School of Rock @ Tampereen Työväen Teatteri

kuvat © Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Näin School of Rock-musikaalin 31.10.

Dewey Finn (Jaakko Wuolijoki) asustelee kaverinsa Nedin (Juha-Matti Koskela) nurkissa, vaikka Nedin tyttöystävä Patty (Pihla Pohjalainen) ei järjestelyä varsinaisesti arvosta. Ainakaan, jos wannabe-rokkari Dewey ei kohta rupea maksamaan vuokraa. Yllättäen siihen tarjoutuukin mahdollisuus, kun Dewey vastaa puhelimeen ja nappaa itselleen sijaiskeikan arvostetusta Horace Greenin koulusta. Toki sijaisopettajaksi tavoiteltiin Nediä, mutta kyllähän Dewey nyt Mr. Schneeblystä menee, jos se on tarpeen! Vaikka Dewey tavoittelee valeopettajuudeltaan lähinnä nopeita tienestejä, hän huomaa pian, että yksityiskoulun käytävillä ja luokissa voi kohdata ihmisiä, jotka muuttavat kaiken. Kenties hienostokoulussa soi myös rock, myös sellaisten ihmisten sydämessä, joista sitä ei heti arvaisi...

Vihdoin koitti päivä, jolloin matkasin Tampereelle ja Horace Greeniin. Olen kuullut School of Rockista kehuja heti ennakkonäytöksistä lähtien, ja odottanut malttamattomana, että pääsen itse esitystä todistamaan. Näin tämän musikaalin Lontoossa viisi vuotta sitten, mutta koska näin samalla reissulla myös täysillä sydämeen iskeneen Aspects of Love-musikaalin (Andrew Lloyd Webberin säveltämä sekin), School of Rock-muistot eivät juurtuneet aivan yhtä tiukasti. Energia, vauhdikkuus ja moni biisi kyllä jäivät mieleen, ja olenkin useamman kerran kuunnellut Webberin säveltämää ja Glenn Slaterin sanoittamaa musiikkia. Tämä on ihana musikaali, jonka tarinassa riittää tasoja, hyväntuulinen ja tärkeitä teemoja vaivattomasti välittävä hieno teos. Samannimiseen, vuodelta 2003 olevaan leffaan perustuvan musikaalin on käsikirjoittanut Julian Fellowes, suomentanut Hanna Kaila ja ohjannut Samuel Harjanne. Harjanteen ohjaus on varmaa ja veikeää, School of Rock on moneen otteeseen räjähtävän energinen ja sen Harjanne todellakin tavoittaa. Yhtä vahvasti mennään myös tunneskaalan toiseen päähän, ja ohjaus nostaa luontevasti esiin musikaalin hienot viestit siitä, miten toisten kuunteleminen, unelmien vaaliminen ja avoin mieli johtavat yleensä johonkin hyvään, kun taas yli jyrääminen, isot vaatimukset ja haaveiden sivuuttaminen johtavat lähinnä sulkeutumiseen, hiljaisuuteen ja katkeruuteen. Minulle School of Rock on musikaali ennen kaikkea näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta – ja rokista! Harjanne on nähnyt sen, mikä musikaalissa on kaikista keskeisintä, ja tuonut teoksen ytimen lavalle vilpittömästi, täynnä lämpöä, intoa ja asennetta.

Jari Saarelaisen koreografioissa näkyy mainiosti Horace Greenin oppilaiden vapautuminen yksityiskoulun jäykästä kurista täysillä vedettäviin rokkimeininkeihin, ja tämä hillitty versus riemukas-asetelma on koreografiassa muutenkin kivasti läsnä. Koreografia täyttää lavan ja siinä on paljon ihania yksityiskohtia, kuten ylävitosia ja jokaisen roolihahmon bändirooliin sopivia juttuja. Peter Ahlqvistin lavastussuunnittelu heijastelee sekin sekä hillittyä ja tyylikästä yksityiskoulumiljöötä että riehakasta energiaa uhkuvia, rouheampia paikkoja. Horace Green, Nedin, Pattyn ja Deweyn asunto, baari ja muut tapahtumapaikat näyttävät kaikki hienoilta, ja erityisesti Horace Greenin arvokkuus sekä koulumiljöön kaikki yksityiskohdat ovat erinomaisesti tavoitettuja. Myös ikkunoista näkyvistä maisemista pidin! Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut luovat nekin opeusmiljöötä koulupukujen ja opettajien tiukan asiallisten asukokonaisuuksien kautta, ja vastakohtana ovat rokkarien näyttävät asut (varsinkin Nedin upea look!) ja School of Rockin loistavat bändiasut esityksen lopussa. Valosuunnittelusta vastaava Eero Auvinen tarjoilee erityisesti rokkimeiningeissä vauhdikkaita ja näyttäviä valoja. Myös pyrotekniikkaa nähdään, ja sekös tunnelmaa nostattaa!

