Liian paksu perhoseksi @ Pesäkallion kesäteatteri

kuvat © Noora Vilamaa

Näin Liian paksu perhoseksi-esityksen 30.6.

Kaisu (Annamaria Karhulahti) lähtee kauppa-apulaiseksi Ruutinojalle, jossa kauppias Erni (Kalle Sulalampi) kaipailee kipeästi apukäsiä. Hänen äitinsä Ellida (Mirva Myllynen) ja siskonsa Viivi (Julia Karppinen) ovat muuttamassa hulppeaan valkoiseen huvilaansa, ja niinpä uudelle kauppa-apulaiselle on oikein oma huone tarjota. Harmi vain, että Ellida & Viivi-duolla ei ole aikomustakaan oikeasti toteuttaa muuttoaan, ja Kaisu on valmis lähtemään saman tien paluumatkalle. Jos lehti-ilmoituksessa luvataan huone, pitää huone olla. Erni saa kuitenkin suostuteltua Kaisun jäämään, ja pian tämä on Ruutinojalla kuin kotonaan, vaikka vastaanotto on kaikkea muuta kuin lämmin. Ystäviäkin kuitenkin löytyy, ja paikallisten kanssa tulee toimeen. Ja Ernistä taitaa saada vähän enemmän kuin ystävän... Tie ei kuitenkaan ole tasainen, vaan suruja ja murheita tulee vastaan, mutta myös paljon lämpöä ja lempeyttä.

Sisko Istanmäen samannimiseen romaaniin pohjaavan näytelmän on sovittanut näyttämölle Jukka Keinonen ja ohjannut Pesikselle Satu Säävälä. Olen nähnyt saman tarinan kesäteatterissa pari kertaa aiemmin, viimeksi kaksi vuotta sitten Vuohensaaressa, silloinkin musiikkinäytelmänä. Ja tähän tarinaan musiikki sopii loistavasti! Tällä kertaa soundtrackilla on pääosin biisejä, jotka on tehnyt tunnetuksi Vesterinen Yhtyeineen, lisäksi on muutama kappale muilta artisteilta. Liian paksu perhoseksi on ajoittain tosi traaginen ja surullinen, vaikka siinä onkin myös paljon huumoria ja lämpöä, ja musiikin avulla tunnetta saadaan vahvistettua niin surullisten kuin iloistenkin hetkien äärellä. Ihanaa siis, että jälleen tähän tarinaan yhdistyy musiikki – ja tietenkin yhdistyy, kun Pesiksellä ollaan! Säävälän ohjauksessa on sujuva ote tarinan kaikkiin sävyihin, vaikka kaikista surullisimpiin hetkiin ei menty ihan niin syvälle kuin ehkä odotin. Koskettavia hetkiä silti riittää, ja meikäläisen silmäkulma kostuikin jo heti alussa, kun Kaisu hyvästelee äitinsä (Berit Mäkinen) ja suuntaa kohti uutta elämäänsä Ruutinojalla. Pidän kovasti siitä, miten Säävälän ohjauksissa (joita olen jo useamman nähnyt vuosien varrella) hahmot kasvavat aina kokonaisiksi persooniksi ja tuntuvat lavalla inhimillisiltä ja aidoilta. Näin on myös tämän esityksen kohdalla. Myös sivuhahmojen ohjaus on mainiota, he eivät ehkä ole niin kokonaisia hahmoja, mutta tärkeä lisä lavalla nähtävään porukkaan. Erityisesti tapahtumia sivusta seuraavat isännät ovat ihan parhaita. Säävälän ohjauksessa on sopivasti napakkuutta, joka pitää paketin kasassa, mutta myös malttia pysähtyä merkityksellisten hetkien kohdalla. Säävälä on löytänyt sekä huumorista että haikeudesta aitoa voimaa, joka tuntuu myös yleisössä.

