Peter Pan @ Taaborin kesäteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Taaborin kesäteatteri!

kuvat © 1 & 3 Elsa Wellamo, 2 Mika Kukkonen

Näin Peter Panin 27.7.

Peter Pan (Samuli Ainasvuori) on poika, joka ei koskaan halua kasvaa aikuiseksi. Teini-ikäinen Leena (Iida Kukkonen) kuulee tästä Mikä-Mikä-Maan seikkailijasta äidiltään, joka kerran pääsi elämään satua Peterin seurassa. Satua nimenomaan, kuvitelmaa vain, pohtii Leena. Mutta kappas – Peter tulee yöllä vierailemaan ja vie Leenan ja tämän pikkuveljet Mikon (Ossi Heimonen) ja Jukan (Olli Tiihonen) mukanaan! Äidin tarina Mikä-Mikä-Maasta on totta, ja suuret seikkailut, hurjat merirosvot ja rohkeat kadonneet lapset (Janessa Liljeberg ja Mila Olin) odottavat. Myös kipakka Helinä-keiju (Amelie Blauberg) on tulijoita vastassa, mutta hänpä ei vieraista niin innostukaan... Mutta millaista on olla koko ajan lapsi? Kuka sitten kantaa vastuun, jos aina vain leikitään? Entä toteutuvatko Kapteeni Koukun (Timo Lavikainen) ja tämän siskon (Krisse Salminen) suunnitelmat Peterin nappaamiseksi? Mitä Mikä-Mikä-Maalle sitten käy?

Taaborinvuori on tuttu paikka, mutta vasta nyt suuntasin ekaa kertaa Taaborin kesäteatteriin. Siellä vietetään toista kesää peräkkäin Mikä-Mikä-Maassa vauhdikkaan ja valloittavan näytelmän viedessä katsojat mukanaan Peterin, Leenan, Kapteeni Koukun ja muiden seikkailuihin. Ensimmäistä kertaa Peter Pan nähtiin Taaborilla 2014, sen jälkeen siis seuraavaksi viime vuonna ja nyt uudelleen tänä kesänä. Taavi Vartian ja Esa Silanderin kirjoittama, Vartian ohjaama näytelmä perustuu J. M. Barrien klassikkosatuun, mutta on Silanderin ja Vartian versiossa kokenut useita muutoksia alkuperäiseen tarinaan verrattuna. Uusi tulkinta pysyy kuitenkin uskollisena tutun sadun Mikä-Mikä-Maan seikkailuille, ja käsittelee vauhdikkaan menon lomassa lapsuuden, aikuisuuden, vastuiden ja kateuden teemoja. Tässä versiossa on teräviä ja sanavalmiita naisia ja tyttöjä, itsepäisiä ja vähän hömelöitä miehiä ja (ikuisia) poikia, ihan mahtavaa teini- ja sisarusenergiaa, miekkailua, musiikkia ja mainiota huumoria. Erityisesti monen hahmon mustasukkaisuus Peteristä hykerryttää, samoin aikuistumiseen ja aikuisten maailmaan osuvat piikit. Aikuis- ja lapsikatsojat saanevat tästä irti vähän eri asioita, niin komedian kuin tarinan opetustenkin tasolla, mutta paljon on myös koko yleisöä ilahduttavia juttuja. Välillä teemoja alleviivataan aikuiskatsojan näkökulmasta turhan osoittelevasti, mutta pääosin tarinan opetuksia saa ihan itse pohtia – jos siis ehtii. Vartian ohjauksessa nimittäin menoa ja meininkiä riittää, ja esityksen leikkisä ja ilkikurinen tunnelma vie mukanaan. Käsikirjoitus on sujuva, siinä on paljon huumoria ja oivallisia huomioita niin lasten kuin aikuisten elämästä ja ajatuksista. Merirosvoilla on tässä versiossa iso rooli, ja uutena hahmona on mukana Kapteeni Koukun sisko. Suuren ja pelätyn johtajan paikasta haaveilevan, mutta vähän huonosti mitään sen eteen tekevän Koukun ja hänen päättäväisen, nokkelasanaisen siskonsa sisarussuhde tuo tarinaan mainiota jännitettä. Esityksessä on jonkin verran musiikkia, ja biisivalinnat Maija Vilkkumaan Ei-kappaleesta Helismaa-Kärki-kaksikon Kulkurin iltatähteen ovat ehkä vähän yllättäviä, mutta tarinaan oikein hyvin sopivia. Musiikki kuitenkin jakautuu näytelmässä aika epätasaisesti alkuun ja loppupuolelle, biisejä olisi mielellään kuullut useammassa kohtauksessa, jolloin laulut istuisivat kokonaisuuteen luontevammin. Nyt ne jäivät hieman turhiksi, kun musiikilla ei ole varsinaista tarinankerronnan virkaa.

Esityksen liikekieli lienee ohjaajan ja näyttelijöiden yhdessä luomaa, koreografia ei ainakaan erikseen ole mainittu. Lavalla nähdään niin huimia nostoja ja tanssillisia temppuja kuin vikkelää miekkailuakin, ja näyttämöllä liikkumisessa on esityksen tunnelmaan sopivaa leikkisyyttä ja seikkailullisuutta. Lavastussuunnittelu on Mahi Arvanitin käsialaa, puvustuksen on suunnitellut Elisa Pietarila. Lavalla on juuri satumaailman tunnelmaan sopiva miljöö, jonne tekisi itsekin mieli päästä seikkailemaan. On värikkäitä viirejä, puissa kulkevia köysitikkaita, ja tietenkin ihka oikea merirosvolaiva pääkallolippuineen kaikkineen. Lavastus antaa tarinalle oivalliset raamit ja muuntuu näppärästi tavallisesta maailmasta ihmeelliseksi Mikä-Mikä-Maaksi muutamalla muutoksella. Merirosvolaiva on erityisesti tosi upea, mainion rouhea fiilis tässä merien kauhussa. Puvustuksessa on tunnistettavaa Peter Pan-visuaalisuutta, ja sekä sadunomaista mielikuvituksellisuutta että arkista tavallisuutta. Pidin kovasti hahmojen lookeista, asukokonaisuudet sopivat niin hahmoille itselleen kuin näiden rooliin ja asemaan tarinassa. Asuissa on myös monia kivoja yksityiskohtia, kuten Peterin paidan helmet, se miten vaatteet tekevät Leenasta aikuisen, merimiesmiehistön (Taavi Vartia ja Jonttu Vartia) vaatteissa näkyvät taisteluiden ja kulumisen merkit sekä Tiikerililjan (Sofia Parkkola) shamaanivälineet. Merirosvovaatteet ovat tosi hienoja, ja Kapteeni Koukun koukku (tehnyt Pekka Bergqvist) hurja.

Samuli Ainasvuori on valloittava Peter Pan, hänellä on näyttelijäntyössään mainio ote Peterin itsepäiseen lapsellisuuteen ja valtavaan seikkailunhaluun. Ainasvuori tuo Peterinsä lavalle fiksuna ja näppäränä poikana, joka tosin vähän putkinäköisenä tekee juuri sen mikä häntä huvittaa, eikä sitten oikein huomaa tai halua huomata mitä ympärillä tapahtuu. Ainasvuoren roolityö on sujuvaa ja hurmaavaa, hänessä on sellaista valoisaa ja hyväntuulista, vähän salaperäistä energiaa, joka sopii Peterin hahmolle erinomaisesti. Iida Kukkonen on Leenan roolissa ei lapsi, ei aikuinen, vaan teini, ja teini-ikäisen ehdottomuutta ja itsevarmuutta Kukkosen roolityössä tosiaan on. Hän tuo hahmoonsa lämpöä ja napakkuutta, tarkkanäköisyyttä ja naiiviutta, ja näyttelee sujuvasti Leenan mietteet ja pohdinnat Mikä-Mikä-Maa-seikkailulla. Kukkonen tulkitsee onnistuneesti myös Leenan mustasukkaisuutta ja tyytymättömyyttä tilanteisiin silloin, kun Peterin mielenkiinto kääntyykin hänestä jonnekin muualle. Amelie Blauberg on nokkelan Helinä-keijun roolissa ihana, Helinä on vallaton hahmo ja Blauberg tuo tämän lavalle oivallisella tavalla. Hänen roolityössään on kujeilevuutta, vahvoja mielipiteitä ja tarkkoja suunnitelmia, joilla Helinä koittaa ohjailla tilannetta mielensä mukaan. Vaan eipä aina onnistu, mutta onneksi Helinä aina keksii jotain! Blauberg tekee roolityönsä veikeästi ja lämmöllä, hänen Helinänsä hurmaa.