Hanna Kailan suomennos on sujuva ja soljuu luontevasti koululuokasta opettajien tauolle ja kämppisten keskustelusta isoihin biiseihin. Joissain kappaleissa jäin miettimään rytmiä ja riimejä sekä paria sanavalintaa, mutta koska kappaleet ovat niin tuttuja, niiden käännökseen kiinnittää herkemmin huomiota. Kokonaisuutena suomennos toimii kaikilla tasoilla huumorista herkkyyteen. Kalle Ruusukallion kapellimestaroima bändi soittaa rouhealla meiningillä ja sulavin sävelin biisin tunnelmasta riippuen, ja meno on läpi esityksen mainio. Livenä soittavat myös osa esityksen lapsiesiintyjistä, ja he tarttuvatkin soittimiinsa varmoin ottein ja tähtipölyä säteillen. Lava otetaan todellakin haltuun! Suosikkibiisejäni ovat esityksen aloittava, kuumaakin kuumemman No Vacancy-bändin vetäisemä I'm too hot for you, Deweyn I Want-biisi Kun mä huipulla rokata saan, Guitar Hero-revittely Variaton 7/Ollaan mielettömii, vahva ja puhutteleva Jos kuunnella sä voisit, loistavan energinen Herrat haastakaa, kaikista suurin suosikkini, kaunis Minne rock oikein häipyi? ja meininkiä täynnä oleva School of Rock sekä lopun Herrat haastakaa-repriisi. Jokainen kappale vetäistään sellaisella energialla, että katsomossa on hymyssä pitelemistä. Ja välillä liikutuksessakin, kun tarina ja hahmot tulevat lähelle. School of Rock on kaiken energisyyden, hyvän meiningin, rokin ja vauhdikkuuden lisäksi myös hirvittävän samaistuttava teos, sillä sen käsittelemissä teemoissa on paljon tunnistettavia tasoja. Kukapa ei olisi joskus unelmoinut, toivonut tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on ja haluaa olla, tai pohtinut, uskaltaako tavoitella asioita, joita muut eivät ehkä arvaisi?