Minna Lavasteen suunnittelemat lavastus, puvustus ja tarpeisto rakentaa lavalle toimivan miljöön, joka on maalaistunnelmalle ja ajankuvalle uskollinen. Puvustuksessa erityisesti Viivin monet asut ihastuttivat, samoin taas ne ihan parhaat isännät asukokonaisuuksineen. Ruutinojan kyläkaupassa on kaikenlaista kivaa hyllyssä purkeista pusseihin ja munakennoista laatikoihin. Tuotteet ovat valmistaneet tarpeistonvalmistuksen opiskelijatyönä Hilla Jääskeläinen ja Senja Paljärvi. Bändi asettuu luontevasti lavalle ja on tiiviisti mukana tapahtumissa myös musiikkikohtausten ulkopuolella. Bändissä soittavat Ilmari Myllynen, Einari Toiviainen, Aapo Ravantti, Veeti Heikkilä ja Astrid Blomqvist. Meininki on mainiota, kappaleet soivat hyvin ja bändi eläytyy hienosti roolihahmoihinsa myös soittaessaan. Suosikkikappaleeni ovat Nuoriherra (joka heti liikutti), Onnellinen mies, Tummilla teillä, Lapselleni ja Ainutkertainen.

Annamaria Karhulahti tekee Kaisun roolin varmuudella ja herkkyydellä, roolityö on syvälle juurtunutta ja monitasoista. Karhulahdella on hyvin maanläheinen lähestymistapa Kaisun rooliin, ja se sopii Kaisun hahmon päättäväisyyteen, järkevyyteen ja työteliäisyyteen. Hienosti mukana on myös epävarmuutta ja haurautta, jota Kaisu ei helposti paljasta, mutta jonka Karhulahti nostaa myös rivien välistä esille. Onnittelut laulutaiturille myös 25 vuoden laulajan taipaleesta! Kalle Sulalampi on Ernin roolissa todella hyvä, hän tuo tekemiseensä taitavasti huumoria ja keveyttä, pitäen kuitenkin vahvasti mukana sen, miten Erni taipuu äitinsä ja siskonsa tahtoon eikä yhtään tykkää konflikteista. Erni on hankalassa tilanteessa, kun Kaisu saapuu ja vaatii järjestystä, ja samaan aikaan Viivi ja Ellida kapinoivat muuttunutta tilannetta vastaan. Mutta vaikka Kaisun saapuminen tuo Ernille hankaluuksia perhedynamiikkaan, tuo se paljon iloa ja onnea, ja tämän Sulalampi näyttelee ihanasti. Hänen roolityössään on hyväntuulisuutta ja lämpöä, joka hymyilyttää, mutta myös riipivää surua, joka koskettaa. Hienosti roolin eri sävyt tasapainossa. Mirva Myllynen ja Julia Karppinen Ernin Ellida-äitinä ja Viivi-siskona ovat rooleissaan mainioita, ai että mitä asemansa hyväksikäyttöä ja päättäväistä "me ansaitaan tämä"-asennetta! Erniä käskyttämään tottuneet naiset myös ottavat kaiken irti siitä, että Erni haluaa pitää heidät tyytyväisinä, ja Myllynen ja Karppinen näyttelevät ihastuttavan ärsyttävästi sen, miten aina on jokin vinossa tai jotain pitäisi ostaa tai maksaa. Kyllä Erni hoitaa! Pelkkää huvittelua kumpikaan rooli ei kuitenkaan ole, ja Myllysellä sekä Karppisella on varmaotteisesti hallussaan myös hienovireinen draama ja vakavampiin teemoihin sukeltaminen.

