Viikon teatterivinkit: Digital Theatre, osa 1

Viikon teatterivinkit, osa 1
Viikon teatterivinkit, osa 2

Digital Theatre-sivusto on tarjonnut meikäläiselle monia teatterikokemuksia nyt poikkeustilanteen aikana, ja seuraavaksi luvassa onkin kahden postauksen verran katsomisvinkkejä kyseisestä palvelusta. Olen katsonut sieltä tähän mennessä reilut parikymmentä esitystä, ja karsin niistä suosikkini näihin kahteen vinkkipostaukseen. Digital Theatre on tosi kiva palvelu, hinta on aika edullinen eli 9,99 puntaa/11,50 euroa kuukaudessa, tai sitten voi vuokrata kiinnostavan esityksen hintaan 7,99 puntaa. Voin suositella Digital Theatrea lämpimästi, tallenteet toimivat hyvin (muutaman esityksen kohdalla tosin on pätkimistä, onneksi harvoin) ja tarjonta on laaja, mielenkiintoinen ja monipuolinen. Teatterin lisäksi löytyy oopperaa, balettia, musiikkia ja joitakin (lyhyt)elokuvia. Näihin en ole vielä ehtinyt tutustumaan, mutta ainakin Royal Opera Housen The Nutcracker-baletin aion katsoa. Ilmaista kokeilujaksoa Digital Theatrella ei ole, mutta esityskirjastoon pystyy tutustumaan ilman kirjautumista, samoin esitysten trailerit ovat vapaasti katsottavissa. Suurimpaan osaan tallenteista saa englanninkieliset tekstitykset, minä olen tykännyt katsoa näitä tekstitettynä niin ei mene mikään kohta ohi. Musikaaleja palvelusta ei löydy kuin viisi, se on vähän harmi, mutta tuleepahan katsottua puheteatteria nyt iso annos, ja aikamoisen hienoa tarjonta on sekä puhe- että musiikkiteatterin puolella.

Tässä ensimmäisessä postauksessa mennään Shakespeare-teemalla, sillä suurin osa Digital Theatren teatteriesityksistä on juurikin Shakespearen näytelmiä ja niitä olen sitten eniten katsonut. Näistä kaikki ovat (Shakespeare's Globe-teatterin Romeota ja Juliaa lukuun ottamatta) Royal Shakespeare Companyn käsialaa.

The Two Gentlemen of Verona

Juoni pikaselostuksena: Valentine (Michael Marcus) lähtee Milanoon ja Proteus (Mark Arends), hänen paras kaverinsa, jää Veronaan. Proteus on rakastunut Juliaan (Pearl Chanda) ja Valentine Silviaan (Sarah MacRae), ja kuten arvata saattaa, vaikeuksia aiheuttavat molemmat suhteet. Proteuksen isä päättää lähettää poikansa myös Milanoon ja sinnehän Proteus suuntaa, iloisena jälleennäkemisestään Valentinen kanssa. Valitettavasti Proteus iskee silmänsä kaverinsa ihastukseen, ja päättää hurmata Silvian itselleen. Veronaan jäänyt Julia ei hänkään jää toimettomaksi, vaan lähtee kohti Milanoa mieheksi pukeutuneena. Monenlaista juonittelua, petosta, rakkaudentuskaa, ystävyyden koettelua ja oikeudenmukaisuuden tavoittelua mahtuu tarinaan, kunnes lopulta päästään selvittelemään porukan välejä ja näytelmän tapahtumia.

Kahden nuoren veronalaisen tarina on tuotu lavalle ihastuttavalla tavalla, ja olin esityksen lumoissa heti ensimmäisten minuuttien jälkeen. Kohtauksesta toiseen tekeminen on tosi hienoa, tässä on osunut lavastus, puvustus, äänisuunnittelu, valot, ohjaus ja varsinkin mainio näyttelijäntyö kohdilleen ja lopputulos on hurmaava. Tarinasta pidän kovasti, siinä on kiinnostavia teemoja ja ne tulevat RSC:n versiossa hyvin esiin. Jo mainittu näyttelijäntyö on loistavaa, jokainen näyttelijä tekee roolinsa tarkasti ja hienolla otteella, ja siksi(kin) esitys pitää tiukasti otteessaan. Tämä oli toinen RSC:n esitys, jonka katsoin Digital Theatresta (Romeo and Juliet oli eka), ja olen vieläkin tosi ihastunut juuri tähän esitykseen. Tässä on pari ihan mahtavaa kohtausta, esimerkiksi huikea yökerho/bilekohtaus Milanossa juuri ennen kuin Proteus saapuu sinne, Turion (Nicholas Gerard-Martin) hykerryttävän hyvä serenadiveto Silvian parvekkeen edessä (tämä kohtaus löytyy YouTubesta, klikkaa tästä sitä ihastellaksesi) ja loppupuolen kohtaus, jossa Valentine antaa Proteuksen kuulla kunniansa. Mainiota teatterin tekemistä, todella hyviä ratkaisuja, kaikki on kohdallaan ja minä olen ihan myyty. Viimeistään tämän kohdalla, tosin jo Romeota ja Juliaa katsoessani, rakastuin RSC:n tyyliin tehdä Shakespearea, ja siksi tämä vinkkilistakin on heidän Shakespeare-juttujaan täynnä, niitä kun on nyt tullut viime aikoina paljon nautittua.

Romeo and Juliet

Huom! Shakespeare's Globen Romeo and Juliet katsottavissa YouTubessa ilmaiseksi 3.5. saakka, klikkaa ylläolevaa videota ja nauti!

Juoni pikaselostuksena: Kahden suvun nuoret, Romeo ja Julia, rakastuvat toisiinsa, menevät naimisin ja koettavat pärjätä maailmassa, jota sukujen välinen viha saastuttaa. Homma ei toimi, vaan ongelmia aiheuttavat kaksintaistelut, nuoren sulhon karkotus, kirjeen toimitusvaikeudet ja parikin muuta seikkaa. Tragedia päättyy rakastavaisten kuolemaan. RSC:n Romeona Bally Gill, Juliana Karen Fishwick, Mercutiona Charlotte Josephine, Tybaltina Raphael Sowole ja Benvoliona Josh Finan. Globen versiossa Romeo Adetomiwa Edun, Julia Ellie Kendrick, Mercutio Philip Cumbus, Tybalt Ukweli Roach ja Benvolio Jack Farthing.

RSC:n Romeo and Juliet on ihanan täynnä nuorta energiaa, vauhtia, huumoria, rakkautta, vihaa, iloa ja surua. Heti tätä katsoessani totesin, että Bally Gill on paras Romeo, jonka olen tähän mennessä nähnyt. Niin hieno, vallaton, haaveileva ja hurmaava roolisuoritus, että ihan hymyilyttää. Ja samaa hurmaavuutta on muissakin rooleissa, nuoret näyttelijät tuovat hahmonsa lavalle vauhdilla, taidolla ja innolla. Tässä versiossa ote Romeoon ja Juliaan on tosi kiva, samaan aikaan tosi vakava mutta ei sitten kuitenkaan niin vakava, huumoria riittää ja katsoessa naurattaa, ja sitten jo sydäntä särkee näiden nuorten rakastavaisten puolesta. Suosikki-Shakespeareni saa ansaitsemansa kohtelun, tämä on hienosti modernisoitu ja toteutettu näytelmä, jota on tosi kiva katsoa. Kaikki Romeon ja Julian tärkeimmät jutut löytyvät, ja traaginen rakkaustarina näyttäytyy raikkaana tulkintana.

Shakespeare's Globessa mennään perinteisemmällä linjalla, ja historiallinen puvustus on upea. Globe-teatteri on superhieno, ja sen lavalla Shakespearen jutut ovat kuin kotonaan. Olen käynytkin Globessa kerran, tosin heidän Sam Wanamaker Playhousessaan, en varsinaisessa Globe-teatterissa, mutta kun taas joskus tulevaisuudessa seikkailen Lontoossa, on minun koettava Shakespearea joskus Globe-teatterissakin. Tässä versiossa varsinkin taistelukohtaukset ovat loistavia (Romeon ja Tybaltin kaksintaistelu, todella hieno), ja Romeo ja Julia elävät rakkauttaan ihastuttavalla tavalla. Esitykseen mahtuu keveyttä ja iloisuutta sekä synkkyyttä ja traagisuutta, sopiva tasapaino löydetty näiden väliltä ja tunnelma vaihtelee sujuvasti. Näyttelijät tekevät mainiota työtä ja ohjaus on mukavan rytmikäs. Pidän siitä, että R&J modernisoidaan, mutta tällainen perinteisempikin tulkinta iski minuun.

Cymbeline

Juoni pikaselostuksena: Innogen (Bethan Cullinane) on mennyt naimisiin Posthumuksen (Hiran Abeysekera) kanssa, mutta koska nuorukainen on alhaisempaa syntyperää, on hänet nyt karkotettu. Innogenin äiti Cymbeline (Gillian Bevan) suunnittelee tyttärelleen sulhoksi Clotenia (Marcus Griffiths), joka ei tässä versiossa taida olla Innogenille sukua vaan Cymbelinen nykyisen miehen poika. Joka tapauksessa Cymbeline haluaa tyttärelleen ylhäisen miehen, ja siksi Posthumus ei käy. Italiaan karkoitettu Posthumus tapaa Iachimon (Oliver Johnstone), joka lyö vetoa, että pystyy viettelemään Innogenin. Iachimo lähteekin kohti Britanniaa neitoa hurmaamaan, mutta ei onnistu siinä. Hän kuitenkin saa sen verran todisteita, että pystyy vakuuttamaan Posthumukselle Innogenin olleen vieteltävissä. Kiukkuinen Posthumus käskee palvelijaansa nirhaamaan petturivaimonsa, mutta palvelija Pisania (Kelly Williams) paljastaa Innogenille Posthumuksen juonen, ja he keksivät suunnitelman, jonka avulla Innogen voi lähteä selvittämään, mikä ihme Posthumusta vaivaa. Innogen pukeutuu mieheksi ja lähtee sulhoaan etsimään, ja samalla Cymbelinen hallitsema Britannia ajautuu sotaan Rooman kanssa. Cloten, joka luulee olevansa menossa Innogenin kanssa naimisiin, lähtee Posthumuksen vaatteisiin pukeutuneena jäljittämään Innogenia, kun saa kuulla tämän häipyneen kotoaan. Paljon kaikenlaista tapahtuu, mukaan tulee vielä kauan kadoksissa olleita sisaruksia, pari taistelua ja väärinkäsitysten ja juonten selvittämistä, ja viimeisessä kohtauksessa sitten perataan kaikki tapahtumat auki.