Jaakko Wuolijoki ottaa Deweyn roolin haltuunsa niin luontevasti, että voisi kuvitella sen olevan hänelle kirjoitettu. Wuolijoella on lavakarismaa ja lempeyttä, rokkiasennetta ja taitoa käsitellä tarinan teemoja ja tunteita. Ja mitä energiaa! Huikean hienoa roolityötä, vahvaa läsnäoloa lavalla, ja uskottava, monitasoinen, taitavasti rakennettu tulkinta hahmosta. Nappisuoritus! Näkemässäni esityksessä Horace Greenin oppilaiden rooleissa nähtiin Eevi Salo (Katie, basso), Ben Rossi (Zack, kitara), Matias Penttilä (Lawrence, koskettimet), Jerry Holm (Freddie, rummut), Villa Murtagh (Summer), Viola Käki (Tomika), Wilbert Savolainen (Billy), Miitu Järvinen (Shonelle), Miisa Kivimäki (Marcy), Iiris Riekki (Sophie), Lucas Aidoo (Mason), Ukko Nieminen (James) ja Konsta Okkonen (Matthew). Lapset vetävät roolinsa varmalla asenteella, he tekevät roolihahmoistaan kokonaisia ja aitoja tyyppejä ja ovat moneen otteeseen jättää aikuiset näyttelijät varjoonsa. Jokainen on lavalla kuin kotonaan, ja lasten roolitöissä näkyvät hienosti sekä hahmojen yksilölliset persoonat että koululuokan dynamiikka ja oppilaiden väliset suhteet. Erityisesti mieleen jäivät Villa Murtaghin napakka ja päättäväinen Summer, Ben Rossin hienosti tulkitsema Zack, Viola Käen herkkävireinen roolityö Tomikana ja Wilbert Savolaisen mainiolla tavalla näyttelemä Billy. Anne-Mari Alaspää on rehtori Rosalie Mullinsin roolissa hillitty ja kaiken kurissa pitävä nainen, jonka sydämessä soi musiikki ja mieleen hiipii välillä epävarmuus omasta työstä ja asemasta. Alaspää tekee roolinsa hienolla herkkyydellä ja antaa tilaa Rosalien eri sävyille. Alaspää on upea laulaja, ja suvereenisti sujuu niin Yön kuningatar kuin popimmat ja rokimmat vedot. Juha-Matti Koskelan roolityö Ned Schneeblynä on valloittava, Koskelalla on rooliinsa näppärä ote ja hän rakentaa roolihahmonsa taidokkaasti. Pidin varsinkin niistä hetkistä, kun Ned intoutuu revittelemään, sekä Nedin ja Deweyn yhteisistä kohtauksista, joissa kaverusten ystävyys näkyy. Pihla Pohjolaisen Patty on sanavalmis ja napakka, hän haluaa asioiden menevän oman mielensä mukaan ja myös sanoo sen. Mutta ei Patty ole ihan kamala kuitenkaan, ja hänestä löytyy eri puolia. Pohjolainen tekee roolinsa hyvällä asenteella ja tavoittaa hahmonsa persoonan onnistuneesti. Sivurooleissa luodaan mainioita hahmoja myös, erityiskiitokset No Vacancylle sekä Horace Greenin opettajille, erinomaisia kohtauksia sekä rokkibändin keikkameiningeissä että opettajien taukohuonehengailussa.

Tampereen Työväen Teatterin School of Rock on täysosuma, joka nostaa valokeilaan yhdessä tekemisen ilon, nähdyksi tulemisen tärkeyden, unelmien voiman ja musiikin maailman, jossa saa tilan toteuttaa itseään. Musikaali on hauska, energinen, riemukas, koskettava ja täynnä hyvää mieltä, eikä tämän katsomosta voi poistua huonolla tuulella. Lopussa, kun meno yltyy täysiveriseksi rock-konsertiksi, lavalla loistetaan ja koko yleisö seisoo hurraamassa ja taputtamassa, teatterin taika tulee lähelle. Tästä on kyse, tällaisen tunteen haluaisi katsomossa aina tuntea. Mikä esitys!

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos TTT!

Pipes & Hoses @ MimoArt Company

kuvat © Kai Kuusisto

Näin Pipes & Hoses-teoksen 30.10.

MimoArt Companyn uusin teos, vesiteeman ympärillä liikkuva Pipes & Hoses, meinasi jäädä välistä, mutta kalenteria järjestelemällä ehdin tämän katsomaan. Ja mikä ilo, että ehdin, sillä Pipes & Hoses tarjosi monia kokemisen arvoisia hetkiä. Kulttuurikeskus Stoassa esitetyssä teoksessa on lavalla 2000 litraa vettä, muusikko Silver Sepp, ja tanssija-näyttelijä-esiintyjät Alina Sakko, Lauri Lohi, Hanna Kahrola, Antti-Pekka Pudas ja Mates Petrák. Esityskonseptin takana ovat Mimosa Lindahl ja Arto-Oskar Reunanen, joista ensimmäinen on koreografioinut esityksen yhdessä esiintyjien kanssa. Lindahlin käsialaa on lisäksi teoksen puvustus, Reunasen muu skenografia ja vesitekniikka. Valosuunnittelijana toimii Karel Šimek, videosuunnittelijana Mikko Lampinen ja äänisuunnittelijana Lasse Turunen.

