Tootsie @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Aki Loponen

Näin Tootsie-musikaalin 1.12.

Michael Dorsey (Joel Mäkinen) on näyttelijä, joka todellakin tietää, mikä hänen roolihahmoilleen ja itse asiassa koko tuotannolle on parasta. Valitettavasti Michaelin äänekkäät mielipiteet ja itsepäinen tarve olla oikeassa ovat omiaan pistämään sukset ristiin kaikkien ohjaajien kanssa, ja koe-esiintymisissä tulee vastaan lähinnä jämäkästi sanottu "EI". Parhaan kaverinsa, näytelmäkirjailijuudesta haaveilevan Jeffin (Miikka Wallin) kanssa asuva Michael saa idean, kun ex-tyttöystävä Sandy (Henna Wallin) pyytää apua replojen opetteluun. Michaelhan voisi hakea samaa roolia – naiseksi pukeutuneena. Niin syntyy Dorothy Michaels, valepersoona, joka saa paitsi roolin, myös muun työryhmän tuen ja luottamuksen. Ja mikä parasta, Dorothyn ehdotuksia kuunnellaan! Mutta valheen ylläpitäminen ei ole aivan yksinkertaista, ei varsinkaan silloin, kun ilmassa alkaa olla romanttisia tunteita. Kuinka pitkälle Michael on valmis menemään unelmansa saavuttaakseen?

Samannimiseen, vuonna 1982 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan perustuvan musikaalin takana ovat David Yazbek (sävellys ja sanoitus) ja Robert Horn (käsikirjoitus). Vuonna 2019 Broadway-ensi-iltansa saanut Tootsie sai Suomen kanta-esityksensä Lahden kaupunginteatterissa syyskuun alussa, ja ensi kesänä se on tulossa Törnävän kesäteatteriin. Suomennoksesta vastaa sanataiteilija Mikko Koivusalo, ja Lahteen musikaalin on ohjannut Tommi Kainulainen. En tunne Tootsie-elokuvaa, enkä ollut myöskään musikaaliin tutustunut kovin syvällisesti ennen sen näkemistä. Tiesin, mikä alkuasetelma on, ja jotain tarinan rakkauskuvioista, mutta en sen enempää. Paitsi sen, että musikaali on herättänyt paitsi kehuja (mm. 11 Tony-ehdokkuutta ja pari voittoa), myös tärkeää keskustelua siitä, miten se käsittelee sukupuolta, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä ja tasa-arvoa. En aluksi ollut kovinkaan innostunut Tootsiesta, vaan annoin ennakkoluulojeni tulla tielle, mutta esityksen mainiosta meiningistä ja sujuvuudesta kaikui sen verran hyviä katsojafiiliksiä, että päätin suunnata katsomoon avoimin mielin. Ja onneksi suuntasin. Vaikka tekstissä on ongelmansa, ja kahdeksankymmentäluvulla tehdyn elokuvan kaiku oletettavasti tuntuu joissakin kohdissa, on Lahden kaupunginteatterin Tootsie hyvin onnistunut esitys. Tommi Kainulaisen ohjaus tarttuu musikaaliin huumorilla, reippaalla rytmillä ja hyväntuulisuudella, ja tunnistaa ne tekstin kohdat, joissa on vaarana mennä vikaan. Musikaali ei kaiva huumoria iänikuisesta, ei-hauskasta mies mekossa-asetelmasta, vaan on hauska siksi, että tuo komediaa teatterimaailman kuvaukseen, ihmissuhteisiin ja hahmojen persooniin, ja tavoittaa ironisen ja humoristisen sävyn. Naisten ja miesten asema yhteiskunnassa, ihmissuhteet samaa ja eri sukupuolta olevien kesken ja se, millaista on tutustua ihmisiin ja ilmaista itseään eri sukupuolessa esiintyessään, tulee välillä terävänkin tarkastelun kohteeksi. Toki komediaa löytyy myös siitä, miten Michael Dorothya esittäessään pärjää, mutta se ei ole ainoa huumorin lähde, eikä esityksessä naureta naiseksi pukeutumiselle, vaan naisen roolissa esiintymisen aiheuttamille tilanteille, jotka tuodaan esiin komediallisesti. Kainulainen on komedian ohjaajana erinomainen, olen aina viihtynyt hänen ohjaamiensa esitysten katsomossa, ja niin viihdyin myös nyt. Tootsiessa on loistavia one linereita, ja Kainulainen nappaa kiinni teoksen huumorista terävästi ja tarkasti. Teoksen huumorissa on eri tasoja, ja kun sivusilmällä vähän tarkkailin muuta yleisöä, huomasin, että eri-ikäiset katsojat huvittuivat eri jutuista. Toisaalta jotkut jutut naurattivat koko katsomoa, ja paljon iskevää huumoria Tootsiesta löytyykin. Osansa siinä, että musikaali toimii, on myös suomennoksella, Koivusalon ote tekstiin taitaa joissain kohdissa tehdä tekstistä sujuvampaa. Olisi kiinnostavaa lukea alkuperäinen käsikirjoitus, sillä jo cast recordingin kuunneltuani bongasin kohtia, jotka toimivat suomeksi huomattavasti näppärämmin.