Astrid Blomqvist tekee Annan roolin kauniisti, hän tuo hahmoon sekä nöyryyttä että elämäniloa ja varsinkin elämänhalua. Annan hahmo on monitasoinen ja tärkeä, ja Blomqvist painottaa roolityössään hyvin sekä Annaa ihmisenä että tämän roolia tarinassa. Berit Mäkinen Kaisun äitinä huokuu lämpöä, kannustusta ja ymmärrystä, ja Selma-emännän roolissa hän on myös oikein mainio. Ilmari Myllynen on Kaisun isoveljen Laurin roolissa rehvakas ja rento, mutta myös selvästi Kaisun puolella. Myllynen näyttelee myös yhtä isännistä, ja muiden isäntien roolissa nähdään Einari Toiviainen, Aapo Ravantti ja Veeti Heikkilä. Ja kuulkaas sentään, tämä isäntänelikko on aivan loistava! He eläytyvät tarinan käänteisiin ihan täysin, ja on isännillä myös tähtihetkensä kun kukin vierailee Ruutinojan kaupassa ja tekee tuttavuutta Kaisun kanssa. Koko näyttelijäporukka tekee lavalla hienoa työtä, ja herättää sekä hahmot että tarinan eloon niin, että katsomossa herää oikeita tunteita. Tässä tarinassa ja näissä hahmoissa on tosi paljon kaikkea hyvää, kiinnostavaa, koskettavaa ja ilahduttavaa, ja kaikki piirteet pääsevät lavalla oikeuksiinsa. 

Pesiksen Liian paksu perhoseksi on onnistunut ja lämmin toteutus ja tulkinta tästä tarinasta. Näyttelijät ovat loistavia, ohjaus tuo lavalle kaikki tarinan tasot, ja kokonaisuuden kruunaavat osuvat musiikkivalinnat. Sujuvalla rytmillä etenevässä musiikkinäytelmässä kosketetaan monia aiheita, joista osa jää vähän taka-alalle, mutta ne teemat, jotka nostetaan vahvemmin esille, käsitellään lavalla vahvasti ja iskevästi. Esityksessä on monia tosi hienoja hetkiä, ja sekä huumoria että liikuttavia kohtia. Tasapainoinen toteutus näyttää ilot ja surut, pettymykset ja onnen, ja lopettaa toiveikkaalla, luottavaisella nuotilla. Elämä koettelee, mutta rakkaus kantaa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesis!

Vaimoni Maurice @ Kangasalan kesäteatteri

 

kuva © Vaimoni Maurice-tuotanto

Näin Vaimoni Maurice-farssin 29.6.

Pariskunta Georges (Sami Uotila) ja Marion (Monika Lindeman) Audefey on kireissä väleissä, kun yhteistä aikaa ei oikein ole ja kommunikointikaan ei toimi. Kyllä pitäisi Georgesilla vähän riittää ajatuksia muuhun kuin työhönkin, vaikka olisi kuinka kiireistä. Pian sitten selviääkin, että Georgesin aika menee rakastajattarensa Catherinen (Inna Tähkänen) kanssa. Mutta nyt Catherinelle riittää toisen naisen asema, ja hän aikoo tulla paljastamaan rakastajattarensa vaimolle Georgesin petturuuden. Georgesin onneksi tai onnettomuudeksi ovesta pamahtaa Veljesavun vapaaehtoinen Maurice Poupoulin (Pete Lattu), jonka Geogers värvää apuun. Onhan Veljesavun motto "Sinun ongelmasi ovat jo meidän." No, nyt tosiaan ovat. Maurice saa heittäytyä elämänsä rooliin! Monenlaisiin paikkoihin joudutaankin sekä Catherinen kiivaan puolison Rogerin (Sampsa Tuomala) että asunnonkatsojien herra ja rouva Behrs-Vaquot'n (Teemu Lehtilä ja Monika Lindeman) ilmaantuessa oven taakse koputtelemaan. Paljastuvatko salaisuudet, vai onnistuuko epätoivoinen ratkaisu kääntämään kaiken parempaan suuntaan?

