Moulin Rouge! @ Helsingin kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Moulin Rougen päivää ennen ensi-iltaa, ennakkonäytöksessä 28.8. Kirjoitan musikaalista siis ennakon pohjalta, eli vaikka se onkin jo virallinen esitys, on ennakko kuitenkin ennen ensi-iltaa oleva näytös, jonka perusteella esitystä voisi vielä periaatteessa muuttaa tai korjailla, mikäli siihen nähtäisiin tarvetta.

Moulin Rouge, punainen mylly, on 1800-luvun lopun Pariisissa yleisölleen säkenöivä yökerho ja esiintyjilleen velkataakan alla huterasti seisova turvapaikka. Yökerhon johtaja Harold Zidler (Risto Kaskilahti) pitää kiinni show must go on-mentaliteetista ja ohjeistaa yökerhon tähteä Satinea (Jennie Storbacka) hurmaamaan yleisöön istahtavan Montrothin herttuan (Joel Mäkinen), jotta Moulin Rougelle saataisiin varakas mesenaatti. Samaan aikaan juuri Pariisiin saapunut säveltäjä Christian (Martti Manninen) on törmännyt pariin musiikilla piristettyä näytelmää kyhäävään taiteilijaan, Toulouse-Lautreciin (Antti Lang) ja Santiagoon (Matti Leino), jotka käskevät Christianin koelaulamaan Satinelle. Kunhan Satine ihastuu Christianin lauluun, ovat punaisen myllyn ovet varmasti auki herrojen näytelmälle ja suosio taattu. Vaan Satine ihastuu vähän muuhunkin kuin lauluun, ja Christianin tunteet ne vasta menevätkin ihan sekaisin – rakkautta ensi silmäyksellä siis. Harmi vain, että ei tule sen enempää tätä Lautrecin ja co:n showta kuin mitään muutakaan, jos ei herttualta heru rahoitusta. Rakkaus on siis pistettävä syrjään ja keskityttävä bisnekseen. Mutta onnistuuko se? Pystyykö roihuavaa romantiikkaa noin vain unohtamaan, vai leimahtaako intohimon liekki polttaen tieltään kaiken muun?

HKT:n tämän kauden musikaali on nauttinut poikkeuksellista suosiota jo kauan ennen kuin siitä nähtiin sen suurempia promokuvia, treenivideoita tai muita makupaloja, ja hype on ensi-illan lähestyessä vain kasvanut. Pari päivää ennen ensi-iltaa tiedotettiinkin, että Moulin Rouge on rikkonut kaikki ennätykset ja lippuja oli myyty ja varattu jo lähes 80 000. Aivan valtava määrä! Tämä pophittien tähdittämä, Baz Luhrmannin menestyselokuvaan perustuva, 10 Tony-palkintoa voittanut showmusikaali on sellaista säihkyvää, näyttävää, henkeäsalpaavaa ilotulitusta, jota ei ole HKT:n lavalla ennen nähty. Iso musikaali pursuaa niin visuaalista yltäkylläisyyttä, jättimäisiä koreografioita kuin vaikuttavia laulusuorituksiakin, ja on sanalla sanoen todellinen show. Shown lisäksi on onneksi riittävästi sydäntä, ettei tämä mene pelkäksi wow-hetkeksi toisensa perään – vaikka niitä kyllä riittää. Aavistuksen heppoinen eikä ehkä niin kovin syvällinen tarina on näyttelijöiden käsissä niin vilpitön, että koskettaa ja puhuttelee. Perinteinen onneton rakkaus-juoni on toki ennalta-arvattava, mutta nousee lavalle hienosti ja suurella tunteella, ja hahmot ovat onnistuneesti rakennettuja. Heistä voi tunnistaa sekä tyyppimäisyyttä ja juonta tunnistettavasti osana tällaista tarinaa kuljettavaa roolia, että inhimillisyyttä joka tekee hahmoista muutakin kuin kohtalonsa ja perinteisen onnettoman, romanttisen sadun ohjaamina kulkevia rakastajia, rakastettuja, pahiksia, taiteilijoita ja haaveilijoita. Huumoria tai draamaa ei myöskään jää puuttumaan, ja tässä onkin glitterin ja kimalluksen alla enemmän tasoja kuin ensin vilkaisulta ehkä arvaakaan. En ole katsonut Moulin Rouge-elokuvaa (nyt voin katsoa kun musikaali on nähty), joten en tiennyt tarinasta paljoakaan ennen esitystä, lähinnä sen, että säihkyvää tykitystä ja suurta rakkautta on luvassa. Molempia myös saadaan, mutta paljon muutakin.

