huomaamatta tehtaalla työskenteleviltä tytöiltäkään. Kun työläisten asioita aletaan ajaa, ovat myös Lempi (Elo Rautjoki), Rauha (Pihla Pohjola), Martta (Ora Mäkäräinen) ja Sigrid (Nella Salo) yhdessä muiden kanssa valmiina vaatimaan parempia oloja työväenluokalle, ja tasa-arvoisempaa asemaa naisille. Pian vallankumouksen aallot saavuttavat Tampereen, ja yksi toisensa jälkeen ihmiset tarttuvat aseisiin. Tyttöjen tarina on naiskaartin tarina, nuorten naisten tarina muuttuvan maailman ja sen kuohujen edessä, ihmisten tarina keskellä sotaa, pelkoa, vihaa ja toivoa. Toivoa paremmasta, pelkoa pahemmasta. Tämä on tarina, joka sykkii paloa aatteeseen, vimmaa muutokseen, rohkeutta taisteluun. Sodan ryskeessä syntyy inhimillinen kuva ihmisistä, jotka tahtovat muuttaa asioita, tahtovat tehdä itselleen paikan maailmasta, ja vallankumouksen keskellä tahtovat myös onnea, rakkautta ja hellyyttä, pieniä asioita. Hyvän elämän.

Matka Suomen sotahistoriaan kesäteatterin muodossa jatkui, kun kesän 20. esitys vei Tampereen kevääseen 1918 ja sisällissodan tapahtumiin. Aiemmin näkemäni Tuntematon sotilas ja Leiri N:o 5 ovat omalta osaltaan yhtä sotaa ja sen jälkeisiä tapahtumia kertoneet, mutta nyt hypättiin ajassa vielä vähän taaemmas, toiseen sotaan. Siihen, jossa veli käy veljeä vastaan, ja sisko myös. Kulissi tuo tänä kesänä ulkolavojen ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2018 kantaesitetyn, Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin pohjautuvan Tytöt 1918-musikaalin. Käsikirjoitus on Sirkku Peltolan tekemä, laulujen sanoista vastaa Heikki Salo ja sävellyksestä Eeva Kontu. Kulissille esityksen on ohjannut Eeva-Riikka Oja (ohjaajan työpari Anna Leino). Olen monet kerrat harmitellut, että TTT:n Tytöt 1918 jäi näkemättä, mutta nyt vihdoinkin pääsin tämän kokemaan! Olen kuunnellut musikaalin kappaleita vaikka ja kuinka, ja joku tunneside on selvästi syntynyt, kun heti ekat sävelet saivat minut kyynelehtimään. Tarina on tuttu paitsi biisien, myös samaan romaaniin perustuvan, Teatteri Vanha Jukon Veriruusut-näytelmän kautta, ja hahmotkin tuntuivat jo kovin tärkeiltä, vaikka musikaalimuodossa vasta nyt heidät tapasin. Ojan ohjaus on hyvin rytmitettyä, tunteet ja tunnelmat tunnistavaa ja sekä tarinan yksityiskohdat että isommat linjat näkevää. Peltolan käsikirjoitus antaa onnistuneesti tilaa monelle hahmolle, ja saman tekee Ojan ohjaus, joka fokusoi näkökulmahahmoihin monitasoisesti, mutta nostaa luontevasti valokeilaan myös sivuhenkilöiden kokemukset. Ohjauksessa on tosi vahvaa tunteiden käsittelyä, niin vallankumouksellisten, pelokkaiden, rakkaudentäyteisten, epätoivoisten, riehakkaiden kuin iloistenkin fiilisten kohdalla. Monet hahmojen väliset suhteet ja dynamiikat on mainiosti rakennettu, ja vilpittömyys ja uskottavuus yli sadan vuoden takaisten tapahtumien lavalle tuomisessa vakuuttaa. Erityisen kaunista on se inhimillisyys, jolla esitys kaikkia hahmojaan, heidän tekojaan ja koko tarinaansa katsoo. On julmuutta, on raakuutta, on vihaa, ylilyöntejä ja vääryyttä, mutta kaikki se kumpuaa jostain, ja kaiken sen esitys taitavasti asettaa sodan, ihmisyyden ja vallankumouksen kontekstiin. Ymmärrystä saa osakseen moni teko, mutta suoran vääryyden tuomittavuus ei jää epäselväksi.

