Sininen uni @ Teatteri Vanha Juko

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vanha Juko!

kuvat © Antti Sepponen

Näin Teatteri Vanha Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotannon, Sinisen unen 16.4.

Tuulin (Ronja Keiramo) veli Tero (Ola Blick) työskentelee Piilaaksossa tasa-arvoisemman, demokraattisemman ja vapaamman maailman puolesta. Tuuli on samojen arvojen puolella, ja ihailee isoveljeään. Hänen ystävillään Pleksillä (Akseli Ilvesniemi) ja Nippelillä (Samuel Onatsu) taas on omat intohimonsa, ensimmäisellä videopelit ja jälkimmäisellä kirjat ja kaikki maailman tieto. On vuosi 1990, ja kolmikko lukiolaisia Lahdessa. Eräänä päivänä Etelä-Suomen Sanomien toimituksessa räjähtää, Tuulille lähetetään salaperäinen laatikko, ja lyseon opettaja ampuu säpäleiksi koko Iijoki-sarjan. Punaviittaisia hämärähemmoja liikkuu varjoissa, puhelintolppien luurit pirisevät, ja Terokin on sekaantunut asioihin jotenkin. Äkkiä Tuuli, Pleksi ja Nippeli huomaavat kaahaavansa Fordilla kohti Huippuvuoria mukanaan salaperäinen Mahtidisketti ja tehtävänään ihmiskunnan keskittymiskyvyn pelastaminen kehittyvän teknologian armoilta. Kuinka nuorille käy?

Ah miten ihanaa, että ehdin näkemään tämän! Olin jo kerran matkalla vaipumaan Siniseen uneen, mutta esitys jouduttiin tuolloin sairastapauksen vuoksi perumaan. Nyt kuitenkin uudella yrityksellä onnisti, ja pääsin katsomoon saakka. Ja sitten mentiin! Tämä vauhdikas, yllättävä, jännittävä ja hauska näytelmä on Miika Karvasen käsialaa käsikirjoituksen ja ohjauksen osalta, ja lavastus-, puku- ja projisointisuunittelusta vastaa Hanna Erämaja. Molemmat tekevät taiteelliset opinnäytteensä, ja kylläpä on taitavia ja kekseliäitä ammattilaisia kentälle valmistumassa! Karvasen teksti on terävää, maanläheistä, ajatuksia herättävää, riemukasta ja tyylilajista ja tunnelmasta toiseen tarkasti hyppivää. Seikkailunäytelmä, roadtrip-tarina, trilleri, komedia, ihmissuhdedraama, nuorisokuvaus, ajankuvaus, yhteiskunnallinen ote – kaikki onnistuvat ja sopivat samalle lavalle samassa tarinassa erinomaisesti. Sininen uni naurattaa, viihdyttää ja herättää pohtimaan omaa suhdetta näytelmän käsittelemiin aiheisiin, ja pitää alusta loppuun tiukasti otteessaan. Varsinkin ensimmäisen näytöksen nopeatempoinen, kohtauksesta toiseen vaivatta jatkuva toiminta on tiivistä ja taitavasti toteutettua. Toisessa näytöksessä on myös onnistunut jännite, mutta muutama kohtaus venähtää turhan pitkäksi eikä aivan saavuta samaa rytmikkyyttä, joka ensimmäisellä puoliskolla ihastuttaa. Tarinan panokset kasvavat kakkospuoliskon aikana kovasti, mutta kun lavalla ollaan nyt yhdessä paikassa ja kohtaukset ovat pidempiä, ei tahti ole niin hektinen ja painostava tunnelma vähän hiipuu. Tämä on myös tarinallinen ratkaisu, joka kuitenkin ekan puoliskon nopsan rytmin jälkeen tuntuu aluksi aika erilaiselta siihen tunnelmaan verrattuna, jossa väliajalle lähdettiin. Moni hieno jännittävä hetki toisellakin puoliskolla kyllä syntyy, ja varsinkin esityksen loppua kohti mentäessä kierrokset taas nousevat. Karvasen ohjaus on monitasoista ja tarkkaa, se tasapainoilee hurmaavasti tunnetilojen ja tyylilajien välillä ja onnistuu kaiken vauhdikkuuden ja elämän ja kuoleman kysymysten keskelläkin olemaan lämmintä ja vilpitöntä. Esityksessä on hahmojen välillä useita aivan ihania pieniä hetkiä, joissa on läsnä isoja tunteita. Nämä Karvanen on sekä kirjoittanut että ohjannut herkällä otteella.

Hanna Erämajan raikas, ajanmukainen pukusuunnittelu vie suoraan ysärille. Pidin varsinkin nuorison vaatetuksesta, toppahaalareista, punaviittojen ulkoasusta sekä piilaaksolaisten kengänsuojuksista ja laseista. Lavastus on melko vähäeleistä mutta tarinalle juuri sopivat raamit rakentavaa. Puhelin-/valotolppa on tosi hieno, samoin auto upeasti ja oivaltavasti toteutettu. Pidin siitä, miten lavaa käytetään, ovia ja verhoja ilmestyy yllättäenkin sinne, missä niitä ei odottaisi olevan. Projisoinnit kartalla ja varsinkin sitten toisella puoliskolla Piilaakson salaisessa tukikohdassa ovat mainioita, ja nämä Huippuvuoriseikkailun projot tarinaan sopivan videopelihenkisiä. Antti Haikon valosuunnittelulla ja Janne Louhelaisen äänisuunnittelulla on molemmilla vahva rooli tunnelman luomisessa, ja tykkäsin varsinkin siitä, miten roadtripin aikana pelataan nopeilla valomuutoksilla, äänitehosteilla ja äkkinäisillä tapahtumilla. Sinisessä unessa on erityisen veikeää se, miten hyvin esitys nojaa tyylilajisekoituksensa vahvuuksiin ja miten taitavasti genrestä toiseen vaihdetaan, tai miten eri tyylit kasaantuvat päällekäinkin. Tämä näkyy myös visuaalisuudessa ja äänisuunnittelussa, jotka nappaavat iskuista kiinni, toimivat itse iskuina muutoksille, ja seuraavat tiiviisti tekstin rytmiä ja tapahtumien intensiteettiä.

Lavalla nähdään Teatterikorkeakoulusta kolmikko Ronja Keiramo, Akseli Ilvesniemi ja Samuel Onatsu, ja Jukon vakiokasvoihin kuuluva Ola Blick. Nämä neljä näyttelijää vetäisevät hienosti näytellyt, inhimilliset ja mahtavan monimutkaiset roolityöt, joita oli ilo katsoa. Rakastin sitä miten nuoruuden ehdottomuudessaan varmoja teinejä teinipäähenkilöt ovat, nuoria joilla on äkkiä edessään järjettömän isoja juttuja ja suurensuuria valintoja. Mutta heistä ei tule tehtävänsä edessä kuin salamaniskusta täydellisen fiksuja ja kaikkitietäviä, vaan he menevät tuulta ja tuiskua päin kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Parasta! Keiramo, Ilvesniemi ja Onatsu antavat näyttelijäntyössään hahmojensa kasvaa kokonaisiksi, monitasoisiksi ihmisiksi, joilla on ajatuksia, tunteita, toiveita ja pelkoja, jotka kaikki pääsevät tarinan aikana valloilleen. Keiramo tekee Tuulina vahvan roolityön, jossa näkyy niin herkkyys ja epävarmuus kuin valloittava päättäväisyys ja oikeudenmukaisuus. Arvoihinsa uskova ja hyvyyttä puolustava Tuuli on nokkela ja käytännönläheinen, mutta joutuu kohtaamaan monia järkytyksiä matkansa aikana. Keiramo tavoittaa kauniisti ja inhimillisesti ne hetket, jolloin Tuuli on jo valmis luovuttamaan, jolloin hän melkein murtuu, jolloin kaikki on melkein liikaa. Hän on vasta lukiossa ja äkkiä maailmaa pelastamassa, on siinä kestämistä kelle tahansa. Puhumattakaan henkilökohtaisen elämän menetyksistä. Yhtä hienosti Keiramo näyttelee myös sen, kuinka vahvasti Tuuli kamppailee tehdäkseen sen, mikä on oikein – tai ainakin, mitä hän pitää oikeana. Vaihtoehtoja nimittäin on, ja lopussa oikeasta valinnasta syntyykin iso kysymys. Akseli Ilvesniemi näyttelee Pleksiä tosi hyvällä otteella, pidin kovasti siitä, miten hän hahmonsa rakentaa ja tämän nyansseja käsittelee. Pleksi on vahvatahtoinen tyyppi, kylmähermoinen ja ystävällinen, vaikkakin temperamenttinen. Hänkin saa osakseen ihmiskunnan tulevaisuuden harteillaan kantamisen, johon Pleksillä on vähän erilainen kulma kuin Tuulilla tai Nippelillä. Ilvesniemen lähestymistapa kohtauksiin ja hahmojen väliseen dynamiikkaan on luonteva ja vilpitön, hänen roolityössään on rentoutta ja vaivatonta syvällisyyttä. Varsin taitavaa on myös Ilvesniemen ja Keiramon yhteistyö, kun he tuovat esiin Pleksin ja Tuulin suhteen historiaa – näillä kahdella ystävällä kun on taustallaan seurustelusuhde. Pidin ratkaisusta mainita tämä yksityiskohta ääneen vain paristi, ja antaa näyttelijäntyön olla se, joka muistuttelee katsojaa teinien välisestä ihmissuhdedraamasta. Vaikka eivät Tuuli tai Pleksi mitään draamailijoita ole, vaan kypsiä nuoria, ja hyviä ystäviä. Vaan saattaa yläasteella sattunut ero silti tiensä löytää itsestään muistuttamaan, kun tiukka tilanne tulee...

Samuel Onatsun näyttelemä Nippeli on ihana nippelitietoa laukova kirjatoukka, joka sitkeästi takoo tietoa myös vähemmän lukevien kavereidensa päähän. Onatsu näyttelee tätä helposti innostuvaa, viinapäissään kärkkäitä sanoja laukovaa, hyväsydämistä ja lojaalia nuorukaista aimo annoksella lämpöä ja hyväntuulisuutta. Erityisesti se, miten Onatsu tuo lavalle Nippelin ajoittaisen roolin kolmantena pyöränä ja ehkä myös kirjaviisaudessaan vähän ulkopuolisena, on hienolla tavalla aitoa. Vaikka Nippeli on hyvä ystävä niin Tuulin kuin Pleksin kanssa, ja kolmikko pitää tiukasti yhtä läpi koettelemustensa, ovat he kaikki myös erilaisia ihmisiä, ja ajautuvat joskus katsomaan tilanteita tosi eri kulmista. Minulle kaikista parasta Sinisessä unessa onkin nimenomaan se, miten näytelmä kuvaa ystävyyttä, sen iloja, vaikeita hetkiä, tärkeyttä, rakkautta ja ärsyyntymistä, sitä kuinka kaverit ovat se mikä maailmassa eniten merkitsee, ja toisaalta käsittämättömän rasittavia! Ystävyyden käsittelyn lämpö, tarkkanäköisyys ja tunnistettavuus syntyy sekä Karvasen tekstin että näyttelijöiden saumattoman yhteistyön kautta. Sanoisin, että tässä oli lavalla nyt yksi aidoimman tuntuisista, uskottavimmista kaveriporukoista, jota olen koskaan nähnyt. Ja kuten ennenkin todettua, ystävyys on meikälle teatterissa se ihmissuhteista kiinnostavin – osui ja upposi siis! Teinihahmokolmikon ulkopuolella Ola Blick ahkeroi täydet kymmenen roolia sellaisella tahdilla ja taidolla, että ei voi kuin ihailla. Blick on taitava niin lakonisessa koomisuudessa, vilpittömässä isoveljellisessä lämmössä kuin dystooppishenkisessä "näin maailma toimii, lapset"-johtajuudessakin. Blick näyttelee varmaotteisesti kaikki roolinsa, ja onnistuu hämmästyttävästi tuomaan jokaiselle tyypille aivan omaa persoonallisuuttaan. Erityisesti ensinäkemältä jäyhä, mutta lopulta melkoisen taisteluvalmis lehtori Paavolainen, nuorisoa Huippuvuorilla johdattava, kannustava mutta hengenvaaran edessä ymmärrettävän hermostunut Tero ja kylmäävän rauhallinen, aina askeleen edellä oleva Suurmestari jäivät mieleen. Pienemmistä rooleista täytyy vielä mainita norjalainen ja poliisi, ja tietty jääkarhu!

