Liisa Ihmemaassa @ Turun Kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kesäteatteri!

kuvat © Frans Rinne

Näin Liisa Ihmemaassa-musiikkinäytelmän 18.6.

Liisan (Anna-Sofia Tuominen) pikkusiskon nimeämisjuhlassa ovat perhe ja suku koolla, eikä Liisa yhtään haluaisi viettää heidän kanssaan aikaa, vaan piirtää piirrosvihkoonsa ja haaveilla mielikuvituksellisesta maailmasta ja sen tyypeistä. Mutta ei, vanhemmat (Miia Wakonen ja Marc Gassot) haluavat Liisankin juhlimaan Hertta-vauvaa ja kohdistamaan tähän kaiken huomionsa. Ihan kuin Liisa olisi täysin unohtunut! Sosiaalisia velvollisuuksia väistellessään Liisa törmää Kaniin (Joonatan Perälä), joka kertoo juuri Liisaa etsineensäkin. Puhuvaa jäniseläintä seuratessaan Liisa päätyy kaninkolon kautta Ihmemaahan, jonka värikäs ja vieras satumaailma on vaarassa. Ja Liisan sitten pitäisi Ihmemaa asukkaineen pelastaa! Mitä ihmettä?

Klassikkotarinan vauhdikas, valloittava ja vallaton sovitus tuo Vartiovuoren näyttämölle vinkeän satumaailman. Ohjaaja Kimmo Virtanen on vastuussa myös dramatisoinnista ja sanoituksista, musiikin on säveltänyt Kari Mäkiranta. Virtanen on sovittanut Lewis Carollin vuodelta 1865 olevan tarinan toimivalla otteella, pidin monesta ratkaisusta kovasti ja ilahduin varsinkin siitä, miten Virtanen käsittelee ja hyödyntää tarinan teemoja. Kokonaisuus on eheä ja onnistunut, tarinassa hyvä rytmi ja energia alusta loppuun. Neljättä seinää rikotaan muutaman kerran, se sai innostumaan paitsi lapsiyleisön, myös hieman vanhemmatkin katsojat. Turun Kesäteatterissa ollaan tuttuun tapaan koko perheen teatterin äärellä, ja Liisa Ihmemaassa on sellaista parhaimmillaan. Virtasen ohjaus ottaa huomioon koko yleisön iästä riippumatta, ja iloa ja riemua sekä pohdiskeltavaa löytyy tarinasta kaikenlaisille katsojille. Tarinaan sisältyy paitsi seikkailua, myös tärkeitä opetuksia ja teemoja, mutta missään vaiheessa sävy ei mene opettavaiseksi tai osoittelevaksi, vaan antaa katsojan itse hoksata, millaisen sanoman esitys sisältää. Ohjaus tarttuu mainiosti myös tekstin ja hahmojen huumoriin, ja syleilee muutenkin hullunkurisen maailman henkeä lämmöllä. Kari Mäkirannan säveltämissä kappaleissa on sekä reipasta menoa että herkkiä balladeita, ja Virtasen sanoitukset osuvat tarinaan oivallisesti. Musiikki kuljettaa tarinaa, ja kappaleissa on niin leikkisyyttä, vahvoja tunteita kuin Ihmemaan tunnelmaan sopivaa satumaisuutta. Osan biiseistä pääsee muuten kuuntelemaan teatterin sivuilta, ja lisääkin on ilmeisesti tulossa. Mahtavaa! Käsiohjelmasta biisilista on tosin jäänyt uupumaan, siitä pieni miinus. Venla Viisasen koreografiat ovat tarkkoja ja energisiä, musiikin tunnelmiin tarttuvia ja kerrontaa syventäviä.

Marjo Haapasalo on tehnyt sekä lavastus- että pukusuunnittelun, kampaus- ja maskeeraussuunnittelun takana on Alisa Oksanen. Eläinpäähineet on suunnitellut ja toteuttanut Pia Kalenius, jonka käsialaa ovat myös tarpeisto ja nukketeatterielementit. Näyttämökuva on aivan valloittava, värikästä ja mielikuvituksellista lavastusta riittää ja itsekin tekisi mieli päästä Ihmemaahan seikkailemaan. Mielikuvitusta on myös puvustuksen ja naamioinnin suhteen käytetty, ja visuaalisuuden tyylivalinnat, leikkisyys, satumaisuus ja oivallukset ovat ihastuttavia. Nukketeatterimainen lähestysmiskulma esimerkiksi Irvikissaan on erinomainen, ja tavoittaa tämän satuhahmon olemuksen veikeästi. Pidin kovasti ihmismaailman ajankuvasta ja vaateparsista, Liisan hansikkaista ja nimeämisjuhlien vieraiden hatuista, sekä Ihmemaan asukkaiden värikkäistä asukokonaisuuksista. Erityisesti Hatuntekijän asun kaikki yksityiskohdat ja hänen kaapistaan löytyvät monenlaiset hatut, Kanin mainio look ja riemastuttava Toukka jäivät myös mieleen.

Anna-Sofia Tuominen tekee Liisan roolissa kauniin, valovoimaisen roolityön, jossa Liisan persoona, ajatukset ja tunteet pääsevät hienolla tavalla näkyviin. Tuominen tuo hahmoonsa asennetta, nuoren ihmisen ehdottomuutta ja uteliaisuutta sekä taitavasti monitasoista otetta kaikkeen siihen, mitä Liisa Ihmemaassa kohtaa ja miten se liittyy hänen elämäänsä noin muutenkin. Mainiosti Tuominen käsittelee myös musiikkia, hän laulaa upeasti ja pysyy musiikkikohtauksissa vahvasti kiinni tarinassa. Helmi-Leena Nummela on Herttakuningattaren roolissa hurmaavasti itserakas ja valtaansa tottunut pelottelija, joka huutelee päitä poikki ja vääntää säännöt mielensä mukaan. Nummelan roolityössä on mainiota kärsimättömyyden ja mullekaikkiheti-asenteen tuntua, Herttakuningatar tietää mitä haluaa ja osaa sitä myös vaatia. Nummela tekee valloittavan roolin, hän on perillä hahmonsa oikuista ja ajatuksista ja osaa nähdä myös niiden taakse. Marc Gassot on Hatuntekijänä vauhdikas, sydämellinen tyyppi, joka hurmaa yleisön fyysisellä komedialla ja vilpittömällä läsnäolollaan. Gassot on akrobaattisessa ilmaisussaan ja roolityön tarkkanäköisyydessään erinomaisessa vireessä, ja erityisesti yhteys yleisön kanssa tekee vaikutuksen. Joonatan Perälä näyttelee kiireistä Kania oivallisella otteella. Kani on sanavalmis ja monessa mukana, ja Perälä taipuu ilmaisemaan jos jonkinlaista tunnetta ja tunnelmaa. Jarkko Kallionpää tekee varmaotteista ja ilmeikästä työtä niin Herttajätkän kuin Toukan roolissa, ja Miia Wakosen Herttuattaren vinkeät sananlaskut viihdyttävät. Mainitaan vielä Eedi Roisko ja Ilona Petäjä Tittelityyn ja Tittelitomin rooleissa, heillä on kaksosenergia hallussa. Myös Helmi Henell ja  Vilja Aavikko pelaavat onnistuneesti yhteen Herttakuningattaren käskyjä parhaansa mukaan toteuttavina Patakymppinä ja Ruutuseiskana. Koko lavalla nähtävä joukko heittäytyy satumaailmaan hyvällä meiningillä, ja joukkokohtaukset ovatkin yksiä esityksen riemukkaimmista hetkistä.

Tämä taitaa olla Vartsikalla tähän mennessä näkemistäni jutuista suosikkini, Ihmemaa vei mukanaan ja jätti jälkeensä kuplivan iloisen, sopivasti yllättyneen ja satumaisen seikkailullisen fiiliksen. Lavalla on värikäs maailma, isoja persoonia ja hurjia sekä hurjan hauskoja käänteitä. Tärkeitä opetuksia myös, mutta ei osoitellen vaan sujuvasti osana tarinaa. Hauskaa, energistä, tarkkaa, nokkelaa ja suloista teatteria, ja aivan upeita roolitöitä! Pidin erityisesti toteutuksen leikkisyydestä ja ensemblen energiasta ja läsnäolosta, sekä mielikuvituksellisista ratkaisuista monen yksityiskohdan kohdalla. Irvikissa esimerkiksi on loistava! Ja Mörrinköriläinen! Tämän pelottavan otuksen näinkin näyttämön takana kun käveltiin teatterille, ja sanoin seuralaiselleni että onpas siinä pahannäköinen kaveri. Ja sitten äkkiä sama otus olikin jo lavalla, hui! Musa, koreografiat ja meno muutenkin ovat onnistuneita ja hurmaavia, kokonaisuus on tasapainoinen ja taidolla toteutettu, ja aika katsomossa meni kuin siivillä.

Taivaan tulet - Hallanvaara @ Miinan Monttu

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Miinan Monttu!

kuvat © Eva Lindblom

Näin Taivaan tulet – Hallanvaaran 15.6.

Ministeri Kortelainen (Päivi Tuomenpuro) tulee pohjoiseen sulkemaan tehdasta, mutta häntä ammutaan kesken puheen. Ampuja pääsee pakoon, ja poliisilla on täysi työ selvittää vihjeitä ja saada tekijä kiinni. Asiaa tutkivat komisario Kauko Junnin (Kari Tuominen) johdolla vanhemmat konstaapelit Aimo (Veli Peurala) ja Rauni (Tove Shipley-Esselström) sekä etelästä tullut uusi poliisi, nuorempi konstaapeli Koski (Ilkka Esselström). Samaan aikaan yhden jos toisenkin yksityiselämässä arki painaa päälle ja kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Raunia väsyttää miehensä Erkin (Jyrki Ylätalo) kyvyttömyys sitoutua yhteisen elämän hoitamiseen. Kaupunginjohtaja Sinikka (Tiina Leiskamo) yrittää pitää tehdasta pystyssä ja päästä perille tyttärensä Sinin (Lyra Sitomaniemi) menemisistä ja tekemisistä. Kaisa (Oona Otsamo) seuraa, miten puoliso Vesa (Aleksi Mertanen) kriiseilee poikansa Iston (Ernest Esselström) kasvamisesta, ja Leena (Helena Hajanti) pohtii, vieläkö hänen avioliittonsa Kaukon kanssa on voimissaan. Ja sitten ovat vielä kaikki muut ihmiset, omine murheineen ja iloineen, toiveineen ja suunnitelmineen. Arki on kaikille eri, mutta yhdessä sen käänteitä puidaan, niille nauretaan ja niitä setvitään.

Miinan Montun kesäteatterissa palataan muutaman vuoden jälkeen Taivaan tulien maailmaan ja kaikkien tuttujen sekä uusien hahmojen pariin. Näin aiemman Taivaan tulet-esityksen 2019, ja nyt oli oikein mukavaa taas seurata niin viime näytelmässä mukana olleiden hahmojen kuin tuoreiden kasvojen tarinoita. Taivaan tulet-tv-sarjaa en paria jaksoa enempää ole katsonut eikä tämän Hallanvaara-näytelmän tarina ollut siis ennalta tuttu, mutta sovitus näyttämölle on onnistunut ja kaikessa pysyi hyvin perässä. Kari Väänäsen kirjoittaman tarinan on lavalle dramatisoinut Kirsi Sulonen, ja ilmeisesti tapahtumat perustuvat tv-sarjan kolmannen ja neljännen kauden jaksoihin. Ohjauksesta vastaa Sanna Saarela, joka on onnistuneesti pitänyt kaikki langat käsissään ja saanut hyvään rytmiin niin pää- kuin sivujuonetkin. Kun hahmoja on paljon, tapahtumia paljon, ja käänteitäkin paljon, vaarana on, että jossain vaiheessa jokin juttu jää vähemmälle huomiolle, esitys menee sekavaksi tai kaikkea ei saada kunnolla käsiteltyä näytelmän mitan aikana. Nämä karikot Hallanvaara onnistuu Saarelan ohjauksessa väistämään, ja tarinassa ratkotaan niin ministerin ampumista kuin perhe- ja ihmissuhteiden vaikeuksia, dynamiikkaa ja ongelmia sujuvin ottein. Esityksessä yhdistyy monia teemoja muun muassa perheestä ystävyyteen, rakkaudesta vastuuseen ja oikeudenmukaisuudesta omankädenoikeuteen. Joidenkin teemojen, aiheiden ja kohtausten äärelle olisi voinut tarkemminkin pysähtyä, mutta aika näppärästi kaikkia ehditään käsittelemään ilman turhaa kiirettä. Parhaimmillaan esitys vei täysin mukanaan, paria tarinalinjaa seurasin aivan herkeämättä ja loppujenkin kohdalla mielenkiinto pysyi kyllä yllä, vaikkei itse kyseinen tarinalinja niin vahvasti olisi iskenyt. Monta käännettä mahtuu mukaan, itse arvasin ampujan ihan viime hetkillä ennen paljastusta! Sen jälkeen sitten mietinkin, että ai niin, tuohan oli vihje, ja tuokin varmaan...

