Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos TTT!
 |
| kuvat © Kari Sunnari |
Lama kaataa Karin (Jari Ahola) ja Maken (Samuli Muje) radiomainosfirman ja kaverukset matkustavat takaisin kotiin Toijalaan. Nuorisoseurantalon karaokeillassa Karilla välähtää ja hän alkaa puuhata poikabändiä. Siinä sitten heinäladon suojissa kuullaan toinen toistaan vaikuttavampia koe-esiintymisiä, ja porukka alkaa muodostua. Seurakunnan nuorisotyöntekijä Matteus (Jon-Jon Geitel) ja rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tukkia kevyesti olkapäällään kanniskeleva Juzzi (Jonas Saari) valikoituvat poikabändihommiin, ja maailmanvalloitus voi alkaa. Armoton treeni alkaa, biisejä kirjoitellaan, tanssiliikkeitä harjoitellaan ja Kari vaihtaa nimensäkin Gariksi. Alkuvaikeuksien jälkeen eka keikka sitten koittaa. Make jänistää ja häipyy paikalta, onneksi pikkuveli Seitti (Saska Pulkkinen) hyppää hänen tilalleen ja keikka vedetään. Ja tämä keikkapa avaa ToiBoys-bändille ovet maineeseen ja mammonaan! Poikabändin matkan varrelle mahtuu menestystä, ihmissuhdedraamaa niin tyttöystävien kuin bändikavereidenkin välillä, pettymyksiä, iloa ja vaikka mitä vaikeuksia ja onnistumisia.
Viime syksynä Tampereen Työväen Teatterissa kantaesitetty Poikabändi pyörii ohjelmistossa vielä tämän kevään ajan, ja hyvä että pyörii, niin minäkin ehdin sen näkemään. Jo ensimmäiset maistiaiset ja tiedot musikaalista kuullessani olin innoissani menossa sitä kokemaan, mutta aina vain kesti ja oli kiirettä, kunnes nyt sitten vihdoin ja viimein astelin katsomoon. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa, ja ai että kuinka kivaa katsomossa olikaan! Minä ehdin syntymään ysärillä, mutta olen liian nuori muistaakseni 90-luvun jutuista mitään. Poikabändit ovat minulle melko tuntemattomia nekin, ja poikabändibiisit tuttuja lähinnä &Juliet-musikaalin soundtrackiltä. En siis päässyt mitään nostalgiahuumaa kokemaan tämän musikaalin parissa, mutta sepä ei haitannut yhtään. Heti ensimmäisten hetkien aikana kasvoilleni kohosi hymy, joka ei sitten esityksen edetessä haihtunut ollenkaan, vaan levisi aina vain leveämmäksi. Käsikirjoittajat Heikki Syrjä ja Riku Suokas ovat onnistuneet tehtävässään loistavasti - Poikabändissä toimii kaikki! Huumori ja vitsit ovat nokkelia ja tarkkoja, tarina etenee varmasti ja vauhdikkaasti, hahmot ovat monipuolisia, musikaali asettuu yleisön reaktioista päätellen hyvin tapahtuma-aikaansa ja sen kliseisiin, ja mikä tärkeintä, esitystä ei voi katsoa nauttimatta ja nauramatta. Poikabändin tarinaa ei kerrota kovin syvällisesti ja se painottuu enemmän viihteellisyyteen kuin draamallisiin aineksiinsa, mutta ihme kyllä, en edes kaivannut mitään sen suurempia syviin vesiin sukelluksia. Tämä toimii erinomaisesti näin, mitäpä sitä muuttamaan. Ja vaikka ote on kevyt, on tarina tutusta ryysyistä rikkauksiin-rakenteestaan huolimatta kuitenkin monitasoinen ja monen ihmisen kasvutarina, eli ei mitään höttöä, vaikka viihde edellä onkin kerrottu. Musikaali on hyväntuulinen ja todella hyvin tehty, ja aikamoisen iloiselle mielelle ToiBoysin tarina yleisön jättää. Ei tästä voi edes kirjoittaa hymyilemättä, niin hauskaa minulla oli tämän poikabändin parissa.