En ollut ennen kuullutkaan Cymbelinestä, mutta kahden nuoren rakkaustarina on aina mielenkiintoinen, siihen vielä vähän petturuutta, juonittelua ja muita vaikeuksia mukaan, ja hyvä näytelmä on valmis. RSC:n dystooppisessa maailmassa Cymbelinen henkilöt elävät tarinaansa oikein mainiolla tavalla, näytelmässä on särmää ja nuorta energiaa, joka tekee siitä hyvin eloisan, mutta sopivan tragediahenkisen. Tosin nykyään tämä kai lasketaan Shakespearen romance-näytelmiin (jollainen tämä ehkä onkin) tai jopa komedioihin (johon en kyllä tämän näe sopivan). Lavastus ja puvustus ovat tosi hyvät, niistä löytyy hienoja yksityiskohtia ja kivaa vastakohtaisuutta. Tästäkin näytelmästä löytyy monta kohtausta, joista tykkäsin tosi paljon. Kun Iachimo ja muu Italian väki ensimmäistä kertaa saapuu lavalle tanssien ja laulun säestyksellä, olin ihan että no niin, näinhän tämä täytyy tehdä! Meno jatkuu yhtä mukavana, ja mukaan mahtuu tosi kivoja kohtauksia, sekä rauhallisia että vauhdikkaita. Loppukohtaus, jossa kaikki juonen kulut selviävät ja käydään läpi, on minusta tosi hyvä, siinä riittää jännitteitä, hermostusta, ihmetystä, iloa, rakkautta, anteeksiantoa ja totuuksien paljastumista. Oliver Johnstonen Iachimo teki minuun suurimman vaikutuksen, kaikki näyttelijäsuoritukset tosin ovat hienoja, ja hahmojen väliset suhteet tulevat todella taitavasti esiin.

Titus Andronicus

Huom! RSC:n YouTube-kanavalta löytyy monista heidän näytelmistään muutama kohtaus. Titus Andronicus-näytelmästä on tarjolla vain ylläoleva kohtaus, mutta esimerkiksi Romeosta ja Juliasta, Cymbelinestä sekä Othellosta löytyy monta pätkää.

Juoni pikaselostuksena: Titus Andronicus (David Troughton) palaa sodasta eikä halua ottaa haltuunsa Rooman hallitsijan paikkaa, joten päälliköksi nousee Saturninus (Martin Hutson). Tämä päättää ottaa rinnalleen Lavinian (Hannah Morrish), Tituksen tyttären, mutta matkaan tulee mutkia, koska Lavinia onkin jo kihloissa Saturninuksen veljen, Bassianuksen (Dharmesh Patel) kanssa. No, eipä mitään, Saturnius meneekin sitten naimisiin Tituksen sotavankina mukanaan tuoman Tamoran (Nia Gwynne) kanssa. Sotavankina on Roomaan saapunut myös juonitteleva Aaron (Stefan Adegbola), jonka ansiosta/takia Tamoran pojat Chiron (Luke MacGregor) ja Demetrius (Sean Hart) ensin murhaavat Bassianuksen ja sitten raiskaavat ja pahoinpitelevät Lavinian. Muutamaa väkivaltaista käännettä myöhemmin Tituksen poika Lucius (Tom McCall) lähtee rakentamaan armeijaa entisistä vihollisistaan, ja Tamora saa lapsen, jonka isä on Aaron. Tapahtuu lisää kaikenlaista väkivaltaista, kostoa ja oikeutta tavoitellaan monella taholla, ja lopulta lähes kaikki ovat kuolleet.

Tekoveri lentää, kun tätä Shakespearen verisintä näytelmää esitetään. Murhaa ja väkivaltaa riittää, toinen toistaan kammottavampia tekoja, jotka synnyttävät vain lisää kostonhalua, ja näin kierre on valmis. Titus Andronicus on teemoiltaan ja sisällöltään hyvin inhottava, ja hetken mietinkin, viitsinkö tätä edes katsoa. Päätin kuitenkin antaa esitykselle mahdollisuuden, ja vaikka tämä on aika raaka ja kauhea, on näytelmä tuotu lavalle oikein hyvin ja onnistuneesti. Tarinahan ei ole todellakaan mikään iloinen, mutta mustaakin mustempi huumori pitää huolen siitä, että tämä ei ole liian epätoivoinen kokemus, ja raakuus ja synkkyys taas tarjoavat hienon, traagisen teatterielämyksen. Näyttelijäntyö on vahvaa, samoin ohjaus, ja visuaalinen ilme on hieno. Tosi paljon hyviä yksityiskohtia ja näppäriä ratkaisuja niin lavastuksessa, puvustuksessa, ääni- ja valosuunnittelussa kuin näyttelemisessäkin, ja toki ohjauksessa, joka on tuonut näytelmän lavalle loistavasti. Pidin tästä yllättäen aika paljon, vaikka näytelmän teemat ja tapahtumat ovat kauheita, se esitetään todella hyvin ja ajateltavaa tästä saa roppakaupalla.

Othello

Juoni pikaselostuksena: Roderigo (James Corrigan) on kiukkuinen, koska hänen rakastettunsa Desdemona (Joanna Vanderham) onkin mennyt naimisiin Othellon (Hugh Quarshie) kanssa. Iago (Lucian Msamati), Roderigon kaveri, taas on Othellolle kiukkuinen, koska tämä on ylentänyt Cassion (Jacob Fortune-Lloyd) eikä häntä. Niinpä Iago vakuuttelee Roderigolle auttavansa tämän yhteen Desdemonan kanssa, vaikka hänellä onkin oma kostonsa ensin mielessään. Pian koko porukka, mukaan lukien Iagon vaimo Emilia (Ayesha Dharker), lähtee Kyprokselle sotimaan Turkkia vastaan. Perillä selviää, että turkkilaiset ovatkin jo lähteneet, ja bileet voivat alkaa. Iago alkaa toteuttamaan omia suunnitelmiaan ja uskotella Othellolle, että Desdemona pettää miestään Cassion kanssa. Monenlaista epäilyksen siementä kylvetään ja porukka syyttelee toisiaan ties mistä petoksista, syyttä ja syystä. Lopulta, kunnon tragedian tapaan, nämä petturuudet ja juonittelut johtavat moneen kuolemaan.

No nyt! Othello on voimakas kokemus, loistava, tarkka ja terävä versio tästä näytelmästä. Jos jossain on kaikki kohdallaan, niin sanoisin, että tässä. Roolisuoritukset ovat yksinkertaisesti erinomaisia, ohjaus on rohkea ja hyvin hienovarainen, ja toteutus nostaa esiin Othellon tärkeimmät teemat todella hienosti. Pidin oikeastaan kaikesta, ja Othello nousikin suosikikseni näkemistäni RSC:n esityksistä. Tämä on hämmästyttävän hieno esitys, johon mahtuu vaikka mitä superhyviä ratkaisuja. Lucian Msamati on täydellinen Iago, hän tekee vahvan ja häikäisevän roolin pelaten hienosti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Hugh Quarshie on hänkin loistava, kuten kaikki pääroolien esittäjät. Sivuosissakin tehdään erinomaista työtä, ja olenkin jo tottunut siihen, että näyttelijäntyön voi RSC:n esityksissä luottaa olevan aikamoisen taitavaa. Tässä Othellossa on yksi kohtaus, joka iski minuun erityisen paljon, ja se on sotilaiden rap battle. Enpä ajatellut, että Shakespeareen sopii rap battle, mutta totta kai sopii, ja tässä esityksessä se on toteutettu täydellisesti. Ja monta muutakin tosi hyvää kohtausta tässä on, kuten se, missä Iago ja Roderigo saapuvat lavalle gondolilla, ihan oikeaa Venetsialaista kanaalia pitkin. Tai tanssikohtaus, jossa Desdemona tanssii häntä ympäröivien ihmisten keskellä. Tai sitten ne monet hetket, joissa näkyy, miten Iagon juonittelut alkavat toimimaan. Ja myös se, miten nämä juonet alkavat selvitä. RSC:n Othellossa on paljon hyvää, ja ainakin tämän aion katsoa uudelleenkin ennen Digital Theatre-tilaukseni päättymistä, sen verran hyvä esitys on.

The Merchant of Venice

Juoni pikaselostuksena: Bassanio (Jacob Fortune-Lloyd) pyytää (poika)ystävältään Antoniolta (Jamie Ballard) rahaa lainaksi voidakseen kosia Portiaa (Patsy Ferran). Antoniolla ei ole käteistä, kun hänen kauppalaivansa ovat vielä merillä, mutta sopimukseen päästään Shylockin (Makram J. Khoury) kanssa: hän lainaa Bassaniolle rahaa, mutta jos ei saa omiaan takaisin aikarajan puutteessa, hän saa leikata Antoniosta paunan lihaa. Antonio kohtelee juutalaista Shylockia todella ilkeästi ja epäkunnioittavasti, ja näiden kahden välit ovat todella huonot, mutta bisnestä he voivat silti tehdä. Portialla riittää kotonaan kosijoita, joiden täytyy valita kolmesta rasiasta yksi, ja jos oikein valitsee, saa neitoa kosia. No, Bassanio pölähtää paikalle ja tekee oikean valinnan, joten iloinen avioelämä voi alkaa. Samaan aikaan toisaalla selviää, että Antonion kauppalaivat ovat kadonneet merillä ja Shylock saa periä saatavansa: paunan Antonion lihaa. Bassanio saapuu ystävänsä oikeudenkäyntiin, samoin valepukuun (mieheksi, toki) pukeutunut Portia, joka nokkelasti saa pelastettua Antonion. Tässä välissä luovutaan parista sormuksesta, ja myös valepukuhommat selviävät, mutta loppu on onnellinen.