Amadeu Vivesin suunnittelema violetinsävyinen lavastus tarjoaa erinomaiset raamit monessa paikassa tapahtuvalle tarinalle, mitään ei ole rajattu liian tarkkaan mutta kodit, työpaikat, torit ja muut kokoontumispaikat nousevat lavalle selkeinä. Tunturien ja pienen paikkakunnan tunnelmaa henkivässä lavastuksessa liikutaan monessa tasossa, ja luonnonläheiset väri- ja materiaalivalinnat rakentavat miljöötä onnistuneesti. Charlotta Torttilan ja Anuliisa Salovaaran suunnittelema puvustus on arkista ja ammatteihin sopivaa, jokaiselle hahmolle on löytynyt oma tyyli, oli kyseessä sitten vanhempi väki, ruuhkavuosia elävät vanhemmat, nuoriso tai ampujaa jahtaavat poliisit. Mainio se Iston lippis, joka roikkuu matkassa mukana tilanteessa kuin tilanteessa. Poliisikoira Skoudellakin (Scoopy) on tietty työvaljaat päällä! Molli Rintasen maskeeraussuunnittelu irtopartoineen ja muine karvoineen muuntaa näyttelijät sujuvasti hahmosta toiseen, ja on muutenkin oivaa.

Lavalla nähdään huimat 17 näyttelijää, ja lisäksi koiranäyttelijä, ja jokainen tekee tosi onnistunutta työtä. Esiintyminen on rentoa ja varmaa, hahmot kokonaisesti rakennettuja ihmisiä etenkin päärooleissa, ja ihmisten väliset jännitteet ja suhteet tulevat luontevasti esiin. Tove Shipley-Esselström tekee Raunin roolissa monitasoisen ja taitavasti rytmitetyn roolin, jossa tunneilmaisu ja tilanteen lukeminen vakuuttavat. Oona Otsamon roolityössä on hienoa rauhaa ja harkitsevaisuutta, hän näyttelee Kaisan hahmoa tasapainottaen sujuvasti tämän rooleja vanhempana, puolisona, psykologina ja ystävänä. Tiina Leiskamo eläytyy luontevasti teini-ikäisen tyttären aivoituksia ihmettelevän ja haastavaa työtään tuskailevan Sinikan rooliin, hän sekoittaa onnistuneesti roolityössään kaikkia tunteita joita Sinikka käy läpi. Helena Hajanti on Leenan roolissa valloittava, hänellä on hahmonsa tulkintaan rento ote ja sopivasti pilkettä silmäkulmassa, mutta myös mainiota vilpittömyyttä. Kari Tuominen on komisario Junnin roolissa erinomainen, hänellä on komiikantajua ja taitoa taipua myös draamaan. Veli Peurala, Ilkka Esselström ja tutkija Hårdina nähtävä Sanni Toivonen täydentävät poliisivoimat ja tekevät kaikki oivalliset roolit, jossa hahmosta riippuen on mukana komiikkaa, auktoriteettia, katkeruutta ja kokemusta.

Eero Elo, Janne Saarela ja Juha Salminen ovat Nilkin, Jetsun ja Lötjösen rooleissa mainio kolmikko, pidin heidän tavastaan kuvata miehiä sekä yksilöinä että pienenä yhteisönä, joka tukee toisiaan ja huolehtii yhdessä Urho-vauvasta (olipa hienoa nuken käsittelyä muuten, jalat heiluvat ja kädet liikkuvat aivan uskottavasti). Lyra Sitomaniemi näyttelee onnistuneesti näyttelijän ammatista haaveilevaa, nopeasti kiihtyvää ja tarkkanäköistä Siniä. Ernest Esselström on Iston roolissa hyvin läsnä, ja tekee kohtauksensa mainiolla energialla. Aleksi Mertanen on Vesan roolissa koominen mutta aito vähän pihalla oleva ja isosti reagoiva isä. Jyrki Ylätalo näyttelee Erkkiä hyvällä otteella, mies on hyväntahtoinen ja mukava tyyppi, mutta häneltä menee kyllä aika paljon ohi. Kova innostumaan ja huono silloin huomaamaan muuta, tämän Ylätalo onnistuneesti lavalle tuo. Hugo Esselström tekee Oulan roolissa sujuvaa työtä ja tasapainottelee hienosti ilmaisussaan sen suhteen, mihin Oula perheensä välisessä dynamiikassa asettuu. Päivi Tuomenpuro on ministeri Kortelaisen roolissa oikein poliitikkomainen ja sujuva sanoistaan, ja muissa rooleissaan tekee varmaotteista roolityötä. Scoopy-koira seuraa poliisien matkassa Skouden roolissa varsin mallikkaasti. Hienoja roolitöitä ja yhteen puhaltamisen energiaa lavalla. Erityisesti ilahduin nuorten näyttelijöiden mukanaolosta, mahtavaa että nuoriso on löytänyt tiensä näyttämölle.

 Varsin mainio tämä oli, tykkäsin! Sujuvaa näyttelijäntyötä ja kivoja kiinnostavia hahmoja, mikäs sen parempaa. Tarinassakin monta oikein hyvää kohtausta ja aihetta. Taivaan tulet-tv-sarjan katsojat pääsevät varmasti niin tunnistamaan tuttuja tilanteita ja tyyppejä kuin vähän yllättymäänkin siitä, miten kaikki tapahtumat on saatu sovitettua yhdeksi näytelmäksi. Me joille tarina ei ennalta ole tuttu, saamme sitten nauttia näihin hahmoihin tutustumisesta ja onnistuneesti kirjoitettujen ihmissuhde- ja muiden kiemuroiden seuraamisesta. Paljon on myös menopelejä jälleen näyttämölle löytynyt, niitä aina Miinan Montussa odotan. Lavalla kurvaillaankin tarinaan sopivasti hiekka pöllyten moneen otteeseen. Polliisiauto oli suosikkini!

Ranskalainen pyjama @ Kangasalan kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tapahtuman Taika!

kuvat © Tapahtuman Taika Oy

Näin Ranskalaisen pyjaman ensi-illassa 13.6.

Aviopari eli pettäjä 1 ja pettäjä 2, salarakas, toinen sellainen ja nopeasti tilanteeseen heittäytyvä kotiapulainen laitetaan samaan taloon viikonlopuksi. Lisätään epämääräisiä suunnitelmia, väärinkäsityksiä, nopeita valheita, oivalluksia ja tyrmistyksiä, sekä yksi paikalle sattuva puutarhuri, ja saadaan melkoinen soppa. Kenen suunnitelma pitää, kuka saa elämänsä yllätyksen? Ja kenellä on matchaavat pyjamat?

Näin Ranskalaisen pyjaman huhtikuun lopussa Mäntsälän Teatterissa, ja nyt olikin hauska nähdä sama juttu uudelleen, kesänäyttämöllä tällä kertaa. Pidin jo etukäteen Marc Camolettin tekstistä (suomennos Aino Piirola) ja hahmojen välisestä dynamiikasta, sekä siitä, miten tilanteita rakennetaan ja kuinka monimutkaisia juonia ja suunnitelmia hahmot päästään vetävätkään. Kangasalalla farssi on mainiosti rytmitetty ja viihdyttää, näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa koko olemuksellaan ja iskut ja ajoitukset ovat kohdillaan. Tunnetiloja vedetään riemukkaasti täysillä yli, ah kuink' on dramaattista ja suureellista! Esko Koveron ohjauksessa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, tahti kiihtyy valheiden ja väärinkäsitysten kasautuessa erinomaisella tavalla. Liekö tosin ollut ensi-ilta innostusta vai mitä, mutta ajoittain ilmaisussa ja varsinkin replikoinnissa oli turhankin kiirus. Toki farssin rytmi, dialogi ja pitkät repliikit ovat nopeatempoisia, mutta tahtia aavistuksen tasapainoisemmaksi säätämällä yleisö ehtisi sisäistää kaikki tekstin nokkeluudet. Muuten kiihkeä energia sopii tähän näytelmään täydellisesti. Koveron ohjauksessa on raikas ote ja hyvää huumoria, ratkaisut ovat tarkkoja ja tekeminen lavalla alusta loppuun terävästi kiinni kaikessa mitä tapahtuu. Erityisesti hahmotyöskentely on tässä esityksessä onnistunutta ja hahmoista löytyy farssikohelluksen alta myös muuta. Moraalikysymyksiä, arvoja ja suhtautumista (sala)suhteisiin Ranskalainen pyjama herättelee hiukkasen pohtimaan, vaikka melko kevyt juttu onkin. Hauskasti myös vähän peilattiin nais- ja mieshahmojen käytöstä ja tunnelmia samankaltaisten tilanteiden ja paljastusten äärellä.

Pidin visuaalisuudesta kovasti, työryhmä on suunnitellut sekä lavastuksen että puvustuksen. Molemmat ovat tyylikkäitä ja sopivat elegantin pariisilaispariskunnan maalaisasunnon tunnelmaan. Hyvin kotikaupunkirakkaita tyyppejä nämä asukkaat myös, kun heillä on sekä Eiffel-tornista että Notre Damen katedraalista kehystetyt kuvat seinällä. Pieni Ranskan lippukin juomapöydällä muistuttaa, missä maassa tarinassa ollaan. Lavastuksessa on tapahtumia tukevia yksityiskohtia ja tarkasti valittuja esineitä ja tavaroita, jotka kertovat hahmoista. Ovia riittää kuten farssiin sopii, ja niistä sitten komediallisin ajoituksin ja sekasortoa nostattaen kuljetaan juuri oikeilla hetkillä. Näytelmän nimen mukaan pyjamat vedetään päälle, ja lisäksi on upeaa illallisasua ja juhlavaa arkivaatetta. Matchaavat pyjamat erityisesti ihastuttivat, mikä mainio oivallus! Myös Bertrandin (Axel Milliam) asukokonaisuus on loistava, puutarhuri kurvailee paikalle vauhdilla, ei suinkaan kumisaappaissa ja puutarhahanskoissa, vaan niukka nahkainen moottoripyöräliivi lepattaen.

