Leiri N:o 5 @ Paimion Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Paimion Teatteri!

kuvat © Urpo Helenius

Näin Leirin N:o 5 sunnuntaina 29.6.

Eletään kesää 1945 Paimion internointileirillä, leirillä numero viisi. Luonnonmaan parantolan alueelle perustetussa, piikkilangoin aidatussa leirissä asustaa saksalaisia ja unkarilaisia puolisoineen ja lapsineen, vartijoita, leiripäällikkö, emäntä ja keittiöapulainen. Piipahtaapa paikalla aina välillä lähiseudun asukkaita, poliiseja ja muita vieraitakin. Valtiollisen poliisin tarkastuskäyntejä on myös, mutta niitä ei kukaan leirillä odota. Vapautta sen sijaan odotetaan, sitä että saisi vihdoin sodan jälkeisessä epävakaassa maailmassa alkaa rakentaa itselleen uutta elämää. Pysähtyneisyyden tunne, pienet piirit ja epätietoisuus aiheuttavat rähinöitä ja jännitteitä, mutta osataan leirillä myös iloita, ihastua, juhlia ja nauraa. Sekä tanssia ja laulaa! Vihdoin maaliskuussa 1946 internoidut vapautetaan ja leirit suljetaan. Osan kohtalona on kuitenkin menetetty vapaus ja karkotus.

En muista, että olisin koskaan koulussa historiantunneilla, tai missään muuallakaan kuullut internointileireistä. Suomessa näille 1944–46 toiminnassa olleille leireille suljettiin jatkosodan jälkeisen rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Suomessa asuneet Saksan ja Unkarin kansalaiset sekä heidän puolisonsa ja lapsensa, vaikka nämä olisivat olleet suomalaissyntyisiä. Paimion 700v juhlavuoden ohjelmistoon kuuluva musiikkinäytelmä tarttuu paikallishistoriaan, ja kertoo Paimiossa sijainneen leirin numero viisi tarinan. Yhteensä internointileirejä oli Suomessa kahdeksan. Oli mielenkiintoista nähdä tämä näytelmä samalla viikolla Pyynikin Tuntemattoman sotilaan kanssa, ikään kuin jatkumona sodan ja sen jälkeisten tapahtumien kuvaamiselle. Leiri N:o 5 käsittelee sodan päättymisen jälkeen vallinnutta jännitteistä, poliittisesti kireää ja epävakaata aikaa, ja on tosi tärkeä näytelmä varmasti etenkin paikallisesti, mutta myös laajemmin. Opin ennen esitystä internointileireistä kertovassa näyttelyssä, johon teatterin pihapiirissä pääsee tutustumaan, että myös omassa naapurikunnassani Oitissa on sijainnut internointileiri. Sitä sitten kotimatkalla jo googlailin lisätietoa saadakseni. Tämäkin osa historiaa pitää tuntea, ja siihen Leiri N:o 5 tutustuttaa erinomaisen toimivalla, mukaansatempaavalla, koskettavalla ja hienosti mennyttä eloon herättävällä tavalla. Näytelmän on kirjoittanut Pekka Saaristo, joka esityksen on myös ohjannut, ja musiikin on säveltänyt Outi Ollila.

