Våldets historia @ Lilla Teatern

 mainos/medialippu saatu Lilla Teaternilta

kuvat © Kasper Dalkarl

Näin Våldets historian 30.12.

Eddy (Patrik Kumpulainen) kasvaa pienessä ranskalaisessa kylässä, jossa häntä kiusataan ja jossa hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi. Kasvaminen lapsesta nuoreksi on pienessä yhteisössä yhtä monia esteitä vastaan taistelua ja sen kanssa kamppailua, yrittääkö tunkea itsensä samaan muottiin muiden kanssa vai olla oma itsensä. Ympäristö ei jälkimmäiseen kannusta, eikä perhekään aina ole pojan puolella. Äiti (Joachim Wigelius) ja isä (Pia Runnakko) tahtovat molemmat Eddylle jotain parempaa kuin mitä itsellä on, mutta eivät aina osaa nähdä, millainen ihminen poika on ja mitä tämä itse haluaa. Aikuinen Eddy (Andreas Kvisgaard) asuu Pariisissa ja on päässyt oman elämänsä alkuun, kirjoittaa tekstejä, lukee kirjoja, viettää aikaa ystäviensä kanssa. Sitten yhtenä jouluyönä kaikki muuttuu, kun hän tapaa Redan (Salomon Z. Patrick). Jännitys ja intohimo muuttuvat yhteisen tapaamisen aikana ensin hellyydeksi ja sitten väkivallaksi, peloksi ja mukana pysyväksi epätoivoksi. Äkkiä edessä on lääkärikäyntejä, poliisikuulusteluja, tutkijoita asunnossa, painajaisia, muistoja, kaikki mitä tapahtui ja mitä ei voi koskaan muuttaa. Kuinka sellaisesta selviää?

Édouard Louisin romaaneihin Ei enää Eddy ja Väkivallan historia perustuva Våldets historia oli itselleni yksi vuoden odotetuimmista esityksistä, eikä turhaan tarvinnut odottaa. Etukäteen jo aavistelin, että tässä on paljon omaan makuuni osuvaa, muun muassa synkät aiheet, kasvukertomus, Jakob Höglundin ohjaus ja koreografia, Rasmus Arikan dramatisointi, Sven Haraldssonin skenografia ja Lillanin intiimi teatterisali, noin alkajaisiksi. Ei enää Eddy-romaanin olen vuosia sitten lukenut, mutta en muistanut siitä ihan valtavasti – tosin moni näyttämölle dramatisoitu kohtaus nosti esiin tunteen siitä, että aivan, tämä on tuttu tapahtuma ja tunne. Louisin kirjoitustyylissä on ehkä vähän samaa Pajtim Statovcin romaanien kanssa, siis siinä mielessä, että ne ovat vaikuttavia, mutta myös hyvin rosoisia, rajuja ja kaunistelemattomia. Se toimii minulle teatterissa (tai visuaalisessa muodossa ylipäätään) erinomaisesti, mutta lukiessa aiheuttaa vähän takeltelua. Näyttämöllä sekä Stavocin että nyt todetusti myös Louisin teoksiin pohjautuvat jutut sen sijaan eivät takeltele meikälle yhtään, vaan iskevät suoraan maaliin. Arikka on dramatisoinut kahdesta romaanista näyttämölle hienosti sopivan kokonaisuuden, joka kahteen toisistaan selvästi erilliseen näytökseen jaettuna toimii erinomaisesti. Ennen väliaikaa ollaan Eddyn lapsuudessa pikkukylässä, väliajan jälkeen nuoren aikuisen mukana Pariisissa. Osat ovat sujuvasti yhteydessä toisiinsa, mutta kuitenkin tunnelmaltaan, visuaalisuudeltaan ja nyansseiltaan ihan erilaiset. Tämä näkyy kaikessa aina näyttelijäntyöstä tekstin käyttöön, rytmiin ja tyyliin, ohjauksen painotuksiin ja lavasteiden määrään. Ensimmäisessä osassa visuaalisuudessa on väljyyttä, lavasteita on vain takaseinä ja sen edessä tasanne, jolla näyttelijät istuvat. Puvustuksena on kaikilla näyttelijöillä samat vaatekappaleet, joita hieman eri tavoin asetellaan kun hahmo vaihtuu. Seiniin kirjoitetaan, vesipulloista syljetään vaahtoa, tupakat kääritään ja pornolehdet selaillaan kouluvihkoista. Toisessa osassa lavasteet lisääntyvät – on sohva, pesukone ja sänky, yhtenäinen seinä on hajonnut moneksi osaksi tilaa jakamaan. Konkretia kasvaa myös yksityiskohdissa, tupakat ovat oikeita, kirjoissa on kannet, televisio näyttää liikkuvaa kuvaa ja pesukone pyörii. Puvustuskin on yksilöllistä, jokaisella hahmolla on oma tyyli.