Alussa meinasi iskeä ärsytys, kun tuntui, etten ihan saa kiinni esityksen teemoista ja niiden käsittelystä, eli en siis ymmärrä mitä lavalla tapahtuu. Aika usein tuo tunne kuitenkin tulee vastaan tanssiteoksissa, sanattomissa esityksissä ja fyysisessä teatterissa, joten osasin sitä myös odottaa. Katsomistottumukset, ne saavat aina huomaamaan, kuinka tiukassa on oma tapa katsoa esitystaidetta, ja kuinka hankalaa voi olla päästää irti siitä totutusta tavasta etsiä näkemästään merkityksiä ja tarinoita. Mukavuusalueensa ulkopuolelle on kuitenkin kannattavaa astua, se on monesti todettu ja saman totesin nytkin. Paljon kaikkea hauskaa, yllättävää, näyttävää, vaikuttavaa ja hienoa nimittäin tapahtui lavalla, ja olen iloinen, että ehdin tätä esitystä todistamaan. Aivan täysillä en päässyt teoksen maailmaan sisälle, ja ylitulkitsin näkemääni ihan liian paljon, mutta muutamissa kohtauksissa lavan tapahtumat veivät kyllä täysin mukanaan ja onnistuin uppoutumaan kokemukseen kunnolla. Esimerkiksi loistava fyysinen, sanaton komiikka ilahdutti suuresti, ja sitä olisin enemmänkin mielelläni katsonut. Samoin hienot näyttämökuvat, oivaltavasti käytetty musiikki yhteistyössä koreografian kanssa ja voimakas liike iskivät. Niissä hetkissä, joissa Pipes & Hoses huuhtoi meikäläisen matkaansa, ympäriltä hävisi kaikki ja seurasin lavan tapahtumia lumoutuneena. Esitys vie näppärästi naurusta hämmennykseen ja vaikuttumiseen, ja antaa siinä samalla sekä ajattelemisen aihetta että tilaa olla ajattelematta muuta kuin näyttämön täyttävää esitystä. Veteen liittyvät teemat, kysymykset ja ajatukset virtaavat luontevasti osana esitystä, niitä ei muutamaa hetkeä lukuunottamatta nosteta osoittelevasti esiin vaan katsoja kutsutaan ja tönäistään ajattelemaan, pohtimaan ja kokemaan itse.

Teoksessa on eri "osia", siis tunnelmaltaan, näyttämökuvaltaan, koreografialtaan ja sävyltään toisistaan eroavia kohtauksia. Kaikilla osasilla on teoksessa paikkansa ja ne keskustelevat vesiteeman kanssa sujuvasti ja monesti erinomaisella otteella. Osien välillä tai niiden järjestyksessä on kuitenkin joissain hetkissä epätasaisuutta, joka saa erityyliset kohtaukset tuntumaan välillä toisistaan irrallisilta. Tunnelmasta toiseen hypätään pari kertaa turhan nopeasti, joka tosin on mainio tehokeino ja jota tehdään esityksessä myös hyvin onnistuneesti. Koreografiallisesti monipuolinen esitys liikuttaa esiintyjiään läpi erilaisten tunnetilojen, ja tarjoaa sekä hienoja soolokohtauksia että porukan yhteisiä hetkiä lavalla. Paitsi eri vauhtista ja eri voimakkuudella ladattua liikettä, teoksessa käytetään fiksusti myös paikoillaan oloa. Tämän postauksen ekassa kuvassa näkyvä esiintyjäkasa ihastutti näyttämökuvana suuresti, ja se on hyvä esimerkki siitä, miten liikekielessä on syytä muistaa myös pysähtynyt liike. Tämä oli yksi esityksen luomista tuokiokuvista puhuttelevimpia, samoin moni muu hetki, jossa otetaan vauhtia ja liikettä pois ja ollaan paikoillaan jäi mieleen. Ehkä se on se liikkeen ja pysähtymisen vuoropuhelu, joka saa ajatukset raksuttamaan. Valosuunnittelu, ja erityisesti esityksen noin viimeinen vartti aivan valtavan upeine valoineen sai suorastaan henkäilemään ihastuksesta. Miten hieno se seinänä ja vaakatasossa liikkuva valkoinen valo, huh sentään! Ja esiintyjien siluetit valoa vasten, hiljalleen väreilevä vesi, vahva musiikki... Taianomaista! Pipes & Hoses sisältää ison kasan visuaalisesti iskeviä, harkitusti rakennettuja ja taiteellisia näyttämökuvia, joissa olisi ollut ihanaa pysäyttää aika tai loopata tietty hetki ja katsoa sitä aina vain uudelleen.