Pidän erityisesti siitä, miten tässä versiossa Antonion ja Bassanion suhde on rakennettu romanttiseksi. Kun he suutelevat ensimmäisten minuuttien aikana, ei jää epäselväksi, kuinka tärkeitä miehet ovat toisilleen. Kolmiodraamahan tästä toki tulee, kun Bassanio lähtee Portiaa kosimaan ja he menevät kihloihin. Bassanion ja Antonion suhde selviää Portialle oikeudenkäynnissä, jossa hän valepuvussaan todistaa miesten jäähyväisiä ja myöhemmin helpotusta siitä, ettei Antonio kohdannutkaan loppuaan. Kun porukka lopussa palaa Portian linnaan, on selvää, että keskustelua vaatii se, miten tämä kolmen kopla jatkaa elämäänsä tästä eteenpäin. Mutta tämä Bassanio-Antonio-Portia-kolmiodraama on vain yksi osa RSC:n versiota, siihen mahtuu paljon muitakin vivahteita. Patsy Ferranin Portia, nuori nainen, joka on jätetty kohtalon armoille ja tuomittu kihlautumaan sen tyypin kanssa, joka sattuu valitsemaan oikean rasian, on nokkela ja fiksu, ja juuri se hahmo, joka pelastaa koko homman. Ilman häntä Antonio olisi mennyttä ja Bassanio murheen murtama. Shylock, juutalaisvihan uhri, on Makram J. Khouryn loistavan roolisuorituksen ansiosta monitasoinen, hieno ja upeasti lavalle tuotu hahmo, joka herättää ajatuksia ja saa pohtimaan, toimiiko hän oikein vai ei. Shylock on tehnyt sopimuksen, ja hänellä on oikeus vaatia paunan lihanpalaa Antoniosta, vaikka se kuulostaakin kamalalta. Mutta pitäisikö hänen mieluummin vain ottaa vastaan tuplasumma rahaa ja antaa olla, vai vaatia sitä, mikä hänelle kuuluu? Myös muut hahmot tuodaan lavalle taitavalla näyttelijäntyöllä. Jamie Ballardin Antonio on todella, todella hyvä. En tiedä, miksi, mutta heti ensi hetkistä lähtien Ballardin roolisuoritus vakuutti minut täysin. Samoin Jacob Fortune-Lloyd, jonka näin ensin Othellossa, ja jonka takia itse asiassa tämän Venetsian kauppiaan katsoinkin, tekee tosi hyvän roolin. Bassanio on hurmaava, vähän monimutkainen mutta pohjimmiltaan vaikuttaa hyvältä tyypiltä. Venetsian kauppiaassa riittää pohdittavaa, esitystä katsoessa se tuntui paljon suoraviivaisemmalta kuin nyt sitä ajatellessa. Hienovaraisia, taitavasti "piilotettuja" teemoja ja juttuja tässä näytelmässä, joita jokainen versio varmaankin eri tavalla nostaa esiin. Tämä RSC:n versio tarjoaa paljon hyvää, vaikka näytelmän loppu minua vähän ärsyttikin. No, jos kaksi tuntia on ollut aikamoisen mainiota, ei se paljon haittaa, että pari viimeistä minuuttia eivät mene niin kuin haluaisin. Hieno tämä on, kuten muutkin tässä vinkkaamani esitykset, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Viikon teatterivinkit: YouTube, osa 2

Viikon teatterivinkit-sarja jatkuu!

Tällä kertaa luvassa on kymmenen YouTubesta löytyvää musikaalibiisiä, kymmenestä eri musikaalista, kuudella eri kielellä. YouTube ja netti muutenkin on täynnä musikaaleihin ja teatteriin liittyviä enemmän ja vähemmän virallisia videoita, eli siellä riittää katsottavaa vaikka koko päiväksi. Nyt valikoin tähän mukaan ne biisit, jotka sen enempää pohtimatta tulivat heti mieleeni ja joista pidän kovasti. Osan näistä musikaaleista olen nähnyt, osaa en, ja osaa en varmaan koskaan tulekaan näkemään. Onneksi löytyy videoita, joita katselemalla voi sukeltaa erilaisiin tarinoihin, aina kuningas Arthurista vampyyreihin ja Mozartista Romeoon ja Juliaan.

Sen pidemmittä puheitta, nauttikaa videoista! Luvassa musikaalibiisejä seuraavilla kielillä: ranska, suomi, englanti, ruotsi, saksa ja unkari.

Mon combat (Tir nam beo) musikaalista La Légende du roi Arthur

Kappaleen esittävät Florent Mothe ja Zaho.

Avain musikaalista Poikabändi

Kappaleen esittävät Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Lauri Mikkola, Jon-Jon Geitel ja Jonas Saari.

Seventeen musikaalista Heathers

Kappaleen esittävät Carrie Hope Fletcher ja Jamie Muscato.

På grund av dig musikaalista Så som i Himmelen

Kappaleen esittävät Philip Jalmelid ja Tuva B Larsen.

Totale Finsternis musikaalista Tanz der Vampire

Kappaleen esittävät Veronica Appeddu ja Mark Seibert.

Lehetsz király musikaalista Rómeó és Júlia

Kappaleen esittävät Dolhai Attila, Mészáros Árpád Zsolt ja Bereczki Zoltán.

Standing in the Shadows musikaalista Pieces of String

Kappaleen esittävät Joel Harper-Jackson, Gary Wood, Andy Coxon ja Craig Mather.

Wie wird man seinen Schatten los musikaalista Mozart!

Kappaleen esittää Oedo Kuipers.

Good Kid musikaalista The Lightning Thief

Kappaleen esittää Chris McCarrell.

Naughty musikaalista Matilda

Kappaleen esittää Lily-Mae Evans.

Viikon teatterivinkit: YouTube, osa 1

Vallitsevan tilanteen vuoksi nautin teatterista videoiden, esitystallenteiden ja musikaalibiisien kuuntelun muodossa sekä näytelmiä lukemalla. Päätin aloittaa täällä blogissa Viikon teatterivinkit-sarjan, jossa esittelen muutamia sellaisia teatterijuttuja, jotka ovat olleet erityisen kivoja tai kuulostavat hyvältä. Julkaisen vinkit kerran viikossa, ainakin neljä postausta on tämän lisäksi suunnitteilla, ja lisää varmasti keksin tässä kevään edetessä. Toivottavasti nämä ilahduttavat!

Ensimmäisenä vuorossa ovat muutamat kokonaiset esitykset, jotka löytyvät YouTubesta.

The Show Must Go Online

Yllä olevasta videosta pääsee seuraamaan Henry VI Part II-näytelmän livestriimiä tänään 8.4. klo 21.

Robert Mylesin perustamassa projektissa luetaan Shakespearen näytelmiä siinä järjestyksessä, jossa niiden uskotaan ilmestyneen. Liveluku joka keskiviikko klo 21 Suomen aikaa, mukana joukko ammatti- ja harrastajanäyttelijöitä ympäri maailman. Tähän mennessä löytyy videot esityksistä The Two Gentlemen of Verona, The Taming of the Shrew ja Henry VI Part I. Tänään luvassa Henry VI Part II ja ensi viikolla Henry VI Part III. Videot jäävät YouTubeen, eli pakko ei ole livenä katsoa vaan näistä voi nauttia sitten kun itselle sopii.

Olen katsonut vasta The Two Gentlemen of Verona-esityksen, mutta aion ehdottomasti katsoa myös muut. Olin vähän skeptinen sen suhteen, miten tämä nyt toimii, kun näyttelijät esiintyvät itsekseen kameralle ja vain lukevat tekstiä, mutta yllätyin erittäin positiivisesti. Tämähän oli loistava! Jokainen osallistuja oli selvästi innolla mukana ja eläytyi rooleihinsa tunteella ja taidolla, eikä teatterikokemuksesta jäänyt puuttumaan mitään. Jopa hahmojen vuorovaikutus toimi sujuvasti, vaikka esiintyjät olivat kaukana toisistaan, osa eri maissa asti. Myös sormukset, kirjeet, tikkaat ja muut esineet siirtyivät ruudulta toiselle luovasti, ja mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä käytettiin ihailtavan paljon. Sekä pääroolien että sivuroolien esiintyjät tekivät hienoa työtä, tämä ei missään nimessä ole pelkkää tekstin lukemista, vaan jokainen vuorosana ja tilanne näytellään vahvasti ja tarinaan eläydytään. Erikseen täytyy kehua Luke Bartonia, joka teki Proteuksen roolin, ja Lucy Aardenia, joka teki Julian roolin. He tekevät ihan loistavat roolit! Shown varasti Crab-koiran roolissa nähty Bear, joka otti esiintymisen hyvin rennosti. Pidän The Two Gentlemen of Verona-näytelmästä kovasti, ja tämä liveluettu esitys tavoitti sen tunnelman, huumorin, teemat ja tyylin tosi hyvin. Plussaa siitä, että väliajalla ja esityksen jälkeen keskusteltiin sekä esityksestä että vastattiin yleisön kysymyksiin. Sekin oli kiva lisä, että livelähetyksessä on mukana myös keskustelupalsta, jonne katsojat voivat mietteitään kirjoitella. Nämä livekommentit näkyvät myös silloin, kun esityksen katsoo jälkikäteen.

Suosittelen tutustumaan sekä tähän näytelmään että muihinkin, erilainen tapa tehdä teatteria, mutta toimi ainakin minulle mainiosti. Ja jos joltakulta sujuu Shakespearen kieli englanniksi, voi näihin livelukuihin myös ilmoittautua mukaan esiintymään.

Shakespeare's Globe

Ylläolevasta videosta pääsee katsomaan Shakespeare's Globe-teatterin Hamletin vuodelta 2018.

Lontoolaisen Shakespeare's Globe-teatterin näytelmätallenteita tulee YouTubeen katsottavaksi kuusi kappaletta. Ensimmäisenä Hamlet vuodelta 2018, se on nyt YouTubessa ja näkyvissä 19. huhtikuuta saakka. Seuraavana katsottavaksi tulee vuoden 2009 ihastuttava Romeo and Juliet, YouTubessa 20.4. klo 21 (Suomen aikaa). Muut julkaistavat näytelmät ovat A Midsummer's Night Dream, The Two Noble Kinsmen, The Winter's Tale ja The Merry Wives of Windsor. Minua kiinnostaa erityisesti The Winter's Tale, ehkä myös A Midsummer's Night Dream.