Tässä oli aivan tosi monta kohtausta, joista pidin kovasti, mutta mainitaan nyt muutama. Ihan eka kohtaus, josta näytelmä alkaa ja jossa ollaan lukiossa ja luetaan esseitä, on tosi hyvin kirjoitettu esittelemään kolme päähenkilöä ja heidän persoonansa, ja varsin valloittavaa lukiomeininkiä muutenkin. Sairaalakohtauksessa tykkäsin siitä, miten Pleksi on heti uhkailemassa lääkäriä, kun tämä ei anna Tuulille selkeitä vastauksia. Riemastuttava on myös kohtaus koululla, kun avataan salaperäistä pakettia ja toiminta lähtee kunnolla käyntiin, on vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Poliisin pysäyttäessä nuoret on samassa kohtauksessa komediaa, draamaa, jännitystä ja yliluonnollistakin tunnelmaa, tämä oli hieno. Ja ai että ne ilmeet kun poliisi osoitteli taskulampulla nuorisoa nassuihin. Baarikohtauksesta pidin myös, se on samalla tavalla monen tunnelman yhdistelmä ja taitavasti rakennettu kuvaamaan montaa tunnetilaa ja tuntemusta samalla kertaa. Erityisesti Nippelin tunteiden vuoristorata ja kohtauksen loppu ovat tosi vaikuttavia. Nostetaan vielä yksi kohtaus, se, kun Huippuvuorilla tapahtuu tragedia ja Tuuli on lavalla yksin, kun hänen ystävänsä saapuvat paikalle. Tässä kohtauksessa on ihanaa ystävysten välistä dynamiikkaa, vahvoja tunteita ja paljon läpikäymistä, joka tuodaan lavalle luontevasti. Pysäytetään lista tähän, ennen kuin luettelen about kaikki näytelmän kohtaukset. Toinen toistaan kivempia hetkiä lavalla!

En tiennyt katsomoon astellessani yhtään, mitä odottaa, vaikka olin kuullut esityksestä kommentteja, lukenut esittelytekstin ja katsonut esityskuvat, mutta niin oli aivan hyvä. Sai nimittäin ihan puhtaalta pöydältä kokea tämän ja ihastua, ja niin tosiaan teinkin. Valloittavaa, hauskaa, raikasta, riemukasta, terävää, yhteiskunnallista ja ajatuksia herättävää teatteria. Nautin täysillä, kiitos työryhmälle! Onnittelut myös taiteellisen opinnäytteensä Sinisen unen muodossa suorittaneille Miika Karvaselle ja Hanna Erämajalle!

Jumppatytöt @ Kansallisteatteri

kuvat © Jukka Hämeenniemi

Näin Jumppatytöt-esityksen 12.4. sen vieraillessa Kansallisteatterin Taivassalissa.

Jumppatytöt on Katariina Havukaisen, Ella Lahdenmäen ja Inkeri Hyvösen kirjoittama, ohjaama ja esittämä esitys, joka sukeltaa syvälle joukkuevoimisteluun lajina, sen iloihin ja suruihin, onnenhetkiin ja traumoihin, ja siihen, millaista on (ollut) olla jumppatyttö. Havukainen, Lahdenmäki ja Hyvönen ovat kaikki entisiä joukkuevoimistelijoita ja nykyisin näyttelijöitä, ja esitys pohjautuukin heidän kokemuksiinsa. Sen lisäksi kolmikko on haastatellut niin lajin nykyisiä kuin entisiä harrastajia, valmentajia ja muita lajin parissa toimivia henkilöitä. Koreografian esitykseen on tehnyt Antton Laine.

Jumppatytöt on äärimmäisen hieno ja rehellinen esitys, jossa omakohtaisuus, henkilökohtaisuus ja jaettu kokemus kohottavat kokonaisuuden korkealle. Onnistuneesti rytmitetty teos koostuu voimisteluohjelman harjoittelusta, näytellymmistä kohtauksista jumppaan ja elämään liittyvistä aiheista, monologeista ja keskustelevista, vapaamman tuntuisista hetkistä. Vaikka Jumppatyttöjä on esitetty jo noin vuosi, ja se on kiertänyt monessa paikassa, ei esitys ole menettänyt teräänsä. Rutiini näkyy siinä, miten sujuvasti ja varmasti homma etenee, mutta näyttelijät ovat lavalla kuin juuri tässä hetkessä haluaisivat juuri tälle yleisölle esittää tämän jutun. Improvisaation tuntu, se, ettei tämä ole jokaista pientä liikettä myöten iskulleen viritetty esitys, tuo Jumppatyttöihin vilpittömyyttä ja vaivattomuutta. Kohtaukset saavat venähtää, jos siltä tuntuu, jokin voi mennä eri tavalla kuin ennen, ja asioita voi muuttaa vauhdissa jos tarvitsee. Keskustelevuus yleisön kanssa ja neljännen seinän rikkominen myös toimivat kannustimena sille, että esitys elää kulloisenkin katsojajoukon kanssa ja kasvaa tietyllä tapaa omanlaisekseen jokaisella esityskerralla. Toki teatteriesitys on aina jaettu kokemus tietyn katsomossa istuvan ihmisryhmän kanssa, mutta harvemmin yleisö saa vastata suoraan heille esitettyihin kysymyksiin, kommentoida lavalla nähtäviä tilanteita, elää vahvasti mukana ja huudella spontaanisti kannustuksia jumppareille. Yhteisöllisyys, se sopii kuvaamaan salissa vallinnutta tunnelmaa. Vaikka Jumppatytöt onkin vahvasti joukkuevoimistelun kontekstiin sijoittuva esitys, eivät sen käsittelemät aiheet rajoitu kuvaamaan yhden lajin harrastajien kokemuksia. Muun muassa kaipuu kuulua joukkoon, paineet olla yhtä hyvä kuin muut, sivuunjäämisen kipeys ja intohimo harrastamiseen ovat tunnistettavia aiheita, ja Jumppatytöissä niitä käsitellään sekä huumorilla että tosi koskettavasti. Myös joukkuevoimisteluspesifejä muistoja, ajatuksia, kritiikkiä ja kysymyksiä esitetään, kuten jumpparilähtökohdista syntyneeseen esitykseen sopii.

Kiertue-esitysten ulkoasu on Heikki Paasosen ja työryhmän käsialaa. On jumppamatto rajoineen, rekissä roikkuvat esiintymisasut, punainen esirippu ja valkoinen flyygeli, siniset voimisteluasut, joukkueen väriä tunnustavat huivit ja sporttiset treenitakit. Lopussa jumppatyttöjen esittäessä ohjelmaansa venyi naama leveään hymyyn, kun esiintymispukujen koristelussa oli kuunneltu kaikkien ideoita. Ihanaa! Upea on myös tuo ohjelma, jota esityksessä ensin treenataan ja jonka sitten yleisö pääsee kokonaisuudessaan näkemään. Kaunista liikettä, rytmikästä, mahtipontista musiikkia, yhdessä tekemistä ja säteilevää energiaa, ja vielä heti mukana elävä ja taputtava yleisö, hurraukset ja kannustus. Sykähdyttävä, pakahduttava loppu esitykselle! Jumppatytöt sai monella kohtauksellaan herkistymään, liikuttumaan ja palan kurkkuun, enkä tosiaan ollut ainoa, joka vaivihkaa silmäkulmaa pyyhki esityksen aikana. Monet naurut sai nauraa myös, ja lavalla nähtävä kolmikko taitaa niin vilpittömän läsnäolon kuin riemukkaan komediankin. Jossain hetkissä komedian kautta lähestytään kipeitä aiheita, ja silloin nauru väistyy liikutuksen tieltä. Nämä ovat hienoja hetkiä, kun tunnelma lavalla nopeasti vaihtuu ja tunne katsomossa myös. Erityisesti eri jumppavuosien esiintymisasujen esittely ja ohjelmien muistelu, vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukeminen, varatytön kokemus ulkopuolelle jäämisestä ja lopun videot saivat tuntemaan vahvasti, kaikki vähän eri tunnetta ja eri syistä. Myös suoraan esitetyt kysymykset niin joukkuevoimistelun asemasta Suomessa kuin kritiikki lajin toimintatapoja kohtaan herättivät yleisössä muminaa, naurahduksia, huokauksia ja nyökyttelyä. Ollaan tässä lajissa maailman parhaita, mutta tietääkö suuri yleisö edes, mitä joukkuevoimistelu on? Miksei maailmanmestareiden paitoja nosteta urheilupyhättöjen kattoon? Miksei lehdissä kirjoiteta, kuinka Suomi taas menestyi? Jo pienet lapset tulevat lääkärille rasitusvammojen kanssa, siitä uutisoidaan, mutta mikään ei muutu. Miksei muutu? Nuoret lopettavat harrastuksen ja alkavat heti valmentaa. Sama kaava toistuu, 15-vuotiaat ottavat ohjat käsiinsä ja ohjaavat lapsia samalla tavalla kuin heitä on ohjattu. Kuinka tämä kuvio edes mahdollistaisi muutoksia valmennustapoihin?

Esitys on tekijöilleen rakas, tärkeä ja merkityksellinen, ja sen näkee katsomossa selvästi. Kun ollaan lavalla tekemisissä omien muistojen ja kokemusten kanssa, on se varmasti erilaista kuin esittää sellaista teosta, joka on vaikkapa täysin fiktiivinen. Jumppatytöt on taitavasti sekä henkilökohtainen että yleismaailmallinen esitys, ja esiintyjät myös taitavasti taiteilevat niin hyvin avoimen tekemisen kuin etäisyyttä ottavan näyttelijäntyön välillä. Se on tosi vaikuttavaa ja hienoa, ja rytmittää esitystä onnistuneesti tuoden siihen eri tasoja ja sävyjä. Näyttelijät ovat hitsautuneet yhteisen esityksen myötä luontevaa ja tarkkanäköistä yhteistyötä tekeväksi kolmikoksi, jonka läsnäolo lavalla on avointa ja lämmintä. Paitsi että esitys keskustelee yleisön kanssa, on siinä keskusteleva sävy myös lavallaolijoiden kesken, sellainen rento ja luonnollinen rytmi kohtauksesta toiseen siirtyessä. Tämä saa kokonaisuuden tuntumaan siltä, että se on enemmän kuin esitys – että tässä jaetaan aitoja kokemuksia, kerrotaan tarinoita, samaistutaan toisiin. Olen nähnyt aika vähän näin omakohtaista teatteria, joka lienee yksi syy siihen, miksi tämä iski niin vahvasti. Vaikka myös täysin fiktiiviset tarinat saavat usein aikaan vahvoja tunteita, on kuitenkin ihan erityistä olla katsomossa, kun esiintyjät jakavat omia muistojaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Näyttelijäkolmikko on alusta saakka rakentanut Jumppatytöt itse, ja tämän teoksen kohdalla toimii erinomaisesti se, ettei mukana ole ulkopuolista dramaturgia tai ohjaajaa, joka olisi saattanut viedä sisältöä eri suuntaan. Esitys on tekijöidensä näköinen, ja se onkin sen vahvuus. Jumppatyttöihin sopii se, että esityksen rakenteessa on väljyyttä, se antaa näyttelijöille mahdollisuuden elää kulloisenkin näytöksen fiiliksen mukaan ja ottaa tilaa myös käsikirjoituksen ulkopuolelta. Havukainen, Lahdenmäki ja Hyvönen esiintyvät kaikki valloittavalla energialla, hienolla herkkyydellä ja vahvasti läsnäollen, niin yhteisissä kohtauksissa kuin monologeissa. Kun he voimistelevat treenikohtauksissa harjoitellun ohjelman kokonaisuudessaan esityksen lopuksi, säteilee jokainen.