Anne Joutsimäen koreografioissa on energiaa ja potkua, etenkin isot joukkokoreot täyttävät lavan asenteella ja meiningillä. Myös herkkä ja kerronnallinen liikekieli on Joutsimäen koreografiassa onnistuneesti luotua, ja varsinkin Lempin ja Grigorin jakama hetki sekä Milavidan valot ovat koreoiltaan hienosti kertovia ja draamallisia. Läpi esityksen liikekieli tarttuu sujuvasti kaikkeen siihen, mitä muut osa-alueet, etenkin kappaleiden sanat ja tunnelma, tarjoavat, ja rakentuu tärkeäksi osaksi draamallista kerrontaa. Oma suosikkikoreografiani lienee Punalikan kihlat-biisissä, mahtava meno! Lavastuksen on suunnitellut Markus Leino ja työryhmä, puvustuksen Emma Oittinen ja maskeerauksen ja hiukset Rebekka Laihonen. Lavalla on punatiilistä tamperelaista tehdastunnelmaa, kodin rauhaa ja taistelutantereeksi muuttuneen kaupungin turvattomuutta. Näppärästi suunnitellut muutokset lavastuksessa vaihtavat näyttämökuvaa niin kangaskaupaksi kuin metsäksi, ja tarinan eri miljööt nousevat lavalle sujuvasti. Yksityiskohtainen ja onnistunut puvustus on ajankuvalle uskollista, työväen ja herrojen eron selvästi tekevää, ja hienon näköistä. Kun sota alkaa, tulevat kuvaan asepuvut ja käsivarsinauhat, rivisotilaiden ja päälliköiden tunnusmerkit, sotapakolaisten surkeat rievut ja taisteluiden jalkoihin jääneen kengät, jotka voi vielä lämpiminä toisen jalasta itselleen ottaa. Maskeeraus ja hiukset sopivat myös ajankuvaan ja elävät sodan kuohuissa mukana. Tytöt vetävät housut jalkaan ja napsaisevat letit poikki kaartiin astuessaan, ja osa työryhmästä onkin leteistään luopunut jotta niitä on saatu irti poikkaistaviksi lavalle. Mahtavaa omistautumista!

Eeva Kontun säveltämä ja Heikki Salon sanoittama musiikki on vahvaa, kaunista, riehakasta ja herkkää, täynnä vallankumouksen tulta ja nuoruuden uhmaa. Sävelissä kaikuvat hellyys ja hätä, toivo ja kaipaus, rakkaus ja suru, ja Helmi Jonassonin kapellimestaroima bändi (Vili Kallonen, Aleksi Haukkaluoma, Ida Viren, Verneri Turpeinen ja Josefiina Fagerlund) soittaa kappaleet huiman hyvin. Musiikissa on voimaa ja energiaa, ja tutut sävelet menevät ihon alle. Tytöt 1918 on tosiaan siitä harvinainen suomalainen musikaali, että sen kantaesityksen biisit on levytetty. Niinpä nämä kappaleet ovat olleet soittolistallani jo vuosia, ja jokainen on tutuksi tullut. Hetihän siinä siis silmäkulmaa piti kuivata, kun Prologin ensimmäiset sävelet kuuli, ja vähän väliä senkin jälkeen. Erityisesti iskivät väkevä Halpoja likkoja, aatteen paloa ja muuttuvaa maailmaa henkivä Kumoon repriiseineen, tosi kaunis ja täynnä tunnetta vedetty Lumen paino, riehakas Housut, loistavasti koreografioitu ja esitetty Punalikan kihlat, sanoitukseltaan ja sävellykseltään ehkä musikaalin suosikkibiisini On Tampereen tyttöset sieviä, suloinen ja iloinen Suvihäät, myöskin tosi hienosti sanoitettu ja hienolla tunnelmalla esitetty Kun Jumala jätti Tampereen ja aina herkistävä Sadan vuoden päästä. Näyttelijät laulavat kauniisti ja vahvalla tunteella, ja näyttelijäntyö on sujuvaa myös laulaessa ja tanssiessa, hienosti pysyy hahmo ja tunnelma yllä kaikissa biiseissä. Harmittavasti mikit vähän pätkivät koko esityksen ajan, eikä kaikkea aivan kuullut. Tuttua tarinaa seuratessa ja tuttuja biisejä kuullessa se ei onneksi esityksen seuraamiseen niin vaikuttanut, mutta mielellään kaikki replat ja lyriikat toki kuulisi.