Näistä olen nähnyt Romeo and Juliet-esitystallenteen, ja suosittelen sitä kovasti. Varsinkin taistelukohtaukset ovat upeita (Romeon ja Tybaltin kaksintaistelu, vau!) ja näyttelijät tekevät mainiota työtä. Tämä on ilakoiva ja keveä versio, mutta tavoittaa silti tragedia syvimmän olemuksen ja tarjoaa synkkyyttä ja surua yllin kyllin. Puvustus on upea, tämä on tosi hyvin kuvattu ja tarjoaa hienoja näkymiä sekä esitykseen että kauniiseen Globe-teatteriin. Adetomiwa Edun Romeona ja Ellie Kendrick Juliana ovat hurmaava pääpari, ja pidin kovasti myös Jack Farthingin Benvoliosta ja Philip Cumbusin Mercutiosta.

Andrew Lloyd Webberin musikaalit

Andrew Lloyd Webberin säveltämän Jesus Christ Superstar-musikaalin versio vuodelta 2012 tulee YouTubeen katsottavaksi 10. huhtikuuta ja on siellä 48 tuntia. Joseph And The Amazing Technicolor Dreamcoat oli tarjolla viime viikolla, ja nyt tulee tämä Jesus Christ Superstar, joten Lloyd Webberin nettisivujen perusteella odotettavissa olisi vielä viisi musikaalia. Niitä ei ole vielä julkaistu, mutta tekstissä lupaillaan seuraavaa: "watch some of the best loved Andrew Lloyd Webber musicals FREE for the next seven weeks." Rakastan Lloyd Webberin sävellyksiä, ja odotan innolla, mitä on luvassa. En ole tätä Jesus Christ Superstar-musikaalia koskaan nähnyt enkä ole siitä kuullut kuin pari biisiä, eli innoissani olen myös siitä, että pääsen näkemään, millainen show on luvassa.

Minustako ministeri @ Espoonlahden teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Espoonlahden teatteri!

kuvat © Antti Wuokko

Näin Minustako ministeri-esityksen 8.3.

Jorma Venkula (Jyrki Lepomäki) saapuu Spa Hotel Amoriin lemmenlomalle poliittisen avustajansa Anun (Tanja Talvensalo) kanssa. Viereiseen huoneeseen asettuu, miehensä tietämättä, Venkulan vaimo Noora (Anni Kurkela) jonkinlaista kokonaispuhdistavaa body health-metodia opettavan Sampon (Emppu Jurvanen) kanssa. Paikalle saapuu ministerin nimitys mielessään pääministeri Tytti Jurmu (Katri Thurman), Jorman entinen enemmän tai vähemmän heila Sara (Janita Roine), huimaa uutispommia kärkkyvä Urpo (Jarmo Lius) sekä poliisi Sami (Mikko Lauronen). Tästä kaikesta yrittää pysyä perillä hotellin vastaanottovirkailija Sanna (Janina Kyttä).

Olli Tolan käsikirjoittama ja Antti Wuokon ohjaama Minustako ministeri tuo lavalle poliittista sotkua, pettämistä, naissekoiluja, väärinkäsityksiä ja monimutkaisia suunnitelmia ja sen, mikä on median rooli kaiken tämän selvittämisessä ja sotkemisessa. Tolan teksti on vauhdikas ja etenee Wuokon ohjauksessa sujuvasti. Välillä olisin kaivannut vielä vähän lisää tempoa, mutta pääosin esityksen monet käänteet ovat nopeita ja naurattavia, farssin rytmi on kunnossa ja yleisö saa nauttia varmalla otteella rakennetusta poliittisesta sekoilusta. Erityisesti henkilöohjauksesta Wuokko ansaitsee kehuja, näyttelijät tekevät varmaa työtä ja pelaavat onnistuneesti yhteen. Antti Wuokon ja Tanja Talvensalon käsialaa oleva lavastus on tyylikäs ja huokuu hotellitunnelmaa, punamustat värit näyttävät hienolta ja peilikuvaksi asetetut huoneet tarjoavat hyvän tapahtumapaikan esityksen käänteille. Ja kekseliäästi on huoneet, ovet ja ikkunat merkattu lattiaan, hauska yksityiskohta tämä. Puvustus on syntynyt työryhmän käsissä, ja jokaiselle hahmolle ja kaikkiin kohtauksiin on löydetty sopivat vaatteet, on hotellin väriteemaan sopivia aamutakkeja ja silkkimekkoja, kylpytakkeja kuten spa-hotellissa kuuluukin, ja muutenkin juuri sellaista lomalle kuuluvaa asua.

Jyrki Lepomäki tekee luontevaa työtä Jorman roolissa, hän on omaksunut roolinsa onnistuneesti ja on hyvin uskottava. Lepomäki tuo hyvin lavalle Jorman suhtautumisen eri tilanteisiin, sen, miten mahdollinen ministerinsalkku innostaa, miten samassa hotellissa hengailevat kolme naista saavat hänet hermostumaan ja miten Jorma etsii ratkaisuja tilanteisiin. Tanja Talvensalo on tosi hyvä Anu, hän tekee hienon roolityön. Anu on kekseliään oloinen nainen, hän mukautuu nopeasti tilanteisiin niihin sopivasti ja ainakin yrittää pitää langat käsissään siinä aina välillä onnistuenkin. Anni Kurkelan Noora on mukava tyyppi, Kurkela tuo lavalle hyvin valmistellun hahmon ja tavoittaa taitavasti Nooran ajatukset sotkun selvitessä ja tilanteiden vaihdellessa. Emppu Jurvanen tekee mainion roolin Sampona, hän meinaa välillä varastaa shown selfieitä räpsiessään ja jumppamatolla heiluessaan, liekö sitten se kuuluisa body health-metodi, jota Sampo treenailee. Jurvanen tuo aina lavalle ilmestyessään kohtaukseen jotain hyvää, ja Sampo ehkä onkin suosikkihahmoni tässä, vaikka eipä hänkään ihan puhdas pulmunen ole. Katri Thurmanin Tytti on raikas hahmo, pääministeri on varsin myötämielinen seuratessaan tulevan ministerinsä Jorman touhuja, ja Thurman tekee roolinsa erinomaisella otteella. Janita Roine on onnistuneen päättäväinen ja omasta avioliitostaan huolissaan oleva Sara, samoin Janina Kyttä tekee sujuvan roolin Sannana. Jarmo Lius Urpona aiheuttaa hykertelyä varsinkin "siivotessaan" hotellisänkyjä kankaalla pyyhkäisten, ja Mikko Lauronen on uskottava äkkipikaisena poliisi-Samina.

Esityksen huumori toimii muutamaa vitsiä lukuun ottamatta oikein mainiosti, väärinkäsitykset, epäselvyydet ja tahalliset sekoilut huvittavat ja viihdyttävät vaivattomasti. Varsinkin väliajan jälkeen meno tuntuu kiihtyvän ja saavan lisää kierroksia. Kun suurin osa juonenkäänteistä on jo yleisöllä tiedossa, voi esityksen loppupuolella keskittyä siihen, miten porukka näistä sotkuista selviää, ja sekös onkin hauskaa. Vaikka farssi ei ole se suurin suosikkityylilajini, viihdyin hyvin ja katselin mielenkiinnolla, mitä kaikkea tässä ehditäänkään vielä saada solmuun ja sotkuun, ennen kuin kaikki selviää. Aika paljonkin, tai parin sotkun ympärille ainakin kasvaa sellainen valheiden, väärinkäsitysten ja peittely-yritysten verkko, että kekseliäisyydelle on ollut tilausta tätä tarinaa tehdessä. Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että sekoilu olisi ilmiselvää, vaan on uskottavaa, etteivät näytelmän henkilöt tajua, mitä kaikkea on tekeillä. Erityisen onnistunutta Minustako ministerissä onkin se, miten kokonaisuus tukee esityksen maailmaa. Näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä, lavastus antaa tarinalle juuri sopivat raamit, ja lattiaan teipatut käytävät ovat oiva tapa merkata sitä, että tässä todellakin ollaan vierekkäisissä huoneissa, vaikka naapurit eivät sitä tiedäkään. Koko työryhmälle siis kehuja siitä, miten esitys on lavalle tuotu, siinä on onnistuttu tosi hyvin.

Espoonlahden teatterin Minustako ministeri tarjoaa oikein viihdyttävän teatterikokemuksen. Poliittisia ja vähemmän poliittisia sotkuja selvitellään rooleissaan mainiosti onnistuvien näyttelijöiden voimin näppärästi, ja aika kuluu nopeasti tätä seuratessa. Hauskan esityksen kruunaavat tyylikäs lavastus, rytmikäs ohjaus ja toimivia vitsejä viljelevä teksti. Ensivierailuni Espoonlahden teatteriin oli siis tosi mieluinen, ehdottoman mukava uusi tuttavuus!

Poikabändi @ Tampereen Työväen Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos TTT!

kuvat © Kari Sunnari

Näin Poikabändi-musikaalin 7.3.

Lama kaataa Karin (Jari Ahola) ja Maken (Samuli Muje) radiomainosfirman ja kaverukset matkustavat takaisin kotiin Toijalaan. Nuorisoseurantalon karaokeillassa Karilla välähtää ja hän alkaa puuhata poikabändiä. Siinä sitten heinäladon suojissa kuullaan toinen toistaan vaikuttavampia koe-esiintymisiä, ja porukka alkaa muodostua. Seurakunnan nuorisotyöntekijä Matteus (Jon-Jon Geitel) ja rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tukkia kevyesti olkapäällään kanniskeleva Juzzi (Jonas Saari) valikoituvat poikabändihommiin, ja maailmanvalloitus voi alkaa. Armoton treeni alkaa, biisejä kirjoitellaan, tanssiliikkeitä harjoitellaan ja Kari vaihtaa nimensäkin Gariksi. Alkuvaikeuksien jälkeen eka keikka sitten koittaa. Make jänistää ja häipyy paikalta, onneksi pikkuveli Seitti (Saska Pulkkinen) hyppää hänen tilalleen ja keikka vedetään. Ja tämä keikkapa avaa ToiBoys-bändille ovet maineeseen ja mammonaan! Poikabändin matkan varrelle mahtuu menestystä, ihmissuhdedraamaa niin tyttöystävien kuin bändikavereidenkin välillä, pettymyksiä, iloa ja vaikka mitä vaikeuksia ja onnistumisia.