Minäkin olen siinä jossain 7-8v ikäisenä käynyt voimistelussa, mutta mitään kovin tarkkoja muistoja (tai traumoja) ei tuosta harrastuksesta ole jäänyt. Tai niin ainakin luulin, mutta ihmeesti jostain syvältä tuli vaikka ja mitä vahvoja tunteita esiin heti kun esitys alkoi. Itku kurkussa istuin suurimman osan ajasta, nauroin ja nautin myös, mutta ennen kaikkea oli pakahtunut olo. Ilosta, onnesta, siitä etuoikeudesta, että nämä rohkeat ja taitavat ihmiset ovat tehneet tämän esityksen ja minä sain sen nähdä. Surusta kaikkia jumppareita kohtaan, joiden kehoon ja mieleen on sattunut fyysinen ja henkinen rääkki. Toivosta, että jokainen saisi harrastaa - lajia kuin lajia - ystävien keskellä ja täydellä sydämellä ilman, että se vaatii kaiken ja enemmän. Siitä voimasta, mikä teatterilla on ja miten syvälle se menee. Tämän esityksen soisi jokaisen näkevän, ja varsinkin heidän, joilla on mitään kosketuspintaa joukkuevoimisteluun, tai oikeastaan mihin tahansa joukkueurheiluun. Tärkeä, vahva, koskettava kokemus. Kiitos jumppatytöt.

Jumppatytöt valloittaa matot ympäri Suomen ja kiertuepaikat löytyvät esityksen nettisivuilta. En voi suositella tätä tarpeeksi. Mene. Täydestä sydämestä voin sanoa, että oli yksi eniten tunteita aikaan saaneista, hienoimmista kokemuksista teatterissa ikinä.

Jesus Christ Superstar @ Samvais Tuotanto

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Samvais Tuotanto!

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin Jesus Christ Superstarin Järvenpään kirkossa 9.4.

Jesus (Nita Laine) on kuollut, ja hänen seuraajansa, vihaajansa ja kaikki siltä väliltä pohtivat, mitä oikein tapahtui. Miten kaikki eskaloitui, milloin oli se hetki, ettei enää voinut kääntyä takaisin, mikä kohtalo tapahtumia ohjasi? Jesuksen viimeisinä elinpäivinä muun muassa Judas (Ville Mustonen), Mary Magdalene (Larissa Weigend), Peter (Atte Kaukolinna), Pilate (Mikko Korhonen), Caiaphas (Jarmo Holttinen) ja Herod (Andreas Langegger Ramos) ottavat osaa tarinan käänteisiin, omasta halustaan tai suurempien voimien pakottamana. Tapahtuu suuria petoksia, suuria uhrauksia, suuria virheitä, kunnes kaikki pysähtyy ristille. Jesus on kuollut.

Samvais Tuotannon englanniksi esitettävä, kolmessa paikassa kiertävä produktio pysähtyi tällä viikolla esityspaikkaan numero kaksi, Järvenpään kirkkoon, vajaa pari viikkoa SYKin ensi-iltanäytösten jälkeen. Ensi viikolla on vuorossa vielä Peacock-teatterissa esityskauden viimeiset näytökset. Tämän Andrew Lloyd Webberin säveltämän, Tim Ricen kirjoittaman rockoopperan ohjaus on Kalle Tahkolahden käsialaa, koreografiasta vastaa Virpi Maisala. Olen nähnyt JCS:n elokuvana, kolmena eri tallenteena ja kerran aiemmin myös livenä, silloinkin englanniksi. Helsingin jäähallissa vieraili ruotsalaisprokkis vuonna 2022, ja tuo versio jäi mieleen perushyvänä, mutta ei herättänyt mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Sen sijaan toinen ruotsalainen tuotanto, vuoden 2014 areenakiertue, on minulle tästä musikaalista se rakkain versio. Olenkin katsonut sen tallenteena aina pääsiäisen aikaan jo monen vuoden ajan, joten tarina ja biisit alkavat olla aika tuttuja. Mutta nyt ei tarvinnut ruutua tuijottaa, vaan Jesus, Judas ja kumppanit pääsi näkemään ihan livenä silmiensä edessä. Ja vielä kirkossa, olihan se komeaa! Komeaa on myös visuaalisuus, josta pidin kovasti. Sinikka Zannonin luoma vähän rähjäinen, nykyaikainen puvustus luo tunnelmaa ja hahmoja sujuvasti ja asettaa tälle ihmisjoukolle yhteisen sävyn. Modernisoitu puvustus sopii Superstariin tosi hyvin, enkä ole tätä kyllä koskaan ajanmukaisesti puvustettuna nähnytkään. Pukuvaihdot täytyy tehdä nopsasti, ja muutokset hahmosta ja/tai tilanteesta toiseen onkin sujuvasti suunniteltu, ei tule kiirettä mutta muutos tyylissä on huomattava. Jäin kaipaamaan Superstar-biisiin enemmän glitteriä, vähintään Judakselle, ja ehkä Herodelle överimpää tyyliä, mutta muuten puvustus on täysosuma. Susanna Erosen maskeeraus- ja kampaussuunnittelu luo myös vähän rähjäistä ilmettä, joka sopii tarinan tunnelmaan ja istuu visuaalisuuteen onnistuneesti. Lavastuksena on pari pöytää, tuoleja ja kuormalavoista tehty aita, eikä muuta tarvitakaan. Hämyinen baaritunnelma antaa tarinalle mainiot lähtökohdat, ja Ilja Raunion erinomaisesti kirkko-olosuhteisiin istuva valosuunnittelu tukee kerrontaa hyvin. Myös alttaritaulu toi tässä esityspaikassa oman lisänsä esitykseen, varsinkin lopun ristiinnaulitsemisessa, mutta muutenkin.

JCS on yksi suosikkimusikaalejani, mutta se, kuinka hyvin tarina iskee, riippuu varsinkin tämän musikaalin kohdalla siitä, miten teos on tuotu lavalle ja miten tarinaa tulkittu. Superstarin tarinaa ja hahmoja kun on mahdollista painottaa ja käsitellä tosi monella tavalla, ja joistain painotuksista pidän enemmän kuin toisista. Tämä versio kannatti todellakin käydä katsomassa, ja monesta jutusta pidin kovasti. Aivan kaikki ratkaisut eivät minulle ihan toimineet, moni ratkaisu toimi varsin hyvin, ja kokonaisuus oli hieno ja tasapainoinen. Tahkolahden ohjauksessa esiintyjäjoukko tuo lavalle upeaa energiaa, tekemisessä on riehakkuutta, melankoliaa ja ihmisyyden kysymyksiä, joita kaikkia lähestytään vilpittömästi. Yhteistyö lavalla on erittäin sujuvaa ja rytmitys varsinkin joukkokohtauksissa onnistunutta. Samoin Maisalan koreografiat hurmasivat etenkin isommissa koreoissa, joissa tanssijoita on paljon. King Herod's Song varsinkin on loistava, liikekieli ja sen sävy ovat juuri kohdallaan. Myös The Temple-koreo on hieno! Tahkolahden ohjauksessa on monta kiinnostavaa ja toimivaa ratkaisua, ja myös sellaisia hetkiä, joita en ole Superstarissa ennen nähnyt. Pidin esimerkiksi siitä, että Mary ei ole lavalla yksin (tai kaksin Jesuksen kanssa) I Don't Know How to Love Him-biisissä, vaan hän käy tunteitaan läpi ystävien keskellä. Myös se, miten omat ystävät ja seuraajat kääntyvät Jesusta vastaan, kun häntä lähdetään viemään Caiaphaksen luokse, on hieno hetki, ja tosi voimakas. Yksi suosikkihetkiäni tässä versiossa! Loppu jäi sekin mieleen, kun Jesuksen kuoleman jälkeen tämä menee Judaksen luo. Kuoleman jälkeen he kohtaavat toisensa lempeästi, rauhassa. Täytyy mainita vielä Judas näyttämässä peukkuja muistaakseni Heaven on Their Minds-biisissä, mainio! Tahkolahti käsittelee teoksen teemoja ja sävyjä onnistuneesti, etenkin vastuun, velvollisuuksien, vihan, rakkauden ja itseään suuremman tehtävän tunteita tuodaan näyttämölle hyvällä latauksella. Varsinkin tapa ohjata pappisporukan keskinäistä dynamiikkaa ja energiaa on hieno, pidin Caiaphaksen ja kumppaneiden kohtauksista kovasti. Samoin Jesuksen tarinakaarta käsitellään tarkasti valituin lähestymistavoin, ja valinnat toimivat.

Joissain kohdissa esitystä haittaa pieni kiireen tuntu, sillä kappaleesta toiseen mennään erityisesti alkupuolella nopealla tahdilla. Jäinkin kaipaamaan rohkeutta ottaa tilaa tulkinnalle myös kappaleiden väliin jäävistä hetkistä ja tekstin ulkopuolelta, jolloin hahmoihin ja tarinaan olisi mahdollista kaivaa lisää syvyyttä. Nyt osa tarinan teemoista jäi vähän vajaaksi, kun niiden äärelle ei pysähdytä. Napakka rytmitys pitää kuitenkin tarinan kasassa ja kerronnan tahti tuo tulkintaan hengästyttävyyttä ja tunteen siitä, että kaikki etenee vääjäämättä. Ja tämähän sopii tapahtumiin, sillä koko ajan taustalla nakuttaa ajatus siitä, että pian tapahtuu jotain peruuttamatonta. Painotuskysymyksiä siis, ja ratkaisu pitää tahti reippaana on toimiva. Sen sijaan en aivan saanut kiinni siitä, miksi Pilate oli lavalla hengailemassa monessa kohtauksessa, pääosin erillään Jesuksesta ja tämän seuraajista, mutta kuitenkin mukana tapahtumissa. Olen pitänyt häntä ns. irrallisena Jesuksen tarinalle, siis siinä mielessä, että Pilate ei ajattele koko Jesusta ennen kuin vasta omassa biisissään (Pilate's Dream). Kun hän nyt on lavalla samassa tilassa jo ennen unibiisiään, ei kappaleen sanoitus aivan toimi samalla tavalla kuin jos Pilatea ei ennen sitä olisi nähty Jesuksen läheisyydessä. Esityksen aloittaminen sillä, että Pilate kävelee näyttämölle Jesuksen huppari käsissään, on kuitenkin hieno avaus musikaalille. Tästä tykkäsin paljon, ja tämä olikin sellainen tekstin ulkopuolinen ratkaisu, jolla on erinomaista kerronnallista vahvuutta. Siinä missä Pilate oli välillä "turhaan" lavalla, Judasta kaipasin sinne rutkasti enemmän. Judas kun nimenomaan on hahmo, jonka odottaisin näkeväni lavalla lähes koko ajan, oli hänellä sitten kohtauksessa tekemistä tai ei, sillä hänen läsnäolonsa on tarinan kannalta tosi olennaista. Tämä versio Superstarista painottaa vahvasti Jesusta päähenkilöksi, ja onnistuukin siinä oikein hyvin, mutta samalla Judas jää harmittavasti turhan sivuun. Se taas vaikuttaa siihen, ettei Jesuksen ja Judaksen välinen dynamiikka, eivätkä Judaksen syyt pettää Jesus tule kunnolla esiin. Judaksen ja Jesuksen suhde on kuitenkin yksi musikaalin tärkeimmistä teemoista, eikä se tule pelkässä tekstissä esille, vaan sen eteen täytyy tehdä töitä myös rivien välissä.

JCS:n musiikki on upeaa, toki pidän kaikesta Webberin säveltämästä, mutta Superstarin musasta erityisesti. Tämä musikaali on sellainen kummallisuus, että sen musiikki on minulle tutuinta ruotsiksi, johtuen juurikin sen vuoden 2014 ruotsiversion tankkaamisesta. Se onkin tosi hieno käännös, jossa on mainioita pieniä lisäyksiä alkuperäiseen tekstiin. Vaan on näitä englanniksikin tullut kuunneltua, ja tuttuakin tutumpaa on varsinkin ekan puoliskon musa, The Last Supper ja Superstar. Rokkia, tunnetta ja vahvaa tarinaa, mikäs sen parempaa. Viiden hengen bändi – Tuomo Sorri (kapellimestari, koskettimet), Marko Ampuja (koskettimet, trumpetti), Joel Puranen (kitarat), Erkki Kaikkonen (basso) ja Juho Kaskinen (rummut) – herättää rockoopperan sävelet väkevästi eloon, ai että kuinka kiva oli kuulla tätä musaa livenä! Muutamaan otteeseen äänet puuroutuivat tai olivat hiljaisella, mutta pääosin Iain Macintoshin äänisuunnittelu (miksaus Teppo Halonen) toimi kirkkotilassa onnistuneesti, soittimet kuuluivat ja sanoista sai selvää. Tekstityksestä plussaa, se oli sekä englanniksi että suomeksi tarjolla (ainakin Jäken kirkossa, en tiedä onko myös Peacockissa). Jengi laulaa tosi hyvin sekä yhdessä että erikseen, ja laulut kuulostavat herkiltä, riemukkailta, katkerilta, vahvoilta, iloisilta ja surullisilta. Tulkinta on kaunista, ja lauluvalmentajana toiminut Reeta Vestman on virittänyt lavalle niin lauluvoimaisen kuoron kuin taitavia solistejakin. Biiseistä iskivät tässä versiossa vahvimmin What's the Buzz/Strange Thing, Mystifying, Hosanna, Simon Zealotes, Gethsemane (I Only Want to Say), Peter's Denial ja King Herod's Song. Jo mainittu ratkaisu antaa Maryn laulaa I Don't Know How to Love Him niin, ettei hän ole lavalla yksin vaan ystävien keskellä, on erinomainen. Superstarissa minua hieman häiritsi Judaksen myötätuntoisuus, sillä en ole sitä tässä biisissä ennen nähnyt, eikä se oikein sovi kappaleen tunnelmaan. Toisaalta tämän version loppuun, Jesuksen ja Judaksen kuolemanjälkeiseen kohtaamiseen, myötätuntoisempi lähestyminen Superstarin esittämiseen luonee sujuvampaa jatkuvuutta.