Lavalla nähdään suurimmaksi osaksi samat näyttelijät kuin viime vuonna Kangasalan kesäteatterissa esitetyssä Vaimoni Mauricessa, ja samankaltaista sekoilua on lavalla luvassa tälläkin kertaa. Ranskalaisfarsseissa tuppaa olemaan salarakkaita, pettämistä, ihmissuhdedraamaa ja suurta intohimoa, ja sitä on tarjolla myös Ranskalaisessa pyjamassa oikein olan takaa. Roolihahmot ovat myös samantyylisiä, vähän tyyppihahmoja, mutta ainakin minulle tämä Ranskalainen pyjama on tekstiltään näppärämpi ja kokonaisuutena toimivampi teos kuin Vaimoni Maurice. Odotin innolla että näen tämän produktion, sillä oli tosi mielenkiintoista nähdä toinen farssi pääosin saman työryhmän tekemänä. Ja hauskaa myös! Tältä porukalta todella sujuu niin farssin vauhdikas tempo, ranskalainen huumori kuin komediallisiin ajoituksiin, fyysiseen ilmaisuun ja tilannekomiikkaan taipuminen. Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa täynnä energiaa ja hahmojensa persoonia taitavasti tulkiten. Sami Uotila on Bernardin roolissa nopealiikkeinen ja -puheinen talon isäntä, joka reagoi isosti vähän kaikkeen. Mieletöntä verbaaliakrobatiaa ja varsin vauhdikasta näyttelijäntyötä. Jaquelinen, Bernardin vaimon roolissa Monika Lindeman tekee tarkan ja vakuuttavasti rakennetun roolityön. Hänellä on näytelmän komediaan onnistunut ote, ja hahmonsa tulkinnassa sopivasti rauhaa ja räiskyvyyttä. Sampsa Tuomala näyttelee Robertia, Bernardin ystävää ja Jaquelinen rakastajaa. Tuomala tekee melkoiseen tilanteeseen joutuvan hahmonsa riemukkaasti, mainiolla harkinnalla ja rauhallisuudella, sekä hyvällä iskeällä komediantajulla. Inna Tähkänen nähdään Brigitte 1:n roolissa, Irina Isberg on Brigitte 2. Kuten arvata saattaa, kun kyseessä on kaimat niin edessä on monta väärinkäsitystä. Tähkäsen roolityö on erinomaista, hän näyttelee valloittavalla energialla ja suorastaan säteilee niissä hetkissä, kun Brigitte 1 pääsee perille tilanteesta ja pystyy ohjailemaan sitä. Isberg eläytyy mainiosti kotiapulaiseksi alennetun rakastajattaren rooliin, hän tuo hahmoonsa paljon onnistuneita yksityiskohtia ja ymmärtää komediaa ja sen tehoja näppärästi. Axel Milliam ei Bertrandin roolissa pääse lavalle kovin pitkäksi aikaa, mutta kun pääsee, niin varastaa kyllä shown täysin ja ottaa roolistaan kaiken irti. Mikä energia!

Ranskalainen pyjama tarjosi oikein hauskan illan, farssi etenee sujuvasti ja varmaotteisesti väärinkäsityksestä toiseen, ja koomiset tilanteet sekä nokkela huumori pääsevät oikeuksiinsa. Toteutus on raikas ja energinen, näyttelijät heittäytyvät hienosti rooleihinsa eikä tahti pääse kertaakaan turhaan hidastumaan. Kunhan repliikkien tulkinnasta vielä jää muutamassa kohtaa vähän haitannut liiallinen vauhti ja into vähemmälle, niin siinä vaiheessa on paketti erinomaisesti kasassa. Perinteistä hyväntuulista, kevyttä ja viihdyttävää farssia parhaimmillaan siis tämä, katsomossa saa nauraa ja nauttia eikä muuta tarvitse reiluun pariin tuntiin miettiä.

Näytelmä joka menee pieleen @ Heinolan kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Heinolan kesäteatteri!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Näytelmän joka menee pieleen ensi-illassa 12.6.

Polytekninen Draamaseura on esittänyt erinäisiä versiointeja monenlaisista näyttämöteoksista, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta nyt on syytä odottaa melkoista mestariteosta, sillä innokkaalla ryhmällä on vihdoin käsissään täydellisesti heille sopiva näytelmä. Kyseessähän on tietenkin peribrittiläinen mysteeri nimeltään Murha Havershamin kartanossa. Kunnianhimoista tekijäporukkaa tuntuu kuitenkin vaivaavan epäonni, kun lavalla menee pieleen about kaikki mikä vaan voi mennä. Replojen unohtelut ja lunttailut, pienet tarpeisto-ongelmat ja yllättävät ratkaisut vielä selvitetään, mutta kun kulissit kaatuvat ympäriltä, alkaa teatteriryhmällä olla melkoinen työ pitää illuusiota komeasta kartanosta yllä. Mutta tahdonvoimalla mennään show loppuun! Kunhan pysyy roolissa ja tarinassa, ei kukaan huomaa mitään. Kaikki sujuukin kuin tanssi - vaikka melko hämmentävin askelkuvioin.

Karannutta koiraa, kadonnutta cd-levyä ja Charles Havershamin murhaajaa etsitään nyt Heinolan kesäteatterissa. 25 vuotta täyttävä teatteri tuo juhlavuoden kunniaksi lavalle yhden suosikkikomedioistani, ja tämä olikin minulle jo neljäs versio Näytelmää joka menee pieleen. Ja edelleen naurattaa! Tämä Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin kirjoittama komedia (erinomainen suomennos Mikko Koivusalo) on riemukas näytelmä, se nauraa teatterille raikkaasti ja lämpimästi, ja kekseliäisyys tekstissä ja tekniikassa on vakuuttavaa. Olen aina viihtynyt loistavasti tämän komedian tulkintojen parissa, ihastellut esityksen rytmiä, lavasteiden tarkkaa teknistä toimivuutta ja sitä, miten hahmoja esitetään – kaksoisrooleja muuten suurin osa, kun näytellään niin näyttelijää kuin tämän näyttelemää roolihahmoakin. Ja jälleen oli superkivaa! Tähän on löytynyt taas uusia ratkaisuja ja yksityiskohtia, sama tuttu juttu mutta myös omansa, kuten uusi versio aina on. Aina tämä myös yllättää, vaikka luuleekin jo jokaisen katastrofin muistavansa! Ja onhan tämä Heinolan versio ikään kuin kantaesitys – käsittääkseni ensimmäinen Näytelmä joka menee pieleen kesäteatterissa! Pertti Sveholmin ohjauksessa on sopivasti vauhtia ja taiteellisuutta, koomisuus ja kunnianhimoisuus törmäävät viihdyttävästi, eikä jarrua paineta turhaan missään kohtaa. Fyysistä ja verbaalista komediaa syleillään ja siihen heittäydytään, ja materiaalista otetaan hyvällä energialla huumoria irti. Mainiossa vireessä koko juttu jo ensi-illassa, vaikka lavalla näytelmän puitteissa tapahtuu kaikenmoista odottamatonta, yllättävää ja hermostuttavaa, ovat tekijät niin lavalla kuin kulissien takana varmassa vedossa.

Sanoin seuralaiselleni katsomoon istuessa, että jos sokkona vietäisiin tätä näytelmää katsomaan, niin heti lavasteista tunnistaisi mikä esitys on luvassa. Tutulta näyttävät kulissit siis myös tässä Samu Jokisen lavastamassa versiossa, mutta yksityiskohdilla ja monilla ratkaisuilla on Heinolaan nousseelle Havershamin kartanolle luotu oivallisesti omaa ja muista näkemistäni versioista eroavaa visuaalisuutta. Erityisesti tässä näytelmässä lavastuksen toteutus on hyvin sidottu siihen, miten lavasteiden tulee toimia, millaista tekniikkaa ne vaativat ja miten ne toteutetaan turvallisesti, toimivasti ja komedian nopeisiin iskuihin osuvasti. Jokisen lavastussuunnittelu noudattaa Näytelmän joka menee pieleen vaatimuksia erinomaisesti, jokainen lavastusongelma, -yllätys ja -katastrofi viihdyttää ja on kohdillaan. Värimaailma, yksityiskohdat, koirataulu ja tekniikkakoppi ovat etenkin oivallisesti toteutettuja, samoin alussa rikki menevän taulun kuva on mainiosti valittu. Riia Lampisen pukusuunnittelu sopii brittiläisen kartanon asukkaiden ylelliseen tyyliin, ja onkin oikein eleganttia ja ajankuvaa henkivää. Näyttämöhenkilökunnan rennompi työvaatetus tekee heidän roolistaan tuotannossa tunnistettavan, ja luo mainiota komiikkaa kun tyypit yllättäen osuvat lavalle samaan aikaan kun murhamysteeriä siellä selvitellään. Ia Luhtasen maskeeraus- ja kampaussuunnittelu loihtii sekin ylellistä kartanoelämään sopivaa visuaalisuutta, ja taipuu myös koomiseksi kun on sen aika. Eräästäkin peruukista saadaan aikaan melkoinen taistelu! Toni Hinkkalan valosuunnittelu toimii onnistuneesti katetulla ulkonäyttämöllä, ja dramaattiset valotehosteet yhdessä Sakari Kiisken äänisuunnittelun kanssa ovat mainion komediallisia. Valot muuten käsittääkseni ajaa näytöksissä Akseli Sveholm, joka myös valo- ja äänimestaria näyttelee. Sisällä roolissa siis!

Lavalla nähdään kahdeksan näyttelijää, jotka taipuvat vauhdikkaan komedian kaikkiin käänteisiin vaivattoman oloisesti. Yleensä näyttelijöiden roolit on käsiohjelmassa ilmoitettu näyteltävän näyttelijän, ei näyteltävän näyttelijän roolihahmon mukaan, mutta tällä kertaa on kenties selvyyden vuoksi nimetty juurikin nämä Murha Havershamin kartanossa-mysteerin hahmot. Roolit ovat kuitenkin kaksoisrooleja, eli lavalla näytellään paitsi Havershameja, poliisia ja palvelusväkeä, myös heitä näytteleviä Polyteknisen Draamaseuran jäseniä. Tästä tuleekin roolitöihin herkullista kerroksellisuutta, kun roolihahmojen läpi näkyy myös harrastajanäyttelijöiden omaa persoonaa ja varsinkin sitä, miten he suhtautuvat pieleen menevään esitykseensä. Taisto Oksanen näyttelee Draamaseuran kantavaa voimaa, murhamysteerin ohjaajaa, ja murhamysteerissä tietenkin sitten tarkastaja Carteria, joka murhaa selvittää. Oksanen tekee roolista mainiolla napakkuudella ja arvokkuudella, hänen tarkastajansa kanssa ei ryttyillä. Riemua aiheuttavat ohjaaja-näyttelijän reaktiot, ilmeet ja eleet, kun homma alkaa mennä vääjäämättä väärään suuntaan. Oksasella on komedian rytmi hallussa, ja onnistunut ote hahmonsa tulkintaan. Murhatuksi tulleen veljensä kuolemaa kauhistelevaa ja salasuhdettaan peittelevää Cecil Havershamia näyttelevä Iikka Forss tekee hahmostaan vekkulin oman elämänsä tähden, joka unohtaa aplodeja kuullessaan kaiken mitä lavalla tapahtuu. Tästä kesken kaiken kumartelusta ja yleisölle hymyilystä olisi vielä varaa tiristää tehoja irti enemmän, mutta muuten Forss on roolissaan juuri oikeassa paikassa. Hänen komediallinen ilmaisunsa ja heittäytymisensä tuo Cecilin rooliin ja koko näytelmään virkeää energiaa. Myös Arthurin roolissa Forss hoitaa homman varmasti. Jyri Pehkonen murhatun Charles Havershamin roolissa on kollegoidensa armoilla melko kirjaimellisesti – esimerkiksi kuollut ruumis on yllättävän liikkuvainen, kun sitä talloo sormille. Pehkonen on mainio lukemaan komediaa, ja varsinkin fyysinen komiikka on erinomaista.