Paitsi historian oppitunti, Leiri N:o 5 on myös – ja etenkin – tasapainoinen, monia ihmiskohtaloita esiin nostava, hauska, koskettava, hätkähdyttävä ja otteessaan pitävä musiikkinäytelmä. Käsikirjoitus, ohjaus ja laulut tavoittavat vahvasti monenlaisia tunnelmia, ja lavalla on iso ensemble joka kertoo tarinan vilpittömästi, läsnäolevasti ja taidolla kohtauksiin eläytyen. Erityisen onnistunutta on se, miten monen hahmon kokemuksia ja ajatuksia ehditään nostaa esiin, ilman että tarina paisuisi liikaa tai sen kertomisessa tulisi kiire. Ohjaaja Saaristo pitää niin isommat linjat, historialliset käänteet kuin yksittäisten henkilöiden tarinat hyppysissään, ja ohjauksen tarkat näkökulmat ja valitut tarinalliset painotukset tuovat esitykseen varmuutta ja sujuvuutta. Tässä liikutaan monenlaisissa tunnelmissa epätietoisuudesta ja epävarmuudesta turhautumiseen, nuoruuden innosta ja uhkarohkeudesta vastuunkantoon ja isoihin päätöksiin, sekä hauskanpidosta ja ilosta rakkauteen ja ihastukseen. Esityksen tapahtumat ja ihmisten tarinat kerrotaan monitasoisesti, ja vaikka jokaisesta oikeaan ihmiseen pohjautuvasta hahmosta olisi ehkä saanut kirjoitettua ihan oman näytelmänsä, yhteisenä, jaettuna kokemuksena kerrottu tarina tuntuu ainakin minulle katsojana oikealta muodolta antaa ääni tälle palalle historiaa. Pekka Saaristo on myös tehnyt lavastussuunnitelman, ja lavastevastaavana on toiminut Anton Simolin. Puvustus on Jenny Sainion käsialaa, maskeerauksen takaa löytyy Anni Salomaa, ja tarpeistokoordinoija on Mari Mäntylä. Visuaalisuus on ajankuvan mukaista, iso näyttämö useine rakennuksineen tarjoaa tapahtumille erinomaisen miljöön, ja puvustus ja maskeeraus rakentavat hahmoille muun muassa aseman, toimenkuvan, iän ja persoonan mukaista ulkoasua. Näyttämökuva on kaikilta osa-alueiltaan pieteetillä toteutettu, niin lavastuksessa, puvustuksessa kuin tarpeistossa on paljon hienoja yksityiskohtia, ja visuaalisuus todella herättää tapahtumat eloon yhteistyössä näyttelijöiden kanssa. Näyttämöalueen takana olevaa metsää hyödynnetään myös sujuvasti osana kerrontaa.

Esityksen musiikin on säveltänyt Outi Ollila, ja mukana on myös olemassa olevaa vanhaa musiikkia, ainakin Pai, pai, paitaressu. Lavalla musisoi Romuorkesteri eli haitarissa kapellimestari Juho Paltta, viulussa Kata Rainio, perkussioissa Kalle Tuominen ja bassossa ja huilussa  Timo Lehtovaara. Musiikki soi letkeästi ja se esitetään niin musisoiden kuin laulaen ja tanssien hyvällä fiiliksellä, kauniisti kappaleiden tunnelmaa tulkiten. Pidin etenkin kosiolaulusta, iltamien kuplettilaulusta, leirin naisten esittämästä kappaleesta, jossa oli huivikoreografia, sekä viimeisestä laulusta, joka erityisesti kosketti. Käsiohjelmassa on kattavasti tietoa ja paljon vanhoja valokuvia Paimion leiriltä, ja sitä luki mielenkiinnolla ennen ja jälkeen esityksen. Biisilistaa ei kuitenkaan mukaan ole mahtunut, siitä vähän miinusta. Esityksen ovat koreografioineet Emmi Tiermas ja Marko Carlsson. He ovat tuoneet esitykseen iltamatunnelmaan ja yhteisiin juhliin oivallisesti sopivaa tanssia niin kihlajaisvalssin, iltamaesitysten kuin juhannusjuhlinnan muodossa. Koreoita on niin yksittäisille esiintyjille, ryhmille kuin isommallekin porukalle, ja myös koko ensemble pääsee koreografioihin mukaan loistamaan.