Nita Laine tekee Jesuksena ison roolin, ja kantaa tarinan herkästi ja kauniisti, hiljaisella voimalla ja täysin vailla valitun ylimielisyyttä. Laineen roolityössä varsinkin tietynlainen tehtävänsä hyväksyminen ja oman polun kulkeminen, tuli mitä tuli, tekivät vaikutuksen. Jesus tietää, mikä häntä odottaa, ja päättää ottaa sen vastaan. Häntä pelottaa, ärsyttää, innostaa ja epäilyttää, mutta hän ei käänny annetulta tieltä vaan kulkee sen loppuun. Tämän Laine tuo roolityössään kauniisti esille, inhimillisesti ja monitasoisesti. Laulu on Laineella vahvaa, ja hän on taitava välittämään tarinaa niin laulullisesti kuin näyttelijäntyöllisesti. Gethsemane, Jesuksen isoin biisi, on vaativa, mutta Laine vetäisee sen vahvasti ja hienolla intensiteetillä. Koko kirkko pysähtyi biisin äärelle, upea veto. Ville Mustosen Judas on hienosti ristiriitainen ja ristiriitaisten tunteiden ajama hahmo, jota Mustonen tulkitsee mainion intensiivisesti. Pidin varsinkin siitä, miten Mustonen kuvaa ne hetket, joissa Judas tekee valinnan ja päättää, mihin suuntaan kääntää oman tarinansa, nuo hetket ovat vahvoja. Larissa Weigend Mary Magdalenen roolissa tuo hahmonsa lavalle lempeällä energialla. Hänen roolityössään on maanläheisyyttä ja ystävällisyyttä, joka tuo Maryn hahmoon lämpöä ja varmuutta. Mikko Korhosen Pilate on auktoriteettia omaava hahmo, mutta Korhonen tuo tähän myös toimivan, epävarman ja omia valintojaan kyseenalaistavan tason, joka tekee hahmosta kiinnostavan. Jarmo Holttisella on komea matala ääni, joka ei toki ole Caiaphaksen roolissa tärkeintä, mutta kyllähän se hahmolle kuuluu. Holttinen paitsi laulaa matalalta, myös näyttelee väkevästi ja tuo rooliinsa vastaansanomatonta arvovaltaa. Elli Sainion Annas on ihana, hoksottimet ovat nopeat ja kieli terävä, ja Annas on, tai ainakin uskoo olevansa, aina askeleen edellä. Sainio tekee roolinsa mainiolla energialla ja ottaa lavan hienosti haltuun. Juho Taskinen Simonina ja Atte Kaukolinna Peterinä tekevät varmat roolit Jesuksen seuraajina, joilla on molemmilla vaikutuksensa siihen, miten tarina etenee. Andreas Langegger Ramos on Heroden roolissa juuri niin kingi ja huoleton kuin kuuluukin, meno on rentoa ja railakasta.

Energisessä ja hienosti yhteen pelaavassa ensemblessä nähdään Kirsi Aalto, Ferdinand Blomqvist, Ilkka Esselström, Veera Koskinen, Silja Niemi, Ville Nikunen, Mari Nordström, Helmi Oja, Maria Repo, Henna Riekki ja Anniina Salo, joista osa hyppää parissa kohtauksessa myös papin rooliin. Huomasin jääväni katsomaan ainakin Blomqvistin, Koskisen, Nikusen ja Ojan esiintymistä useaan otteeseen, mutta myös ihailevani joukkokohtauksissa porukan työtä kokonaisuudessaan. He tuovat lavalle kohtauksesta riippuen niin intohimoisesti ja suurin suunnitelmin Jesusta seuraavan kansanjoukon, painostavan tunnelman keskellä hätäileviä, epätietoisia ihmisiä, väkivaltaa uhkuvia, ristiinnaulitsemista vaativia kansalaisia kuin lempeitä, ymmärtäväisiä ystäviä. Ensemblellä on iso rooli niin kohtausten kuin koko tarinan tunnelman luomisessa, ja tämä jengi osaa kyllä ilmentää tunnelmaa kuin tunnelmaa taitavasti. Tunteiden vuoristorataa ovat Jesuksen viimeiset päivät täynnä, ja sekä päärooleissa että ensemblessä tartutaan herkällä otteella siihen, mitä kohtauksissa tapahtuu ja mitä tapahtumat merkitsevät sekä hahmojen että laajemmin tarinan kohdalla. Osan lavalla nähtävistä esiintyjistä olen nähnyt näyttelemässä aiemminkin, suurempi osa oli uusia tuttavuuksia. Yhtä kaikki, jokaista oli ilo katsoa lavalla, sillä tekemisessä on katsomoon asti hehkuvaa paloa teatteriin ja vakuuttavaa taitoa kertoa tarinaa. Vaikka nyt ei tehdä musikaalia näyttelijöiden äidinkielellä, esiintyminen on varmaotteista ja luontevaa. Tästä erityisaplodit, ei ole mikään helppo juttu välittää kaikkea, mistä tarina kertoo, kun sen tekee ei-äidinkielellä.

Hatunnosto Samvais Tuotannolle niin ison teoksen ohjelmistoon ottamisesta kuin siitä, että sillä kierretään useammassa paikassa. Ja kyllä tällä kelpaakin kiertää, esitys näyttää ja kuulostaa hienolta, ja kertoo tarinansa varmaotteisesti ja vakuuttavasti. Tunnelmaltaan tämä tuotanto on tosi onnistunut, ja moni roolisuoritus tekee ison vaikutuksen. Versiointi on Superstarin hyvin tuntevalle ihanalla tavalla tuttu ja puhutteleva, mutta myös omannäköisensä ja rohkeasti lavalle tuotu uusiakin näkökulmia ottaen. Vaikka kaikki ratkaisut eivät ihan minulle toimineet, monessa kohdassa on nähty paikka toteuttaa oma tulkinta, ja se palkitaan. Ennen kaikkea esitys on tasapainossa – osa-alueet tukevat toisiaan ja toimivat sen eteen, että jokainen palanen on kohdallaan. Niin ne myös ovat, kokonaisuudessa näkyy musikaalin eteen ajatuksella tehty työ. Ja katsomossa tuosta työstä on helppo nauttia, kun musikaali rokkaa menemään komeasti ja koskettavasti.

Ansa @ Lahden Harrastajateatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Harrastajateatteri!

kuvat © Lahden Harrastajateatteri

Näin Lahden Harrastajateatterin Ansa-näytelmän 30.3.

Daniel Corbanin (Jari Kallio) vaimo on kadonnut, ja komisario (Petri Ryytty) tutkii jo asiaa. Yllättäen rouva Corban (Siiri Kakko) kuitenkin palaa kotiin. Mikä helpotus! Vaan kaikki ei sittenkään ole ihan kohdillaan... Daniel on vakuuttunut, että nainen ei ole hänen Elisabethinsa. Mutta miksi todisteet sitten viittaavat niin? Nainen tietää kaiken Corbanien häämatkasta ja osaa vastata kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle esitetään. Daniel on aivan äimän käkenä, kun hänen henkistä tasapainoaan epäillään ja mietitään, miten mies ei vaimoaan tunnista. Mutta kun nainen ei ole Elisabeth! Siitä Daniel on varma. Mitä oikein on meneillään?

Ranskalaisen Robert Thomasin kirjoittama Ansa-näytelmä on jo vuodelta 1960, ja varsin suosittu komediallinen mysteeri, jota on esitetty runsaasti. Onpa siitä tehty suomalainen elokuvaversiokin Markku Onttosen ohjaamana vuonna 1981. Meikältä tämä helmi on kuitenkin mennyt ohi, mutta nyt tie katsomoon ilokseni vei. On nimittäin varsin herkullinen, yllättävä, hauska ja oivaltava teksti! Ehdin epäilemään ties mitä ratkaisuja tarinan varrella, mutta en tosiaan osannut odottaa lopun käännettä. Olipas yllätys! Kaikenlaista pienen pientä vihjettä on rivien väliin ja näkyvillekin ripoteltu, vaan niistä pitäisi saada kiinnikin jos aikoisi oikean ratkaisun keksiä. Nyt ne kyllä menivät suurilta osin aivan ohi, tai sitten olin jo päättänyt oman kantani ja pysyin siinä, vaikka mikä olisi. Salapoliisiksi tarina tosiaan kannustaa, ja saa pohtimaan totuutta, juonitteluja ja rehellisyyttä jokaisen käänteen kohdalla. Jorma Kakko ja Siiri Kakko ovat ohjanneet sujuvan ja otteessaan pitävän, hauskan mysteerin. Jännitys ja huumori ovat moneen otteeseen käsinkosketeltavia, ja tekstin tyylilaji on hyvin hallussa. Välillä pidemmät kohtaukset menevät vähän jaaritteluksi, eli niissä ei aivan pysy fokus siihen, mikä kohtauksessa on tärkeintä. Pääosin intensiteetti kuitenkin säilyy mainiosti, ja tarinan mysteeri kantaa hienosti alusta loppuun. Pidin erityisesti siitä vaivattomuudesta, jolla mennään tilanteesta ja kohtauksesta toiseen, ja joka näkyy niin näyttelijäntyössä kuin esityksen rytmityksessä. Vaikka tämä on jännitysnäytelmä, niin ennen kaikkea esityksestä tuli hyvälle tuulelle ja katsomossa sai viihtyä. Lavastus on ohjaajien käsialaa, puvustuksesta vastaa työryhmä ja valosuunnittelun on tehnyt Ilkka Kivi. Näytelmä sijoittuu Corbanien vuoristomökkiin, jonka kotoisa ja mukava tunnelma luo oivallisen vastapainon vauhdikkaalle mysteerijuonelle. Hahmoille on loihdittu sekä heidän asemaansa ja ammattiinsa että persooniinsa sopivat asukokonaisuudet, ja näytelmän visuaalinen ilme tukee tarinaa.