Moulin Rouge on pohjoismainen yhteistuotanto, ja nähty suurin piirtein tällä samalla ohjauksella, koreografialla ja visuaalisuudella ennen Suomea jo Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Harvinaista herkkua musikaalipuolella, ja ainakin tämän perusteella myös hyvin toimiva konsepti. Ohjaus on ruotsalaisen Anders Albienin, joka käyttää isoa lavaa taitavasti ja ymmärtää sekä spektaakkelimaisen shown että yltäkylläisen rakkaustarinan vaatimuksia. Ohjaaja on saanut hioa näkemystään musikaalista jo kolmen produktion verran ennen tätä, eli materiaali lienee hallussa about niin hyvin kuin voi olla, ja se näkyy kokonaisuuden varmuudessa. Pienempi lava, jollainen muissa pohjoismaisissa tuotannoissa on ollut, saattaa olla tälle musikaalille vähän edullisempi, tai ainakin itse näen että tiiviimmin esitettynä musikaali pääsisi vahvemmin siihen tunnelmaan, jota se hakee. Huikealta tämä kyllä HKT:n suurella näyttää, eikä jää uupumaan sen enempää tunnelmaa kuin spektaakkelimaisuutta. En myöskään ole nähnyt Moulin Rougesta muita versioita, joten minulla ei ole mihin verrata, mutta se intensiteetti, jota monessa kohtauksessa on, saattaisi kerätä lisää kierroksia, jos lavalla olisi kaikki lähempänä toisiaan. Vaan ei mahtuisi pienemmälle lavalle nämä upeat koreografiat ja isot numerot, eli näyttävyyden puolesta iso lava on aina parempi, siinä mahtuu tekemään kunnolla ja niin todellakin tehdään. Yllätyin siitä, miten paljon komediallista ilottelua musikaalissa oli, ja Albien on hienosti nostanut huumoria esiin moneen otteeseen. Yleensä kaksimielinen huumori ei minuun iske, mutta Christianin "en ole tehnyt tätä ennen"-selitykset riemastuttivat. Samoin kurjuus on oikeinkin kurjaa, rakkaus valtavan suurta ja intohimoista, ja tunnelma muuttuu moneen otteeseen ja monella eri tavalla. Nämä tunnelman muutokset ovat Albienin ohjauksessa aina tarkkoja ja fiksusti tehtyjä. Hän käsittelee suuria tunteita uskottavasti, sopivan elämää suuremmasti mutta vilpittömästi, jolloin spektaakkelin rinnalla kulkee koko ajan myös inhimillinen vire.