Lavalla nähdään melkein kolmekymmentä näyttelijää aikuisista lapsiin ja nuoriin, ja porukka pelaa yhteen tosi hienosti. Leirin asukkaiden ja henkilökunnan välillä on monenlaisia ihmissuhteita ystävyydestä kireisiin väleihin ja jaetuista arvoista ihastukseen ja perheenjäsenten välisiin suhteisiin. Näyttelijät herättävät sujuvin ottein eloon niin hahmonsa kuin leirin dynamiikan, ja roolisuoritukset ovat onnistuneita. Erityisesti – hahmona, roolisuorituksena ja sekä että – mieleen jäivät Lassi Turve vartija Armas Vornasen roolissa, Pekka Turtolan roolityö leirinvanhin Kurt Voglerina, emäntä Marttaa näytelleen Hanna Suomen roolisuoritus, Tommi Lahtela Friedrich Egen roolissa, Satusofia Kangasluoman näyttelemä opettaja Ester sekä Jannu Hytönen, Hannu Puhakka ja Päivi Laakso Wellingin perheen tyttären Theresen, isän Eduardin ja äidin Annan rooleissa. Turve tekee Armaksen roolissa ilmeikästä työtä, leppoisa ja huumorintajuinen nuori vartija ei ehkä ota työtään niin vakavasti, mutta on aina leiriläisten puolella ja valmis juhliin, hauskanpitoon tai vaikka lähtemään metsäretkelle yhdessä niin leirin lasten kuin erään hurmaavan opettajankin kanssa. Turtola näyttelee Kurtin roolin lempeällä auktoriteetilla, leirinvanhinta kuunnellaan ja hänen sanaansa uskotaan, sillä mies on oikeudenmukainen ja tarkoittaa mitä sanoo. Suomi tekee emännän roolin topakasti ja lämpimästi, emännältä löytyy napakoita ohjenuoria, lohduttavia sanoja ja yllättävän tarkkoja huomioita joka tilanteeseen. Lahtela tekee Egen roolin hyvällä energialla ja lähestymiskulmalla, roolityö on tarkka ja onnistunut. Kangasluoma näyttelee Ester-opettajaa mainiolla otteella, hän tuo hahmoonsa niin vastuunkantoa ja huolta leirin lapsista kuin kaiken muun ilon, huolen ja toivon, mitä Ester tuntee. Hytönen on Theresen roolissa oman tiensä kulkija ja mielipiteissään vahva nuori nainen. Puhakka Theresen isän Eduardin osassa näyttelee luontevasti vanhan miehen hämmennyksen ja turhautumisen tilanteessa jota tämä ei ihan ymmärrä. Laakso näyttelee Annaa päättväisellä lempeydellä ja rakkaudella, joka kestää myös vaikeat ajat. Leiri N:o 5 tarjoaa sekä onnistuneita yksilöllisiä roolisuorituksia että tosi hienoja joukkokohtauksia, joissa se jo mainittu leirin dynamiikka näkyy erinomaisen hyvin. Varsinkin kohtaukset, joissa kaikki leiriläiset kokoontuvat yhteen, ovat hienosti ja vahvasti näyteltyjä, ja teki mieli seurata vähintään kymmentä hahmoa samaan aikaan, jotta näkisi miten kukakin tilanteeseen reagoi.

Olipa onnistunut ja tekemisen arvoinen ensimmäinen reissu Paimion Teatteriin! Teatterin miljöö on tosi kaunis, ja Leiri N:o 5 oli esityksenä hieno, koskettava ja vaikuttava kokemus. Isolla ensemblellä ja työryhmällä tehty, historiaan pohjautuva, omalle paikkakunnalle sijoittuva kantaesitys ansaitsee suuret aplodit, tämä tarina on tärkeää kertoa ja missä muualla sen voisi paremmin tehdä kuin siellä, mihin näytelmän tapahtumat sijoittuvat. Esitys on kirjoitettu, sävelletty, herätetty visuaalisesti eloon ja näytelty sujuvasti ja onnistuneesti, ja tarina kulkee jouhevasti sekä leirin tapahtumien että yksittäisten hahmojen rinnalla. Pidin etenkin siitä, miten hahmojen väliset suhteet eri sävyineen on kuvattu, sekä siitä, miten teemoja, tunteita ja tapahtumia käsitellään. Esityksessä on tasapainossa mukana niin huumoria kuin vakavuutta, ja taitavasti Leiri N:o 5 rakentaa näyttämölle kokonaisen yhteisön piikkilangoin suljetussa arjessaan, elämässä elämäänsä kuten parhaiten voivat, solmimassa suhteita ja liittolaisuuksia, hankkimassa vihamiehiä, valamassa toisiinsa toivoa, pitämässä epätoivoa loitolla, juhlimassa ja iloitsemassa, pelkäämässä ja turhautumassa, kaikki samassa paikassa ja samassa tilanteessakin suurin osa, mutta kaikki myös omien henkilökohtaisten kysymysten, toiveiden ja epävarmuuksien äärellä. Hieno, koskettava, taidolla toteutettu esitys. Kiitos koko työryhmälle!