Näyttelijät loihtivat roolihahmoistaan mainioita tyyppejä, joiden tarinoita epäilee ja uskoo ja taas epäilee. Esiintyjät tavoittavat näppärästi tekstin epämääräisyyden ja vakuuttavuuden, ja tasapainoilevat onnistuneesti sen välillä, mitä paljastetaan ja mikä pysyy salaisuutena. Jari Kallio on epätoivoiseen tilanteeseen joutuvana Danielina mainio, hänen näyttelijäntyössään on sujuvaa turhautuneisuutta ja lannistuneisuutta. Kallio tekee roolinsa hyvällä sykkeellä ja onnistuneesti hahmonsa tunnetiloja tulkiten. Siiri Kakko väitetyn Elisabeth Corbanin roolissa valloittaa, ilmeikäs ja nokkela näytteleminen tekee hahmosta veikeän ja viekkaan. Kakko taiteilee näppärästi lempeyden ja laskelmoidun välillä, ja rakentaa hahmolleen taitavasti kerroksia. Petri Ryytty on komisariona auktoriteettia omaava hahmo, jonka poliisintyö vaikuttaa menevän enemmän sen mukaan, mitä huvittaa tehdä, kuin sen ohjaamana, mitä todisteet näyttävät. Toisaalta komisariolla on varsin terävät hoksottimet, joten onkohan hänellä jokin suunnitelma..? Ryytyllä on rooliinsa oiva lähestymistapa, hänen lakoninen otteensa tekstin huumoriin toimii erinomaisesti. Antti Vinni pastorina on ensinäkemältä lämpöä ja rauhaa säteilevä uskonmies, mutta ensivaikutelma saattaa johtaa harhaan. Vinni tekee sujuvan roolityön ja onnistuu erityisesti tärkeiden yksityiskohtien tulkitsemisessa, hän nappaa tarinan käänteistä onnistuneesti kiinni. Kirsi Palomäki näyttelee rempseää taiteilijaa mainiolla energialla, hän ottaa lavan haltuun samalla hetkellä kun ensimmäistä kertaa yleisön eteen astuu. Marjut Tickin näyttelemä sairaanhoitajatar neiti Berton on luotettavan oloinen, asiansa osaava nainen, mutta jotain epäilyttävää sairaanhoitajassakin on. Tick tuo rooliinsa sekä määrätietoisuutta että hermostuneisuutta, joka sopii neiti Bertonin hahmolle hyvin, ja kuljettaa tarinaa monissa käänteissä. Tuulikki Kakko konstaapelin roolissa ilmestyy aina juuri oikealla hetkellä supattamaan komisariolle vihjeitä ja tietoja. Yhteistyö lavalla on toimivaa ja luontevaa, ja porukka kertoo monitasoisen ja -käänteisen tarinan näppärin ottein.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni Lahden Harrastajateatterin esitykseen, ja oikein mieluinen sellainen. Ansa-näytelmä on viihdyttävä jännäri, jossa varsin mielikuvitukselliset juonenkäänteet sekä hämmästyttävät että naurattavat. Rennolla otteella ja hyvällä energialla näytelty esitys vie mennessään, eikä tosiaan tullut aika pitkäksi tätä mysteeriä selvitellessä. Olen useamman kerran vielä näin päivää esityksen jälkeenkin mietiskellyt lopun käännettä, ja pohtinut, olisinko saattanut sen hoksata. Olisin tai en, joka tapauksessa viihdyin mainiosti katsomossa seuraten hahmojen mutkikasta matkaa kohti totuutta.

Huokausten laakso @ Lahden Lauantainäyttämö

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lauantainäyttämö!

kuvat © Pia Simonen

Näin Huokausten laakson 16.3.

1980-luvun alussa Evert (Heikki Hagman) lukee salaa kuolleen äitinsä päiväkirjoja ja yrittää selvittää perheensä salaisuuksia. Hänen veljensä Rupert (Olli Paakkanen) taas tahtoo pitää pikkuveljen erossa kaikesta siitä, mitä menneisyys kätkee. Pari vuosikymmentä aikaisemmin Pirjo (Kristiina Lanki) kohtaa tanssilavan liepeillä Pekan (Eerik Kuronen) ja he rakastuvat. Yhteinen elämä alkaa, mutta auvoisaa siitä ei tule. Vanhempiensa kuoltua sekä Evert että Rupert etsivät tapaa jatkaa eteenpäin, itsenäistyä ja päästä irti siitä, mikä tekee kipeää. Kaiken keskellä heillä on toisensa – mutta kestääkö verivala nuoruuden kuohut?

Olin parisen viikkoa sitten seuraamassa Huokausten laakson harjoituksia, ja nyt pääsinkin sitten katsomaan valmista kokonaisuutta reilu viikko ensi-illan jälkeen. Antti Raivion kirjoittaman näytelmän on Lauantainäyttämölle ohjannut Tapani Kalliomäki, joka on teatterille tehnyt jo useamman ohjaustyön. Huokausten laakso on jatko-osa Raivion ehkä tunnetuimmalle näytelmälle, Kallion perheen tarinan aloittavalle Skavabölen pojille, joka onkin Lauantainäyttämön edellinen tuotanto. En nähnyt tuota produktiota, mutta pari vuotta sitten Keski-Uudenmaan Teatterissa esitetyn versioinnin Skavasta näin, joten tarina oli minulle tuttu. Se ei kuitenkaan ole tarpeellista, sillä Huokausten laakso toimii oikein hyvin itsenäisenä teoksena. Moni Skavabölen pojissa käsitelty juttu, tilanne ja tapahtuma toistuu myös Huokausten laaksossa, vaikkakin eri näkökulmasta tai erilaisella lähestymistavalla, joten laajemman tarinan käännekohdat saa joko kuulla tai kerrata nytkin. Kalliomäen ohjauksessa monella aikatasolla liikkuvassa tarinassa pysyy punainen lanka selkeänä alusta loppuun, mutta sopivasti ilmassa on myös salaisuuksiksi jääneiden muistojen ja puhumattomuuden aiheuttamaa epäselvyyttä. Muistaminen ja se, mistä asioista on kerrottu ja mistä on vaiettu, ovat Huokausten laaksossa tärkeitä teemoja. Yhden perheen tarinaan mahtuu paljon sellaista, mistä on oltu hiljaa ja mitä ei ole käsitelty, ja kuten arvata saattaa, se nousee ennen pitkää pinnalle. Kalliomäki taitaa ohjaajana niin vakavan draaman kuin hersyvän huumorin, ja kaiken siltä väliltä. Erityisesti 1960- ja 1980-luvuille sijoittuvissa kohtauksissa jännitteet ja dynamiikka toimivat erinomaisesti, ja varsinkin näytelmän nykyhetki eli 80-luku jäi tarinasta vahvasti mieleen. Välillä aikakausien välillä hyppiminen on vähän kiireistä, kun aika lyhyet kohtaukset seuraavat toisiaan ja tapahtuma-aika vaihtuu jokaisessa. Pääosin rytmitys on kunnossa, ja aikakausien vaihtuminen selkeää ja sujuvaa. Vähän jäin miettimään, tarvittiinko jokaiseen vaihtoon taustalle projisoitavaa vuosilukua, sillä aikatason oppi aika nopeasti muutenkin erottamaan kontekstista.

Huokausten laaksossa on monta tosi vahvaa ja latautunutta kohtausta, joihin kiteytyy paljon. Vanhana traagisen ja dramaattisen rakastajana nämä hetket olivat tietenkin suosikkejani. Erityisesti katolla tapahtuva kohtaus, jossa Evert ja Rupert ovat kahdestaan ja syntyy pieni paini, on todella hieno. Tämän kohtauksen pääsin näkemään jo harjoituksissa, joissa se iski, mutta nyt valmiina hetki on vieläkin onnistuneempi. Myös moni kohtaus, joissa Rupert kohtaa auktoriteetin/jonkun, josta hän ei pidä, on mainio ja jännitteinen, ja tuo jännite taiten luotu. Menneillä aikatasoilla riittää myös jännitteisiä, vahvasti näyteltyjä kohtauksia, joissa mennään tunnetasolla syvälle. Vakuuttavaa tekemistä! Lavastus ja tarpeisto sidotaan sujuvasti lavan tapahtumiin, lavan keskellä olevasta puuarkusta tarinan kannalta oleellisiin tavaroihin, kuten pääkalloon ja avaamattomaksi aiottuun arkkuun. Lavastussuunnittelu on ohjaaja Kalliomäen käsialaa, puvustussuunnittelussa on ollut mukana myös työryhmä. Joni Kallion valosuunnittelu ja Joni Savolaisen ja Kalliomäen suunnittelemat projisoinnit täydentävät näyttämökuvan. Lavastusasetelma säilyy läpi esityksen samanlaisena, ullakkona, jonne on haudattu salaisuudet ja piilotetut tarinat. Näppärästi lavalla kuitenkin seikkaillaan niin tanssilavalla kuin useammassa asunnossa ja katollakin. Tässä auttavat taustalle projisoidut kuvat, jotka laajentavat näyttämöä ja "lavastavat" onnistuneesti kaikki tapahtumapaikat ja niiden tunnelmat. Projisointi toimii valosuunnittelun kanssa tosi hyvin, ja myös taitavasti kuvattujen kaitafilmien heijastaminen lavan taustalle tuo esitykseen paljon syvyyttä. Puvustuksessa eri vuosikymmenet tulevat mainiosti esiin, ja isolle hahmojoukolle on löytynyt paljon tyylikkäitä, hauskoja, yllättäviä ja onnistuneita asukokonaisuuksia.

Lavalla nähdään taitavasti ja varmasti näyttelevä seitsemäntoistahenkinen ensemble. Osa hahmoista on lavalla nuorena ja vanhempana versiona ja heitä esittää kaksi eri henkilöä, osaa hahmoista näyttelee koko ajan sama näyttelijä. Useammalla esiintyjällä on kaksi, kolme tai neljäkin eri roolia, ja vauhdikkaita vaihtoja moni sujuvasti suorittaa. Sivuhahmoista löytyy jos jonkinlaista mainiota tyyppiä, kuten Markku Pajalan näyttelemät järkkäri ja Osmo, Susanne Mastin esittämä Tamara sekä Jonna Wirénin tulkitsemat Rebecca ja Anneli. Isoimman roolin tekee Heikki Hagman perheensä salaisuuksia selvittävänä Evertinä. Hagmanin roolityössä on sekä syvyyttä että tiettyä sinisilmäisyyttä, onhan Evert vasta 17-vuotias. Hagman ei myöskään epäröi ammentaa isoista tunteista, vaan tuo kaiken Evertin läpi käymän lavalle aidosti. Hieno rooli, jossa on paljon yksityiskohtia ja oivallinen ymmärrys hahmon persoonasta, ajatuksista ja siitä, miten tarinan tapahtumat tähän vaikuttavat. Olli Paakkanen Rupertina tekee vakuuttavan roolin isoveljenä, joka haluaa pikkuveljensä parasta, mutta jolla on omia murheitakin setvittävänä. Paakkasella on näyttelemisessään tarkkanäköinen ote, hän tavoittaa vaivattomasti erilaiset tunnetilat ja loistaa erityisesti silloin, kun Rupert huolehtii pikkuveljestään ja pistää muille hahmoille vastaan. Pirjoa näyttelevä Kristiina Lanki kulkee hahmonsa tarinankaaren kauniisti ja koskettavasti, hän välittää onnistuneesti niin ilon ja ihastumisen lämmön kuin epätoivoisuuden ja surun sävyt. Eerik Kuronen Pekan roolissa rakentaa hahmostaan kokonaisen, monitasoisen kuvan, ja tuo roolityöhönsä inhimillisyyttä. Mieleen jäivät erityisesti myös Jarmo Keskevaari salaperäisen Taikurin roolista, Evertin tyttöystävää Mariaa näytellyt Kristina Kykkänen, Susanne Mast ja Kari Kitunen Anun ja Ossin rooleista sekä Mikael Norrin tulkinta nuoresta Ossista. Koko jengi pelaa yhteen äärimmäisen hienosti, ja vauhdikkaat joukkokoreografiat sekä aivan erityisesti kuorolauluna esitetty Natalia tekevät vaikutuksen. Treeneissä kuorolaulun paljastettiin aiheuttaneen hieman haasteita, vaan mistään sellaisesta ei näkynyt jälkeäkään. Melkoisen liikuttuneissa tunnelmissa lähdettiin kuorokohtauksen jälkeen väliajalle.

Lauantainäyttämön Huokausten laakso on erinomaista teatteria, teemojaan vahvasti käsittelevää ja sujuvasti näyteltyä. Tämä on ehkä aavistuksen vähemmän synkkä kuin Skavabölen pojat, mutta aivan yhtä painavaa asiaa ja rajua ihmissuhdekuvausta myös Huokausten laakso tarjoilee. Ajankuva, unenomaisuus ja tapa käsitellä menneisyyttä, nykyisyyttä ja niiden yhteyttä on näytelmässä puhutteleva, ja Lauantainäyttämön produktiossa teksti tuodaan lavalle onnistuneilla ratkaisuilla. Esitys pitää otteessaan ja vie matkalle Kallion perheen käänteisiin, eikä jätä kylmäksi. Iso osa tässä on näyttelijöillä, jotka puhaltavat roolihahmoihinsa aimo annoksen aitoutta ja vilpitöntä epätäydellisyyttä, rohkeutta, tahtoa ja toivoa. Veljeyttä, perhettä, rakkautta, pettymystä, kipua ja surua ilmentäessään ensemble antaa tunteille tilaa, ja tarttuu väkevällä otteella niin syvään draamaan kuin vastustamattomaan komediaan. Hieno tarina, hieno esitys.

Onnekkaat @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Onnekkaat-näytelmän 15.3.