Viime syksynä Tampereen Työväen Teatterissa kantaesitetty Poikabändi pyörii ohjelmistossa vielä tämän kevään ajan, ja hyvä että pyörii, niin minäkin ehdin sen näkemään. Jo ensimmäiset maistiaiset ja tiedot musikaalista kuullessani olin innoissani menossa sitä kokemaan, mutta aina vain kesti ja oli kiirettä, kunnes nyt sitten vihdoin ja viimein astelin katsomoon. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa, ja ai että kuinka kivaa katsomossa olikaan! Minä ehdin syntymään ysärillä, mutta olen liian nuori muistaakseni 90-luvun jutuista mitään. Poikabändit ovat minulle melko tuntemattomia nekin, ja poikabändibiisit tuttuja lähinnä &Juliet-musikaalin soundtrackiltä. En siis päässyt mitään nostalgiahuumaa kokemaan tämän musikaalin parissa, mutta sepä ei haitannut yhtään. Heti ensimmäisten hetkien aikana kasvoilleni kohosi hymy, joka ei sitten esityksen edetessä haihtunut ollenkaan, vaan levisi aina vain leveämmäksi. Käsikirjoittajat Heikki Syrjä ja Riku Suokas ovat onnistuneet tehtävässään loistavasti - Poikabändissä toimii kaikki! Huumori ja vitsit ovat nokkelia ja tarkkoja, tarina etenee varmasti ja vauhdikkaasti, hahmot ovat monipuolisia, musikaali asettuu yleisön reaktioista päätellen hyvin tapahtuma-aikaansa ja sen kliseisiin, ja mikä tärkeintä, esitystä ei voi katsoa nauttimatta ja nauramatta. Poikabändin tarinaa ei kerrota kovin syvällisesti ja se painottuu enemmän viihteellisyyteen kuin draamallisiin aineksiinsa, mutta ihme kyllä, en edes kaivannut mitään sen suurempia syviin vesiin sukelluksia. Tämä toimii erinomaisesti näin, mitäpä sitä muuttamaan. Ja vaikka ote on kevyt, on tarina tutusta ryysyistä rikkauksiin-rakenteestaan huolimatta kuitenkin monitasoinen ja monen ihmisen kasvutarina, eli ei mitään höttöä, vaikka viihde edellä onkin kerrottu. Musikaali on hyväntuulinen ja todella hyvin tehty, ja aikamoisen iloiselle mielelle ToiBoysin tarina yleisön jättää. Ei tästä voi edes kirjoittaa hymyilemättä, niin hauskaa minulla oli tämän poikabändin parissa.

Vähän jopa yllätyin siitä, kuinka hienoja näyttämökuvia Poikabändissä on. Sen lisäksi, että bändin esiintymiskohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä, ovat lavastus (Teppo Järvinen), puvut (Jaana Aro), valosuunnittelu (Sami Rautaneva) ja videot (Rautaneva, Riku Suokas, Teppo Järvinen, Tero Molin, Markus Nieminen ja Tommi Lepola) hienosti suunniteltuja ja toteutettuja, ja lavaa hyödynnetään näppärästi niin syvyys-, leveys- kuin korkeussuunnassakin. Teppo Järvisen lavastuksessa ihastutti erityisesti hyvin uskottava heinälato, ToiBoys Factory ja nuorisotalo, ja se, miten onnistuneesti jokainen lavastuksellinen elementti tuki tarinaa. Esityksessä nähdään monta kertaa nousevia, laskevia ja liikkuvia lavoja, joilla ToiBoys esiintyy, ja tämä luo aitoa keikkafiilistä ja toimii myös ulkonäöllisesti mainiosti. Jaana Aron puvut henkivät 90-lukua ja sopivat esityksen henkeen onnistuneesti. Bändihommissa vaatteet paljastavat melkein enemmän kuin peittävät, ToiBoys-jengillä on päällään monipuolisia vaatteita ja hienosti on pojilla yhtenäinen pukeutuminen ja sopivan helposti poisheitettäviä paitoja ja takkeja. Ja asiaankuuluvasti lavalla nähdään myös ToiBoys-fanipaitoja. Sami Rautanevan valot luovat tunnelmaa hienosti, erityisesti ladon seinien raoista kuultava valo on upean näköistä. Ja sitten ovat toki ToiBoysin esiintymiskohtaukset, joissa valot ovat kuin suoraan jostain areenakeikalta, ja ihastuttavat kovasti. Videot ja taustalle heijastettavat kuvat sujahtavat saumattomasti muun visuaalisuuden mukaan, ja erityisesti talvinen kuumaisema sykähdytti, sellaisesta kun on tänä talvena saanut vain haaveilla. Nuorisoseurantalon karaokehitin, Pallo lähtee!-biisin, video ja sanat heijastettiin näkyviin myös, tämä oli tosi kiva juttu. Ja totta kai ne lieskat ja kipinäsuihkut on mainittava myös!

Poikabändin koreografia on Markku Nenosen, joka on tarttunut esityksen liikekieleen ammattimaisella otteella. Poikabändissä nähdään toinen toistaan tyylikkäämpiä, flirttailevampia ja hauskempia koreografioita, ja pidin erityisesti siitä, että ToiBoysin tanssikohtaukset ovat usein symmetrisiä ja liikkeet toteutetaan tarkasti samalla iskulla. Mikäs sen hienompaa, kuin yhdessä rytmissä tanssivat poikabändiläiset ja heidän tanssijansa, ja muutamassa kohtauksessa koko muukin jengi. Nenonen on tuonut lavalle ison kasan juuri sellaista liikettä, joka vie ajatukset heti keikalle ja esiintymiseen, ja taitavien näyttelijöiden toteuttamana koreografia osuu napakymppiin. Koreografia onnistuu myös luomaan ja korostamaan esityksen huumoria ja muuta vallitsevaa tunnelmaa, ja monessa kohtauksessa liikkeet ovatkin tärkeimpiä juttuja, jotta jokin vitsi, vuorosana tai ajatus iskee parhaiten.

Olen aikaisemmin nähnyt näistä ToiBoysin jäseniä näyttelevistä tyypeistä lavalla päärooleissa kaikki muut paitsi Jari Aholan, ja sen perusteella tiesin, että lavalla on hurjan taitavaa porukkaa, niin laulullisesti, tanssillisesti kuin näyttelijäntaidollisestikin. Ja tätä kaikkea heiltä todellakin löytyy, koko pääviisikko esiintyy luontevasti ja uskottavasti, he ottavat lavan haltuun heti estradille ilmestyessään ja ote säilyy encoren loppuun saakka. Kyllä siinä on valmis rupeamaan ToiBoysin tosifaniksi, kun lieskat lyövät, kipinäsuihku kohoaa korkeuksiin ja tämä viisikko laulaa ja tanssii sata lasissa. Jari Ahola on erinomainen Gari, hän luo hahmostaan vaivattomasti selkeän kuvan ja tavoittaa hienosti Garin mietteet tarinan edetessä, sekä kuuluisuuden hurmiossa että ennen ja jälkeen kaiken menestyksen. Lauri Mikkola vetäisee Korppina melkoisen sisääntulon rokkaamalla korkealta ja kovaa, ja jää mieleen myös muusta. Mikkola rakentaa hahmostaan jotenkin tosi vastustamattoman tyypin, hänellä on lavalla loistavia hetkiä ja Mikkola loistaa karismallaan monessa bändikohtauksessa. Sisääntulostaan jää mieleen myös Jonas Saaren Juzzi, yksi esityksen parhaita hetkiä se, kun Juzzi kävelee lavalle valtava koivutukki olalla ja Pieni ja hento ote-biisiä hyräillen. Saari tekee varmaa työtä ja vakuuttaa Juzzin roolissa, mainioita kohtauksia ja alusta loppuun onnistunutta esiintymistä. Jon-Jon Geitel on mainio Matteus, seurakunnan tilaisuuksista poikabändiä rakentamaan hyppäävä nuori mies on aluksi hieman ihmeissään koko esiintymishommasta, mutta pian on aivan toinen ääni kellossa. Geitel tuo hahmonsa lavalle sujuvasti, hän kuvaa onnistuneesti sen, miten Matteuksen elämä ToiBoysin riveissä menee. Saska Pulkkisen Seitti on valloittava nuorukainen, joka ensin vain seurailee koko bändinrakennushommia sivummalta ja naureskelee touhulle, mutta on valmis hyppäämään mukaan heti kun mahdollisuus tarjoutuu. Pulkkinen tekee roolinsa varmalla otteella, Seitti astelee lavalle nuoruuden innolla ja vanhemmat naiset kiikarissa.

Samuli Mujeen Make on tosi onnistunut hahmo ja roolisuoritus, Muje tekee vakuuttavan roolin ja tuo lavalle valmiin hahmon. Maken ja Garin välirikko on Poikabändin isoimpia tarinalinjoja ja kulkee hienosti mukana koko ajan, ja sekä Muje että Jari Ahola tekevät tosi hyvää työtä erityisesti Maken ja Garin yhteisissä kohtauksissa, sekä ennen ToiBoysia että silloinkin, kun koko bändihomma on jo täydessä vauhdissa ja vaikeuksissa. Jaana Oravisto on loistava Garin äidin Kaarinan roolissa, olipa kiva hahmo ja Oravisto ottaa roolistaan kaiken irti. Ja mahtavaa, että Kaarina on se, joka keksii ToiBoysille kappaleiden sanat, varsinainen biisinikkari tämä nainen. Heidi Kiviharjun Monica stailaa miehet poikabändilookkiin ja on varsin pirteä ja mukavan oloinen tyyppi, joka pysyy matkassa mukana aina huipulle asti. Kiviharju tekee sujuvaa työtä ja pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Petra Aholan Ester on varsin railakas, Matteuksen tyttöystävä vetäisee sellaiset tanssikurssit ja kuntokuurit poikabändiläisille, että vauhti jo huimaa. Ja sitten siinä sivussa ehtii kaatamaan pikkuisen vettä väkevämpää kurkkuun. Ahola tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo lavalle mainioita kohtauksia. Verneri Lilja on hykerryttävän hyvä Jas Gripen, jestas sentään mitä menoa! Loistava rooli. Mieleen jäivät myös Aimo Räsänen Ilpona ja Jyrki Mänttäri tohtori Miettisenä. Ja ihastuttavan taitavalle tanssiryhmälle (Katri Liikola, Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács, Kaisla Ollila ja Alvari Stenbäck) paljon kehuja myös.