Tämä Raffy Shartin käsikirjoittama, ilmeisesti Aino Piirolan suomentama (suomentajan nimi puuttuu käsiohjelmasta) ranskalaisfarssi oli minulle uusi tuttavuus, vaikka Vaimoni Mauricea onkin sekä Suomessa että maailmalla esitetty tasaisesti vuoden 1998 kantaesityksestä saakka. Varsin perinteisellä farssikaavalla mennään, ovet paukkuvat, väärinkäsitykset kasaantuvat ja vauhtia on. Ei mitään kovin syvällisiä pohdintoja tai teräviä piikkejä, joita parhaissa farsseissa on, mutta nokkelaa dialogia ja hyviä hahmoja. Sujuva ja hyvin rytmitetty teksti on Esko Koveron ohjauksessa tuotu lavalle napakasti, ja esitys rullaa eteenpäin vaivatta. Välillä mennään ei-niin-pienillä sisäisillä keinoilla, josta en yleensä pidä, mutta tällä kertaa ylinäytteleminen yllättäen toimi. Lavalla pysytään erinomaisesti rivakassa tahdissa mukana, ja rytmillisesti Vaimoni Maurice on hioutunut tosi toimivaksi. Huumoriin tartutaan joissain kohtauksissa turhan alleviivaavasti, mutta pääosin komedia syntyy tekstistä ja sen tulkinnasta luontevalla tavalla. Työryhmä tuntee toisensa hyvin ja heillä on kokemusta yhdessä työskentelemisestä, joka näkyy heittäytymisessä ja yhdessä tekemisessä lavalla. Työryhmän käsialaa on sekä lavastus että puvustus, jossa on ollut mukana myös Laura Lipiäinen. Tyylikäs visuaalisuus on monelle farssille tavanomaista, ehkä kaikenlainen ihmissuhdesekoilu naurattaa enemmän tapahtuessaan "täydellistä" elämää eläville ihmisille..? Oli miten oli, tyylikästä on näyttämökuva myös Vaimoni Mauricessa, erityisesti isot kultaiset ruukut ihastuttivat.

Sami Uotilan Georges on kamalan rasittava tyyppi, taitava valehtelija ja vähän sellainen ressukka, joka on kyllä aivan itse ajanut itsensä käsillä olevaan tilanteeseen, eli ei auta surkutella. Uotila vetää roolinsa loistavasti! Todella sujuvaa ja vauhdikasta replikointia, sopivasti asennetta ja heittäytymistä, ja hienosti kasvava rooli. Pete Lattu on Mauricen roolissa erinomainen vastinpari Uotilan Georgesille, hänellä on roolityössään onnistuneesti rauhaa ja malttia. Maurice on pohjattoman hyväntahtoinen miekkonen, ja sen Lattu roolityössään pitää mielessä, myös heittäytyessään kaikkiin niihin epätoivoisiin ja mutkikkaisiin hetkiin, joihin Maurice joutuu. Ja mainiosti Lattu myös heittäytyy. Inna Tähkänen tuo Catherinen rooliin hienosti eri sävyjä. Vaikka Catherine on hyvin päättäväinen ja Tähkänen näyttelee hänen tunteensa hyvin selvästi, on roolityössä myös syvempää ymmärrystä nuoren naisen tunteita ja ajatuksia kohtaan. Catherine tosin on ihan yhtä paha kuin Georges, sillä myös hän on pettäjä, mutta hänen toimintansa ei nouse valokeilaan yhtä vahvasti kuin Georgesin. Sampsa Tuomalan toivon ehdottomasti näkeväni lavalla joskus uudelleen, niin vakuuttavasti hän roolinsa tekee. Rogerilla ei ole hirveästi lava-aikaa, mutta Tuomala ottaa siitä kaiken irti, ja tykittelee menemään täysin hahmonsa habituksen ja persoonan omaksuneena. Roger on impulsiivinen tyyppi, mutta hänellä vaikuttaa olevan hyvä sydän, ja Tuomalan käsissä roolista rakentuu kokonainen ja kiinnostava. Monika Lindeman tekee Marionin ja rouva Behrs-Vaquot'n roolit, ja on molemmissa oikein hyvä. Erityisesti Marionin tiukka asenne ja omanarvontunto, sellainen "tiedän mitä ansaitsen"-henkinen elegantti tyyli luontuu Lindemanilta taidolla. Teemu Lehtilä on herra Behrs-Vaquot'n roolissa uskottavasti hämmentynyt herrasmies, joka ei löydä asuntonäytöstä yhtään sitä mitä etsii. Lehtilän komediantaju on vaivatonta, ja hän tavoittaa myös huumorin hienovaraisemmat sävyt.