Sanna (Nenna Tyni) kohtaa veljensä Mikan (Markus Järvenpää) viedessään kukkia äitinsä haudalle. Kauas toisistaan etääntyneet sisarukset ajautuvat kuin pakon edessä muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1980-90-lukujen Suomessa. Isä Markku (Mikko Jurkka) ja äiti Tuula (Lumikki Väinämö), silmälääkäri ja apteekkari, ovat luokkanousseet ja elävät nyt pikkuporvarillista unelmaa. Lapset näkevät vanhempiaan kun nämä kiirehtivät töihin ja töiden jälkeen järjestösitoumuksiinsa, kysyvät ohimennen miten koulussa menee ja antavat rahaa, kunhan sitä vain pyytää. Sannalla ja Mikalla on kaikki lelut ja pelit ja vehkeet, ja talosta löytyy valkoinen sohva ja komea kulissi kodiksi muutenkin. Mutta kulissi ei ole koti, eikä perhe harmoninen, vaikka ulkopuolelta kaikki näyttäisi täydelliseltä. Taloudelliseen varmuuteen ja hyvään asemaan päässeet vanhemmat puskevat lapsiaankin samalle tielle, järkevyyteen ja turvaan, pois unelmien ja intohimojen houkuttelevalta polulta. Jännitteet kasvavat, tunteet kuohuvat, perhesuhteet menevät niin solmuun ettei niitä saa enää samanlaisiksi setvittyä. Raha mahdollistaa paljon – mutta ei pelasta.

Tuomo Rämön kirjoittama ja ohjaama kantaesitysnäytelmä sai ensi-iltansa jo tammikuun lopulla, mutta vihdoin ehdin minäkin tämän perhetarinan pariin. Odotukset olivat suuret, eivätkä vähiten sen vuoksi, että aiemmista näkemistäni 80- ja 90-lukujen muistelunäytelmistä olen kovasti pitänyt. Nuo näytelmät, Veikko Nuutisen Pasi Was Here ja Anna Brotkinin ja Juho Mantereen Uuteen nousuun eivät toki millään tavalla liity Onnekkaisiin, mutta samoja piirteitä kaikissa on, aina useammalla aikatasolla operoinnista ja sen tutkimisesta, miten mennyt vaikuttaa nykyhetkeen, lähtien. Jokainen on silti aivan eri teoksensa, vaikka samoja tunteita olen kaikkien näiden teosten katsomossa kokenut. Ainakin alitajuisesti näytelmät myös keskustelevat toistensa kanssa kiinnostavasti. Ehkä kyse on siitä, että ne laajentavat tapaa käsitellä kuvaamiaan vuosikymmeniä, ja toisaalta osuvat kaikki myös samaan aikaan ja samoihin kysymyksiin, ajatuksiin ja teemoihin. Onnekkaat keskittyy ennen kaikkea perhesuhteisiin, lasten kasvutarinoihin, vanhempien tekojen vaikutuksiin ja menetyksiin. Rämön teksti on hieno ja tarkka, kaikissa yksityiskohdissaan ja nyansseissaan raastava, kipeä, hauska ja kauniskin. Kuten jo mainittu, minulla oli siis suuret odotukset tätä näytelmää kohtaan, eikä turhaan. On nimittäin sitten ihan just sellaista teatteria, josta eniten pidän – syvälle menevää, vahvasti tuntuvaa ja vaikeita asioita kaihtamatonta, inhimillistä ja vilpitöntä.

Rämö on kirjoittanut ja ohjannut näytelmän, jossa mennään terävästi perhe-elämään ja yhden perheen tarinaan kahden sisaruksen kautta. Erityisesti se, miten Onnekkaat taiteilee tunteiden ja tunnelmien välillä on hyvin vaikuttavaa, esitys pistää yleisön epämiellyttävien tunteiden keskelle, mutta tarjoaa vastapainoksi niin huumoria kuin vähemmän hyökkääviä ikäviä tunteita. Nostan esiin kaksi kohtausta, jotka itse koin vahvasti ja jotka ovat todella hienot. Ensimmäisessä perhe on ravintolassa, ja pointin todistaakseen isä Markku lähettää tarjoilijan hakemaan avattavaksi arvokkaan viinipullon toisensa jälkeen, kun edellinen ei kelpaa. Asema, sitä isä todistaa, ja sitä hän haluaa lastensakin tavoittelevan. On parempi olla se, joka viiniä tilaa, ei se, joka sitä pöytään kantaa. Tässä kohtauksessa tuntuu katsomossakin vaikealta, perheen lasten häpeä ja turhautuminen tuodaan esiin taitavasti ja kohtaukselle myös annetaan aikaa, eikä sitä lopeteta turhan aikaisin, vaikka se tuntuisi turvallisemmalta kuin pitkittää tilannetta "liian" pitkään, kuten nyt. Toinen kohtaus sijoittuu jouluun ja perheen kotiin. Paikalla on koko jo toisistaan erilleen ajautunut perhe sekä Sannan kumppani Myrsky (Tuomas Korkia-aho), ja tunnelma kaikkea muuta kuin jouluinen. Alkoholisoitunut Mika laukoo mielipiteitään suoraan, sairastunut äiti haluaa kuunnella Mambaa, vanhentunut isä selvittelee epätoivoisesti sotkussa olevia jouluvaloja ja muurin ympärilleen kasvattanut Sanna yrittää ymmärtää, miten tähän pisteeseen on päädytty, ja miten tästä eteenpäin voisi päästä. Jännitteet purkautuvat, tunteet kuohuvat, eikä kukaan säästy siltä. Joulukohtaus lienee suosikkini koko näytelmässä, se on niin täynnä tunnetta ja rivien väliin haudattuja latauksia, kysymyksiä ja kaikkea sitä, mitä perhe on käynyt läpi. En tiedä, onko helpompaa ohjata omaa tekstiään kuin muiden käsikirjoituksia, mutta ohjauksen perusteella Rämö on kyllä omassa tekstissään täysin sisällä ja näkee samaan aikaan sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat tarkalla silmällä.

Minna Välimäen lavastus ja pukusuunnittelu luovat ajankuvaa ja tuovat esiin sekä aikatasoja, hahmojen persoonia että tapahtumapaikkojen henkeä. On niin komeaa ja tyylikästä että, viimeisen päälle hienoa niin kotona kuin ravintoloissa. Perheen vanhempien asut henkivät elintasoa ja onnistumisia, lasten puvustuksessa näkyy sujuvasti ajan kuluminen ja lasten varttuminen aikuiseksi. On ehkä ohjauksellinen ratkaisu tämä, mutta kehuja sille, ettei aikatasolta toiselle mennessä kiirehditty takkeja pukiessa, vaan ne oli aikaa pistää rauhassa päälle, vaikka toiseen hetkeen jo ehdittiin hypätä. Lavastus luo tarinalle onnistuneet raamit ja myös syventää kerrontaa yksityiskohdilla ja rekvisiitalla. On kaikki eri ruokailuvälineet, taitellut lautasliinat ja säteilevät viinilasit, ja toisaalta leffakasetit, My Little Ponyt ja videopelit. Yhdessä Harri Peltosen erinomaisen valosuunnittelun kanssa lavastus luo näyttämölle vahvoja tunnelmia ja merkityksiä. Pidin varsinkin ravintolaprojisoinneista ja siitä, miten väreistä siirryttiin mustavalkoisempaan tunnelmaan. Myös eri tunnelmien valaisu on sopivan vahvaa, mutta ei turhan osoittelevaa, ja ihastelin lattian alta tulevaa valaistusta hautausmaakohtauksissa. Olipa hauska kurkistella lavan alle! Jukka Vierimaan äänisuunnittelu ja musiikki ovat tarkkoja ja hyvin kiinni siinä, mitä lavalla tapahtuu. Pidin etenkin kovalla soitetusta musiikista, sydämenlyönneistä ja painostavasta tunnelmasta. Anu Reijosen naamiointisuunnittelu tuo hahmoille identiteettiä, ja yksityiskohtia myös tarinankerrontaan.

Nenna Tyni ja Markus Järvenpää pelaavat kauniisti yhteen pikkusiskona ja isoveljenä, jotka tutkivat lapsuutensa tapahtumia ja miettivät, miten heistä tuli nämä aikuiset, jotka he nyt ovat. Tyni tekee Sannana vahvan, tarkkanäköisen ja hienosti latautuneen roolin. Siinä missä veli ajautuu hetki hetkeltä enemmän kaaokseen, tytär kasvattaa muurit ympärilleen ja sulkee ihmiset pois. Tyni näyttelee tosi kauniisti sen, miten Sanna kasvaessaan oppii paremmin ja paremmin toimimaan omassa perheessään tavalla, joka on hänelle itselleen edullinen ja mahdollisimman helppo. Milloin myötäillä, milloin pistää vastaan, milloin antaa periksi ja milloin piilottaa unelmansa, sen Sanna pian tietää ja neuvoo isoveljelleenkin. Tynin roolityössä on avoimuutta, joka päästää katsojan lähelle Sannaa, vaikka tämä muuten onkin sulkenut muut kauemmas. Hyvin vahva ja herkkä rooli, tosi onnistuneesti tasapainossa. Markus Järvenpää tekee yhtälailla koskettavan ja tarkan roolin Mikana. Vuosi vuodelta ahdistuneemmaksi kasvava poika etsii itseään ja unelmiaan samalla kun vanhemmat painostavat ja kyseenalaistavat, eikä tilaa mennä kohti haaveitaan ole. Järvenpää tuo roolityöhönsä upeasti nyansseja ja erityisesti sen, kuinka kovasti Mika yrittää pysyä kasassa ja pitää sekasorron loitolla. Epätoivo paistaa ilmeistä ja eleistä, koko olemuksesta, se miten koko ajan menee huonommin ja huonommin. Mutta on mukana myös ihania sisarusten välisiä hetkiä, kiusoittelua ja huumoria, lämpöä ja ymmärrystä, joka tuo Mikan tarinaan kaivattua keveyttä ja onnellisia hetkiä. Alkoholiongelmia on usein teatterissa käsitelty mukahauskalla huumorilla, mutta Onnekkaissa tähän erheeseen ei sorruta. Järvenpää näyttelee Mikan alkoholismin onnistuneesti, ei kärjistetysti tai koomisesti, vaan nimenomaan kipeästi ja surullisesti, yrityksenä hallita omia tunteita mutta lopulta hallitsemattomana kaaoksena.

Mikko Jurkka ja Lumikki Väinämö perheen vanhempien rooleissa tekevät oivallisesti rytmitetyt, kokonaiset ja toimivat roolit. Myös he pelaavat taitavasti yhteen rakentaessaan kuvaa pariskunnasta, joka on kokenut luokkanousun ja haluaa nyt kannustaa lapsensakin tavoittelemaan tätä uutta, turvallista elintasoa. Jurkka on Markun roolissa leppoisa, mutta kaavoihinsa kangistunut ja mielipiteissään jyrkkä mies, joka ei oikein ole perillä lastensa asioista vaikka kenties toisin kuvittelee. Jurkan roolityössä on varmuutta, joka mahdollistaa hienosti näyttelijäntyön nyanssit. Parhaimmillaan roolityö on silloin, kun Markku joutuu myöntämään, että sen enempää hän kuin rahakaan ei voi maailmalle mitään. Väinämö tekee Tuulan roolissa sujuvaa työtä, erityisesti hänen tapansa näyttää hahmon varmuudet ja epävarmuudet on toimiva. Väinämöllä on taito käsitellä draamaa syvällisesti ja tarkasti, ja lukea kohtauksia tosi näppärästi. Hän tarttuu näytelmän huumoriin nokkelasti ja ihmisenkokoisesti, ja Tuulan hahmolle onkin kirjoitettu mainioita (välillä synkän) humoristisia hetkiä. Tuomas Korkia-aho vetäisee varmoin ottein peräti yhdeksän roolia, joista isoimmat ovat Sannan kumppani Myrsky ja apteekkarin paikasta haaveileva proviisori. Etenkin tämä jälkimmäinen hahmo on varsin riemukas, ai että mitä komediaa ja tilannetajua! Ansaitut väliaplodit! Myrskynä Korkia-aho tekee onnistuneen ja hienosti rakennetun roolin kumppaninsa jännitteisten perhesuhteiden keskellä luovivana ulkopuolisena, joka yrittää olla neutraali ja sovitteleva, mutta samalla Sannan puolella. Tämä dynamiikka Myrskyn ja Sannan perheenjäsenten välillä on tosi kiinnostava, ja sitä olisin mielelläni katsonut vielä yhden tai kaksi kohtausta lisääkin. Myös viinipullon toisensa jälkeen hakevana, kohtuuttomien asiakkaiden edessä epätoivoisena tarjoilijana Korkia-aho välittää tunnetilaa vaivattomasti, ja tuo kaikissa muissakin rooleissaan lavalle sujuvaa niin komediallista kuin draamallista kerrontaa.