Antti Peltola Thomas Colleymoorena eläytyy hahmonsa tunnetiloihin ja tekemisiin täysillä. Verbaalinen tykitys vakuuttaa moneen otteeseen, samoin vauhdikas liikkuminen niin miekan kahvassa kuin muissakin hetkissä. Peltolalta sujuu erityisen onnistuneesti roolia näyttelevän harrastajanäyttelijän näytteleminen, hän tasapainottelee kaksoisroolinsa eri sävyjen välissä mainiosti ja hauskasti. Pihla Pohjolainen ottaa Florence Colleymooren roolista kaiken irti, ja hänen tekemisensä lavalla on timanttista. Komedian käänteet ovat Pohjolaisella hyppysissä, ja varsinkin Florencen suuret tunteet ja dramaattiset reaktiot ovat hänen näyttelemänään riemukkaita. Florence joutuu lavalla jos jonkinmoisiin yllättäviin tilanteisiin, joissa Pohjolainen pelaa vaivattomasti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, ja välillä myös vähän varastaa shown. Arttu Kapulainen on Perkinsin roolissa vakavahenkinen ja luotettavan oloinen hovimestari. Perkinsiä tosin tulkitsee murhamysteerissä teatteriharrastaja, jolta saattaa silloin tällöin lipsahtaa jokin repla mielestä, joskus melko kohtalokkaastikin... Rakastan kohtausta, jossa juodaan viskiä ja Perkinsin näyttelijä vie kanssanäyttelijänsä jatkuvasti kiertämään samaa kehää. Loistava! Ja loistava myös tässä, Kapulainen on sekä viskikohtauksessa että muutenkin hienosti hahmossa sisällä. Akseli Sveholm ja Anu Sinisalo näyttelevät Draamaseuran tekniikkaosastoa, Sveholm valo- ja äänimestaria ja Sinisalo näyttämöpäällikköä. Nämä kaksi yrittävät esityksen alussa epätoivoisesti löytää niin koiraa, cd-levyä kuin mahdollisesti aikakonettakin, jotta saavat kulissit pystyyn ennen kuin murhamysteeri alkaa. Vauhti ei hidastu esityksen alettuakaan, ja mielikuvituksellisia ratkaisuja ja nopeita hoksottimia löytyy tekniikan puolelta. Sveholm on valo- ja äänimestarin roolissa leppoisa ja suurin piirtein sinnepäin hommansa hoitava Popeda-fani, joka leikkii valoilla ja katselee lavan tapahtumia melkoisen viilipyttymäisenä isompienkin katastrofien edessä. Sinisalon sataa asiaa hoitava näyttämöpäällikkö joutuu yllättäen vielä roolityöskentelemäänkin, ja hänestäpä löytyy sitten sisäinen teatteridiiva juuri oikealla hetkellä!

Ei Näytelmä joka menee pieleen suotta ole asettunut osaksi suomalaisten(kin) teattereiden vakio-ohjelmistoa – sen verran riemastuttavaa, näppärää, nokkelaa ja viihdyttävää meno on. Heinolassa komedia etenee rytmikkäästi, varmaotteisesti ja mukaansatempaavan hyvällä meiningillä, ja katsomossa saa nauttia hauskasta esityksestä. Erityisesti ihastuttivat näyttelijöiden yhteispeli, vauhdikas komedian tahti ja kaikki isosti tehdyt ratkaisut näyttelijäntyössä, ja esityksessä noin muutenkin. Teatterimaailmaan sijoittuvilla komedioilla on sydämessäni aivan oma paikkansa, ja sinne suljen tämän Heinolan versionkin pieleen menevästä näytelmästä. Kun on erinomainen teos, erinomainen työryhmä ja erinomainen toteutus, niin onhan se erinomaisen mukavaa katsomossakin silloin teatteria katsoa. Tässä kaikki palaset osuvat mainiosti kohdilleen, esitys tuodaan lavalle komedian joka isku osuen, ja yleisössä nauru raikaa. Suosittelen lämpimästi kesäreissua Heinolaan – samalla retkellä voi kesäteatterin lisäksi katsastaa myös muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan Suomen suurimman puun!

Onnea Heinolan kesäteatteri 25 vuodesta, ja aurinkoisia tuleviakin vuosia!

Helppo ero @ Riihimäen kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen kesäteatteri!

kuvat © Pihla Liukkonen

Näin Helpon eron 11.6.

Eroterapeutti Mika Laakso (Mika Nuojua) on huono pääsemään itse eroon mistään, mutta nytpä se muuttuu. Mika on päättänyt jättää taakseen niin villapaidat, taskunpohjalta löytyvät kuitit, työnsä kuin muunkin elämänsä, ja suunnata nauttimaan leppoisasta elosta auringon alla. Matkaan tulee kuitenkin mutkia niin läntistä seinässä kuin jos jonkinlaisista asiakkaista. Pian Mikalla on käsissään sekä jatkuvasti lisäkierroksia ottava takahuoneremppa että ovesta edestakaisin ramppaavat, ongelmistaan eroon haluavat ihmiset, jotka jostain syystä palaavat koko ajan takaisin. Kuinka mahtaa miehen käydä, saako Mika suunnitelmaansa lainkaan luonnistumaan? Nuojuan lisäksi rooleissa ahkeroi melkoisen määrän eri hahmoja kolmikko Jukka Rasila, Pauliina Hukkanen ja Joonas Kääriäinen.

Satu Rasilan, Mikko Koukin ja Arto Valkaman kirjoittaman komedian on ohjannut Pekka Laasonen. Näytelmää on esitetty saman työryhmän voimin viime kesänä Mikkelissä, ja nyt sitten täällä hiukan etelämmässä uusien katsojien iloksi. Tuttua hommaa siis tekijöille jo, ja meno onkin sujuvaa ja energistä. Napakan parituntisen aikana vauhtia riittää, roolivaatteet vaihtuvat nopealla tahdilla, ja monenlaisista ongelmista yritetään päästä eroon. Hahmogalleria on värikäs ja monenlaista ihmistyyppiä ja -persoonaa tavataan terapeutin vastaanotolla, niin asiakkaina kuin remppahommia hoitamassa. Laasosen ohjauksessa kevyt komedia säilyttää rytminsä alusta loppuun, huumori pääsee hyvin esille, ja hyväntuulinen esitys viihdyttää. Tekstissä on osuvia havaintoja ihmisistä ja heidän ongelmistaan, monia nokkelia sanavalintoja sekä hyvin kirjoitettua nopeatempoista dialogia. Esityksen huumori syntyy tekstin tason lisäksi siitä, miten hahmoja tulkitaan ja miten tilannekomiikan iskut osuvat kohdilleen. Komedialliset tilanteet on ohjattu tarkasti ja iskevästi, ja hahmot ne vasta naurua saavatkin katsomossa aikaan. Mitään pienin sisäisin keinoin näyteltyä ei ole näiden tyyppien tulkitseminen, vaan reippaasti suurilla eleillä riemukasta ja isosti tehtyä näyttelijäntyötä. Toki hahmosta riippuen myös, Laasonen on virittänyt näyttelijänelikon eläytymään monenlaisten henkilöhahmojen nahkoihin oivallisesti.

Lavastussuunnittelusta vastaava Ami Laukkanen, pukusuunnittelun tehnyt Satu Vihavainen ja tarpeistosta huolehtinut Mari Heinonen ovat luoneet tarinalle mainiot raamit, joissa komediaa kuljettaa. Erityisesti Vihavaisen pukusuunnittelussa on mielikuvitusta ja monenlaisia ratkaisuja, värikkäälle hahmogallerialle on luotu värikkäitä asukokonaisuuksia ja vaatetus on moneen otteeseen riemukasta. Asut tekevät paljon myös hahmojen persoonaa ja tyyliä täydentäessään, ja sopivat kyllä kantajilleen erinomaisesti. Laukkasen lavastus ja Heinosen tarpeisto rakentavat tapahtumapaikasta, eroterapeutin toimistosta, toimivan ja näppärästi kaikkiin komedian vaatimuksiin taipuvan tilan. Tavarat ja lavasteet osallistuvat myös komedian luomiseen, ja lopussa seinästä löytyvät yllätys riemastuttaa erityisesti. Aina takahuoneen ovea avatessa jo odotti, mitä sieltä seuraavaksi paljastuukaan, samoin kääntyvä työpöytä on mainiosti hyödynnetty lisää tapahtumapaikkoja tarvittaessa. Täytyy vielä mainita ne kissapatsaat, jotka hyllyssä ovat, aivan ihanat!

Näyttelijänelikko Nuojua, Hukkanen, Rasila ja Kääriäinen tarttuu rooleihinsa sujuvin ottein ja mainiolla energialla. Mika Nuojua on terapeutti-Mikan roolissa sopivasti stressaantunut ja toiveikas, vastoinkäymistenkin edessä Mika vielä uskoo hyppäävänsä pian lentokoneeseen ja karistavansa vanhan elämän pölyt leppoisamman elon tieltä. Vaan kun ongelmia kasaantuu niin siinä on miehellä melkoista hermopinnettä havaittavissa. Nuojuan roolityö on taitavasti rytmitettyä ja varmaa, hän välittää komediaa oivallisesti ja ilmeet ja eleet ovat kohdillaan. Pauliina Hukkanen, Jukka Rasila ja Joonas Kääriäinen urakoivat loput näytelmän roolit, joita onkin yli kolmekymmentä. Huh sentään! Vauhtia vaihdoissa sitten riittääkin, eikä koskaan tiedä millainen tyyppi ovesta seuraavaksi ilmestyykään. Hukkasen lavaläsnäolo on valloittavaa ja aurinkoista, hän on tosi mainio kaikissa rooleissaan ja tosi hyvä myös lukemaan komedian rytmiä. Erityisesti mieleen jäivät Amanda ja Metallica-miehen vaimo, sekä remppatyypit. Jukka Rasilalla on onnistunut ote hahmoihinsa, ja hän eläytyy erilaisten ihmisten olemukseen sujuvasti. Varsinkin tilannekomiikka on Rasilan käsissä iskevää. Hänen roolihahmoistaan jäivät mieleen etenkin kuntosalimies, valkoisessa puvussa mittauksia tekemään tullut tyyppi, Metallica-mies ja läpsyterapiasta hyötynyt pyöräilijä. Joonas Kääriäinen näyttelee niin itseään kuin useita muita rooleja, ja hän on lavalla kuin kotonaan. Meno on varsin hykerryttävää, ja komediallinen ote varma. Kääriäisen hahmoista mieleen jäivät erityisesti hahmoterapiaa kokeillut Joonas Kääriäinen, apupoika-remppaaja, joka pääsi legendaa avustamaan, sekä kosteus- ja muita ongelmia aistinut tyyppi.

Helppo ero tarjoaa hyväntuulista menoa, hyvin kierroksia ottavan tarinan, yllätyksellisiä käänteitä ja hauskoja hahmoja. Tämä oli viihdyttävää kevyttä komediaa, jossa näyttelijät vetävät valloittavalla energialla ja komiikkaa luetaan näppärästi. Pari oikein hauskaa juttua huvittaa vielä näin pari päivää myöhemminkin, moni hahmo ja tilanne oli varsin riemukas. Dialogi, hahmojen persoonat ja vauhdikkaat tilanteet ovat lavalla nähtävän nelikon käsissä oikein toimivia, ja aika kuluu tätä katsoessa mukavasti. Lavalla ei aivan sateelta säästytty, mutta katsomo on katettu joten siellä on hyvä nauttia teatterista sadepäivänäkin. Ja popcornista! Olipa hyvää, suosittelen komediaevääksi.

Pinokkio @ Ryhmäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmäteatteri!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Pinokkion ensi-illassa Suomenlinnan kesäteatterissa 7.6.

Köyhä puuseppä Gepetto (Robin Svartström) löytää palan puuta ja veistää siitä nuken. Yllätys on melkoinen, kun puupoika herääkin eloon! Pinokkio (Mikko Kauppila) tahtoo tulla ihmiseksi, ja jahtaakin unelmaansa melkoisella vauhdilla. Avuksi tulee omatunto Satu Sirkan (Talvikki Eerola) muodossa, vaan ei Pinokkio aina ehdi neuvoja kuunnella, kun on jo taas menossa. Maailmassa, jossa raja-aidat, kovat asenteet ja sujuvasti lasketellut valheet jakavat ihmisiä, on yksi puusta tehty poika melko hukassa. Hyväuskoinen, luottavainen Pinokkio opettelee nimeämään tunteitaan, kokemaan ihmisyyttä ja ymmärtämään, mitä tarkoittaa olla oikea poika, kun samalla moni käyttää hyväkseen hänen naiiviuttaan. Voiko tylyssä ja epärehellisessä maailmassa löytää itsensä, jos ei edes tiedä mistä etsiä? Riittävätkö ystävälliset teot ja toivonpilkahdukset ohjaamaan oikeaan suuntaan? Kun matka minuuteen lähestyy loppuaan, sykähtääkö Pinokkion sydänpuussa lempeys ja lämpö?