Vaimoni Maurice on perinteinen farssi, kuten käsiohjelma mainostaa, ja sujuva sellainen. Lavalla vedetään täysillä ja heittäydytään pää edellä hahmojen suunnitelmien ja suhteiden vietäväksi. Varmaotteista ja energistä esiintymistä, näppärää tekstiä ja viihdyttäviä komediahetkiä, sitä Vaimoni Maurice tarjoilee. Viihdyin esityksen ajan ja nautin osasta teoksen huumoria kovastikin, osa vitseistä ei niin sitten iskenyt. Esiintyjillä on jokaisella komiikantajua ja he osaavat ottaa yleisönsä, joten otteessaan tämä pitää sekä hullunkuristen ja epätoivoisten käänteiden että niitä tulkitsevien näyttelijöiden ansiosta. Osa katsojista löytää tiensä katsomoon varmasti juuri näyttelijöiden takia, ja heille lienee hauskaa nähdä tutut näyttelijät hyvin erilaisissa rooleissa kuin Salatuissa elämissä. Itse en ole Salkkareita katsonut varmaan kymmeneen vuoteen, mutta luulenpa, että samanlaista juonittelua, suurta suhdedraamaa ja hämmästyttävän kummallisia juonenkäänteitä on tämän farssin parissa luvassa kuin mihin Salkkari-fanit ovat tottuneet Pihlajakadulla törmättävän.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kaurakangas Oy!

Yökyöpelit @ Lahden Kesänäyttämö

 

kuvat © Johannes Wilenius

Näin Yökyöpelit-musikaalin ensi-illassa 27.6.

Yökyöpeleiden talossa asustaa jos jonkinlaista tyyppiä, sen saa Agenttinero Naru (Jouni Kolvanki) huomata, kun hän alkaa selvittää kadonneen autonsa tapausta. Agenttineron auto on nimittäin popsittu, syöty, ahmittu suihinsa! Mutta kuka on syyllinen? Tutkimustensa aikana Agenttinero tapaa muun muassa mahtimummeli Päätäi Väätäisen (Helmi Luttinen), Vauvakaanin (Reetta Ala-Venna) vanhempineen (Saimi Kaisanlahti ja Viljami Rosvall), huoltomies Hossan (Tuomas Hovi) ja janoisen Iivanan (Peetu Savolainen). Notkeasti askeltaa näkökentän laitamilla myös salaperäinen Nakertaja (Sofia Motturi). Ja mitä kummaa – myös talon asukkailta on syöty vaikka ja mitä!