Huh sentään, olipa tämä hieno! Sanoinkin teatteriseuralaiselleni jo väliajalla, että tämä on sitä minun teatteriani, kun kaikki kärsivät ja tunnelma on ikävä. Onhan se totta, että pidän tarinoista, joissa on isoja (ja usein myös synkkiä) tunteita, syvälle meneviä kipupisteitä ja ongelmia, joita on hankala ratkaista. Tätä kaikkea Onnekkaat tarjoaa, ja tosi taitavasti. Synkkyyttä pelkän synkkyyden vuoksi ei tietenkään kannata tehdä, mutta perusteltu, onnistuneesti kirjoitettu ja pakottomasti näytelty painavuus on todella hienoa kokea teatterin keinoin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että teatterissa on hauskaa ja tulee hyvä mieli, se on arvokasta ja ihanaa, vaan kyllä huomaan vuosienkin päästä muistelevani eniten juuri tällaisia esityksiä kuin Onnekkaat – raskaita, inhimillisiä ja kipeitäkin. Mutta on Onnekkaissa toivoakin! Kuulostaa nyt ehkä tässä tekstissäni siltä, että meno on hirvittävän traagista, eikä niin suinkaan koko aikaa ole, vaan näytelmässä on paljon lempeyttäkin. Paitsi keveyttä huumorin ja oivasti ajoitettujen lämpimien hetkien muodossa, on Rämö kirjoittanut näytelmään myös tärkeän kipinän siitä, että uuden mahdollisuuden voi antaa ja saada, ja että anteeksi voi myös antaa ja saada. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta siihen ei tarvitse jäädä liian tiukasti kiinni. Huominen voi aina olla parempi.

Disco Pigs @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Janne Vasama

Näin Disco Pigs-näytelmän 7.3.

Nasu (Vilma Kinnunen) ja Possu (Miikka Wallin) ovat olleet ystäviä vauvasta saakka, syntyneet samassa sairaalassa lähes samalla hetkellä, ja siitä lähtien tuijottaneet toistensa sieluun. Naapureina asuvat nuoret täyttävät nyt seitsemäntoista, lähestyvät aikuisuutta, kokevat kuohuja ja mullistuksia. Mutta heidän maailmassaan, omassa kuplassaan, ovat vain he kaksi. Possu on kuningas, Nasu on kuningatar, eikä muilla ole väliä. He tuhoavat Bay Cityn, tekevät mitä haluavat, eivät kuuntele ketään. Mutta kun Possun väkivaltaisuus ja holtittomuus ottaa aina vain uusia kierroksia, ja Nasu haaveilee toisenlaisesta elämästä, katsoo merta ja kaihoaa jotain erilaista, alkaa syvälle juurtunut ystävyys horjua. Kestääkö symbioottisena tähän saakka säilynyt suhde sen, vai räjähtääkö yritys johonkin uuteen täysin käsiin?

Irlantilaisen Enda Walshin kirjoittama Disco Pigs-näytelmä on jo vuodelta 1996, mutta nuoruuden kuvauksessaan ja syvien tunteiden äärelle menemisessään teksti on kiinni myös tässä ajassa, ja toisaalta ajaton. Näytelmän on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka alkuperäistä käännöstä on Lauri Maijalan näppärästi rytmitetyssä ohjauksessa sovitettu Lahteen ja 2020-luvulle. Raju kahden hengen näytelmä on suorapuheinen, herkkä ja kiivas, vimmaisuudessaan ja vauhdissaan hengästyttävä. Ystävyyden, eron, rakkauden, uskallisuuden ja kasvamisen teemoja tarkkanäköisesti ja kipeästi käsittelevä teksti on parhaimmillaan silloin, kun se on rehellisimmillään. Kun Possu ja Nasu pysähtyvät oikeiden tunteiden, syvältä kumpuavien tunnustusten ja isojen kysymysten äärelle, tavoittaa esitys jotain todella aitoa ja lujasti iskevää. Nämä hetket Maijalan ohjaus myös tunnistaa, ja malttaa antaa niille tilaa kaaoksen ja kiivauden keskellä. Sillä sitä on myös tarjolla, aivan runsaastikin, Kinnunen ja Wallin pääsevät lavalla kyllä revittelemään oikein kunnolla ja meininkiä riittää. Maijalan ohjaus pitää esityksen tasapainossa, mutta turhaan mitään rajoittamatta. Teksti on ajoittain tosi tiivistä, ja välillä rönsyilee moneen suuntaan, eikä tätä voisi lavalle kovin sliipattuna tuodakaan, sitä eivät näytelmän hahmot sallisi. Disco Pigs on siitä hieno näytelmä, että lavalla kaikki tapahtuu tarinan päähenkilöiden ehdoilla ja heidän vaikutuksestaan. Possu ja Nasu ovat omassa maailmassaan kahdestaan, haistattelevat kaikelle ja kaikille muulle, vanhemmilleenkin, eivätkä uhraa ajatustakaan millekään mitä heidän kuplansa ulkopuolella tapahtuu. Kun tämä kupla poksahtaa, kun ulkomaailma työntyy väkisin lähemmäs, kun ei enää voi elää omassa sadussaan, näytelmä nousee uudelle tasolle. Viimeiset noin kaksikymmentä minuuttia pitävät otteessaan erityisen tiukasti, vaikka jännitettä luodaan taidokkaasti alusta saakka. Jos jostain pitää kiinni liian kovaa, murtuuko se? Vai repäisee itsensä irti, kauas, eikä koskaan palaa? Tätä kysymystä, itsenäistymistä, aikuistumista ja itsensä etsimistä, Disco Pigs terävästi tarkastelee.

Visuaalisesti esitys on oikein toimiva, fokus on sopivasti näyttelijäntyössä ja Maijalan lavastukselliset ja tarpeistolliset ratkaisut sekä puvustus (työryhmä Laura Mykrän johdolla) tukevat tarinankerrontaa ja hahmojen rakentumista sujuvasti. Puvustus sopii molemmille hahmoille tosi hyvin, heillä on selvästi oma tyylinsä ja yksityiskohtia riittää. Discopalatsissa molemmat ovat kuin suoraan sadusta, kuten tarinan siihen hetkeen sopiikin. Pidin kovasti kaikista näyttämökuvista, siitä miten Possun ja Nasun maailma lavalle luodaan ja millaisia heidän kantapaikkansa Bay Cityssä ovat. Jyri Suomisen valosuunnittelu on erinomaista ja olennainen osa teoksen dramaturgiaa. Eritoten discopallolla ja lattialla liikkuvilla valoilla tuodaan tarinaan paljon syvyyttä ja tarinallisesti merkityksellisiä sävyjä. Huvisaaristo-kohtaus tuhansine tähtineen on aivan upea. Tatu Virtamon äänisuunnittelussa on monia oivallisia hetkiä, ja sikajuhlakohtauksissa äänen ja valon iskut ovat tarkasti ja tehokkaasti kohdillaan. Taustalle pariin otteeseen projisoituja sikavideoita en ihan saanut kokonaisuuteen liitettyä, ne tuntuvat irrallisilta ja vievät huomiota tarinalta. Äänitehosteensa kautta videot toki liitetään yhteen lopun käänteistä ja Possun point of no returniin, mutta yhteys jää aika ohueksi. Muuten projisoinnit toimivat, ja videon käyttö sopii pariin kohtaukseen mainiosti.

Vilma Kinnunen ja Miikka Wallin pelaavat yhteen äärimmäisen hienosti, heidän käsissään Nasun ja Possun suhde kaikkine nyansseineen tulee lavalle uskottavasti ja vaivattomasti. Kahden kuin kohtalon vaikutuksesta yhteen päätyneen nuoren maailma on heidän itsensä muovaama, ja läheinen suhde liiankin toisistaan riippuvainen. Kinnunen ja Wallin tekevät roolityönsä tosi fiksusti ja tarkkanäköisesti, heittäytyvät Bay Cityn kaduille ja kujille sydän auki ja tuovat näkyväksi Possun ja Nasun syvimmätkin tunteet. Kaksikon näyttelijäntyö täyttää pienen näyttämön ääriään myöten, kiivaiden nuorten hektinen energia yltää katsomoon ja ravistelee. Molemmat tavoittavat roolitöissään hahmojensa yksityiskohdat ja pinnan alle haudatut totuudet, haavoittuvuuden ja epävarmuuden. Wallin on Possun roolissa räjähtävä ja kylmäävä, hienosti kiinni sekä Possun ehdottomuudessa että niissä hetkissä, kun Possun varmuus järkkyy. Nuorukainen puhkuu näyttämisenhalua ja itsevarmuutta, tietää olevansa kingi eikä pelkää nousta ketään vastaan. Mutta sitten on Nasu, joka saa Possun tunteet sekaisin, josta Possu aina haluaa pitää kiinni, jota Possu ei koskaan päästä lähtemään. Wallin tekee tosi hienon ja monitasoisen roolin, avaa Possun lavalle kaikkine kerroksineen ja antaa tilan kaikille tämän kokemuksille. Kinnusen roolityö Nasuna on myös monitasoinen ja tosi hieno, hän näyttelee herkällä otteella Nasun pikkuhiljaisen, alati kasvavan kaipuun johonkin muuhun. Samalla Nasua riipii rakkaus Possuun, kaiken vanhan tuttuus ja ystävyyden tuoma turva. Kinnusen tapa tulkita Nasun tunteita ja läpi käymiä ajatuksia päästää katsojan tosi lähelle hahmoa, hän rakentaa roolityönsä avoimesti ja suorasti. Pidin varsinkin siitä, miten Kinnunen näyttelee Nasun niissä hetkissä, joissa tämä tavallaan haastaa, tai ainakin hieman verbaalisesti tönii Possua, kuten rakkauden väristä kysyessään tai saatuaan baarissa turpaansa. Intensiivistä ja vilpitöntä näyttelemistä alusta loppuun molemmilta, hurjaa ja herkkää. Vau!

Puhutteleva ja koskettava esityskokemus, tykkäsin! Mainitaan vielä ainakin musiikki, joka on just eikä melkein erinomaisesti valittu, ja eritoten alun Total Eclipse of the Heart Kinnusen ja Wallinin esittämänä on hieno. En tiedä, pitääkö Disco Pigsin kohdalla mainita kiroilu, mutta mainitaan nyt kuitenkin, kun sitä reippaasti on. Vittua tosiaan viljellään joka väliin, mutta se solahtaa kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Toki meikä ei kiroilusta niin välitä, mutta koska teksti onnistuu keräämään ylenmääräisellä kiroilulla tehoa eikä menettämään sitä, eivät voimasanat aiheuttaneet minussa nyrpistelyä. Ja siis hahmojen suuhunhan se sopii täydellisesti! En ehkä saanut Disco Pigsiltä ihan sitä, mitä etukäteen odotin, vaan se ei haittaa, sillä sain tältä näytelmältä paljon. Teos on hyvin vaikuttava ja väkevä, suora tavalla jota ei aina teatterissa näe, ja raju olematta turhaan ylitsevuotavan raastava tai synkkä. Tragikomediaksi tätä kutsutaan, mutta nauru jäi ehkä tragedian jalkoihin vähän. Huumoria kyllä on, ja tosi toimivaa sellaista, suorapuheista kuten teksti muutenkin. Silti tässä on sellaista riipivää nuoruuden kipuilua, isoja vaikeita päätöksiä ja surullista ehdottomuutta ja irti päästämisen vaikeutta, joka ehkä nostaa tragedian vallitsevaksi tunnelmaksi. Kuitenkin pieniä valonkipinöitä on siellä täällä, kevyitä hetkiä, toivoa seesteisemmästä hetkestä. Tyynempi huominen. Onko se mahdollinen? Mikä on sen hinta?

Se saattaa olla ihminen @ Ryhmäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmis!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Se saattaa olla ihminen-näytelmän 28.2.