Vaikka onkin klassikko, Pinokkion tarina on jäänyt meikälle melko vieraaksi. Toki valehdellessa kasvava nenä, puunuken halu tulla oikeaksi pojaksi ja sirkan muodossa kolkutteleva omatunto tästä sadusta tulevat mieleen, mutta tarinan tapahtumista en sitten muistanutkaan mitään. En ole tainnut koskaan nähdä Disneyn versiota tarinasta, joten mielikuvani hahmosta perustuu Shrek-musikaalin Pinokkioon ja jostain opittuihin Pinokkio-faktoihin. Sillä ei vielä pitkälle pötkitä, mutta nytpä sain tutustua tähän Carlo Collodin 1880-luvulla luomaan hahmoon kokonaisen näytelmän verran! Visuaalisesti näyttävä Pinokkio tuo Suokkiin todeksi heräävän sadun, joka on sopivasti taianomainen seikkailu ja samalla meidän ajassamme ja maailmassamme kiinni. Juha Kukkosen ohjaama ja sovittama näytelmä (lukevana dramaturgina on toiminut Elina Snicker) käsittelee tarinan teemoja näppärästi ja oivaltaen, käyttää huumoria ja komiikkaa tarkkanäköisesti, ja luo moneen kohtaukseen vahvaa dynamiikkaa. Tunnistettavuus ja samaistumispinta on satujen opetuksille ja tarinoille tyypillistä, ja kuten monen muunkin klassikkotarinan, myös Pinokkion sanoma puhuttelee yhä edelleen. Vaikka tarina on 1800-luvun lopulta, löytyy siitä paljonkin yhteyksiä nykymaailmaan ja -arvoihin. Toki sovituksella on myös osansa siinä, miten satuklassikkon teemoja heijastetaan 2020-luvun katsojien kokemuksiin, ja tässä se onkin tehty sujuvasti. Ajoittain tarinan opetuksia tosin korostetaan hieman turhan painokkaasti, vaan meneepähän hyvä oppi ainakin perille. Tunnelma on joissain hetkissä aika hurja, mutta riemukkaalla ja vinkeällä tavalla. Lopussa lämpö kuitenkin kietoo koko teatterin otteeseensa, ja päällimmäiseksi tunteeksi jää usko siihen, että kovassakin maailmassa lempeys voi voittaa.

Janne Siltavuoren lavastus, Ninja Pasasen pukusuunnittelu, Tiina Winterin maskeeraussuunnittelu ja Ville Mäkelän valosuunnittelu luovat Pinokkioon aivan loistavaa visuaalisuutta, josta pidin tosi paljon ja joka syventää tarinan maailmaa ja hahmoja erinomaisesti. Metalliaidat, varoituskyltit ja piikkilangat ovat Siltavuoren lavastuksessa vahva elementti, ja niiden kautta tarinan maailma rakentuu mainiosti synkän dystooppiseksi. Lattiasta kattoon yltävät tasot, rappuset ja kehikot mahdollistavat liikkumisen ja näyttelemisen laajalla alueella, ja lavastus on tarinankerronnan kannalta tosi toimiva. Myös näyttämönostin ja lattialuukut tuovat rytmitykseen sujuvuutta. Suosikkilavasteeni on hurjan upea merihirviö, vau mikä otus! Merihirviön ovat suunnitelleet lavastaja Siltavuori ja puvustaja Pasanen. Ville Mäkelän valosuunnittelussa on mainioita ratkaisuja ja hienoja sävyjä, erityisen onnistuneesti valot toimivat yhdessä teatterisavun kanssa. Jos on tarinan miljöö tyylikkään dystooppinen, niin myös hahmojen visuaalisuus on oivallista. Pasanen pukusuunnittelijana ja Winter maskeeraussuunnittelijana ovat loihtineet hienoa värikästä, synkkää, ylellistä ja vaatimatonta ulkoasua kaikille tyypeille. Pidin erityisesti Pinokkion puvustuksesta ja nenästä (pitenevän ja lyhenevän nenän on toteuttanut Joonas Lampi), Pulcinellan (Miila Virtanen) ja Harlekiinin (Severi Saarinen) lookeista, sinitukkaisen tytön (Virtanen) asusta ja hiuksista sekä koulun oppilaiden asukokonaisuuksista. Visuaalista ja tarinallista ihastusta herättivät kaikki teatterin taikaa henkivät ratkaisut irtokädestä jo mainittuun valehtelun myötä kasvavaan nenään, meren halki kiitävään lauttaan – ja perässä uivaan Pinokkioon! – sekä siihen myöskin jo mainittuun merihirviöön.

Mikko Kauppila on Pinokkion roolissa niin liikkeellisesti kuin muun näyttelijäntyönkin tasolla notkea ja hienosti läsnä. Hän tavoittaa herkkävireisesti sen, miten Pinokkio päättäväisesti kulkee kohti päämääräänsä, on monesti auttamattoman hyväuskoinen, mutta oppii myös paljon matkallaan oikeaksi pojaksi. Kauppilan roolityö kasvaa tarinan edetessä luontevasti, ja hän tuo hahmoonsa monia toimivia ja harkittuja yksityiskohtia. Talvikki Eerola on Satu Sirkkana hyväntahtoista energiaa säteilevä omatunnon ääni, joka seuraa Pinokkion onnistumisia ja horjumisia tarkkaavaisesti. Aina ei omatunnon varoitteluista ole avustamaan pahoissakaan paikoissa, jos ei osaa varoittavia sanoja kuunnella. Näin käy Pinokkiolle useasti, mutta Satu Sirkka ei vähästä hätkähdä vaan takoo väsymättä puupojalle järkeä päähän. Eerola tuo rooliinsa leikkisyyttä ja lämpöä. Koulunkäyntiin tympääntyneenä Agatana hän pääsee väläyttämään aivan toisenlaista roolityötä. Robin Svartströmin Gepetto on harkitsevainen ja rauhallinen miekkonen, jolla on hyvä sydän ja lempeä sielu. Svartström tekee roolinsa taitavalla otteella, hän tuo hahmoonsa syvyyttä ja elämänviisautta, ja paljon myös iloa. Monet pienemmät roolinsa Svartström tekee myös varmoin ottein.

Muu näyttelijäjoukko tarttuu Svartströmin tavoin useampaan rooliin, ja monenlaista tyyppiä ilmaantuukin esiintyjien käsissä lavalle. Alex Anton ja Severi Saarinen ovat koominen mutta kiero kaksikko Ketun ja Kissan rooleissa, he taipuvat niin fyysiseen ja kielelliseen huumoriin kuin monitasoisempaan juonitteluun ja oveluuteen. Anton on aivan ihana myös lempeänä Lampunsydämenä. Saarinen tekee Harlekiinina mainion roolin ja ottaa lavan haltuun Romeota tulkitessaan. Minna Suurosella on monta mainiota roolia, esimerkiksi opettaja, madame Trumpiini ja vanha sinitukkainen nainen. Suuronen eläytyy kohtausten tunnetilaan ja tunnelmaan tarkasti, ja tulkitsee hahmojaan onnistuneesti. Miila Virtanen on valloittava sinitukkainen tyttö ja hurmaava Pulcinella. Pidin erityisesti siitä, miten hän sinitukkaisen tytön roolissa tuo hahmonsa lavalle ja käsittelee tarinan teemoja. Koko lavalla nähtävä seitsikko pelaa hienosti yhteen, heittäytyy satumaailman seikkailuihin valloittavalla energialla, ja tuo näyttämölle taitavia kuvauksia tarinan hahmoista.

Tämä Pinokkio iski erityisesti visuaalisesti ja sovituksellisesti, tapa kertoa tarina klassikkoa seuraten mutta nykymaailmaan osuen on oivallinen. Vaikka joissain kohtauksissa tuntui minulle aikuiskatsojana olevan hieman turhan opettavainen sävy, kokonaisuus antaa tilaa myös omalle tulkinnalle ja mielikuvituksen lennolle. Parhaimmillaan esitys on vauhdikkaimmissa, seikkailullisimmissa hetkissään sekä silloin, kun se pysähtyy teemojensa äärelle ja malttaa tutkia niitä monesta kulmasta vailla ohjailevaa otetta. Näitä arvoihin, moraalisiin pohdintoihin ja ihan vain elämästä, tunteista ja ihmisyydestä nouseviin kysymyksiin tarttuvia hetkiä on monia, ja moni niistä on tosi hienosti ajatuksia herättävä ja iskevä. Pinokkiolla ylipäätään, ja myös tällä Ryhmiksen Pinokkiolla on annettavaa niin aikuis- kuin lapsikatsojille, ja varmasti myös monenlaisesta teatterista tykkääville katsojille. Esitys kestää noin kaksi ja puoli tuntia, ja on välillä synkkä ja hurja, joten ihan pienimmille tämä ei luultavasti sovi. Teatterin ikäsuositus esitykselle on yhdeksänvuotiaasta ylöspäin. Lopuksi vielä kehu sille, että näytelmään on tarjolla englanninkielinen tekstitys keskiviikkoisin ja perjantaisin!

Suurenmoista! @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat © Kristiina Männikkö

Näin Suurenmoista!-esityksen ensi-illassa 5.6.

Pianisti Cosme McMoon (Tuomas Korkia-Aho) on tullut tapaamaan sopraano Florence Foster Jenkinsiä (Anna-Leena Sipilä), joka etsii uutta säestäjää. Vaikuttaakin siltä, että yhteistyöstä voisi tulla pitkä ja menestyksekäs, kunnes taiteilija avaa suunsa ja päästää laulunlahjansa valloilleen. Florence ei nimittäin osaa laulaa. Ei sitten yhtään. Se ei kuitenkaan estä hänen poikaystäväänsä St. Clairia (Seppo Halttunen) tai ystävätärtään Dorothya (Sanna Stellan) kehumasta madamen esityksiä vuolaasti. Pikku hiljaa Cosmekin huomaa, että rakkaus musiikkiin ja intohimo esiintymiseen merkitsee paljon enemmän kuin se, osuuko laulu nuotilleen vai ei. Florence laulaa täysille saleille, nauhoittaa levyjä ja järjestää vuosittaista juhlagaalaa, eikä anna soraäänien hiljentää itseään. Vaan kuinka käy, kun edessä on uran suurin konsertti?