Lavalla on pääosin nuorista näyttelijöistä koostuva ensemble, joka tuo tyttöjen tarinat elävästi lähelle katsojaa. Tampereen naiskaartin keski-ikä oli vain kahdeksantoista vuotta, ja joukossa oli paljon nuorempiakin tyttöjä, toki vanhempia naisia myös. Kun lavalla ovat melko lähellä hahmojensa ikää olevat näyttelijät, tulee roolitöihin heti sellaista aitoutta, jota ei edes tarvitse näytellä. Nuorten naisten ja miesten, ja myös heidän vanhempiensa ja vanhempien kaartilaisten tarinat kerrotaan vivahteikkaasti ja sellaisella fokuksella, että hahmojen nyanssit ja kerrokset tulevat luontevasti esiin. Elo Rautjoki näyttelee Lempiä kauniilla rauhalla ja lämmöllä, roolityössä on lujuutta ja lempeyttä. Etenkin Rautjoen tapa antaa tilaa Lempin tunteille vakuuttaa. Pihla Pohjolan Rauha on reipas ja eloisa nuori nainen, joka tietää mistä haaveilee ja uskoo unelmiinsa. Pohjola tekee roolinsa valloittavalla energialla ja koskettavasti Rauhan tarinaa kuvaten. Ora Mäkäräinen tekee Martan roolin erinomaisella otteella roolihahmoonsa ja tämän persoonaan, Mäkäräisen roolityössä on syvyyttä ja varmuutta. Hän tuo Martan hahmoon rohkeutta ja neuvokkuutta, hyväsydämisyyttä ja epävarmuuksia, jotka saavat kyseenalaistamaan omia valintoja ja päätöksiä. Nella Salon roolityö Sigridinä on tosi hienosti rakennettu ja kokonainen, Salo tavoittaa taitavasti kaiken sen, mitä Sigrid tuntee ja kokee. Erityisen hieno on latautunut kohtaus, jossa Sigrid pistää tehtaanjohtaja Vikströmin (Aarni Auerniitty) maistamaan omaa lääkettään – ja sitten myöhemmin se hetki, kun osat ovat kääntyneet. Salolla on näyttelijäntyössään herkkyyttä ja voimaa, hänen Sigridinsä on päättäväinen ja rohkea tyttö, joka uskaltaa ja tahtoo toimia, mutta jota myös pelottaa ja surettaa. Hieno rooli. Punapäällikkö Vennua näyttelevä Aki Kelin tuo hahmonsa lavalle tasapainotellen nuoren miehen auktoriteettiasemaa ja kaikkea sitä, mitä sen takana on. Kelin on roolissaan hyvin sisällä ja lukee tarinan käänteitä sujuvasti. Hyrskyn roolissa Juuso Porras on omasta valovoimaisuudestaan vakuuttunut näyttelijä, joka joutuu kuitenkin kohtaamaan totuuden elämästä kaukana parrasvaloista. Porras tekee roolinsa mainiolla huumorintajulla ja tarkalla draamallisella rytmillä.