Kirjailija Elli (Laura Rämä) on pudonnut ystävänsä Sonjan hautajaisissa tämän avonaiseen hautaan, suoraan arkun päälle. Takki savessa, käsi veressä hän nyt odottaa päivystyksessä, että pääsee lääkärin tarkastettavaksi. Mukana on Sonjan veli Sami (Anssi Niemi), hänkin Ellin ystävä. Kesken kaiken Elli näkee meren ja kaiken mitä se kantaa mukanaan, tuntee alitajuntansa kiskovan häntä kohti jotain vielä tuntematonta, tietää mistä hänen uusi romaaninsa alkaa. Kirjoittaminen vie Ellin sulkemisuhan alla olevaan sairaalaan, psykiatri Mauri Nastolan (Robin Svartström) työhuoneeseen ja lannistuneeseen mieleen. Teksti herättää eloon Marian (Annimaria Fabritius), merestä löytyneen naisen, joka ei muista mitään. Triangelin kilahduksella paikalle saapuu kerta toisensa jälkeen Jauhonen (Fabritius), josta Elli ei ota selvää. Kirja vie Ellin mukanaan, fiktio sekoittuu omiin muistoihin ja ajatuksiin, sivuille eksyy totta ja todellisuuteen tarinoita. Kumma syyllisyys painaa, historia, oma ja maailman, kolkuttaa mielessä. Suru purkautuu näppäimistölle, romaani kannattelee. Mutta voiko fiktioon paeta lopullisesti, vai täytyykö todellisuus kohdata?

Marjo Niemen kirjoittaman näytelmän on Ryhmikseen ohjannut Anna Jaanisoo, ja tämä monitasoinen, unenomainen, monimutkainen, hauska ja herkkä teksti nousee näyttämölle tosi hienosti. Se saattaa olla ihminen seikkailee todellisen elämän ja kirjailijan mielikuvituksen välillä, laittaa faktan ja fiktion limittäin, eikä päästä katsojaa turhan helpolla. Mikään ylivoimaisen hankala seurattava tämä tarina ei ole, ja kärryillä pysyy, mutta hieman vaivaa on nähtävä jotta saa kiinni rivien välissä annetuista viesteistä ja asioiden yhteyksistä toisiinsa. Haastavuus ja rakenteen ratkaisut kuitenkin ovat perusteltuja ja tuovat näytelmään pelkästään hyvää, ja tietenkin tekevät tästä näytelmästä juuri niin onnistuneen kuin se on. Rakastin sitä, miten Ellin mielikuvitus ja hänen kirjoittamansa tarina saa lavalla tilaa, ihan konkreettisesti, ja kuinka kirjailijan luomat hahmot keskustelevat ja väittelevät itseään kirjoittavan kirjailijan kanssa. Itsekin pöytälaatikkotarinoita rustailleena pystyin jollain tasolla samaistumaan luovaan työhön ja henkilöhahmojen itsepäisyyteen, ja on muutenkin mielenkiintoinen ja ihana valinta antaa fiktiolle näin iso rooli kokonaisuudessa. Ellille hänen luomansa tarina ja hahmot ovat kaikennieleviä, tekeillä oleva romaani pitää hänet otteessaan niin tiukasti että oikea elämä, arkimaailma, ystävät ja tavalliset asiat jäävät sivuun ja taustalle. Kun päänsisäinen maailma kutsuu, ei ystävän surua tai omaa menneisyyttä ehdi käsittelemään. Pidin tekstissä kovasti varsinkin siitä, miten se keskittyy Ellin tarinaan hyvällä rytmillä ja intensiteetillä, valiten onnistuneesti mitä näyttää ja mitä jättää pois. Sivuhahmot saavat kasvaa sen verran kuin tarvitsee, mutta fokus on koko ajan Ellissä ja hänen kokemuksissaan, joka toimii tässä tarinassa erinomaisesti. Näytelmässä on paljon teemoja yksilötasolta maailmanhistoriaan ja sen käänteisiin saakka, joten tiukka rajaus yhden hahmon kokemuksiin on hyvin tarpeellinen. Minua jäi kyllä kiinnostamaan varsinkin Samin tarina, jota nyt kerrottiin hänen surunsa, tuskansa ja alamäkensä selvästi näyttäen, mutta siihen sen tarkemmin menemättä. Näytelmän monet teemat itsessään jäävät välillä melko pintapuolisiksi, mutta minua se ei pahemmin häirinnyt. Ne tulevat esiin, jättävät ajatuksiin jäljen, ja nousevat vielä myöhemmin mietityttämään ja pohdituttamaan. Kaikkea ei tarvitsekaan esityksen aikana katsojalle antaa, vaan aivotyötä voi jättää myös kotimatkalle ja senkin jälkeen. Sen tämä esitys todella tekee.

Jaanisoon ohjaus on hienovireistä ja vilpitöntä, onnistuneesti viipyilevää ja hieman todellisuudesta irrallaan, mutta tarvittaessa myös tosi terävää ja napakkaa. Ilahduin ratkaisusta asettaa näyttelijät valmistautumaan esitykseen yleisön edessä, teippaamaan mikkejä, pukemaan roolivaatteita ja asettelemaan tavaroita ennen näytelmän maailmaan hyppäämistä. Lavan ja yleisön välinen "kuoppa", jossa näyttelijät pukevat roolihahmot päälleen, on myös esityksen äänimaailman sydän. Livenä soitettu musiikki ja monilla välineillä kopsutellut, naputellut ja puhallellut äänitehosteet ovat mainio tapa tehdä näkyväksi äänisuunnittelu, joka on oleellinen osa esitystä, mutta usein piilossa. Nyt äänet syntyvät katsojien silmien edessä, taitavilla ja oivaltavilla tavoilla. K Rasilan lavastussuunnittelu on tyylikästä ja antaa tarinalle toimivat raamit. Nastolan työhuonetta, puista venettä, olisi tehnyt mieli päästä tukiskelemaan lähemmin, mitä aarteita sieltä löytyisikään! Ville Mäkelän valosuunnittelu on saumattomasti yhteistyössä lavastuksen kanssa, ja ylipäätään tosi hienoa ja tarkkaa. Varsinkin suorakaiteena seiniä pitkin siirtyvä valo jäi mieleen. Hilla Ruuskan pukusuunnittelu on tyylikästä sekin, ja onnistuneesti yksityiskohtaista ja hahmoille sopivaa. Pidin etenkin Jauhosen ja Marian asuista, sekä siitä, että Samin hautajaispuvun hihassa on pikkuisen savea, onhan hän auttanut yltä päältä mudassa olevan Ellin ylös haudasta. Visuaalisen ilmeen värivalinnat ansaitsevat erityismaininnan, kaikki näyttämökuvat ovat tosi hienoja ja välittävät tarinaa sujuvasti.

Elliä näyttelevä Laura Rämä sujahtaa hahmoonsa niin sujuvasti, että jokainen nyanssi ja vivahde tulee näyttelijäntyöstä vahvasti läpi. Rämän tapa tehdä roolia on vaivaton ja yksityiskohtainen, hän tuo lavalle kaiken mitä Elli käy läpi eikä piilottele mitään. Elli on ristiriitainen ihminen, ristiriitaisessa tilanteessa, eksyksissä mutta vahvasti kohti päämääräänsä menossa. Kaunokirjalliseen työhön uppoava nainen kamppailee menneisyytensä, ystävänsä menettämisen, luokkanousunsa aiheuttamien tunnontuskien ja kysymysten sekä minäkäsityksensä keskellä. Rämän roolityö on tarkkanäköinen ja herkällä korvalla hahmoa kuunteleva, hän on roolissaan erinomainen ja näyttelemistä on ilo katsoa. Anssi Niemi kuljettaa Samin tarinaa onnistuneesti ja tuo roolihahmoon taitavasti paljon syvyyttä, vaikka tämä ei valtavia aikoja lavalla olekaan. Kirjoitinkin jo ylempänä, että Samin tarina jäi enemmänkin kiinnostamaan, ja siihen on myös syynsä. Rikkaat poikarukat, joilla on vaikeaa, ovat varsinkin kirjallisuudessa jo monet meikäläisen suosikkihahmoja, mutta tätä hahmotyyppiä en ole lavalla nähnyt ainakaan kovin montaa kertaa, jos koskaan. Mutta nyt olen, ja kyllähän siskonsa menettämisen aiheuttaman surun ja ahdistuksen kanssa kamppaileva, lohdutusta kaipaava Sami on hyvin koskettava hahmo. Niemi myös näyttelee Samin tunteet ja hädän tosi hienosti ja aidosti, teki mieli itse hypätä lavalle häntä halaamaan kun Elli käänsi selkänsä ja rupesi tietokonetta naputtamaan. Samin ja Ellin välisissä kohtauksissa näkyy hienosti hahmojen välinen historia, se, että heidän ystävyytensä on sen verran syvällä ja pitkäaikaista, että toiselle voi tiuskia ja korottaa ääntään, eikä se ole maailmanloppu. Kaikesta pääsee yli, vaikka olisi vaikeaakin, mutta ihan miten tahansa ei toista silti ehkä kannattaisi kohdella. Rämä ja Niemi näyttelevät hahmojensa dynamiikan näppärästi, ja oli tosi kiva nähdä tarinassa nimenomaan ystävyyssuhde, ei romanttista suhdetta.

Robin Svartström on psykiatri Mauri Nastolan roolissa äärettömän ihana, miten veikeää, monitasoista ja hienosti rakennettua näyttelijäntyötä! Jos Rämä sujahtaa rooliinsa sujuvasti, niin tekee ehdottomasti myös Svartström. Jokainen yksityiskohta, ilme, ele, liike ja äänensävy on enemmän kuin kohdillaan, eikä Svartströmin roolityötä voi kuin ihailla. Hän tavoittaa niin komedian, tragedian, näiden yhdistelmän kuin kaikkien muidenkin lavalla vilahtavien tyylilajien nyanssit, ja välittää vaivatta sekä Maurin persoonan, tämän läpi käymät tunteet ja ajatukset kuin senkin, että Mauri on Ellin luoma fiktiivinen hahmo. Erityispisteet runojen lukemisesta, valloittavia hetkiä. Annimaria Fabritius tekee kaksoisroolin Mariana ja Jauhosena, ja eläytyy mainiolla otteella niin merestä löytyneen, tuntemattoman ja unohduksen sumussa elävän naisen kuin jämäkän, veneiden korjaamiseen intohimolla suhtautuvan poliisin rooliin. Fabritius on lavalla hyvin läsnä ja nappaa tarkasti kiinni tunnelman muutoksista ja hahmojen tekemistä päätöksistä ja päätelmistä. Erityisesti viimeinen kohtaus, jossa Maria nähdään, on Fabritiukselta hienosti ja kiinnostavasti, sopivan salaperäisesti näytelty. Minna Suuronen näyttelee kolme roolia, lakonisen päivystyslääkärin, Ellin äidin Teijan ja Samin äidin Katariinan osat. Suurosella on kaikkiin rooleihinsa toimiva ote, ja varsinkin Teijana hän jää mieleen. Näyttelijäntyö on monitasoista ja monipuolista, hahmosta riippuen komediallista, koskettavaa, väkevää ja hieman omassa maailmassaan olevaa. Koko viiden näyttelijän porukka sekä näyttelee mainiosti ja pelaa vaivattomasti yhteen, että soittaa ja luo teoksen äänimaisemaa sujuvin ottein.

Se saattaa olla ihminen – pidän muuten tosi paljon sekä esityksen nimestä että varsinkin siitä, mistä se tulee ja että juuri tämä lause on valittu näytelmälle nimeksi – oli minulle vähän yllättäväkin hitti. En etukäteen ihan tiennyt, millaista tarinaa tai hahmoja odottaa, mutta niinhän se on parasta teatteriin mennäkin, puhtaalta pöydältä. Tämän näytelmän kohdalla niin teksti, tarina, hahmot kuin esityksen toteutustapa osoittautuivat juuri sellaiseksi kokonaisuudeksi, joka todella puhutteli ja iski. Pidin monista ratkaisuista kovasti, sain nauttia vahvasta ja luontevasta näyttelijäntyöstä, ja upota kiehtovaan toden ja fiktion verkkoon. Näytelmä on myös todella hyvä tragikomedia, se sopii tyylilajiinsa erinomaisesti ja on sekä traagisuudessaan että koomisuudessaan inhimillinen. Se saattaa olla ihminen ei ole rakenteensa ja tarinankerronnan tavan puolesta helpointa näkemääni teatteria, mutta vaikka katsomossa välillä ohjautuu epämukavuusalueelle ja saa laittaa aivot hyrräämään, että saa kiinni kaikista nyansseista, on näytelmän katsominen palkitsevaa ja siitä saa irti paljon.