Laura Ruohosen käsikirjoittama ja Anna-Mari Kähärän säveltämä Yökyöpelit on ollut "tämä pitäisi nähdä"-listallani jo jonkin aikaa, ja nyt vihdoin koitti päivä, jolloin pääsin tätä hurmaavaa showta ihastelemaan. Lahden Kesänäyttämölle esityksen on ohjannut Sanna Heiskanen, jonka vauhdikas ja hauska ote tarinaan tuo hahmot ja tapahtumat Pikkuteatterin näyttämölle erinomaisesti. Ruohosen ilahduttava, kekseliäs ja viisas kieli-ilottelu vei mennessään, kun muutama viikko sitten kuuntelin Yökyöpelit äänikirjana (lukijana Seela Sella!), ja nyt teatterissa viihdyin näiden mainioiden tyyppien parissa vielä paremmin. Teksti on mielikuvituksellista ja terävää, siinä on huumoria sekä lapsille että aikuisille. Ruohosen runot ovat pääosassa, ja näyttämöversion käsikirjoitus kasaa kokonaisuudesta näyttämölle hienosti kokonaisen tarinan. Heiskanen on lyhentänyt tekstiä, jotta se sopii Kesänäyttämön esitysten perinteiseen mittaan, ja karsinta on onnistunut hyvin, sillä tapahtumat rullaavat eteenpäin luontevassa rytmissä. Yökyöpelit on ensemble-esitys, tässä ei ole selkeitä päähenkilöitä vaan kaikilla on yhtä tärkeä rooli, ja Heiskasen ohjauksessa kaikki myös pääsevät loistamaan. Hämmästyttävää, miten tiivis harjoitusaikataulu on johtanut näin sujuvaan ja varmaan kokonaisuuteen, sillä ensi-illassa ei näkynyt merkkiäkään haparoinnista tai jännityksestä. Päinvastoin meno oli niin hyväntuulista ja sopivasti hullunkurista, että jos esityskausi olisi pidempi, menisin ehdottomasti uudelleen tämän katsomaan. Katsomossa hymyilytti ja nauratti jatkuvasti, sillä tekstin huumori kukkii tämän porukan käsissä täysillä.

Monipuoliset koreografiat ovat Viola Kausen, Rebekka Ilmivallan, Saimi Kaisanlahden ja Viljami Rosvallin käsialaa, taistelukoreografiat Helmi Luttisen ja Sofia Motturin ja sirkuskoreografia Motturin suunnittelemia. Tansseissa ja liikekielessä on ihan mahtava energia, kuten esityksessä kokonaisuutenakin, on vauhtia ja riemua ja kohtausten tunnelmiin sopivaa liikettä. Erityisesti koko porukan yhteiset koreografiat ihastuttavat, mikä meno! Anna-Mari Kähärä on loistava säveltäjä, ja hänen sävellyksensä yhdistettyinä Laura Ruohosen tekstiin tarjoilevat ihania korvamatoja yksi toisensa jälkeen. Yökyöpeleiden biisit ovat keskenään erilaisia ja menevät tunnelmasta toiseen, suurin osa kappaleista on superhauskoja, mutta osa myös vähän haikeita. Pidin kaikista kappaleista ja moni jäi tiukasti päähän soimaan. Suosikkini ovat ehkä Hormeissa humisee, Nuku Nuku, Iivanan jano, Ällinpuutetta hollilla, Musu mui ja Allakka pullakka, mutta vaikea näistä on parasta tai omaa suosikkia mennä valitsemaan. Osassa biiseistä ovat sanoitukset sellaista tykitystä, että pitäisi kuulla useampaan otteeseen, jotta kaikki sanaleikit ja kekseliäisyydet ehtisi tajuamaan. Aivan mainioita, ja todella hienosti esitettyjä biisejä. Bändissä soittavat Elina Lampinen, Aada Viljanen, Judith Kyyhkynen, Ville Willman, Matias Granlund ja Wilhelmiina Ahmala, lisäksi näyttelijöistä Reetta Ala-Venna, Tuomas Hovi ja Peetu Savolainen tarttuvat soittimiin. Musa soi sujuvasti ja menevästi, ja bändi on lavalla mukana isossa roolissa. Sujuvasti soitinten takaa hypätään myös replikoimaan ja koreografioihin. Visuaalisesti esitys on valloittava ja värikäs. Näyttämöllä nähtävistä lavasteista, tavaroista ja lookeista vastaavat lavastuksen takana olevat Erika Airas ja Ella Forsman, tarpeistonsuunnittelijat Jasmin Yrjänne ja Maiju Seunala, puvustajat Wilma Paatola ja Mila Matilainen sekä animaatiot suunnitellut Sonja Karppelin.