Höglundin ohjaus on tarkkanäköisesti ja herkästi kiinni tekstin jokaisessa sävyssä ja nyanssissa. Aiheet koulukiusaamisesta ulkopuolisuuteen ja seksuaalisesta väkivallasta sen seurauksiin ovat rankkoja ja monitasoisia, ja Höglundin tapa käsitellä niitä näyttämöllä on samaan aikaan paljas, raaka ja toiveikas. Höglundille tuttu liikkeellinen ja koreografiallinen ohjaus on läsnä myös Våldets historiassa, ja näyttämön kieli puheesta liikkeeseen on saumatonta ja sulavaa. Eddyn kasvutarina on fyysinen, niin kiusaajien rikkoessa hänen henkilökohtaista tilaansa, pojan tutustuessa seksuaalisuuteensa, vaihtaessa suudelmia tyttöystävänsä kanssa, väistellessä jalkapalloa serkkujen kanssa pelatessa ja läheisyyden hetkissä silloin, kun vanhemmat ovat joskus samalla aaltopituudella. Aikuisen Eddyn kokema fyysisyys on ensin mukavaa ja jännittävää, suudelmat, hyväilyt ja seksi jotain sellaista, mitä molemmat haluavat. Sitten kosketus muuttuu väkivaltaiseksi ja rajuksi, tunkeutuvaksi ja lupaa kysymättömäksi. Joksikin, joka suloisuuden sijaan satuttaa. Fyysisyyden, kosketuksen ja koskemisen sävyt ovat Höglundin ohjauksessa luontevia, vilpittömiä ja paljon kertovia, ja draamallisesti ja tarinallisesti latautuneita. Intiimikoreografi Johanna Elovaaran sekä taistelu- ja väkivaltakohtauksia koordinoineen Ville Seivon työllä on tässä oma tärkeä roolinsa, sillä kaikki näyttämöllä tapahtuvat läheiset kosketukset ovat uskottavia ja sujuvia, taitavalla yhteen pelaamisella toteutettuja. Tämä on intiimi näytelmä, yhden ihmisen tarina, jossa päähenkilö Eddy säilyy keskiössä jokaisessa kohtauksessa ja on myös lavalla lähes koko ajan. Vahva dramatisointi ja ohjaus sekä erinomainen näyttelijäntyö kasvattavat Eddyn tarinaa kerros kerrokselta koskettavammaksi, ja ainakin itselleni kaikki Eddyn kokema tuli tosi lähelle, vaikka moni asia, joita hän käy läpi, ovat ihan erilaisia kuin omat kokemukseni. Lavalla on koko näytelmän ajan tosi hieno jännite, joka ei kertaakaan rikkoudu, vaan päinvastoin tihentyy kohtaus kohtaukselta. Tunnemaisemaltaan Våldets historia ei suinkaan ole pelkkää rankkaa ja synkkää, vaan tosi onnistuneesti kurkottaa kohti elämän koko tunnekirjoa. On ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset, unelmat ja pelot, intohimot ja inhot, onnellisuus ja epävarmuus ja paljon muuta, kaikki mitä nuori ihminen ehtii läpi käydä.

Valosuunnittelun on tehnyt Ville Aaltonen, Ville Toivanen on videosuunnittelun takana, ja äänisuunnittelu on Jaakko Virmavirran käsialaa. Musiikin on säveltänyt Elia Lombardini. Valo- ja äänisuunnittelun yhdessä luoma tunnelma on tässä tosi hieno, etenkin kakkospuoliskolla, jossa liikkuu sellaisia palkkimaisia valoja monessa kohtaa. Myös taskulamppujen käyttäminen, kohdevalot ja se, miten valo liikkuu, millä voimalla se tulee ja minkä sävyistä se on, kiinnitti monesti huomion. Äänisuunnittelussa oli hauska poimia ykköspuoliskolla arkisia ääniä, kuten veden lorinaa pesuämpäriin. Lombardinin musiikki on oivasti tunnelmassa kiinni ja kauniisti ja osuvasti kohtausten taustalla korostamassa, osoittamassa ja täydentämässä tunnetta. Etenkin ekan puoliskon viimeinen kohtaus jäi musiikillisesti mieleen, samoin toisen puoliskon pitkät pätkät ilman puhetta, jossa äänisuunnittelu ja musiikki saavat enemmän tilaa. Vaikka tässä näytelmässä ei ole niin tanssillista liikekieltä kuin Höglundin ohjauksissa usein, luovat musiikki ja lavalla liikkuminen yhdessä juuri tälle esitykselle oman liikkeellisen rytmin ja tyylin. En ole useinkaan nähnyt puhenäytelmissä sellaisia pitkiä taukoja dialogista, joita tässä on, varsinkaan tällaisia joissa fokus on kahden ihmisen intiimissä kohtaamisessa, mutta nämä hetket tekivät erityisesti vaikutuksen. Miten paljon voikaan liikkeellä, äänellä, tunnelmalla, pienillä kosketuksilla, katseilla ja eleillä kertoakaan, kun sanat eivät ole tiellä. Ja mikä intensiteetti!