Vähän jopa yllätyin siitä, kuinka hienoja näyttämökuvia Poikabändissä on. Sen lisäksi, että bändin esiintymiskohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä, ovat lavastus (Teppo Järvinen), puvut (Jaana Aro), valosuunnittelu (Sami Rautaneva) ja videot (Rautaneva, Riku Suokas, Teppo Järvinen, Tero Molin, Markus Nieminen ja Tommi Lepola) hienosti suunniteltuja ja toteutettuja, ja lavaa hyödynnetään näppärästi niin syvyys-, leveys- kuin korkeussuunnassakin. Teppo Järvisen lavastuksessa ihastutti erityisesti hyvin uskottava heinälato, ToiBoys Factory ja nuorisotalo, ja se, miten onnistuneesti jokainen lavastuksellinen elementti tuki tarinaa. Esityksessä nähdään monta kertaa nousevia, laskevia ja liikkuvia lavoja, joilla ToiBoys esiintyy, ja tämä luo aitoa keikkafiilistä ja toimii myös ulkonäöllisesti mainiosti. Jaana Aron puvut henkivät 90-lukua ja sopivat esityksen henkeen onnistuneesti. Bändihommissa vaatteet paljastavat melkein enemmän kuin peittävät, ToiBoys-jengillä on päällään monipuolisia vaatteita ja hienosti on pojilla yhtenäinen pukeutuminen ja sopivan helposti poisheitettäviä paitoja ja takkeja. Ja asiaankuuluvasti lavalla nähdään myös ToiBoys-fanipaitoja. Sami Rautanevan valot luovat tunnelmaa hienosti, erityisesti ladon seinien raoista kuultava valo on upean näköistä. Ja sitten ovat toki ToiBoysin esiintymiskohtaukset, joissa valot ovat kuin suoraan jostain areenakeikalta, ja ihastuttavat kovasti. Videot ja taustalle heijastettavat kuvat sujahtavat saumattomasti muun visuaalisuuden mukaan, ja erityisesti talvinen kuumaisema sykähdytti, sellaisesta kun on tänä talvena saanut vain haaveilla. Nuorisoseurantalon karaokehitin, Pallo lähtee!-biisin, video ja sanat heijastettiin näkyviin myös, tämä oli tosi kiva juttu. Ja totta kai ne lieskat ja kipinäsuihkut on mainittava myös!
Poikabändin koreografia on Markku Nenosen, joka on tarttunut esityksen liikekieleen ammattimaisella otteella. Poikabändissä nähdään toinen toistaan tyylikkäämpiä, flirttailevampia ja hauskempia koreografioita, ja pidin erityisesti siitä, että ToiBoysin tanssikohtaukset ovat usein symmetrisiä ja liikkeet toteutetaan tarkasti samalla iskulla. Mikäs sen hienompaa, kuin yhdessä rytmissä tanssivat poikabändiläiset ja heidän tanssijansa, ja muutamassa kohtauksessa koko muukin jengi. Nenonen on tuonut lavalle ison kasan juuri sellaista liikettä, joka vie ajatukset heti keikalle ja esiintymiseen, ja taitavien näyttelijöiden toteuttamana koreografia osuu napakymppiin. Koreografia onnistuu myös luomaan ja korostamaan esityksen huumoria ja muuta vallitsevaa tunnelmaa, ja monessa kohtauksessa liikkeet ovatkin tärkeimpiä juttuja, jotta jokin vitsi, vuorosana tai ajatus iskee parhaiten.