Musikaalin on koreografioinut nelikko Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonald, jotka tuovat lavalle niin hengästyttävää ja upean näköistä tanssia, että sitä katselisi vaikka kuinka pitkään. Tarinaan kuuluu tietysti can-can, jota koreografiasta löytyy pariin otteeseen, ja ihailin erityisesti hyppyjä spagaattiin, huh! Can-canin lisäksi on jos jonkinlaista koreografiaa ja tanssityyliä, menoa ja meininkiä ja herkkiä hetkiä myös. Varsinkin hahmojen sisääntulohetket ovat upeita, herttuan etenkin. Isoa, energistä, riehakasta ja tyylikästä on koreografia koko esityksen ajan, ja ehdottomasti vaikuttavinta kaikista isoimmissa show-numeroissa. Joitakin suosikkejani mainitakseni Backstage Romancessa sekä alun tanssiduetto että koko numero, Chandelierin koreografia yhdessä vihreän valaistuksen kanssa ja esityksen aloittava Welcome to the Moulin Rouge kokonaisuudessaan tekivät suuren vaikutuksen. Lavastuksen on suunnitellut takis, videodesignista vastaavat Johan Larsson ja Philip Sundbom / Formförbundet, pukusuunnittelu Astrid Lynge Ottosen, valosuunnittelijana on toiminut Palle Palmé ja naamioinnista vastaa Maija Sillanpää. Lavan sivuilla tervehtivät heti ikoniset elefantti ja myllynsiivet, tietenkin! On kyllä komeaa katseltavaa näyttämökuva muutenkin alusta loppuun, isoa, kimaltavaa, eleganttia ja tyylikästä niin lavasteiden, puvustuksen, valojen kuin hiusten ja maskienkin osalta. Erityisesti pidin sivujen aitiotorneista, maalauksista boheemien luona ja yläosan Moulin Rouge-tekstistä, kabaree-esiintyjien puvuista ja valaistuksesta Chandelier-kohtauksessa, sekä isoista peruukeista ja hiuskoristeista. Pyrotekniikkaa olisi saanut olla enemmänkin, vain kerran käytettynä se jäi hieman vajaaksi, vaikkakin lieskat räjäyttivät juuri sopivasti meiningin kattoon heti alussa. Tässä ei kyllä missään vaiheessa turhaan pysähdytä visuaalisuutta ohjaaviin rajoihin, vaan yhdessä hetkessä voi taustaprojisoinneissa näkyä lentävä elefantti ja timanttisia sydämiä, ja seuraavassa hetkessä olla lavalla riipivän realistista köyhien kurjuutta. Osa projisoinneista tuntui olevan tyyliltään aika kaukana kaikesta muusta, mitä lavalla tapahtuu, jolloin mietin, mitä tunnelmaa kyseiseen hetkeen haetaankaan, mutta pääosin tähtitaivaat ja vallankumousliput sopivat taustalle hyvin. More More Moreen sen sijaan sopii monipuolinen projisointi-ilottelu erinomaisesti!

Musikaalin on suomentanut Paavo Leppäkoski, jonka käännöksistä olen aiemmin nähnyt The Prom-musikaalin. Suomennos on onnistunut ja toimii sujuvasti sekä puhutun että lauletun tekstin kohdalla. Jukebox-musikaali, ja enemmän vielä hiteistä rakentuva sellainen, on kääntäjälle erityisen suuri haaste, sillä monet laulut osataan jo englanniksi ulkoa ja suomeksi kuultuina ne tuntuvat vieraalta. Leppäkoski on ottanut haasteen vastaan taidolla, ja tavoittanut erityisen onnistuneesti tekstistä löytyvät tunnelman ja sävyn muutokset. Moulin Rouge onnistuu kertomaan tarinaa laulujen kautta ja kappaleiden paikat ovat perusteltuja sen sijaan, että biisejä olisi vain laitettu mukaan, jos ne vähänkään sopivat teemaan. Tätä välillä jukebox-musikaaleissa näkyy, mutta Moulin Rougen kappaleet ovat tarkasti harkittuja ja monen biisin mash upit ajatuksella rakennettuja. Ihan joka biisillä nyt ei toki ole valtavaa tarinallista merkitystä, mutta niillä saadaan aikaan tunnelmaa, sävyjä ja showta. Aivan kaikkia biisejä ei myöskään ole suomennettu, vaan ne kuullaan englanniksi, ratkaisu joka tehtiin myös muun muassa Priscilla-musikaalissa pari vuotta sitten. Pääosin ne biisit, jotka edistävät juonta tai ovat muuten tarinalle merkityksellisiä, on suomennettu, ja loput sitten esitetään englanniksi. Muuten olin samaa mieltä biisien kielivalinnoista, mutta juonen kannalta tärkeänä Elephant Love Medley olisi ainakin osittain ehkä kuulunut käännettävien biisien listalle, vaikka se olikin ihanaa kuulla englanniksi. Joissain biiseissä suomea ja englantia on yhdistelty, joka eri säkeistöjen kohdalla toimii, mutta joka samassa lauseessa kuulostaa välillä kömpelöltä. Kokonaisuutena suomennos on kuitenkin todella toimiva, ja oivaltavasti ja kekseliäästi tehty. Näppäriä valintoja myös suomalaisten laulunsanojen kohdalla!