Lavalla nähtävä kuusikko tekee läsnäolevaa, monitasoista ja tarkkaa työtä, joka tavoittaa kaikki tarinan sävyt. Ne synkät, surumieliset, pelokkaat ja rankat, mutta myös kaiken muun! Huumorin ja lämmön, jännityksen ja odotuksen, toiveet ja luottamuksen. Etenkin nuorten näyttelijöiden, ja varsinkin Eddynä nähtävien Patrik Kumpulaisen ja Andreas Kvisgaardin, roolityöt ovat todella hienot. Näyttelijäntyö on vilpitöntä ja konstailematonta, rosoista ja aitoa ja juuri sellaista joka iskee syvälle. Kun on vähän vieras kieli, tekstitys puhelimen ruudulla, yleisössä silloin tällöin yskähdyksiä ja puhelimen värinää, katsomo ja lava, ja silti on kuin olisi ihan siinä vieressä, melkein kuin mukana näiden tyyppien kokemuksissa ja elämässä, niin silloin on kyllä aihetta hurrata näyttelemisen onnistumiselle. Hurjaa miten hienosti ihmiset lavalla kertovat Eddyn tarinaa! Kumpulainen näyttelee nuoren Eddyn roolin aivan upealla herkkyydellä, hän on täysin läsnä roolissa ja eläytyy Eddyn tunteisiin ja kokemuksiin uskottavasti. Se tyhjä ilme, jonka Kumpulainen kasvoilleen loihtii kun Eddyä kiusataan, suorastaan särkee sydämen. Ja sitten seuraavassa hetkessä lämmittää, kun Eddy silmät loistaen iloitsee pienestä toivonkipinästä tai onnistumisesta. Kvisgaard aikuisen Eddyn roolissa on yhtä lailla läsnä ja syvällä hahmossa, ja hänenkin näyttelijäntyönsä sekä särkee että lämmittää sydäntä. Miten täynnä sävyjä, tunnetta ja elämää Kvisgaardin roolityö onkaan, niin vilpitöntä ja kauniisti kaiken Eddyn läpi käymän kuvaavaa. Jokainen näyttelijä tekee useamman roolin, ja taitavasti etenkin ykköspuoliskolla vaihdetaan hahmoa näyttelijäntyön tyyliä ja puvustusta hiukkasen säätämällä. Salomon Z. Patrick tekee isoimpana roolinaan Redan osan, ja roolityö on hienosti ladattu ja taitavasti rakennettu. Siinä on hurmaavuutta, charmia ja sanavalmiutta, joka sitten peittyy arvaamattomuuteen, kylmyyteen ja sokeaan väkivaltaa. Huh sentään. Pienemmässä roolissa Eddyn pikkusisaruksena on toinen ääni kellossa, ai että miten valloittava tyyppi! Maria Lura Skrudland näyttelee niin Eddyn kiusaajaa, tyttöystävä-Lauraa kuin isosisko-Claraa. Hänen taitonsa eläytyä rooleihin on oivallinen, ja lavalla nähdään onnistunut tulkinta joka hahmosta. Etenkin Claran roolissa toisella puoliskolla Skrudland tekee vakuuttavaa ja varmaotteista työtä. Pia Runnakko on Eddyn isän roolissa perheen määräävä hahmo, jolla on jyrkkiä mielipiteitä ja oma huumorintajunsa, joka ei ehkä kaikille aukea. Vaikka isä on jäykkä ymmärtämään erilaisuutta ja sanoo usein kovasti, tuo Runnakko hahmoonsa myös silloin tällöin pilkahtavaa lämpöä, lempeyttä ja ymmärrystä. Joachim Wigelius on Eddyn äitinä vaimon ja äidin asemaansa melko sidottu, mutta unelmansa muistava sydämellinen ihminen, joka yrittää antaa Eddylle hyviä eväitä elämään.

Kyllä oli hienoa päättää teatterivuosi juuri tämän näytelmän parissa! Erinomainen dramatisointi, ohjaus ja visuaalinen suunnittelu, ja upeaa, läsnäolevaa näyttelijäntyötä. Etenkin nuoret näyttelijät, ja varsinkin Eddyt, tekivät ison vaikutuksen, mitä taitoa ja roolityön ymmärrystä ison, monitasoisen ja paljon läpi käyvän hahmon tulkinnassa. Taidanpa tarttua Louisin teoksiin nyt tämän nähtyäni, ja jospa sitten suuntaisin katsomoon vielä uudelleen kun romaanit ovat tuttuja. Vaikka tämä oli rankka näytelmä, ja moni ikävä tunne menee ihon alle, niin toiveikkuutta tai uskoa tulevaan ei katsomossa suinkaan menetä. Synkimpänäkin aikana voi valonsäde osua kaiken pahan keskelle, ja pienin askelin voi päästä eteenpäin. Sen tämä näytelmä karunkauniisti kertoo, ja sen kokisin katsomossa mielelläni uudelleenkin. Ja kyllä tällaista näyttelemistä katsoisi uudelleen aivan tosi mielellään – sitä olen tässä nyt tekstin läpi kehunut, mutta sanotaan nyt vielä kerran: on upeaa näyttelijäntyötä lava täynnä tässä. Ja taitavaa tekemistä jokaisella muullakin osa-alueella. Hurraa mitä teatteria!