Jouni Kolvanki tekee Agenttinero Narun roolin mainiolla otteella, tuoden hahmoonsa sekä vakavasti otettavaa salapoliisienergiaa että riemukasta huumoria. Helmi Luttisen Mahtimummeli Päätäi Väätäinen on topakka ja nokkela, Luttisen roolityössä on erinomaisesti rakennettua komiikkaa. Sofia Motturi on Nakertajan roolissa sopivan salaperäinen ja suloinen kerrostaloon pujahtanut otus. Sirkustemput sopivat Nakertajan hahmolle tosi hyvin. Vauvakaania näyttelevällä Reetta Ala-Vennalla on rooliinsa huikea lähestymistapa, Vauvakaanissa on sellaista pienen lapsen päättäväistä ehdottomuutta, joka huvittaa ja ihastuttaa. Vauvakaanin äidin ja isän rooleissa Saimi Kaisanlahti ja Viljami Rosvall ovat juuri niin väsyneitä ja huolestuneita kuin pienen lapsen vanhemmille sopii, mutta tuovat rooleihinsa paljon lämpöä ja myös huumoria. Tuomas Hovi esittää huoltomies Hossaa ja Saku-setää, ja tekee roolinsa hyvällä huumorilla. Hahmot ovat erilaiset, mutta molemmissa on sellaista hyväntuulista rempseyttä, jonka Hovi hienosti tavoittaa. Peetu Savolaisella on rooleinaan janoinen Iivana ja Imulima, ja tämä kaksikko onkin vallan valloittava. Savolainen nappaa huumorista kiinni erinomaisesti, varsinkin Imuliman roolissa, ja hänen roolityössään on sujuvuutta ja vaivatonta läsnäoloa lavalla. Rebekka Ilmivalta näyttelee neiti Björkiä ja jää mieleen erityisesti koreografioista ja siitä, miten eläytyy kunkin kohtauksen tunnelmiin ja tapahtumiin. Viola Kause on Seija Soija ja kuorolintujen kuoronjohtaja, ja tekee sujuvat roolinsa ilmeikkäästi ja raikkaalla energialla. Moni tekee myös pienempiä rooleja, ja esiintyjien käsissä lavalle rakentuu toinen toistaan hauskempia tyyppejä. Jokainen on omissa rooleissaan tosi mainio, mutta vieläkin enemmän pidin siitä, miten hienosti kaikki lavallaolijat pelaavat yhteen. Tekemisessä on varmuutta ja sujuvuutta, ja yhteistyö on saumatonta niin näytellen, laulaen kuin tanssien. Lavalla on ihanaa energiaa, joka ylettää katsomoon saakka.

Lahden Kesänäyttämön Yökyöpelit on hauska ja hurmaava koko perheen musikaali, jossa on lavalla ihan loistava jengi. Meno on alusta loppuun täyttä tykitystä, ja vauhdikas esitys vie mukanaan. Tätä on ihan todella ihanaa katsoa, show viihdyttää ja hymyilyttää, ja koskettaakin, sekä parin haikeamman biisin että etenkin tekemisen riemun ja taitavien esiintyjien ansiosta. Osan esiintyjistä olen nähnyt lavalla aiemminkin, osa oli uusia tuttavuuksia, mutta yhtä kaikki: jokainen heittäytyy täysillä rooliinsa ja tuo kokonaisuuteen taitoa ja sydäntä. Miten hienoa, että juuri tämä oli minulle eka Yökyöpeleiden katsomiskerta, niin täysin esitys hurmasi ja toi iloa. Vaan kyllä täytyy joskus uudelleenkin päästä Agenttineron, Mahtimummelin, Vauvakaanin ja muun jengin kanssa seikkailemaan. Tätä riemastuttavaa musikaalia suosittelen lämpimästi niin lapsia teatteriin vieville katsojille kuin ihan aikusillekin teatterin ystäville. On meinaan sellaista ilottelua, että on vaikea olla nauttimatta.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kesänäyttämö!