Lyytin roolissa Janina Ahola tekee kauniin roolin, jossa on lempeyttä ja tietynlaista viattomuutta, mutta myös voimaa ja pinnan alla väreilevää valmiutta toimia. Venla Pajukangas on Juuhannan roolissa rempseä ja oman tiensä raivaava nainen, joka ottaa tilan haltuun ja uskaltaa puhua suoraan. Itsevarman ulkokuoren alla sodan todellisuus saa kuitenkin Juuhannan epäröimään ja tunnistamaan pelkonsa. Mimi Stefansson näyttelee naiskaartin komentajaksi valittavaa Hilmaa, ja tekee onnistuneen, varmaotteisen ja monitasoisen roolin. Aliinaa, Sigridin äitiä, näyttelee Anni Muilu. Hänen roolityönsä on vahva, Muilu tulkitsee roolihahmoaan tosi toimivasti. Rauhan sulhasen Villen roolin tekee Vinski Santaniemi, joka tuo rooliinsa nuoren miehen uhmaa ja intoa, ja samalla ymmärrystä siitä, ettei vallankumous ole mitään leikkiä. Roolityössä on mainiota energiaa ja hieno kulma vakaviin sävyihin. Villen veljeä, Lyytin puolisoa Väinöä näyttelee Arttu Lavi. Hänen roolityössään näkyy upeasti se hätä ja pelko, ja kumminkin tahto ja varmuus, joka nuoren miehen mielen valtaa taistelun lähestyessä. Lavi tekee roolinsa lämmöllä ja herkkyydellä, joka vakuuttaa. Naiskaartille ampumista opettavaa Kallea näyttelee Pablo Delahay, joka nähdään myös Grigorin roolissa. Delahay on molemmissa rooleissaan lempeä ja rauhallinen, mutta Kallen roolissa pääsee näyttelemään myös sen, kuinka sota pistää hermot kireälle ja tuo sanoihin ja tekoihin terävyyttä ja arvaamattomuutta. Aarni Auerniitty on Vikströmin roolissa vähän nilkkimäinen, asemastaan tietoinen tehdasherra, jota eivät säännöt koske. Ja vaikka opetetaan, niin jotenkin hän silti onnistuu luikertelemaan taas asemaan, jossa pääsee polkemaan muita. Auerniitty heittäytyy inhottavan hahmonsa nahkoihin sujuvasti. Rosa Heikkinen tekee Emmin roolin hienolla herkkyydellä ja tomeruudella, ja Johanna Lampisen näyttelijäntyössä Olkan roolissa on niin aatteen paloa kuin muista huolehtivan naisen haikeutta ja tarkkanäköisyyttä. Koko näyttelijäporukka on lavalla tiiviisti kiinni tarinan tunnelmissa ja tunteissa, ja joukkokohtauksissa on sellaista voimaa, että ne menevät tosi syvälle.

Huh sentään miten iso juttu oli tämä kokea! On aina erityistä nähdä vihdoin livenä sellainen teos, johon on jo kauan, Tyttöjen tapauksessa siis useita vuosia sitten, tutustunut ja jonka musiikki on myös kulkenut matkassa aina albumin julkaistusta saakka. Kaikki on samaan aikaan tuttua ja uutta, kun ekaa kertaa näkee tarinan lavalla ja kuulee biisit livenä. Tämä musikaali nostaa esiin historiaa, jonka on tärkeää tulla kuulluksi, ja tekee sen tavalla, joka jättää hahmojen kohtalot ja tarinan käänteet mieleen pyörimään. Lavalla tunteet kuohuvat väkevinä, tyttöjen nuoruus, rohkeus ja voima on käsinkosketeltavaa, eikä musiikkinumeroiden aikana voi välttyä kylmiltä väreiltä. Koskettavaa, syvälle menevää ja niin upealla vimmalla ja herkkyydellä esitettyä ja tehtyä. Kiitos Kulissi ja koko Tytöt-työryhmä, tämä oli vahva ja hieno kokemus.