Moulin Rouge on siis jukebox-musikaali, eli sen musiikillinen materiaali on koottu olemassa olevista kappaleista, ja tämän musikaalin tapauksessa biisit ovat pophistorian suurimpia hittejä ja kavalkadi toinen toistaan tunnetumpia kappaleita. Mukana on muun muassa Katy Perryn, Elton Johnin, Rolling Stonesin, Adelen ja Rihannan tutuksi tekemiä biisejä, ja paljon myös sellaisia kappaleita, joita ei elokuvaversiossa ole. Justin Levine on sovittanut ja tehnyt orkestraation, ja hittiputkea kapellimestaroi todella tykissä vireessä olevan orkesterin johdossa Ville Myllykoski (musikaalin vastaava kapellimestari on Eeva Kontu). Ilokseni käsiohjelmat olivat ehtineet painosta viimeiseen ennakkoon, ja sain sellaisen ihailtavaksi ja omaan kokoelmaan talteen. Sitä kuitenkin hämmästelin, ettei käsiohjelmasta löydy biisilistaa, vain musiikin tekijätiedot. Netistähän lista kappaleista toki löytyy, jos ja kun siihen enemmän tahtoo tutustua. Meikä on Broadwayn cast recordingia luukuttanut sen verran ahkerasti, että osasin toki kaikki biisit jo ulkoa. Ja koska musiikki oli tuttua, oli minulla etukäteen monta biisiä, joita odotin kovasti. Erityisesti El Tango de Roxanne (josta olen tätä Aaron Tveitin 40 sekunnin pätkää katsonut ihan liikaa), Shut Up and Raise Your Glass, Sympathy for the Duke, Come What May ja Crazy Rolling olivat sellaisia kappaleita, joiden toteutus kiinnosti, koska ne olivat valmiiksi suosikkejani, ja ihanaa oli nämä livenä kuulla ja nähdä. Musikaalin nähtyäni myös Welcome to the Moulin Rouge, Your Song, Elephant Love Medley, Backstage Romance ja Chardelier tekivät vaikutuksen, ja So Exciting! (The Pitch Song) ihastutti sekä esityksenä että etenkin roolillaan tarinaa ennakoimassa. Sekä päärooleissa että ensemblessä lauletaan aivan todella upeasti, ja tässä saakin kajauttaa moneen otteeseen kovaa ja korkealta. Musiikkikohtaukset ovat pääosin isoja show-numeroita tai erilaisia rakkauslauluja, joka tähän erinomaisesti sopii ja joita tulkitaan loistokkaasti. Minua aina vähän häiritsee, kun musikaalin boheemien motto "totuus, kauneus, vapaus, rakkaus" lauletaan Truth, Beauty, Freedom, Love-biisissä eri järjestyksessä, eli vapaus, kauneus, totuus, rakkaus. Pieni yksityiskohta, mutta aina sen huomaa. Suomennoksesta en tosin enää ole satavarma, vaikka yritinkin kuunnella, missä järjestyksessä moton julistukset suomeksi laulettiin. 