Viime syksynä Tampereen Työväen Teatterissa kantaesitetty Poikabändi pyörii ohjelmistossa vielä tämän kevään ajan, ja hyvä että pyörii, niin minäkin ehdin sen näkemään. Jo ensimmäiset maistiaiset ja tiedot musikaalista kuullessani olin innoissani menossa sitä kokemaan, mutta aina vain kesti ja oli kiirettä, kunnes nyt sitten vihdoin ja viimein astelin katsomoon. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa, ja ai että kuinka kivaa katsomossa olikaan! Minä ehdin syntymään ysärillä, mutta olen liian nuori muistaakseni 90-luvun jutuista mitään. Poikabändit ovat minulle melko tuntemattomia nekin, ja poikabändibiisit tuttuja lähinnä &Juliet-musikaalin soundtrackiltä. En siis päässyt mitään nostalgiahuumaa kokemaan tämän musikaalin parissa, mutta sepä ei haitannut yhtään. Heti ensimmäisten hetkien aikana kasvoilleni kohosi hymy, joka ei sitten esityksen edetessä haihtunut ollenkaan, vaan levisi aina vain leveämmäksi. Käsikirjoittajat Heikki Syrjä ja Riku Suokas ovat onnistuneet tehtävässään loistavasti - Poikabändissä toimii kaikki! Huumori ja vitsit ovat nokkelia ja tarkkoja, tarina etenee varmasti ja vauhdikkaasti, hahmot ovat monipuolisia, musikaali asettuu yleisön reaktioista päätellen hyvin tapahtuma-aikaansa ja sen kliseisiin, ja mikä tärkeintä, esitystä ei voi katsoa nauttimatta ja nauramatta. Poikabändin tarinaa ei kerrota kovin syvällisesti ja se painottuu enemmän viihteellisyyteen kuin draamallisiin aineksiinsa, mutta ihme kyllä, en edes kaivannut mitään sen suurempia syviin vesiin sukelluksia. Tämä toimii erinomaisesti näin, mitäpä sitä muuttamaan. Ja vaikka ote on kevyt, on tarina tutusta ryysyistä rikkauksiin-rakenteestaan huolimatta kuitenkin monitasoinen ja monen ihmisen kasvutarina, eli ei mitään höttöä, vaikka viihde edellä onkin kerrottu. Musikaali on hyväntuulinen ja todella hyvin tehty, ja aikamoisen iloiselle mielelle ToiBoysin tarina yleisön jättää. Ei tästä voi edes kirjoittaa hymyilemättä, niin hauskaa minulla oli tämän poikabändin parissa.
Vähän jopa yllätyin siitä, kuinka hienoja näyttämökuvia Poikabändissä on. Sen lisäksi, että bändin esiintymiskohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä, ovat lavastus (Teppo Järvinen), puvut (Jaana Aro), valosuunnittelu (Sami Rautaneva) ja videot (Rautaneva, Riku Suokas, Teppo Järvinen, Tero Molin, Markus Nieminen ja Tommi Lepola) hienosti suunniteltuja ja toteutettuja, ja lavaa hyödynnetään näppärästi niin syvyys-, leveys- kuin korkeussuunnassakin. Teppo Järvisen lavastuksessa ihastutti erityisesti hyvin uskottava heinälato, ToiBoys Factory ja nuorisotalo, ja se, miten onnistuneesti jokainen lavastuksellinen elementti tuki tarinaa. Esityksessä nähdään monta kertaa nousevia, laskevia ja liikkuvia lavoja, joilla ToiBoys esiintyy, ja tämä luo aitoa keikkafiilistä ja toimii myös ulkonäöllisesti mainiosti. Jaana Aron puvut henkivät 90-lukua ja sopivat esityksen henkeen onnistuneesti. Bändihommissa vaatteet paljastavat melkein enemmän kuin peittävät, ToiBoys-jengillä on päällään monipuolisia vaatteita ja hienosti on pojilla yhtenäinen pukeutuminen ja sopivan helposti poisheitettäviä paitoja ja takkeja. Ja asiaankuuluvasti lavalla nähdään myös ToiBoys-fanipaitoja. Sami Rautanevan valot luovat tunnelmaa hienosti, erityisesti ladon seinien raoista kuultava valo on upean näköistä. Ja sitten ovat toki ToiBoysin esiintymiskohtaukset, joissa valot ovat kuin suoraan jostain areenakeikalta, ja ihastuttavat kovasti. Videot ja taustalle heijastettavat kuvat sujahtavat saumattomasti muun visuaalisuuden mukaan, ja erityisesti talvinen kuumaisema sykähdytti, sellaisesta kun on tänä talvena saanut vain haaveilla. Nuorisoseurantalon karaokehitin, Pallo lähtee!-biisin, video ja sanat heijastettiin näkyviin myös, tämä oli tosi kiva juttu. Ja totta kai ne lieskat ja kipinäsuihkut on mainittava myös!