Jyri Nummisen koreografioita on aina ihanaa katsoa, sillä liike on näyttävää, monipuolista ja vauhdikasta, niin myös Tootsiessa. Ihan paras on pätkä, jossa opetellaan koreografiaa ohjaaja-koreografi Ronin (Teemu Palosaari) johdolla. Myös aloituskohtauksen tanssissa ja kävelyssä pitkin lavaa on jotain maagista, sellaista modernia teatterimaisuutta joka iski kovasti. Koreografioissa on niin tyylikästä musikaalitanssia kuin komediallista liikettä, ja isot ensemblekoreot ovat yksi musikaalin vahvuuksista. Pekka Korpiniityn hieno lavastus taipuu moneen, ja yksityiskohtia on paljon niin Michaelin ja Jeffin asunnossa kuin teatterilavasteissakin (punasilmäiset pääkallot on upeita!). Musikaalimainoksissa on mahtavat mainoslauseet, tosin pieni miinus siitä, ettei Pieneen merenneitoon ole keksitty tekstiä. Paras on "so much happened before Dorothy dropped in", koska se on Wicked-musikaalin oikea mainoslause. Hienosti keksitty, että se sopii tähänkin! Tykkään aina siitä, että lavan tekniikkaa hyödynnetään, joten ylös ja alas nousevat tasot ihastuttavat myös. Riikka Aurasmaan pukusuunnittelussa asukokonaisuuksia riittää, ja jo on tyylikästä porukkaa lavalla useaan otteeseen. Kaikki tarinan sisällä treenattavan musikaalin puvut ovat upeita, ja puvustuksessa on ihanasti väriä, eri tyylejä, materiaaleja ja merkityksiä. Myös rennommat ei-treeniasut ovat onnistuneen kotoisan oloisia, varsinkin Jeffin asukokonaisuudet. Myös puvustuksessa on komediallisia elementtejä, jotka rakentuvat tarkasti yksityiskohtien kautta. Arrivederci!-kohtauksen puvut ansaitsevat erityismaininnan, huikeita! Tiina Hauta-ahon valosuunnittelu on sujuvaa ja sopii muuhun visuaalisuuteen saumattomasti. Värikästä, dramaattista ja komedian tasot tavoittavaa valojen käyttöä, sellaista esityksen tyyliin sopivaa liioittelua monessa kohtauksessa. Kati Marika Kerosen naamiointi on onnistunutta ja tuo visuaalisuuteen tärkeitä yksityiskohtia. Erityisesti musikaalissa musikaalin sisällä sekä nopeissa Michael/Dorothy-vaihdoissa naamioinnilla on iso rooli.

On jo hetkinen aikaa siitä, kun olen viimeksi nähnyt teatteriin sijoittuvan musikaalin, ja tällainen metafiktio on aina herkullista. Ja kun musikaalitreeneissä musikaalin sisällä puuhataan Romeolle ja Julialle jatko-osaa musikaalin muodossa, niin minun valloittamiseeni ei sitten paljon muuta tarvita. Musikaalikomedia näyttelijöistä, musikaalin treenaamisesta ja musikaalityöryhmästä löytää huumoria liioittelusta, tunnistettavista tilanteista ja myös ei-teatteriammattilaisten käsityksestä siitä, millaista teatterityö on. Ja tuo huumori toimii, on hauska yrittää tunnistaa lavalta kuka näyttelee mitäkin työryhmän jäsentä aina käsikirjoittajasta näyttämötekniikkaan ja tanssikapteeniin, ja seurata, millaisen kuvan teatterin tekemisestä ja musikaalimaailmasta Tootsie rakentaa. Hetkinen on aikaa siitäkin, että näen musikaalin, josta en tiedä etukäteen kuin yhden kappaleen. Kesällä Musikaaliteatterifestivaalilla Tootsie esittäytyi Lyömätön-biisillä, joka oli siis ainoa kappale, jonka koskaan olin tästä musikaalista kuullut, nyt pääsin kuulemaan myös loput. Sävellys ei jää päähän soimaan, mutta mainiota musikaalimusiikkia ja hurmaavia kappaleita mukaan mahtuu monen monta, ja olen jo muutaman kerran Broadwayn cast recordingin läpi kuunnellut. Biiseissä on sekä komediallista tykitystä että balladeja ja show-numeroita, ja monessa kappaleessa yhdistetään useampaa tyyliä. Esityksen aloittava Aloitus on tosi kiva biisi ja kohtaus, samoin pidin kappaleista Olenkin hengissä!, Nää ratkaisut toimii, Lyömätön, Jeff summaa tilanteen, Seonnut, Mikä tää tunne on, Puhuisit, Dorothy ja Arrivederci!.

Joel Mäkinen tekee sujuvan roolin Michaelina, hän ottaa lavan haltuun ja tavoittaa esityksen sävyn onnistuneesti. Mäkinen tekee ison ja vaativan roolinsa vaivattomasti, hän on lavalla luonteva ja rakentaa Michaelin hahmoa sujuvasti, ja samoin tuo valepersoona Dorothyn lavalle hyvällä otteella. Roolissa on paljon tekemistä – laulua, tanssia, näyttelemistä, komediaa, sukupuolen performatiivisuutta – ja Mäkinen onnistuu mainiosti kaikissa roolinsa osa-alueissa. Hän on lavalla vakuuttava, hauska ja valovoimainen. Julieta näyttelevä Petra Pääkkönen hurmaa upealla lauluäänellään ja lavakarismallaan. Aivan huikea veto on toisen puoliskon alussa Seonnut-biisi, ja kaikissa muissa kappaleissaan Pääkkönen varastaa shown myös. Hänen roolityössään on herkkyyttä ja terävyyttä, joka tuo hahmoon nyansseja ja on tasapainossa komedian vauhdikkuuden kanssa. Pääkkösen roolityössä on myös tosi onnistuneita yksityiskohtia, joiden kautta Julie rakentuu tunnistettavaksi ja uskottavaksi tyypiksi. Miikka Wallin on ehtinyt Lahdessa tehdä minuun vaikutuksen roolisuorituksillaan jo useamman kerran, ja varsinkin musikaalirooleissa häntä on aina mukava nähdä. Wallin tekee Jeffistä sympaattisen tyypin, jonka unelmiin minun on helppo samaistua. Wallinin roolityö on sujuvaa ja hyväntuulista, Jeff on mukavan oloinen ja hänellä vaikuttaa olevan järkeä päässä ja hyvä sydän. Henna Wallin taklaa Sandyn roolissa hitsin nopeatempoisia laulupätkiä ja tuo roolityöhönsä muutenkin joka suuntaan pursuilevaa, hermostunutta energiaa. Sandyn epävarmuus ja stressi purkautuu hätäisyytenä, jonka Wallin näyttelee hyvin. Hänen onnistuu myös kasvattaa hahmoaan kohti esityksen loppua, ja tuoda Sandyn tarinaan kerroksia, vaikka lava-aikaa on melko vähän. Vikoissa Sandy-kohtauksissa Wallin on erinomainen. Käsikirjoituksen tasolla musikaalin pääosien naishahmot tarinoineen jäävät hieman varjoon, mutta Pääkkönen ja Wallin sekä Ritan roolissa nähtävä Lumikki Väinämö tuovat onnistuneesti vivahteita ja aitoutta rooleihinsa. Sillä ei kaikkea pysty korjaamaan, mutta onnistuneet, tarkat ja kokonaiseksi rakentuneet roolityöt antavat hahmoille syvyyttä ja tekevät heistä inhimillisiä ja kiinnostavia, jolloin hahmot kasvavat tekstiä monitasoisemmiksi.