Heti, kun Moulin Rougen tiedotettiin tulevan Suomeen, arvelin että Christianin roolissa nähtäisiin Martti Manninen. I mean, kuka muu se olisi voinut olla? Manninen on roolissa juuri niin tajuttoman hyvä kuin etukäteen ajattelin, hän tuo roolityöhönsä sekä nuoren taiteilijan itsevarmaa intoa että hienoa herkkyyttä, joka rakentaa hahmoon eri sävyjä. Vahva ote hahmoon säilyy myös laulujen ajan, ja roolityö on kokonaisuudessaan väkevää. Rakkautensa sokaisema Christian ei haahuile tunteidensa viemänä – koko aikaa ainakaan – vaan hänellä on aikaa myös ystäville ja taiteelle. Ystäviltä Christian saa myös neuvoja, mutta eri asia on, kuuleeko hän yhtäkään niistä. Manninen antaa hahmonsa tunteiden näkyä ja on roolissa aito, joka riisuu sopivasti spektaakkelia Christianin tarinan ympäriltä, sillä vaikka ympärillä vedetään kabareeta helmat hulmuten ja paljetit kimaltaen, se ei ole se, mitä Christianille tapahtuu. Hän elää kiellettyä romanssia, tekee musiikkia ja unelmoi saavansa vapaasti rakastaa naista, joka on vienyt hänen sydämensä. En useinkaan ajattele roolihahmojen aiempia esittäjiä, mutta og-Christian eli Aaron Tveit on poikkeus, sillä tämä hahmo henkilöityy mielessäni juuri häneen. Olen katsonut lukemattomia videoita Tveitistä roolissa ja kuunnellut biisejä hänen esittämänään, ja muutenkin Tveit on ollut pitkään yksi suosikkimusikaaliesiintyjistäni siitäkin huolimatta, etten ole koskaan nähnyt häntä missään livenä. Niinpä tuo versio hahmosta oli muistissa katsomoon istuessa. Mannisen tulkinta Christianista ei tosiaan kalpene alkuperäisen rinnalla, vaan on kotimaiseen teatteri-ilmaisuun tottuneelle ehdottomasti vielä paremmin ja luontevammin toimiva tapa esittää tätä roolia. Manninen tekee Christianista omansa, kaikkia yksityiskohtia myöten, ja ymmärtää, mikä hahmon tarinassa ja tunteissa on tärkeää. Jennie Storbacka on Satinen roolissa todellinen säkenöivä timantti, mutta ei vain sitä, vaan hän tuo roolihahmoonsa vahvaa tunnetta ja ihmisyyttä. Satine on epätoivoisessa tilanteessa: hän on klubin vetonaula ja kannattelee kaikkien muiden pelkoja ja toiveita hartioillaan, hänen täytyy hurmata herttua jotta Moulin Rouge pelastuu, hän rakastuu toiseen mieheen, eikä hän ole voimissaan. Ja silti pitää pitää yllä elegantin ja salaperäisen tähden roolia, pistää spektaakkeli pystyyn ja valloittaa yleisö. Storbacka laulaa häkellyttävän kauniisti ja on roolityössään varma. Hänen Satinensa tietää, miten maailma toimii, ja Storbackan tapa tuoda hahmonsa ajatukset ja tunteet lavalle on erinomainen. Pidin erityisesti siitä, miten Storbacka käsittelee Satinen ristiriitaisen tilanteen ja tämän tekemät valinnat, hän lukee hahmoaan tosi hyvin ja antaa tilaa sille, miten Satinen tarina rakentuu. Myös rakkauteen liittyvien tunteiden tulkinnassa Storbacka on taitava, hän tuo musikaalin rakkaustarinaan hienosti sävyjä, ei pelkästään onnellisen vaaleanpunaisia, vaan myös kipeitä ja hankalia. Pääparin dynamiikka on luontevaa ja siinä on hienosti tasoja ihastumisesta ja söpöilystä turhautumiseen, luottamukseen, kauniiseen rakkauteen ja suruun.