Poikabändin koreografia on Markku Nenosen, joka on tarttunut esityksen liikekieleen ammattimaisella otteella. Poikabändissä nähdään toinen toistaan tyylikkäämpiä, flirttailevampia ja hauskempia koreografioita, ja pidin erityisesti siitä, että ToiBoysin tanssikohtaukset ovat usein symmetrisiä ja liikkeet toteutetaan tarkasti samalla iskulla. Mikäs sen hienompaa, kuin yhdessä rytmissä tanssivat poikabändiläiset ja heidän tanssijansa, ja muutamassa kohtauksessa koko muukin jengi. Nenonen on tuonut lavalle ison kasan juuri sellaista liikettä, joka vie ajatukset heti keikalle ja esiintymiseen, ja taitavien näyttelijöiden toteuttamana koreografia osuu napakymppiin. Koreografia onnistuu myös luomaan ja korostamaan esityksen huumoria ja muuta vallitsevaa tunnelmaa, ja monessa kohtauksessa liikkeet ovatkin tärkeimpiä juttuja, jotta jokin vitsi, vuorosana tai ajatus iskee parhaiten.
Olen aikaisemmin nähnyt näistä ToiBoysin jäseniä näyttelevistä tyypeistä lavalla päärooleissa kaikki muut paitsi Jari Aholan, ja sen perusteella tiesin, että lavalla on hurjan taitavaa porukkaa, niin laulullisesti, tanssillisesti kuin näyttelijäntaidollisestikin. Ja tätä kaikkea heiltä todellakin löytyy, koko pääviisikko esiintyy luontevasti ja uskottavasti, he ottavat lavan haltuun heti estradille ilmestyessään ja ote säilyy encoren loppuun saakka. Kyllä siinä on valmis rupeamaan ToiBoysin tosifaniksi, kun lieskat lyövät, kipinäsuihku kohoaa korkeuksiin ja tämä viisikko laulaa ja tanssii sata lasissa. Jari Ahola on erinomainen Gari, hän luo hahmostaan vaivattomasti selkeän kuvan ja tavoittaa hienosti Garin mietteet tarinan edetessä, sekä kuuluisuuden hurmiossa että ennen ja jälkeen kaiken menestyksen. Lauri Mikkola vetäisee Korppina melkoisen sisääntulon rokkaamalla korkealta ja kovaa, ja jää mieleen myös muusta. Mikkola rakentaa hahmostaan jotenkin tosi vastustamattoman tyypin, hänellä on lavalla loistavia hetkiä ja Mikkola loistaa karismallaan monessa bändikohtauksessa. Sisääntulostaan jää mieleen myös Jonas Saaren Juzzi, yksi esityksen parhaita hetkiä se, kun Juzzi kävelee lavalle valtava koivutukki olalla ja Pieni ja hento ote-biisiä hyräillen. Saari tekee varmaa työtä ja vakuuttaa Juzzin roolissa, mainioita kohtauksia ja alusta loppuun onnistunutta esiintymistä. Jon-Jon Geitel on mainio Matteus, seurakunnan tilaisuuksista poikabändiä rakentamaan hyppäävä nuori mies on aluksi hieman ihmeissään koko esiintymishommasta, mutta pian on aivan toinen ääni kellossa. Geitel tuo hahmonsa lavalle sujuvasti, hän kuvaa onnistuneesti sen, miten Matteuksen elämä ToiBoysin riveissä menee. Saska Pulkkisen Seitti on valloittava nuorukainen, joka ensin vain seurailee koko bändinrakennushommia sivummalta ja naureskelee touhulle, mutta on valmis hyppäämään mukaan heti kun mahdollisuus tarjoutuu. Pulkkinen tekee roolinsa varmalla otteella, Seitti astelee lavalle nuoruuden innolla ja vanhemmat naiset kiikarissa.