Musiikki on poikabändimäistä, sanoisin, vaikka en poikabändibiisejä niin kovin hyvin tunnekaan. On balladia ja vauhdikkaampaa menoa, lähes kaikki tanssilla höystettynä, ja keikkamaisesti esitettynä. Ja kuten monesti on mainittu, niin poikabändihommat eivät ole minulle tuttuja, mutta tämän jälkeen ovat ja tätä poikabändiä oli kyllä suuri ilo kuunnella ja katsoa myös. Hienosti luonnistuvat erilaiset biisit sekä ToiBoysilta että muulta jengiltä. Koska tämä on tarina bändistä, on se, että musiikki innostaa yleisöä ja kuulostaa sekä hyvältä että siltä, että sitä voisi esittää isoilla areenoilla fanilauman edessä, todella tärkeää. Ja siinä Poikabändi onnistuu, ei ole vaikea nähdä näiden kappaleiden soivan pitkin radiokanavia, kesäfestareita ja hyväntekeväisyyskonsertteja. Yleisö lähti innoissaan taputtamaan mukana ja tavanomaista riehakkaammilla aplodeilla jokainen biisi palkittiin, jonkinlainen keikkafiilis katsomossa siis vallitsi. Musikaalin biisit ovat seuraavan porukan käsialaa: Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen (sävellys) ja Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen (sanoitukset). Soitosta vastaa erinomaisessa iskussa oleva Alabama House Band eli Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka. Mahtavaa myös, että bändi ilmestyi lopussa lavalle. Suosikkikappaleeni musikaalista ovat Avain, Pidä musta kiin, Hikee, Tahdon Toijalan takaisin ja Unohtumaton, vaikka lähes jokaisesta biisistä jäikin jokin kohta päähän soimaan. Melkoinen korvamatokaruselli pyöriikin päässä tällä hetkellä, ja mielelläänhän sitä kuuntelee.

Tampereen Työväen Teatterin Poikabändi tarjoaa hyvää fiilistä, taitavaa esiintymistä, mainioita biisejä, silmäniloa, huumoria, näppärän kasvutarinan ja kokonaisuutena hurmaavan, vastustamattoman, valloittavan ja ilahduttavan esityksen. Tätä ei voi olla katsomatta hymy huulilla ja keikkafiilis kasvaen, niin vauhdikasta ja hyvällä otteella tehtyä kaikki on. Menestys ja sen aiheuttamat ongelmat on mielenkiintoinen aihe tarinaan, ja sen käsittelyssä Poikabändi onnistuu huvittamaan, naurattamaan ja myös kertomaan pari tosi tärkeää asiaa ystävyydestä, yhteistyöstä ja menestykseen suhtautumisesta. Suuri suositus, tämä on kokemisen arvoinen!

Tästä haltuun ToiBoys-hitti Avain!

Poika @ KOM-teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos KOM-teatteri!

kuvat © Marko Mäkinen

Näin Poika-esityksen 3.3.

Niko (Paavo Kinnunen) on ahdistunut eikä osaa sanoa miksi. Hänen äitinsä Anne (Vilma Melasniemi) on neuvoton, peloissaankin, ja päästää pojan muuttamaan isänsä Petrin (Niko Saarela) ja tämän uuden vaimon Sofian (Ria Kataja) sekä näiden vauvan luo. Mutta ei muutto auta, päinvastoin. Ahdistus vain pahenee, eikä kukaan saa kiinni siitä, mitä toinen ajattelee. Isä ei ymmärrä poikaansa, poika ei ymmärrä edes itseään, ja molemmat puhuvat toistensa ohi. Mitä voi tehdä silloin, kun kaikelle ei löydykään järkevää selitystä? Esitys pureutuu vahvasti nuorten mielenterveysongelmiin, auttamisen hankaluuteen, vanhempien rakkauteen ja monenlaisiin muihin teemoihin.

Näin tämän Florian Zellerin kirjoittaman näytelmän Lontoossa viime lokakuussa, ja jestas sentään kuinka vahva kokemus se olikaan. En muista koskaan nähneeni yhtä loistavasti kirjoitettua esitystä, jossa jännite on käsinkosketeltava ja tapahtumat niin täynnä tunnetta, ettei katsomossa pysty kuin seuraamaan lavan tapahtumia. Koska Lontoon The Son oli sen verran voimakas juttu, en pystynyt jättämään sitä taka-alalle tätä katsoessani, enkä oikeastaan halunnutkaan. Koska Poika on niin hieno näytelmä, tuntui toisaalta "oikealta" verrata sitä ensimmäisenä näkemääni versioon, joka oli minusta melko täydellinen. Toisaalta haluan aina katsoa saman tarinan eri versiot itsenäisinä, sillä niillä ei periaatteessa tai käytännössäkään ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Hieman kuitenkin vertaan tämän tekstin lopussa niitä fiiliksiä, mitä suomiversio herätti verrattuna lontooversioon, mutta kirjoitan ensin KOMin Pojasta näitä kahta suuremmin rinnastamatta. Se kuitenkin on sanottava, että koska olin jo nähnyt näytelmän Lontoossa, olin tosi innoissani ja odotukset kohosivat korkealle, kun KOM-teatteri julkaisi esityksen tulevan Suomessa ensi-iltaan. Miten hienoa, että tämän esityksen pääsee näkemään kotimaassa! Poika on ehdottomasti sellainen näytelmä, jota toivoin kovasti Suomeen heti nähtyäni sen, ja nopeasti se ensiesityksensä jälkeen tänne sitten saapuikin. Ranskassa tämä sai ensi-iltansa 2018, Iso-Britanniassa 2019 ja Suomessa siis helmikuussa 2020.

Katsomoon astellessa on hyvin aikaa tutkiskella Tomi Suovankosken lavastusta, jossa näppärästi erottuvat Petrin ja Sofian sekä Annen asunnot. Hyvin tyylikästä ja selkeää on lavastus, kivoja yksityiskohtia ja varsinkin lamput ovat hienot. Värimaailmasta pidin kovasti, ja ikkunasyvennys ihastutti myös. Näyttämökuva antaa tietoa niistä hahmoista, joita lavalle esityksen alkaessa saapuu, ja luo kuvan aivan tavallisen perheen kodista. Suovankoski vastaa myös valosuunnittelusta, jossa on tehty näppäriä ja tarkkoja ratkaisuja. Valot luovat mainiosti tunnelmaa ja tuovat jokaiseen kohtaukseen paljon hyvää. Jani Repo on tehnyt äänisuunnittelun, joka on pariin otteeseen hyvinkin voimakasta, siis äänenvoimakkuuden kannalta. Ei tämä kovaäänisyys haitannut vaan sopi esitykseen kyllä, vaikka en ole ihan varma, korostivatko äänisuunnittelun ihan voimakkaimmat kohdat turhankin paljon sitä tunnelmaa, joka lavalla valmiiksi oli. Kokonaisuutena äänisuunnittelu on sujuvaa ja välillä suorastaan kekseliästä, ja kohtauksiin on uskallettu jättää riittävästi myös hiljaisuutta. Tiina Kaukasen pukusuunnittelu on arkista ja asiallista, ja pelaa hyvin yhteen lavastuksen ja näyttelijäntyön ja hahmojen persoonien kanssa. Reita Lounatvuori on kääntänyt teksin suomeksi oikein hyvin. Pohdin, että onkohan tämä käännetty ranskasta vai englannista, vaikka eipä kai sillä niin väliä ole. Kieli on sovitettu suomalaiseen maisemaan ja koko homma muutenkin siirrettu Suomeen, ja näin esityksen nähtyäni ja sitä pohdittuani olen sitä mieltä, että se on oikea tai ainakin hyvä ratkaisu. Tuttu tunne tuli kuitenkin tätä katsoessa, vaikka kieli, näyttämökuva, hahmojen nimet ja näyttelijät ovat erilaisia kuin Lontoossa, Pojan sisin on tavoitettu myös suomeksi tehtäessä, ja se on hienoa.

Riikka Oksasen ohjaus onnistuu tuomaan Zellerin upean tekstin lavalle koskettavasti ja voimakkaasti tavoittaen esityksen tärkeimmät jutut. Muutama ohjauksellinen ratkaisu vähän kummastutti, minua häiritsi se, että esityksen loppupuolella tapahtuvan käänteen jälkeen viimeiseen kohtaukseen siirryttiin niin hitaasti. Se ei tarinaan vaikuttanut kovinkaan paljoa, mutta vähän poisti tehoa esityksen lopusta. Näytelmä on tosi herkkävireinen, ja muutamassa kohtaa tämä vire katoaa, jolloin ihan kaikki kohtausten vivahteet eivät näy katsomoon saakka. Tästä huolimatta Poika on hyvin vahva esitys, ja Oksasen ohjauksessa näytelmän rankat teemat ja painava aihe pääsevät oikeuksiinsa. Nenäliinoja näkyi katsomossa siirtyvän katsojalta toiselle, eikä ihme, hahmojen tuska ja epätoivo saa kyllä silmäkulman kostumaan. Oksanen on työryhmineem rakentanut pari todella hienoa kohtausta, joiden tunnelataus on korkealla ja jotka suorastaan ravistelevat katsojaa. Hieno tarinankerrontaan tuotu elementti ovat tanssilliset liikkeet, jotka toimivat loistavasti osana kokonaisuutta. Samoin pidin siitä, miten rohkeasti Oksanen on ohjauksessaan tarttunut Pojan aiheeseen, esitys ei kaunistele tai selittele, eikä myöskään pyri järkyttämään tai kohahduttamaan, vaan tekee sen siksi, että tarina kerrotaan niin hyvin. Oksasen ohjaus on poiminut tarkasti myös Pojan kevyemmät hetket, ja varsinkin alkupuolella meno on yllättävänkin hauskaa. Mitään iloisia tunteita tästä ei toki päälimmäisenä jää mieleen, mutta muutama toiveikas hetki tasapainottaa hyvin näytelmän syvää synkkyyttä.