Tuomas Korkia-Aho valloittaa Maxin roolissa täysin – huh sentään mitä komediatimanttia! Maxilla on ehkä esityksen parhaimmat replat ja (tahattomat) vitsit, hän on aivan paras tyyppi ja Korkia-Aho vetää roolin täysillä ja sydämellä. Top 3 Max-jutut meikälle ovat Poikamiessaaren Selviytyjät, Adidas ja kilju. Ja toki myös pitkät hiukset ja aina tilaisuuden tullen auki repäisty paita. Suurella tunteella ja avoimin sydämin esitetty Mikä tää tunne on valloittaa myös, eikä Maxista muutenkaan voi olla pitämättä. Teemu Palosaari ottaa omahyväisen ja loistaviin visioihinsa sekä charmiinsa luottavan Taiteilijan roolin omakseen hersyvästi, ja Ron onkin juuri niin hurmaava kuin muka-mukava niljakas setämies voi olla. Palosaari tekee roolinsa varmasti ja ottaa kaiken irti siitä, miten hyvässä asemassa Ron on ja miten helppoa hänen elämänsä on. Koreografiointihetket ovat suosikkejani, samoin mainiota on myös seurata, miten Ronilla alkaa tulla savu korvista, kun Dorothy pistää treeneissä tuulemaan! Lumikki Väinämön Rita on rempseä ja turhia kiertelemätön tuottaja, joka rakastaa teatteria vaikka on ehkä vähän unohtanut sen. Mutta kun uusi musikaali alkaa löytää muotoaan, Ritan ilme kirkastuu ja intoa löytyy. Väinämö tekee sujuvan roolin ja osuu komediaiskuihin napakasti, onnistuneesti rakennettu rooli ja hienoa revittelyä. Mikko Jurkka näyttelee Michaelin agenttia Stania, joka on helisemässä hankalan asiakkaansa kanssa. Jurkka tekee mainion roolin ja löytää rooliinsa sopivan annoksen vuosikausien kokemusta ja leppoisuutta sekä vähän vähemmän vaativista asiakkaista haaveilevan miehen olemusta. Musikaalin sivuhahmot ja heidän sydämellinen koomisuutensa ihastuttaa, ja suosikkijuttuni musikaalissa onkin ehkä juuri se, miten mainioita tyyppejä näyttelijät ovat roolihahmoistaan rakentaneet. Moni lavalla nähtävä mainio tyyppi löytyy myös ensemblestä, joka on taitava ja hurmaava. He loistavat erityisesti näyttelijöitä näytellessään – musikaalia musikaalin sisällä harjoitellessaan ensemble nappaa näppärästi kiinni komediaiskuista ja valloittaa. Isoissa joukkokoreografioissa porukkaa loistaa myös, ja he tuovat väriä ja vauhtia lavalle moneen otteeseen.

Toisin kuin moni muu, minä pidän Tootsien vähän avoimeksi jäävästä lopusta tosi paljon. Loppu ei anna vastauksia kaikkiin tarinan tapahtumiin, mutta lopettaa musikaalin sujuvasti ja on avoimena loppuna vähän erilainen kuin musikaaleissa yleensä. Myös alun ja lopun näyttämökuvien samankaltaisuus ja tarinan fiktion ja tosimaailman sekoittuminen alun ja lopun visuaalisuudessa on mieleeni. Tootsie on hyväntuulinen ja viihdyttävä show, jossa komedia toimii ja kunnossa ovat niin rytmi kuin tunnelmakin. Yllätyin katsomossa iloisesti, kun ennakkoajatukseni musikaalista ei vastannut todellisuutta, ja tarina toimii paremmin kuin odotinkaan. Myös se, miten hyvin huumori meikään iski, ilahduttaa. Aloinkin jo suunnittelemaan uutta reissua Tootsien pariin, ja nimenomaan erityisesti musikaalin valloittavien, koomisten sivuhahmojen houkuttelemana.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!