Samuli Mujeen Make on tosi onnistunut hahmo ja roolisuoritus, Muje tekee vakuuttavan roolin ja tuo lavalle valmiin hahmon. Maken ja Garin välirikko on Poikabändin isoimpia tarinalinjoja ja kulkee hienosti mukana koko ajan, ja sekä Muje että Jari Ahola tekevät tosi hyvää työtä erityisesti Maken ja Garin yhteisissä kohtauksissa, sekä ennen ToiBoysia että silloinkin, kun koko bändihomma on jo täydessä vauhdissa ja vaikeuksissa. Jaana Oravisto on loistava Garin äidin Kaarinan roolissa, olipa kiva hahmo ja Oravisto ottaa roolistaan kaiken irti. Ja mahtavaa, että Kaarina on se, joka keksii ToiBoysille kappaleiden sanat, varsinainen biisinikkari tämä nainen. Heidi Kiviharjun Monica stailaa miehet poikabändilookkiin ja on varsin pirteä ja mukavan oloinen tyyppi, joka pysyy matkassa mukana aina huipulle asti. Kiviharju tekee sujuvaa työtä ja pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Petra Aholan Ester on varsin railakas, Matteuksen tyttöystävä vetäisee sellaiset tanssikurssit ja kuntokuurit poikabändiläisille, että vauhti jo huimaa. Ja sitten siinä sivussa ehtii kaatamaan pikkuisen vettä väkevämpää kurkkuun. Ahola tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo lavalle mainioita kohtauksia. Verneri Lilja on hykerryttävän hyvä Jas Gripen, jestas sentään mitä menoa! Loistava rooli. Mieleen jäivät myös Aimo Räsänen Ilpona ja Jyrki Mänttäri tohtori Miettisenä. Ja ihastuttavan taitavalle tanssiryhmälle (Katri Liikola, Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács, Kaisla Ollila ja Alvari Stenbäck) paljon kehuja myös.
Musiikki on poikabändimäistä, sanoisin, vaikka en poikabändibiisejä niin kovin hyvin tunnekaan. On balladia ja vauhdikkaampaa menoa, lähes kaikki tanssilla höystettynä, ja keikkamaisesti esitettynä. Ja kuten monesti on mainittu, niin poikabändihommat eivät ole minulle tuttuja, mutta tämän jälkeen ovat ja tätä poikabändiä oli kyllä suuri ilo kuunnella ja katsoa myös. Hienosti luonnistuvat erilaiset biisit sekä ToiBoysilta että muulta jengiltä. Koska tämä on tarina bändistä, on se, että musiikki innostaa yleisöä ja kuulostaa sekä hyvältä että siltä, että sitä voisi esittää isoilla areenoilla fanilauman edessä, todella tärkeää. Ja siinä Poikabändi onnistuu, ei ole vaikea nähdä näiden kappaleiden soivan pitkin radiokanavia, kesäfestareita ja hyväntekeväisyyskonsertteja. Yleisö lähti innoissaan taputtamaan mukana ja tavanomaista riehakkaammilla aplodeilla jokainen biisi palkittiin, jonkinlainen keikkafiilis katsomossa siis vallitsi. Musikaalin biisit ovat seuraavan porukan käsialaa: Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen (sävellys) ja Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen (sanoitukset). Soitosta vastaa erinomaisessa iskussa oleva Alabama House Band eli Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka. Mahtavaa myös, että bändi ilmestyi lopussa lavalle. Suosikkikappaleeni musikaalista ovat Avain, Pidä musta kiin, Hikee, Tahdon Toijalan takaisin ja Unohtumaton, vaikka lähes jokaisesta biisistä jäikin jokin kohta päähän soimaan. Melkoinen korvamatokaruselli pyöriikin päässä tällä hetkellä, ja mielelläänhän sitä kuuntelee.