Paavo Kinnunen Nikona on yksinkertaisesti loistava. Kinnusen roolisuoritus tuo pintaan sen raastavan epätoivon, joka Nikoa pitää otteessaan, ja hän tulkitsee hahmoaan upealla otteella. Katsomossa on pala kurkussa, kun Kinnunen tuo Nikon kärsimyksen lavalle paljaasti ja kirkkaasti. Tämä roolisuoritus herättää monia tunteita, koskettaa, vaikuttaa ja vavahduttaa, kylläpä on hienoa ja rankkaa katsottavaa. Loistosuoritus Kinnuselta, hän eläytyy teinipojan rooliin vaivattomasti ja on hyvin uskottava jokaisena hetkenä, jonka on lavalla. Tosi vahvaa ja taitavaa näyttelemistä, Kinnunen menee hienosti tunnelmasta toiseen ja tuo lavalle voimakkaita hetkiä. Niko Saarela Petrinä on aluksi jotenkin tosi välinpitämättömän oloinen, mutta pian tunne vaihtuu siihen, että hän on varma siitä mitä tekee, ja sitten ihan hukassa, kun ei osaakaan auttaa poikaansa. Saarelan Petri on asiallinen ja kiireinen, ja sysää pojalleen sellaisia odotuksia, että ihan ärsyttää. Hän kyllä välittää, siitä ei ole epäilystäkään, mutta keinot eivät aina ole oikeat ja sitä Petri ei tunnu tajuavan. Saarela tekee vakuuttavaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti, hän tuo lavalle monitasoisen ja hyvin rakennetun hahmon. Vilma Melasniemen Anne on hyvin epätoivoisen oloinen, hän on huolissaan pojastaan ja vaikuttaa hauraalta silloinkin, kun Niko on muuttanut kotoa pois ja on isänsä huomassa. Toki vanhemmuus on koko ajan läsnä eikä huoli katoa, vaikka poika ei oman katon alla olekaan. Melasniemi tekee vivahteikkaan roolin, hänen Annensa on sopivan huolestunut ja hämmentynyt sekä rakastava.

Ria Kataja Sofiana tekee sujuvaa työtä, hänestä näkyy selvästi, että Sofia ei ole kovin innoissaan Nikon saavuttua keskelle hänen elämäänsä. Sofia kyllä on tosi ystävällinen Nikolle ja muutenkin kivan ja kärsivällisen oloinen nainen. Katajalla on hyvä näkökulma hahmoonsa ja tarkka tyyli lukea tarinaa. Lauri Karo tuo sairaanhoitaja-hahmonsa lavalle onnistuneesti, hänellä ei montaa vuorosanaa ole mutta hoitaja on hahmona oleellinen ja Karo tekee hyvää työtä. Miika Laakso näyttelee lääkäriä, ja tekee tämän roolin tosi hyvin. Hieno ote hahmoon, pidin Laakson roolisuorituksesta paljon. Lääkäri on Pojassa hyvin tärkeä hahmo, minulla jäi Lontoon versiosta mieleen (monen muun asian lisäksi) erityisesti yksi lääkärin repliikki, nimittäin "rakkaus ei nyt riitä". Tämä herätti nyt yhtä paljon ajatuksia kuin edelliselläkin kerralla, ja taas kerran ihmetytti se, miten Nikon vanhemmat suhtautuvat lääkärin asiantunteviin suosituksiin. Totta kai he kuuntelevat poikaansa, ja tämä vetoaakin vanhempiinsa sydäntäsärkevällä tavalla. Mutta silti. En osaa asettua vanhemman osaan, mutta minusta tuntuu kyllä kovin hämmentävältä, että Nikon vanhemmat tekevät sen päätöksen jonka tekevät. Mieleen jäi myös toinen vuorosana, sekin lääkärin, eli "tässä ei ole nyt kyse teistä". Niinpä! Poika on monesta syystä tosi puhutteleva, rankka ja ajatuksia herättävä näytelmä, ja minun huomioni tässä kiinnittää aina se, miten ohipuhuminen ja ymmärtämättömyys ovat niin arkisia asioita. Miten ihmiset tarkoittavat hyvää, haluavat auttaa, tarjoavat ratkaisuja ja niin edelleen, mutta kuinka heiltä jää huomaamatta se, mitä muut tuntevat tai yrittävät kertoa. Jotain tosi lohdutonta on siinä, miten Pojan hahmot suhtautuvat Nikon tilanteeseen. Tai ei varsinaisesti siinä, miten he suhtautuvat, vaan siinä, mikä on tapahtumien lopputulos. Poika on superhieno näytelmä, mutta todella raskas ja raastava myös, siksi se onkin niin vaikuttava.

KOM-teatterin Poika on hienoa teatteria, esitys tarjoaa ravisuttavan kokemuksen ja paljon ajateltavaa. Upea teksti tuodaan lavalle ammattitaidolla, rohkeasti ja vahvasti. Paavo Kinnunen loistaa Nikon roolissa ja muu näyttelijäporukka tulkitsee tarinaa hänen rinnallaan koskettavalla tavalla, esityksen tärkeät teemat on tavoitettu niin näyttelijäntyöllisesti kuin ohjauksellisestikin. Olen niin iloinen, että KOM-teatteri toi Pojan ensi-iltaan Suomessa, tämä on niin hieno teksti ja teemojaan onnistuneesti ja hätkähdyttävästi käsittelevä näytelmä, että suosittelen ehdottomasti katsomoon kiiruhtamista jos mahdollisuus on. Rankka ja surullinen esitys Poika on, ja käsittelee masennusta, ahdistusta ja perhesuhteita aika painavalla tavalla, eli ei sovi ihan kaikille. Suositusikä on 15 vuotta, ja pidän sitä asianmukaisena. Siksi, vaikka tätä lämpimästi suosittelenkin, kannattaa ainakin varautua nenäliinalla ja muutenkin pohtia, miltä nämä teemat tuntuvat, eli haluaako niitä nähdä käsiteltävän lavalla. Mutta jos yhtään miettii, että kannattaisiko mennä katsomaan, niin todellakin kannattaa. Tämä on hieno.

Ja sitten asiaa aiheesta The Son versus Poika. Vaikka nyt vertailen näitä toisiinsa, on kahden erillisen esityksen vertaileminen tietenkin mielipidekysymyksiin perustuvaa pohdintaa eikä mitään näin se olisi pitänyt tehdä-mutinaa. Haluan vain vähän kirjoittaa ajatuksiani auki, lontoolaisversio nimittäin teki sen verran vahvan vaikutuksen, että The Son nousi minulle tosi tärkeäksi näytelmäksi, eli kaikki tulevat versiot vertautuvat nimenomaan siihen. Poika kestää tämän vertailun erinomaisesti, kyllä oli raastavaa, koskettavaa ja vaikuttavaa katsoa, miten tarina keriytyi auki KOMin näyttämöllä. Lontoon versio oli tätä suomiversiota herkempi ja hienovaraisempi, siitä paistoi läpi suurempi määrä tasoja kuin tässä. Sitä ehkä edesauttoi valkoinen lavastus, englannin kieli, monipuolisempi ilmaisu ja moni muu juttu, mutta jäin joka tapauksessa kaipaamaan suomiversioon lisää herkkyyttä. Nyt hahmot olivat vähän kovempia kuin muistin heidän olevan, mutta sekin yllättäen lopulta toimi. Yllättävää oli myös se, että vaikka esitys ja tarina tuntuivat tutuilta, hahmot olivat jotenkin tosi erilaisia kuin lontoolaisversiossa. Ehkä he ovat suomalaistuneet tai jotakin muuta, tämä oli toisaalta ihan toimiva juttu. Näyttelijäntyö totta kai vaikuttaa hahmojen rakentumiseen paljon, samoin ohjaus, ja oli kiva nähdä aika erilainen tulkinta samoista hahmoista. Ja vaikka tarina tuntui tutulta, vaikuttivat hahmojen väliset suhteet eri lailla jännitteisiltä kuin Lontoossa. Vaikka samat jutut painoivat, ahdistivat ja pelottivat hahmoja, niitä lähestyttiin hieman eri kantilta kuin lontoolaisversiossa, ja ehkä tämäkin vaikutti siihen, etteivät kohtaukset aina olleet niin herkkävireisiä kuin olisivat voineet olla. Lontoossa (ja myös ranskalaisversiossa videoiden perusteella) lavastuksen hallitseva väri on ollut valkoinen, mutta suomiversiossa mennään pääosin harmaan ja sinisen sävyillä. Tunnelmaan vaikuttaa paljonkin se, millä värillä tapahtumat kehystetään, mutta en osaa sanoa, kummasta vaihtoehdosta pidän enemmän. KOMin lava on pienempi kuin lontoolaislava, ja teatteri muutenkin eri muotoinen, ja harmaan/sinisen sävyt toivat tapahtumat ikään kuin lähemmäs yleisöä verrattuna siihen, että lava olisi ollut valkoinen. Tunnelma oli myös arkisempi hieman monivärisemmän lavastuksen keskellä, ja tämä oli kiva juttu ja arkinen tunnelma sopi tarinan kertomiseen iskevästi. Äänimaailma ja musiikit olivat tosi samankaltaisia, mietiskelin yhdessä vaiheessa jo että onkohan samat musiikit siirtyneet lontoolaisversiosta Suomeenkin. Tuskinpa, mutta samaa tunnelmaa sävelet toivat lavalle. Tarinan rytmi on myös hyvin samanlainen, oikeastaan vain kaksi kohtaa ovat tempoltaan erilaisia (jo mainittu viimeisen käänteen jälkeinen siirtymä sekä se kohtaus, jossa siirrytään ensimmäistä kertaa sairaalaan). Mainitsin suomiversiossa olleen alkupuolella jopa yllättävän paljon hilpeyttä, en muista, että Lontoossa olisi naurettu kovinkaan paljon. Muutamassa kohtaa lontoolaisversiokin oli kyllä varsin kepeä, mutta suomiversio on kyllä löytänyt enemmän huumoria ja iloa. Tämä ei todellakaan haittaa, sen verran rankkaa menoa on luvassa että alkupuolella on vielä kiva hymyillä, lopussa kun sitä ei paljoa ole luvassa. Ehkä tämän enempää en keksi juttuja, jotka tulevat mieleen tähän kahden eri version vertailuun liittyen. Lontoon versiossa parasta oli herkkä vire ja tosi tarkat nyanssit, kun taas Suomessa parhaiten onnistuu rohkea tunnelmien, aiheiden ja teemojen käsittely. Lopputoteamuksena sanottakoon, että olen tosi iloinen siitä, että onnistuin näkemään The Son-näytelmän Lontoossa ja onnellinen siitä, että tämän vaikuttavan esityksen saa nyt kokea myös Suomessa. Molempi parempi ja muuta sellaista, ja näin todellakin on. Vaikka mielenkiinnosta ja omasta ilostani näitä siis toisiinsa heijastelin, olen aina sitä mieltä, että yhtä tarinaa on vain hyvä versioida monella tapaa, jolloin siihen löytyy uusia näkökulmia, uudenlaisia ajatuksia ja vaikka mitä muuta hyvää.