En ollut ennen Krapin tämän kesän ohjelmistojulkistusta kuullutkaan Jenkinsistä, joka 1940-luvulla viihtyi New Yorkin seurapiireissä ja esiintyi useasti, myös Carnegie Hallissa, kuten näytelmässäkin. Mutta jälleen teatteri tutustuttaa historiaan, ja olenkin lukenut tekstejä niin Jenkinsistä kuin McMoonista ja St. Clairista saadakseni heistä laajemman kuvan kuin mitä näytelmä rajatussa pituudessaan pystyy antamaan. Peter Quilterin kirjoittamassa näytelmässä (ja myös tässä sovituksessa) vedetään vähän mutkia suoriksi eivätkä tapahtumat tai tapahtuma-ajat ole aina historiallisten faktojen mukaisia, mutta pääpiirteissään tarina noudattelee Jenkinsin elämää. Quilterin musiikintäyteisen komedian on suomentanut Pentti Järvinen, ja ohjannut Krapille Lija Fischer, joka on näytelmän myös sovittanut ja tehnyt suomennokseen päivitystä. Lavastus on Pekka Korpiniityn käsialaa, pukusuunnittelun on tehnyt Sinikka Zannoni ja maskeeraussuunnittelun takana on Laura Juvonen. Fischerin ohjaus tavoittaa hienosti niin riemukkaan komedian kuin syvemmän draaman, ja lämminhenkinen, hauska ja hyväntuulinen esitys nostaa katsomossa hymyn huulille. Fischer on hienosti löytänyt tekstistä ne käännekohdat ja tärkeimmät emotionaaliset pisteet, joita ei vedetä koomiseksi, vaikka näytelmässä noin yleensä nauretaan monille teemoille ja aiheille. Näin tasapaino huumorin ja vilpittömien tunteiden välillä on iskevää, ja esitys onnistuu olemaan niin vauhdikas ja hurmaavan hauska kuin koskettava ja puhuttelevakin. Kovin syvälle Quilterin teksti ei mene, se enemmänkin vain viittaa siihen, että komedian alla on paljon muutakin. Ohjaus kuitenkin tarttuu näihin vakavempiin hetkiin tarkasti, eikä kiirehdi hakemaan seuraavia nauruja vaan malttaa antaa tilaa myös muulle. Rytmityksellisesti näytelmän ensimmäinen puolisko on vähän haastava, koska kohtaukset ovat pitkiä, puhetta on paljon eikä tarina oikein kulje eteenpäin. Meno on siis välillä aavistuksen hidastempoista ja teksti turhan jaarittelevaa, kun hahmot ja tilanne esitellään ja tarinaa käynnistellään. Toinen puolisko pitää paremmin otteessaan, sillä tarinassa ja hahmoissa tapahtuu enemmän, kohtaukset ovat napakampia ja rytmitys toimii sujuvasti. Esityksen lopun haluan nostaa esiin, pidin sen tunnelmasta tosi paljon.

Kesäteatterioloissa haastavat kohtausvaihdot on ratkaistu sujuvasti tanssillisella lähestymisellä ja tarinaan sopivalla taustamusiikilla, jolloin "pakollinen paha" eli pöytien, tuolien ja kukkien siirtäminen ei katkaise näytelmän etenemistä turhaan vaan toimii osana kokonaisuutta. Korpiniityn suunnittelema tyylikäs lavastus myös taipuu onnistuneesti kaikkien tapahtumapaikkojen miljööksi ilman, että mitään suurta tarvitsee muuttaa. Ajankuva ja yläluokkainen tunnelma ovat lavastuksessa näkyvillä, ja erityisesti portaikosta, kukka-asetelmista ja leivosista pidin kovasti. Ja tietenkin pianoista ja flyygelistä, jotka ovat upeita. Olin myös aika varma, että niistä oikeasti lähtee ääntä, mutta ei sitten kuitenkaan lähtenyt. Tuomas Korkia-Aho pimputtelee Cosmen roolissa menemään niin uskottavasti, että tämä katsoja oli täysin teatterin taian lumoissa ja uskoi kuulevansa soiton livenä. Zannonin pukusuunnittelussa ollaan myös ajankuvalle uskollisia, mutta tilaa on leikittelylle ja kekseliäille ratkaisuille. On tyylikästä ja sharppia asukokonaisuutta, ja sitten on valloittavan värikästä ja hauskaa puvustusta. Varsinkin Florencen esiintymisasuissa on loistavia yksityiskohtia ja näyttävyyttä. Hatuille ja pääkoristeille erityismaininta, niitä on jos jonkinlaisia ja kaikki upeita.

Anna-Leena Sipilä on valloittava, suurisydäminen Florence, joka elää musiikille ja musiikista eikä välitä siitä, jos joku tahtoo häntä lannistaa. Vaikka lyttääminen saa Florencen surulliselle mielelle, hän nousee aina uudelleen ja loistaa jälleen. Roolityö on erinomaisesti rakennettu, Sipilä kaivaa syvältä tehdäkseen Florencesta kokonaisen ihmisen eikä pelkkää komedian hauskaa päähenkilöä. Tekstin vaarana on, että Florence vaikuttaisi olevan aivan ulalla siitä, että laulaa huonosti, ja hän olisi se jolle naurettaisiin. Komedia totta kai syntyy nytkin osittain siitä, että isoja ooppera-aarioita lauletaan täysin nuotin vierestä, mutta komedian sävyillä on eroja, ja esitys on ehdottomasti Florencen puolella, arvostaa hänen rohkeuttaan ja katsoo naisen elämäntarinaa vailla pilkkaa tai arvostelua. Tässä iso osansa on nimenomaan sillä, miten Florencen rooli näytellään. Sipilä on roolityössään kauniisti läsnä ja sisäistänyt hahmonsa nyanssit taidolla, hänen käsissään Florencen päättäväisyys, rakkaus musiikkiin, usko itseen ja rohkeus tavoitella unelmiaan tulevat lavalle aidosti ja uskottavasti. Sipilä taitaa myös komedialliset ajoitukset ja nyanssit erinomaisesti, ja välittää huumoria luontevasti. Hän tekee vilpittömän, lämpimän roolityön, heittäytyy epävireisen sopraanon tulkitsijaksi täysillä, ja vetäisee biisin toisensa jälkeen upeasti. Nuotin vierestä laulaminen vaatii taitoa, ja äänenhallinta ja käsitys musiikista pitää olla kunnossa, jotta korkeimpiin kiekaisuihin ja ooppera-aarioiden rytmiin pääsee mukaan. Huonosti laulamisen saloihin on opastanut lauluvalmentaja Joonas Orrain.

Tuomas Korkia-Aho tekee Cosmen roolissa sujuvaa työtä niin komediallisiin iskuihin osuessaan, tulkitessaan kyynisen pianistin ystävystymistä Florencen kanssa kuin yleisöä valloittaessaan. Korkia-Aho näyttelee erinomaisesti sen, miten Cosme tulee mukaan Florencen lähipiiriin aavistuksen ulkopuolisena, ja miten hän sitten alkuepäilyjensä jälkeen tajuaa, että jos avaa uusille mahdollisuuksille oven, saattaa saada jotain tosi hienoa. Korkia-Ahon komediallinen ajattelu ja -ajoitus on huippuluokkaa, ja lavaenergia säteilee katsomon vikalle riville saakka vastustamattomana. Roolityössä on myös vilpittömyyttä, jonka lämpö ja aitous tuo hahmoon onnistuneesti syvyyttä. Sanna Stellan on Dorothyn roolissa aivan ihana, miten kannustava ja lojaali ystävä Dorothy onkaan! Stellan tekee roolinsa hurmaavalla aurinkoisella energialla, heittäytyy kohtauksiin vauhdikkaasti ja eläytyy monenlaisiin tunnetiloihin vaivatta. Stellan ihastuttaa erityisesti siinä, millaisia yksityiskohtia hän tuo hahmoonsa ja tämän toimintaan kohtauksissa, Dorothy on mahtava tyyppi ja Stellan herättää hänet lavalla eloon oivallisesti. Seppo Halttunen on englantilaisen näyttelijän St. Clairin roolissa sopivasti arvokas, vakavasti otettava taiteilija ja suuri romantikko. Halttusen leppoisa ja pilkettä silmäkulmassa tuikkiva lähestymistapa roolihahmoonsa on mainio, hyväntuulinen tekeminen vie mennessään. Vallaton mutta rehti St. Clair on mukava hahmo, jonka Halttunen tuo lavalle varmaotteisesti. Reeta Vestman näyttelee niin suomalaista palvelijaa Mariaa kuin suurta musiikinystävää rouva Verindah-Gedgea. Marian roolissa vuorosanat ovat nokkelasti kankealla englannilla puhuttuja, kun englanninkieliset päähenkilöt toki suomalaisessa kesäteatterissa puhuvat suomea. Vestman tekee molemmissa rooleissaan onnistunutta työtä, hän tavoittaa niin topakan Marian uhkaavan habituksen kuin rouva Verindah-Gedgen itsevarman arvokkuuden, joka ei oikein Florencen edessä meinaa tehota. Vestmanin ote molempiin rooleihinsa on sujuva, ja erityisesti Marian hahmosta tykkäsin kovasti. Kun tämä pikku hiljaa alkaa saada kiinni kummallisen työllistäjäperheensä oikuista, löytyy Mariastakin pirteä ja hyväntuulinen puoli, joka valloittaa.

Näytelmässä on musiikkia ooppera-aarioista musikaalimusaan ja suomalaisen kansanmusiikkiin, ja monenlaista laulusuoritusta saadaan esityksen aikana kuulla. Musiikin on suunnitellut ja sovittanut Jussi Hongisto, joka on tehnyt varmaa työtä, lopputulos kuulostaa erinomaiselta. Tämänkin esityksen käsiohjelmalle tulee pientä miinusta, sillä jälleen puuttuu biisilista. Moni kappale on toki tuttu, mutta silti lukisin ne mielelläni myös käsiohjelmasta listattuna. Suuremoista onnistuu paitsi kertomaan tarinassaan musiikin ilosta, myös välittämään musiikillisesti iloa ja hyvää mieltä. Vaikka kaikki biisit eivät ole mitään komediallisia kappaleita, moni laulu on esityksen kontekstissa hauska ja täynnä hyväntuulista tunnelmaa. Anna-Leena Sipilän nuotin vierestä esittämät oopperakappaleet ovat vastustamattoman täynnä musiikin riemua, ja saavat poikkeuksetta yleisön villiksi. Reeta Vestmanin ja Tuomas Korkia-Ahon vetäisemä The Phantom of the Opera on musiikillisesti yksi esityksen huippuhetkistä, huh sentään mikä tulkinta. Ja ai että kuinka riemastuttavaa, miten tällainenkin tiivistunnelmainen ja mystinen musikaaliklassikoiden klassikko voi samaan aikaan olla juurikin salaperäistä tunnelmaa täynnä, ja kuitenkin tosi hauska. Oli myös mainiota kuulla Your Song suomennettuna eri tavalla kuin Moulin Rougessa, vaikka aluksi sanat vähän kumminlta kuulostivatkin. Musiikkia laulajasta kertovassa tarinassa kuuluu totta kai olla, ja esitykseen valitut biisit toimivat oikein hyvin osana näytelmää.

Suurenmoista on esitys, jossa on aivan valloittava tarina ja tunnelma. Lämmintä ja hurmaavaa ystävyyttä, hienoja ja hienosti nuotin vierestä laulettuja biisejä, tyylikästä, värikästä visuaalisuutta ja mainiota huumoria tarjoillaan lavan täydeltä, ja varsin hyvälle mielelle huomaa esityksen aikana tulleensa. Jos jotain, niin tämän aion esityksestä muistaa ja sydämeeni painaa: mitä ihmeen väliä on sillä, osaako laulaa? Sen kun laulaa! Miksi tämä taiteen laji olisi varattu vain heille, jotka pysyvät nuotissa, kajauttavat kovaa ja korkealta, ja tavoittavat kaikki äänenvärit- ja sävyt? Eivät laulut siitä kulu, että niitä välillä kajautellaan nuotin vierestä ja sinnepäin. Ja siis: kyllä kaikki osaavat laulaa, omalla tavallaan ja tyylillään. Eri asia on se, miltä laulu kuulostaa. Vaan kuten Suurenmoista ja Florencen tarina osoittavat – riemua, iloa ja hyvää mieltä tarjoaa yllin kyllin myös aavistuksen epävireisempikin tulkinta.

Kesä 2025 – 20 teatteritärppiä

 Kesä ja kesäteatterkausi on jo aivan nurkan takan, joten on korkea aika listata tärppejä tulevan suven tarjonnasta! Toisin kuin viime kesänä, jolloin kesäteattereiden ohjelmistossa oli peräti kaksi sellaista musikaalia, joita olin odottanut Suomeen kuin kuuta nousevaa, joita jo valmiiksi rakastin, ja joita en malttanut odottaa näkeväni, tänä kesänä ei oikein ole selkeästi yhtä sellaista esitystä, joka ylitse muiden olisi etukäteen eniten odottamani, vaan siellä täällä houkuttelee moni esitys. Kun valmiiksi ei ollut varsinaisia ykkösjuttuja, tärppilista paisuikin sitten kahdenkymmenen kohdan mittaiseksi, ja lisääkin olisi vielä voinut tälle laittaa. Paljon kiinnostavia juttuja on ohjelmistossa ympäri Suomen, ja varmasti edessä jälleen ihania teatterikokemuksia monenlaisten tarinoiden äärellä, niin listalta kuin sen ulkopuolelta.