Tämän esityksen erityisyys on vesi, jota onkin lavalla valtava määrä. Ja miten vettä sitten käytetään! Kekseliäästi, monella tavalla, tarinallisesti ja tarkoin suunnitelmin. Vesi voi olla musiikkia, komediaa, peili, leikki, sadetta, tanssipari ja vaikka mitä. Ja siihen voi heijastaa videota, vau! Vedellä on lavalla yhtä tärkeä rooli kuin esiintyjillä ja muulla työryhmällä, ja useaan otteeseen vesi itsessään on valokeilassa. Sen olo lavalla on perusteltua ja esitykselle olennaista, vesi ei ole mukana (vain) siksi, että se näyttää hienolta ja on lavalla vaikuttavaa, vaan siksi, että teos rakentuu monesti juuri veden ympärille eikä voisi toteutua ilman sitä. Lavalla nähtävä joukko on vesielementin kanssa täysin yhtä, esiintyjät liukuvat, loikkivat, loiskuttelevat, kahlailevat, äyskäröivät ja polskuttelevat yhteistyössä veden ja toistensa kanssa varmoin ottein. Jokainen pääsee loistamaan, ja tyyppejä oli tosi kiva katsoa lavalla. He tavoittavat taitavasti esityksen eri sävyt huumorista haikeuteen ja lujasta pehmeään, ja pidin kovasti siitä, että koreografia tarjoaa runsaasti erilaisia yksilö- ja joukkokohtauksia. Esiintyjillä on tilaa käyttää laajasti liikekieltä, näyttelijäntyötä sekä omaa tapaansa olla lavalla ja tulkita teosta, ja jokainen myös ottaa tilan haltuun. Esityksen musiikki on sekä Silver Seppin livenä soittamaa että nauhalta tulevaa, ja äänisuunnittelu ja musiikillinen suunnittelu on näiden suhteen tasapainossa. Seppin musisointi on osa esitystä ja se nostetaan ansaitusti myös fokukseen. Oivaltavia, hauskoja ja taitavia tapoja käyttää ja tuottaa ääntä, ja hienosti vesi mukana myös musiikin loihtimisessa. Seppin luoman äänimaailman lisäksi osana esitystä soi nauhalta soitettu musiikki, joka luo vahvan tunnelman ja on joka iskulla tarkasti kiinni kaikessa lavalla tapahtuvassa. Tuttuun tapaan varsin voimakasta pauhua useampaan otteeseen, mutta ei liian lujalla vaan juuri siinä rajalla. Kehuja varsinkin vilkkuvien valojen ja musiikin onnistuneelle yhteensovitukselle, täysin samassa rytmissä koko ajan!

Pipes & Hoses on tunnistettavasti MimoArt Companyn tyyliä, aina vaikuttavasta visuaalisuudesta monitasoiseen ja -sävyiseen koreografiaan ja hienoon ääni- ja musasuunnitteluun. Minä pidin eniten kunnon loiskinnasta, isoista liikkeistä, vauhdista, sanattomasta huumorista, upeista valoista esityksen loppupuolella ja näyttämökuvista aina silloin, kun vesi on tyyntä ja esiintyjät heijastuvat siihen. Myös veden käyttö erityisesti valtavan hienona sumuna, spottisateena ja huumorin keinona teki vaikutuksen. En ehkä saanut teoksesta irti aivan kaikkea sitä, mitä olisin halunnut, mutta mieleen esitys jäi ja sai aivotkin hyrräämään mukavasti. Tämä on vaikuttava ja onnistunut kokonaisuus, jossa työryhmän yhteen hiileen puhaltaminen saa lopputuloksen loistamaan. Esitys nähdään Stoassa jälleen ensi maaliskuussa, silloin siis mahdollista kokea tämä!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos MimoArt Company!