Sontiainen - balladi koti-ikävästä @ Teatteri Avoimet Ovet

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Sontiaisen 12.2.

Tom Sukanen (Aarni Kivinen) jättää vaimonsa Kertun (Anna-Riikka Rajanen) ja vastasyntyneen poikansa ja lähtee hankkimaan elantoa Kanadan Saskatchewaniin. Tarkoituksena on rakentaa sinne myös koti perheelle ja se onnistuukin, mutta aikaa kuluu ja kun Sukanen sitten kuusi vuotta myöhemmin palaa hakemaan vaimoaan ja lastaan, ei jäljellä ole mitään. Perhe on poissa, ja Sukanen palaa Kanadaan menetys rinnassa kalvaen. Mies alkaa rakentaa laivaa, Sontiaista, jolla palata koti-Suomeen. Naapurit ajattelevat, että Sukanen on sekaisin, ja tihutöillään häiritsevät laivaprojektia minkä ehtivät. Lopulta Sontiainen kuitenkin on valmis, ja alkaa matka keskeltä preeriaa kohti vesistöjä.

Sontiaisen ensi-ilta siirtyi sairastapauksen vuoksi, ja minä jo ehdin pohtimaan, että koskapa sitten ennätän tätä katsomaan. Synttäripäiväni ohjelmaksi aiottu esitys kuitenkin peruttiin, joten vaihdoin suunnitelmia lennosta ja suuntasin Sukasen ja kumppaneiden tarinaa katsomaan. Olikin oikeastaan kiva pitää Sontiaisesta kahden viikon tauko näin harjoitusten katsomisen jälkeen (harjoituksista voi lukea postaukset tästä ja tästä), ehdin käydä näkemiäni juttuja kunnolla läpi ja myös mielenkiinto valmista esitystä kohtaan kasvoi entisestään. Heti esityksen alussa tunnelma ohjautuu sujuvasti oikeanlaiseen fiilikseen, näyttelijät toivottavat yleisön tervetulleeksi reippaalla finglishillä ja katsomoon astellessa Tom Sukanen jo kiskoo laivaansa ja tuskailee aavemaisten henkien (Juha Pulli, Johanna Koivu ja Anna-Riikka Rajanen) kanssa. Ia Ensterän skenografia onnistuu hyvin, lavastus on pienimuotoista ja toimivaa, värimaailma sopii esityksen tunnelmaan ja maisemiin tosi hyvin ja lavastus muuntautuu sujuvasti milloin miksikin paikaksi tai yksityiskohdaksi. Puvustus on tyylikästä ja ajan henkeen sopivaa, ja partojen käyttäminen on oikein näppärää, samoin Marian (Johanna Koivu) lapsikatraan kiinnittäminen hameenhelmaan. Jere Kolehmaisen valot luovat ja tukevat tunnelmaa onnistuneesti, ne roikkuvat valosarjat ovat hienoja ja samoin Sukasen työpajan vilkkuva valo. Visuaalisuus levittäytyy katsomon puolelle seiniä koristavien kankaiden kautta, ja yleisö imaistaan tarinaan mukaan myös teatterin pienehkön katsomon avulla. Lava ja tapahtumat ovat lähellä, ja hahmojen tarinaa pääsee seuraamaan mukavan tiiviisti.

Hanna Kirjavaisen teksti ja ohjaus ovat mainioita, Sukasen tarina kulkee sujuvasti ja siinä riittää käänteitä. Yksityiskohdat ovat kunnossa, mukana on sopiva annos huumoria, tuskaa, epätoivoa, iloa ja pettymyksiä, ja näitä kaikkia käsitellään onnistuneella otteella. Historiaan pohjautuva tarina heijastuu myös tämän päivän maailmaan, eikä yhteyksiä ole hankala löytää tai tajuta. Ajateltavaa saa varmasti, sekä historiallisessa mielessä että nykypäivään liittyen. Sukasen tarina on tosi mielenkiintoinen, ja on kiva nähdä se teatterin lavalla näin onnistuneesti kerrottuna. Ohjaus keskittyy tärkeimpiin hetkiin ja pitää pakan kasassa, esitys levittäytyy lavalle hyvin ja pysyy hyvässä, kohtausten vaatimassa rytmissä. Musiikkikohtaukset uppoavat muuhun tekemiseen vaivattomasti, ja tarjoavat paljon taitoa ja tunnelmaa. Ja kuinka kivaa, että näyttelijät soittavat itse! Pienessä teatterissa ilmeet ja pienet eleet ovat enemmän näkyvillä kuin suuremmissa tiloissa, ja kaikenlainen lavalla olemiseen, liikkumiseen, tuntemiseen ja ajatusten näyttämiseen liittyvä on viritetty tarkasti, jolloin hahmojen mielenmaisema näkyy katsomoon selvästi. Sontiainen on taitavan hienovireinen esitys, ratkaisut tehdään harkiten ja kaikkien tehtyjen ratkaisujen lopputuloksena on varsin hieno musiikkinäytelmä.

Näyttelijät tekevät varmaa työtä ja tarttuvat sujuvasti myös soittimiin. Aarni Kivinen Tom Sukasena tekee erinomaisen roolin, hän ilmentää Sukasen keksijäluonnetta, ajatuksia ja tunteita vaivattomasti, ja kertoo hahmonsa tarinaa tarkalla otteella. Kivinen tavoittaa Sukasen monitasoisesta hahmosta ne tärkeimmät piirteet, ja tarjoaa vahvan roolisuorituksen. Anna-Riikka Rajanen on loistava Kerttu, jokainen ele ja teko on harkittu, ja Rajasen tulkinnassa Kertusta saa kokonaisvaltaisen kuvan. Rajanen onnistuu myös muissa rooleissaan, ja on erityisen mainio Sukasen naapurina/työkaverina, joka selostaa tälle, kuinka on tapana toimia. Juha Pulli tekee alusta loppuun tosi hyvää työtä, varsinkin Sukasen veljenä Ilmona, ja Siantappolaulussa hän myös loistaa. Pulli tavoittaa sujuvasti niin esityksen vakavuuden kuin huumorinkin, ja tuo ne lavalle luontevasti. Johanna Koivulla on monta roolia myös, hän tuo lavalle kivan erilaisia tyyppejä ja eläytyy sujuvasti niin miehensä hylkäämän Marian, Better Farmingia kauppaavan tyypin kuin runomitassa ennustelevan noita-akan hahmoon. Pekka Lehti tuo lavalle hyvällä otteella niin Sukasen appiukon kuin häiritsevän naapurinkin, ja vastaa paljon musiikista ja äänitehosteista.

Musiikki on mainio yhdistelmä vauhdikkaita säveliä ja herkempiä biisejä, ja näistä suosikkini ovat Siantappolaulu, jossa on loistava meininki, Amerikan laiva, kaunis Majakka ja Kulkuripoika. Musiikin sovituksesta vastaa Pekka Lehti, joka on tehnyt kappaleiden kanssa hyvää työtä. Sävellykset ovat pääosin Lännen-Jukan/J. Karjalaisen käsialaa, ja yhden biisin on säveltänyt Lehti. Osa kappaleista on perinteistä amerikansuomalaista kansanmusiikkia, ja kaikki biisit toki noudattavat samaa tyyliä ja toimivat hienosti tarinassa mukana. Esityksestä jäi paljon mieleen, mutta erityisen innokkaasti jo mainittu Siantappolaulu, joka soi päässä hyvin itsepintaisesti. Pidin kovasti Sukasen ja Ilmon välisistä kohtauksista, veljesten välinen suhde on mielenkiintoinen ja Aarni Kivinen ja Juha Pulli tuovat sen hyvin lavalle. Sukasen ja naapureidensa yhteenotot ja positiivisemmatkin kohtaamiset ovat mainioita, ja pidin myös niistä hetkistä, kun noita-akat runoilevat Sukaselle kaikenlaista. Esityksen tunnelma hautaa katsomon alleen ja vetää katsojan mukaan tarinaan, ja Sontiainen pitääkin otteessaan tosi hyvin. Lavalle luodaan tunnelma, joka väreilee surumielisenä, humoristisena, toiveikkaana ja pettymyksen täyteisenä, ja tämä tunnelma väreilee myös katsojassa. Yksi Sontiaisen hienouksista onkin juuri se, miten vahvasti esityksen hahmot tuntevat, ja miten vahvasti se tuntuu katsomossa. Tämä on yhden miehen tarina, tarina elämästä ja kaikesta siitä, mitä se pitää sisällään, ja tuo tarina rakentuu lavalle herkästi ja kauniisti.

Sontiainen - balladi koti-ikävästä on hienoa, koskettavaa, hauskaa ja taidolla tehtyä musiikkiteatteria, jossa yhdistyvät hyvä käsikirjoitus, sujuva näyttelijäntyö, hieno visuaalisuus sekä historia ja nykyisyys.