Aurinkoista ja inspiroivaa kesäteatterikesää kaikille!

kuva © Aapo Ravantti

Tärppi #1: Pienen hauen pyydystys – Pesäkallion kesäteatteri

Pesäkallion kesäteatteri korkkaa uuden kotipaikkansa, Hollolan Heinsuon suppanäyttämön, Juhani Karilan samannimiseen romaaniin perustuvalla Pienen hauen pyydystyksellä. Tätä valloittavaa tarinaa on esitetty teatterissa jo muutamaan otteeseen, mutta meikä ei ole vielä ehtinyt Elinan, Pöllön, Janatuisen, Jousian ja kumppaneiden pariin tämän tarinankerronnan lajin muodossa. Mutta nyt vihdoin, ja Pesiksellä tietty musiikkinäytelmänä! Pienen hauen pyydystys on aivan ihana kirja, hauska, satumainen, haikea, yllättävä ja viihdyttävä, ja kaikkea tätä se toivottavasti on myös teatterilavalla. Ja miksei olisi, ainahan Pesiksellä saa katsomossa niin viihtyä kuin liikuttua. Odotan innolla, miten kaikki fantastinen materiaali lavalle kääntyy, millaisia hahmoja kirjan tyypit ovat kun heräävät näyttelijöiden käsissä eloon, ja miten romaani on dramatisoitu. Tässä upeassa tarinassa on kerroksia ja käänteitä jos jonkinmoisia, ja Pienen hauen pyydystys itse asiassa valittiinkin kirjasomessa/kirjagramissa 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi – täysin ansaitusti! Olen itsekin tämän jo paristi lukenut, vaan täytyisiköhän vielä kerran lukea alkuperäisteos ennen näyttämöversion näkemistä..?

Pienen hauen pyydystys ensi-illassa 26.6.

kuva © Emilia Savolainen

Tärppi #2: The Full Monty - tappiin asti – Orimattilan Teatteri

Kuten näytelmän nimestä voi päätellä, kyseessä on sama tarina kuin The Full Monty- eli Housut pois-musikaalissa. Jätinpesän näyttämöllä The Full Monty nähdään puhenäytelmäversion suomenkielisenä kantaesityksenä. Molemmat perustuvat vuoden 1997 leffaan, mutta tämä näytelmäadaptaatio on leffan käsikirjoittaja Simon Beaufoyn itse kirjoittama, musikaalin taas adaptoivat Terrence McNally (käsikirjoitus) ja David Yazbek (sanoitus ja sävellys). Siinä missä musikaali on amerikkalaistettu, näytelmä on brittiläisen leffan mukaisesti brittiläinen ja sijoittuu Sheffieldiin. Muistan tykänneeni Housut pois-musikaalissa tosi paljon niin lämpimästä tarinasta kuin erityisesti hahmoista, ja odotan kovasti että pääsen näkemään myös tämän näytelmäversion. Vaikka lauluja ei nyt ole luvassa, uskon että tarina toimii ilman niitä (sellaiseksihan se alunperin on kirjoitettukin) ja lavalla tullaan näkemään hauskoja, yllätyksellisiä, koskettavia ja vauhdikkaita hetkiä, sekä heittäytyvää menoa kuten tarinaan sopii.

The Full Monty - tappiin asti ensi-illassa 3.7.

kuva © Matleena Takkinen

Tärppi #3: Tytöt 1918 – Teatteriyhdistys Kulissi

Tyttöjen musaa olen kuunnellut aivan tosi paljon, ja tänä kesänä minulla on viimein mahdollisuus myös nähdä tarina lavalla. Tampereen Työväen Teatterin kantaesitys vuonna 2018 jäi välistä, vaan Kulissi tarttuu nyt musikaaliin ja antaa sille uuden elämän. Ihanaa! Olen nähnyt samaan lähdemateriaaliin eli Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin perustuvan samannimisen näytelmän, ja sen ja Tyttöjen biisien pohjalta tarina ja hahmot ovat jo valmiiksi jonkin verran tuttuja. Mahtava juttu, että Tytöt pääsevät taas lavalle, minua aina kovasti ilahduttaa kun suomimusikaalit saavat uusia tuotantoja eivätkä jää yhden näytäntökauden jutuiksi. Aiemmat näkemni Kulissi-musikaalit, Urinetown ja viime kesän upea Heathers, ovat olleet vakuuttavia, enkä malta odottaa että työryhmä vie mukanaan koskettavalle matkalle Tampereen kevääseen 1918.

Tytöt 1918 ensi-illassa 18.7.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #4: Jagellonica! – Samppalinnan kesäteatteri

Saattaapi kyllä melkoinen haikeuden tunne vyöryä päälle kun tie Samppikselle vie, sillä enää ei mäellä seikkaile rakas Barrow gang, vaan aivan muut historialliset henkilöt. Toisaalta tiedän, että luvassa on tykkiä huumoria ja herkullisen huvittavaa menoa, sillä näin Jagellonican workshopissa viime kesänä ja meno oli jo silloin erinomaisen viihdyttävää. Tämä kantaesityksensä saava musikaali kertoo nimensä mukaisesti Katariina Jagellonicasta, joka 1560-luvulla naitettiin Suomen herttua Juhanalle, ja muutti sitten Turun linnaan. Nyt Katariina palaa Turkuun, ja luvassa on riemastuttavaa uutta musateatteria Niina Lahtisen käsikirjoittaman ja Jukka Nylundin säveltämän teoksen muodossa. Workshopissa ei vielä ollut biisejä sävelletty, joten erityisesti niiden kuulemista odotan, samoin näyttelijöiden tulkintoja hurmaavasta hahmogalleriasta. Itse asiassa aavistelin jo workshopissa, että tämä on Samppiksen tämän kesän juttu, kun käsikirjoituksessa oli kesäteatteriviitteitä ja muistaakseni myös jotain Pyynikki-huomioita, ja arveluni osoittautui oikeaksi (minulla on vielä tallessa kännykässä 17.8.-24 tehty muistiinpanokin, jossa lukee Jagellonica Samppikseen 2025 ja kruunuemoji :D). Samppalinnan kesäteatteri jatkaa siis tänäkin kesänä Suomen kantaesitysten tiellä, ja tällä kertaa komeasti kotimaisella sellaisella. Hienoa!

Jagellonica! ensi-illassa 18.6.

kuva © Harri Hinkka

Tärppi #5: Tuntematon sotilas – Pyynikin kesäteatteri

Täällä Pohjantähden alla oli muutama vuosi sitten Pyynikillä äärettömän hieno, ja nyt mennään taas Väinö Linnan maailmaan taitavaksi tiedetyn työryhmän voimin. Tuntematon sotilas on klassikoista klassikoin kotimainen sotaromaani, ja onhan tätä versioitu näyttämölle monestikin. Minä olen tähän mennessä tutustunut kirjaan ja uusimpaan elokuvaan, mutta luulen, että teatterimuoto lienee meikälle näistä se iskevin ja syvimmälle menevin tapa kertoa tarinaa. Pyynikin maisemat, näyttelijäjoukko täynnä sellaisia ihmisiä, jotka ovat useasti tehneet lavalla vaikutuksen, ihmiskohtalot ja nämä hahmot... Vähän tuntuu siltä, että tässä saattaa olla tulossa yksi kesän vaikuttavimmista jutuista.

Tuntematon sotilas ensi-illassa 11.6.

Tärppi #6: Musiikkiteatterifestivaali

Kesän paras musateatterijuttu tulee jälleen, kun Musiikkiteatterifestivaalia vietetään 1.-2.8.2025. Ohjelmistosta on tähän mennessä julkaistu vasta Musikaaliensi-illat Suomessa 2025-2026-gaala, mutta sen lisäksi lienee jälleen tarjolla upeita elämyksiä ja upouusia esityksiä niin pääohjelmiston kuin workshoppien muodossa. Kursseista on julkaistu kaksipäiväinen audition masterclass. Ohjelmistosta odotan taas eniten ensi-iltagaalaa, ja yhtä paljon kyllä workshoppejakin. Molemmat tarjoavat omalla tavallaan kurkistuksia tulevaan, ja niitä on aina ihanaa päästä näkemään ja kokemaan. Joka vuosi on ollut aivan parasta viettää päiviä musiikkiteatterikuplassa ja nauttia tunnelmasta, esityksistä ja ajatusten vaihtamisesta samanhenkisten ihmisten kanssa, ja eiköhän aika kivaa tule tänäkin vuonna olemaan. En malta odottaa!

Musiikkiteatterifestivaali 1.-2.8.

kuva © Frans Rinne ja Juha Teuri

Tärppi 7#: Liisa Ihmemaassa – Turun kesäteatteri Vartiovuorella

Liisa Ihmemaassa on valloittava tarina, ja niillä kahdella kerralla kun olen sen kesäteatterissa nähnyt, hullunkurinen fantasiamaailma on istunut näyttämölle erinomaisesti. Vartsikalla on aina siellä käydessäni ollut erinomainen meininki ja näyttämöllä hurmaavaa koko perheen kesäteatteria, joten eiköhän Ihmemaan Liisan tarina jälleen ole lavalla kuin kotonaan. Pidän Liisasta hahmona tosi paljon, ja myös muut tarinan tyypit ovat kiinnostavia, vinkeitä ja hauskoja. Tätä voi myös dramatisoinnilla ja sovituksella tulkita monella tapaa, varsinkin kun kaikki Lewis Carollin kirjassa tapahtuva ei millään mahdu yhteen näytelmään mukaan. Kaksi aiemmin näkemääni Liisaa ovatkin olleet hyvin erilaisia, mutta molemmissa tarinan ydin on tuotu lavalle ja valloittavat hahmot ovat vieneet mukanaan. Ihastuttavaa ja ihmeellistä lienee Ihmemaan tunnelma myös Vartsikalla.

Liisa Ihmemaassa ensi-illassa 12.6.

kuva © Urpo Helenius ja Ville Kotamäki

Tärppi #8: Leiri N:o 5 – Paimion Teatteri

Paimion Teatteri tarttuu historialliseen aiheeseen, eli vuosien 1945-1946 aikana Paimiossa sijainneen internointileirin tarinaan. Leirille suljettiin jatkosodan jälkeisen rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Suomessa asuneet saksalaiset ja unkarilaiset sekä heidän vaimonsa ja lapsensa. Tästä aiheesta syntyy kesäteatterin näyttämölle laulunäytelmä, joka on myös osa Paimio700-juhlavuoden ohjelmaa. Onpa mielenkiintoinen aihe esitykselle! Luvassa on kipeää ja kepää, musiikkia, rakkautta, epävarmuutta ja poikkeuksellisen arjen eloa. Käsikirjoituksesta vastaa ohjaaja Pekka Saaristo, ja musiikin on säveltänyt Outi Ollila.

Leiri N:o 5 ensi-illassa 27.6.

Tärppi #9: Spring Awakening – Korsholms Teater

Spring Awakening on jäänyt minulle vähän vieraaksi musikaaliksi, vaikka toki tarina pääpiirteissään on tuttu ja kaikki biisit olen muutaman kerran kuunnellut läpi. Teemat ja aiheet kuitenkin kuulostavat siltä, että tämä saattaisi olla juuri minun musikaalimakuuni sopiva teos. Spring Awakening käsittelee rankkoja aiheita, nuoruutta ja seksuaalisuutta suoraan, ja 1800-luvun lopun Saksaan sijoittuvassa tarinassa nuoret kamppailevat muun muassa aikuistumisen ja yhteiskunnan vaatimusten kanssa. Frank Wedekindin vuonna 1891 julkaistuun näytelmään perustuva musikaali on vuodelta 2006 ja sen tekijät ovat Steven Sater (teksti ja sanat) ja Duncan Sheik (sävellys). Ja hei! Esitys tekstitetään suomeksi ja englanniksi muutamissa näytöksissä, eli jos ei ruotsi aivan taivu ja haluaa varmistaa pysyvänsä tarinasta perillä myös tekstitystä seuraten, se onnistuu seuraavina päivinä: 4.7, 11.7, 18.7, 20.7 ja 25.7.

Spring Awakening ensi-illassa 4.7.

kuva © Petri Teppo ja Henna Huotari

Tärppi #10: Veljeni Leijonamieli – Konttisen kesäteatteri

Astrid Lindgrenin ihana, haikea, jännittävä ja lämmin Veljeni Leijonamieli nähdään Rovaniemellä Konttisen kesäteatterissa. Tämä kuten moni muu Lindgrenin tarina on sekä vauhdikas ja villi että vakava ja viisas, ja Korpun ja Joonatanin seikkailussa on paljon niin menoa ja meininkiä kuin lämpöä ja surua. Pidän Veljeni Leijonamielessä erityisesti sisaruuden teemoista ja Korpun kasvutarinasta, ja siitä, millainen tarinan maailma on. Kirsikkalaakso ja Ruusulaakso toisiaan peilaavina ja heijastavina tapahtumapaikkoina nostavat esiin monia teemoja, samoin se, millaisia ihmisiä niissä asuu ja miten nämä tyypit käyttäytyvät. Tarinassa on seikkailun ja sisaruuden alla paljon kerroksia, ja tämä onkin Lindgrenin tarinoista se, jota olen eniten sen luettuani ja nähtyäni pohtinut. Hieno tarina, ja varmasti hieno myös kesäteatterissa!

Veljeni Leijonamieli ensi-illassa 2.7.

kuvat © ← Otto-Ville Väätäinen → Jukka Kontkanen & Emilia Kaupinmäki

Tärppi #11: Vaimoni on toista maata – Emma Teatteri & Törnävän kesäteatteri

Tätä Gilles Dyrekin viihdyttävää ranskalaisfarssia on tarjolla kesällä 2025 Naantalissa ja Seinäjoella. Ajattelin, että meikän kiintiö tätä näytelmää alkaa kohta olla täynnä, mutta mitä vielä – minähän tahtoisin nähdä nämä molemmat! Nopeatempoisessa ja näppärässä farssissa nähdään sekä Emmassa että Törnävällä lavalla mainiot nelikot, jotka varmastikin saavat yleisössä aikaan melkoisia naurunremakoita. Dyrekin teksti on terävää ja tarkkaa, ja tosi hauskaa. Tässä on myös valloittavan koomista mutta tarkkanäköistä dynamiikkaa hahmojen välillä, ja riemastuttavia tilanteita. Vaikka olen tämän useamman kerran nähnyt ja vähän on jo siis kiintiö täynnä, on Vaimoni toista maata kyllä yksi suosikkifarssejani, ja myös yksi hauskimmista minkä olen nähnyt. Ja aina tästä tuntuu uusia tasoja löytyvän, ja tietty uudet tekijät tuovat aina oman tulkintansa hahmoista ja tarinasta lavalle.

Ensi-ilta Emma Teatterissa 28.5. ja Törnävän kesäteatterissa 13.6.

Tärppi #12: Katsastus – Vihdin Teatteri

Olen nähnyt Katsastuksen kerran aiemmin, kesäteatterissa silloinkin, ja pidin näytelmän huumorista ja hahmoista kovasti. Muistaakseni tässä on tosi kivaa dynamiikkaa hahmojen välillä, aika arkinen tarina joka kerrotaan monitasoisella ja raikkaan komediallisella tavalla, ja otteessaan pitävä juoni. Tykkään aina siitä, että tarinassa on jollain esineellä tai asialla iso ja perusteltu rooli, ja tässä Hilma-auto kyllä on tärkeä osa tarinaa. Myös elämän kysymykset, joita Katsastuksessa käsitellään niin rakkaudesta avioliittoon, sukulaisten mielipiteisiin kuin vanhemmaksi tulemiseen, ovat teatterilavalla mainioita teemoja joita tuoda esiin lämminhenkisen komedian kautta.

Katsastus ensi-illassa 8.7.

kuva © Tommi Mattila

Tärppi #13: Näytelmä joka menee pieleen – Heinolan kesäteatteri

Näytelmä joka menee pieleen on aivan ihana komedia, älyttömän hauska ja nokkela. Kaikki teatterille nauraminen on aina riemastuttavaa, ja tässä se tehdään taitavasti, tarkkanäköisesti ja täysillä. Komedian kierrokset kasvavat koko ajan, aina riittää yllätyksiä, ja komiikka ja huumori syntyvät vaivattomasti. Tahti on reipas, tilannekomiikka ja erityisesti teatteritekninen komiikka valloittaa, ja hahmotkin ovat hurmaavia. Komediaa parhaasta päästä siis! Heinolassa lavalla nähdään mainio porukka, joka ottanee pieleen menevän murhamysteerin omakseen taidokkain ottein.

Näytelmä joka menee pieleen ensi-illassa 12.6.

kuva © Veera Jokela

Tärppi #14: Niskavuori – Kievarin Teatteriareena

Kievarin Teatteriareenalla nähdään Hella Wuolijoen Niskavuoren naiset- ja Niskavuoren leipä-näytelmiin perustuva Niskavuori-musiikkinäytelmä, jonka dramatisoinut ja kirjoittanut ohjaaja Jonna Ortju. Niskavuori-tarinat ovat hienosti kirjoitettuja ja monitasoisia, ja erityisesti hahmot mielenkiintoisia, kokonaisia ihmisiä, joiden tarinoissa riittää tapahtumia. Niskavuoren leipä on minulle vielä vieras, Niskavuoren naiset taas on näkemistäni Niskavuori-jutuista suosikkini. Niskavuoren nuoren emännän taas olen nähnyt musiikkinäytelmänä, ja silloin musa sopi niskavuorelaisten tarinan kertomiseen oikein mainiosti. Uljas esitys lienee tulossa, suomalaiseen sielumaisemaan sopiva.

Niskavuori ensi-illassa 14.6.

Tärppi #15: Fame – Lurens sommarteater

Fame on yksi niistä musikaaliklassikoista, jotka haluaisin nähdä mutta joka vielä odottelee katsotuksi tulemista. Yhden tallenteen olen nähnyt muutama vuosi sitten, mutta livenä tietty haluan tämän myös toki vielä kokea. Famen musa ja hahmot ovat tosi kivoja, ja kuuluisuutta, menestystä ja taiteellisia ansioita tavoittelevien taidelukiolaisten tarinaan mahtuu niin romansseja, eripuraa, iloa, surua pettymyksiä, riemua, menetyksiä ja toivoa. Tämä ja aiemmin listalla mainittu Spring Awakening käsittelevät molemmat nuoruutta, unelmia ja aikuistumista, toki hyvin eri konteksteissa ja eri aikoina, mutta nuoruudessa itsessään on varmasti molemmissa tarinoissa samaa. Ruotsinkielistä yleisöä (ja toki muitakin) hemmotellaan siis näiden myötä tänä kesänä oikeilla nuorisomusikaalien klassikoilla!

Fame ensi-illassa 27.6.

Tärppi #16: Karvanoppamusikaali – Puolangan pessimistit

Auto, karvanopat ja rinkiä ajaminen, siinä klassikkokolmikko johon tartutaan Puolangalla. Meikä on jo muutaman vuoden haikaillut pessimismimusikaalia katsomaan, sillä koko konsepti kiehtoo, mutta Puolanka vaan on niin kovin kaukana (tietenkin, onhan se Puolanka). Mutta jos sattuu onnekseen tai ikäväkseen asustamaan lähempänä, niin pessimismin kutsun kuullessaan voi laittaa karvanopat ojennukseen ja suunnata kesän 2025 pessimismimusikaalin pariin. Aiheena on esittelyn mukaan kaikkein tärkein puolankalainen perinne, pilluralli eli pilis.

Karvanoppamusikaali ensi-illassa 3.7.

Tärppi #17: Tukkijoke - kesäteatteri joka menee pieleen – Linnateatteri

Kesäteatteria Näytelmä joka menee pieleen-hengessä! Ihan mahtavaa! Tukkijoken kuvauksesta, ja nimestä nyt ainakin, voi siis päätellä että inspiraationa toimii Näytelmä joka menee pieleen. Tämä Tukkijoke kuitenkin sijoittuu Suomen Turkuun ja pistää kierrokset vielä aavistuksen kovemmalle, kun luvassa on pieleen menevää musiikkikomediaa – epäonninen teatteripotukka nimittäin pistää pystyyn Tukkijoella-prokkista, mitäs muutakaan! Alkuasetelma kuulostaa loistavalta, ja tekijäporukassa on oivia huumorin taitajia, joten luvassa lienee melkoisen mehukasta kesäkomediaa.

Tukkijoke - kesäteatteri joka menee pieleen ensi-illassa 30.5.

kuva © Juha Jahkola

Tärppi #18: Katariina ja Munkkiniemen kreivi – Kivinokan Kesäteatteri

En ole tätä elokuvana nähnyt, mutta tietty kielletty rakkaus ja eri säätyjen yhteentörmäys 1860-luvun maailmassa kiinnostaa. Olen aina tykännyt sellaisista (rakkaus)tarinoista, joissa ihmiset suhteissaan kohtaavat ongelmia ja esteitä, ja sellaisia säätyerot tosiaan aiheuttavat. Vaikka tarina ei ole minulle tuttu, arvelen että hahmojen väliset suhteet ja niiden jännitteet lienevät mainioita, sillä jännitteitä kielletty rakkaus ja ihmisten mielipiteet siitä tuppaavat aiheuttamaan. Tätä vuonna 1943 ensi-iltansa saaneen elokuvan tarinaa ei ole ennen nähty teatterissa, eli Kivinokalla Katariina, Mauritz ja kumppanit pääsevät ekaa kertaa livenä yleisön eteen. Luvassa on myös tuttua musiikkia, mitä luultavimmin myös Romanssi, joka elokuvassakin kuullaan.

Katariina ja Munkkiniemen kreivi ensi-illassa 29.6.

Tärppi #19: Hurmaava joukkoitsemurha – Ohkolan Teatteri

Kotikunnan kesäteatterissa tehdään jälleen Arto Paasilinnan romaaniin perustuva juttu, ja sehän itsessään jo nostaa odotuksia. Aiemmat ovat olleet oikein onnistuneita, ja kun ohjaksissa on mainioksi sovittajaksi ja ohjaajaksi tiedetty Kalle Tahkolahti, eiköhän tämä tarina käänny teatterilavalle oivasti. Tahkolahden käsialaa oli vuonna 2016 Ohkolassa esitetty Ukkosenjumalan poika (sekin Paasilinnan romaani), ja tuohon esitykseen hurahdin ja kävinkin sen useamman kerran katsomassa. Toimiva yhdistelmä siis tämä Tahkolahti + Paasilinna! Hurmaava joukkoitsemurha on minulle tarinan alkuasetelmaa lukuunottamatta vieras teos, joten odotan innolla, että pääsen sen näkemään ja kokemaan.

Hurmaava joukkoitsemurha ensi-illassa 11.7.

kuva © Vesa Sailio

Tärppi #20: Seitsemän siskosta – Valkealan kesäteatteri

Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä ja Sirpa Riuttalan Seitsemän siskoa-näytelmästä vaikutteita ottanut Seitsemän siskosta on ohjaaja Panu Poutasen kirjoittama näytelmä, joka valloittaa Valkealan kesäteatterin näyttämön kesäkuun lopulla. Somessa on jo hahmoja esitelty, ja he vaikuttavat aivan mahtavilta tyypeiltä. Minä myös rakastan aina kaikkia modernisoituja klassikoita, ja tämä Seitsemän siskosta vaikuttaa oivalta esimerkiltä sellaisesta. Ja siis Seitsemästä veljeksestä olen aina pitänyt, joten mikseivät sitten Seitsemän siskosta valloittaisi minua myös?

Seitsemän siskosta ensi-illassa 28.6.