Risto Kaskilahti sopii Zidlerin rooliin täydellisesti, ja tekee roolinsa tasapainottaen onnistuneesti rehvakasta tirehtöörimeininkiä ja yhteisöstään huolissaan olevan miehen epätoivoa. Kaskilahti ottaa lavan haltuun ihailtavan sujuvasti, ja tuo rooliinsa sekä huumoria että ymmärrystä ja lämpöä. Joel Mäkisen herttua on riemastuttavan cool ja inhottava, Mäkinen ottaa roolistaan tehot irti ja on kuin kotonaan itserakkaan aristokraatin tyylikkäässä asussa. Taitavasti tehty "pahishahmo" on aina ilo, ja Mäkinen todellakin osaa tehdä luihusta herttuasta tyypin, jota katsoo lavalla enemmän kuin mielellään. Matti Leinon Santiago tuntee vahvasti ja elää tunteella, hänen sielussaan palaa intohimo romantiikkaan ja suureen taiteeseen. Backstage Romance on huikea veto! Santiagossa on sellaista mainiota rentoutta ja elämäniloa, joka muissa hahmoissa peittyy suurten tunteiden ja synkkyyden alle, ja tämän Leino taitavasti hahmostaan poimii esiin. Samaa paloa taiteeseen on Antti Langin Toulouse-Lautrecissa, jossa taas sellaista melankolista synkkyyttä riittääkin yllin kyllin. Lang tekee tosi yksityiskohtaisen roolin, joka, vaikka melankolinen onkin, ei huku surumielisyyteen vaan on erinomaisessa vireessä koko tarinankaaren ajan ja kasvaa hienosti. Kabareen nimetyt esiintyjät Nini (Laura Allonen), Baby Doll (Samuli Saurén), La Chocolat (Yasmine Yamajako) ja Arabia (Raili Raitala) ovat esittäjiensä käsissä sekä säkenöiviä tähtiä että toimeentulostaan ja niin itsestään kuin toisistaan huolissaan olevia ihmisiä, jotka pitävät perheensä puolta. Koko ensemble on timanttinen ja täynnä loistoa ja taitoa, ja isolla jengillä tehty esitys saa voimansa nimenomaan samassa rytmissä tekevästä, eläytyvästä ja esiintyvästä joukosta. Isot shownumerot ovat hengästyttävän hienoja, ja ensemble taipuu tunnelmaan kuin tunnelmaan. Huomasin seuraavani erityisesti Tuukka Raitalan, Lasse Lipposen, Pekka Louhion, Mikko Vihman, Marissa Latun, Sofia Arasolan ja Natasja Jean-Charlesin tekemistä moneen otteeseen. Pidin kovasti siitä, että vaikka tässä on nimenomaan paljon yhteiskoroeografioita, jokainen saa lavalla loistaa paitsi yhdessä, myös yksilönä. Ihan parasta oli myös seurata ensemblehahmojen tekemisiä vaikkapa esityksen harjoittelukohtauksissa ja muissa hetkissä, kun kabaree-porukka viettää aikaa yhdessä.

Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge on ehdottomasti syksyn säkenöivin, näyttävin ja yltäkylläisin show, joka tarjoaa timanttista taitoa ja hengästyttävää energiaa lavan täydeltä. On romantiikkaa, kiellettyä rakkautta, vallankumoushenkisyyttä, taidetta, ystävyyttä, surua ja riehakasta elämäniloa, juonittelua ja paljaita tunteita. Jos kaipaa teatterilta nimenomaan monitasoista ihmistutkiskelua ja tarina edellä menoa, ei Moulin Rouge kenties ole se juttu. Jos sen sijaan kaipaa spektaakkelia, näyttävyyttä, isoja tanssi- ja laulunumeroita ja kokonaisvaltaista elämystä, joka samalla kertoo suuren rakkaustarinan, on HKT:n suuri näyttämö juuri oikea osoite. Minä kallistun tavallisesti enemmän tuohon ensimmäiseen, eli syvälliseen draamaan, mutta voi morjens kun Welcome to the Moulin Rouge-pläjäys lähti soimaan niin olin heti aivan myyty, ja Elephant Love Medleyn kohdalla jo ajattelin seuraavaa: tämä on PAKKO nähdä uudelleen. 

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!