Timo Lavikainen näyttelee merirosvojoukkoaan johtavaa Kapteeni Koukkua näppärällä komediantajulla ja sympaattisella vilpittömyydellä, hänen roolityössään on paljon kivoja ratkaisuja. Koukku ei ehkä ole mikään seitsemän meren kauhu, mutta energiaa, uhoa ja uskallusta hänellä kyllä riittää. Lavikaisen roolityössä on sydäntä ja sisua, ei ole Koukulla helppoa kun sisko kritisoi merirosvoilumenetelmiä eikä miehistökään varsinaisesti saa muita mikä-mikä-maalaisia kauhusta vapisemaan. Krisse Salminen on Koukun siskona melkoisen pomotteleva ja tiukka tyyppi, hänellä on ideoita ja intoa pistää kuriin niin velipoika kuin miehistökin, ja ehkä koko Mikä-Mikä-Maa. Vaan kun ei ole kapteenin paikkaa suotu, ja sekös kismittää. Salminen ottaa roolistaan kaiken irti, hän lukee esityksen rytmiä taitavasti ja tykittelee menemään valloittavalla energialla. Myös Leenan äidin Maryn roolissa Salminen tekee mainiota roolityötä. Sofia Parkkola näyttelee lähes kaikki lumoihinsa saavaa merenneitoa sekä kaukaa saapuvaa Tiikerililjaa, joka esittää heti ensitapaamisella Peterille isoja kysymyksiä. On siinä Leenalla ja Helinällä mustasukkaisuudenpuuskissa pitelemistä, kun Tiikerililja ilmaantuu paikalle ja pistää Peterin pään ihan sekaisin. Parkkolan roolityö on varmaotteista ja luontevaa, ja siinä on erityisesti isommassa roolissa Tiikerililjana hahmoon sopivaa arvoituksellisuutta. Koukun vangiksi jouduttuaan Tiikerililja ei merirosvopäällikköä pelkää, ja Parkkola näyttelee nuoren shamaanin itsevarmuuden ja pelottomuuden mainiolla kulmalla. Taavi Vartia Simona ja Jonttu Vartia Somana muodostavat Kapteeni Koukun hurjan miehistön – vaan tietääkö kaksikko sitä itse..? Simo ja Soma ovat hurmaava parivaljakko, heillä on kohtausten taustallakin aina jotain hauskaa menossa, ja näyttelijät pelaavat saumattomasti yhteen niin fyysistä kuin verbaalista komediaa tarjoillessaan. Olli Tiihonen ja Ossi Heimonen Jukan ja Mikon rooleissa heittäytyvät seikkailuun ja vauhdikkaaseen menoon energisesti ja onnistuneesti roolihahmojaan tulkiten. Janessa Liljeberg ja Mila Olin kadonneina lapsina näyttelevät rohkeasti taisteluihin syöksyviä ja ilolla leikkeihin ryhtyviä, mutta myös lämpöä ja turvaa kaipaavia lapsia taitavasti.

Peter Pan on ihana tarina, vallaton ja suloisesti siinä aikuisuuden kynnyksellä hämmennyksineen ja kysymyksineen, mutta kuitenkin vielä kiinni lapsuudessa leikkisästi ja huolettomasti, vapaana seikkailemaan ja säntäilemään ilman tylsää vastuuta. Taaborilla näytelmä hurmaa varsinkin vauhdikkailla kohtauksillaan, monesti oivallisella huumorillaan, mainiolla energialla esiintyvällä näyttelijäjoukolla sekä tietysti Peter Panin tarinalla, joka on tässä versiossa pieniä muutoksia kokenut mutta silti tuttu ja valloittava. Ihan jokaista muutosta tai lisäystä alkuperäistarinaan en kokenut tarpeelliseksi tai toimivaksi, mutta toisaalta – harvoinpa Peter Panin tarinaa taidetaan enää esittää samalla tavalla kuin yli sata vuotta sitten. Ja toisaalta – moni tälle versiolle oma ratkaisu toimii erinomaisesti! Oivallisten biisivalintojen myötä olisin toivonut musiikkia lisää ja useampaan kohtaukseen, niin tästä tarinankerronnan muodosta olisi päästy nauttimaan vahvemmin osana tarinaa. Kokonaisuudessaan esitys on toimiva, otteessaan pitävä, leikkisä ja värikäs, oli hauskaa ja valloittavaa liittyä mukaan hahmojen seikkailuun Mikä-Mikä-Maassa.