Samuli Mujeen Make on tosi onnistunut hahmo ja roolisuoritus, Muje tekee vakuuttavan roolin ja tuo lavalle valmiin hahmon. Maken ja Garin välirikko on Poikabändin isoimpia tarinalinjoja ja kulkee hienosti mukana koko ajan, ja sekä Muje että Jari Ahola tekevät tosi hyvää työtä erityisesti Maken ja Garin yhteisissä kohtauksissa, sekä ennen ToiBoysia että silloinkin, kun koko bändihomma on jo täydessä vauhdissa ja vaikeuksissa. Jaana Oravisto on loistava Garin äidin Kaarinan roolissa, olipa kiva hahmo ja Oravisto ottaa roolistaan kaiken irti. Ja mahtavaa, että Kaarina on se, joka keksii ToiBoysille kappaleiden sanat, varsinainen biisinikkari tämä nainen. Heidi Kiviharjun Monica stailaa miehet poikabändilookkiin ja on varsin pirteä ja mukavan oloinen tyyppi, joka pysyy matkassa mukana aina huipulle asti. Kiviharju tekee sujuvaa työtä ja pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Petra Aholan Ester on varsin railakas, Matteuksen tyttöystävä vetäisee sellaiset tanssikurssit ja kuntokuurit poikabändiläisille, että vauhti jo huimaa. Ja sitten siinä sivussa ehtii kaatamaan pikkuisen vettä väkevämpää kurkkuun. Ahola tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo lavalle mainioita kohtauksia. Verneri Lilja on hykerryttävän hyvä Jas Gripen, jestas sentään mitä menoa! Loistava rooli. Mieleen jäivät myös Aimo Räsänen Ilpona ja Jyrki Mänttäri tohtori Miettisenä. Ja ihastuttavan taitavalle tanssiryhmälle (Katri Liikola, Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács, Kaisla Ollila ja Alvari Stenbäck) paljon kehuja myös.
Musiikki on poikabändimäistä, sanoisin, vaikka en poikabändibiisejä niin kovin hyvin tunnekaan. On balladia ja vauhdikkaampaa menoa, lähes kaikki tanssilla höystettynä, ja keikkamaisesti esitettynä. Ja kuten monesti on mainittu, niin poikabändihommat eivät ole minulle tuttuja, mutta tämän jälkeen ovat ja tätä poikabändiä oli kyllä suuri ilo kuunnella ja katsoa myös. Hienosti luonnistuvat erilaiset biisit sekä ToiBoysilta että muulta jengiltä. Koska tämä on tarina bändistä, on se, että musiikki innostaa yleisöä ja kuulostaa sekä hyvältä että siltä, että sitä voisi esittää isoilla areenoilla fanilauman edessä, todella tärkeää. Ja siinä Poikabändi onnistuu, ei ole vaikea nähdä näiden kappaleiden soivan pitkin radiokanavia, kesäfestareita ja hyväntekeväisyyskonsertteja. Yleisö lähti innoissaan taputtamaan mukana ja tavanomaista riehakkaammilla aplodeilla jokainen biisi palkittiin, jonkinlainen keikkafiilis katsomossa siis vallitsi. Musikaalin biisit ovat seuraavan porukan käsialaa: Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen (sävellys) ja Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen (sanoitukset). Soitosta vastaa erinomaisessa iskussa oleva Alabama House Band eli Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka. Mahtavaa myös, että bändi ilmestyi lopussa lavalle. Suosikkikappaleeni musikaalista ovat Avain, Pidä musta kiin, Hikee, Tahdon Toijalan takaisin ja Unohtumaton, vaikka lähes jokaisesta biisistä jäikin jokin kohta päähän soimaan. Melkoinen korvamatokaruselli pyöriikin päässä tällä hetkellä, ja mielelläänhän sitä kuuntelee.
Tampereen Työväen Teatterin Poikabändi tarjoaa hyvää fiilistä, taitavaa esiintymistä, mainioita biisejä, silmäniloa, huumoria, näppärän kasvutarinan ja kokonaisuutena hurmaavan, vastustamattoman, valloittavan ja ilahduttavan esityksen. Tätä ei voi olla katsomatta hymy huulilla ja keikkafiilis kasvaen, niin vauhdikasta ja hyvällä otteella tehtyä kaikki on. Menestys ja sen aiheuttamat ongelmat on mielenkiintoinen aihe tarinaan, ja sen käsittelyssä Poikabändi onnistuu huvittamaan, naurattamaan ja myös kertomaan pari tosi tärkeää asiaa ystävyydestä, yhteistyöstä ja menestykseen suhtautumisesta. Suuri suositus, tämä on kokemisen arvoinen!
Tästä haltuun ToiBoys-hitti Avain!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti