Xanadu @ Törnävän kesäteatteri

kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Näin Xanadu-musikaalin ensi-illassa 8.7.

Sonny (Mikael Saari) on liitupiirroksia raapusteleva nuorukainen, jonka epävarmuudet taiteen suhteen saavat melkein luovuttamaan kaikenlaisen luovan puuhailun. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, vaan apuun saapuu Kira (Natalil Lintala), joka tunnetaan sisartensa kesken nimellä Kleio. Hän on muusa, juuri sellainen kreikkalaisen mytologian muusa, kyllä, juuri sieltä Olympos-vuorelta. Kira ilmestyy Sonnyn luo täysin oikealla hetkellä ja saa tämän astumaan uusille taiteellisille urille, totta kai. Muusilla kun on tuo taiteellinen inspiroiminen vähän niin kuin se juttu, kumma siis jos ei ala mielikuvitus raksuttamaan. Sonny saa erinomaisen idean rullaluistindiskon perustamisesta, ja sille löytyy täydellinen tilakin. Vaan kuka on tilan omistaja, bisnesmoguli Danny (Antti Reini), ja miksi vaikuttaa siltä kuin hän tuntisi Kiran? Entä millaisia suunnitelmia on muilla muusilla, kuten Melpomenella (Eeva Markkinen) ja Kalliopella (Annina Rubinstein)? Saadaanko aikaiseksi säihkyvää kasaridiskoa vai onko tuomio ikuinen karkoitus Manalan syvimpiin syövereihin?

Tämän hattarapilvien, älyttömän huumorin, heppoisen juonen, siirappisen rakkaustarinan ja antiikin Kreikan myyttien täyttämän, kaikenlaisille musikaali- ja teatterijutuille nauravan riemukkaan musikaalin on kirjoittanut Douglas Carter Beane, musiikki ja sanat ovat Jeff Lynnen ja John Farrarin käsialaa. Musikaali perustuu samannimiseen elokuvaan vuodelta 1980, joka taas on saanut inspiraationsa Down To Earth-elokuvasta vuodelta 1947. Suomennos on loistavan komediamusikaalisuomennosvelhon, eli tietenkin Mikko Koivusalon, mielikuvituksellisesti, hauskasti ja soljuvasti kynäilemä, ja taas kerran Koivusalo osuu napakymppiin. Taitavaa, komediallisesti tarkkaa ja kielellisesti nokkelaa tekstinkäsittelyä, ja myös toimivaa paikallistamista, täydet pisteet Koivusalolle. Pauliina Saloniuksen ohjauksessa on mainio rytmi ja musikaalin tyyliä syleilevä lähestymistapa. Salonius laittaa vaaleanpunaiset lasit silmille ja uppoutuu Xanadun unelmamaailmaan, jossa rakkaus on suloista, pahikset käkättäviä ja kieroilevia, haasteet tehty voitettaviksi ja taide asia, jonka avulla mikä vain on mahdollista. Salonius antaa esityksen rönsyillä ja elää, mikä sopii Xanadun tarinaan hyvin. Tässä ei kovin syvällisesti pohjusteta oikein mitään, vaan kun alkuasetelma on kerrottu, on itsestään selvää, että rakkaustarinalla tulee olemaan onnellinen loppu ja juonittelulla ei saa kuin ansionsa mukaan. Hahmoihin ei sen enempää tarvitse tutustua, rakastavaiset eivät ihastumiseen kaipaa kuin samassa paikassa olemisen, eikä pahisten motiivien tarvitse olla kateuden tunnetta kummoisempia. Neljättä seinää rikotaan nokkelasti ja hyvällä huumorilla, tämä toimii hyvin tehtynä erinomaisesti ja Xanadun tapauksessa naurattaa jo ennen kuin esitys kunnolla pääsee vauhtiin. Pidinkin kovasti siitä, miten esitys keskustelee yleisön kanssa ja isoilla eleillä ja tarkoilla huomioilla kerrotaan yleisölle, että tässä hei tehdään nyt teatteria, ja me tiedetään että te katsotte meitä sieltä katsomosta. Hauskaa! Jyri Nummisen koreografiat ovat tuttuun tapaan huikeita. Hän on yksi suosikkikoreografeistani, ja tarjoilee aina paitsi vaikuttavaa liikekieltä ja näyttäviä tanssikohtauksia, myös upeasti esityksen tyyliin ja tarinaan sopivia koreoita. Numminen onnistuu yhdistämään riemukkaan komedian ja laadukkaan tanssin tavalla, joka on samaan aikaan hauska ja vaikuttava. On vauhtia, on notkeutta, on huumoria ja on tarkkaa, taitavaa ja tyylikästä menoa kohtauksesta ja koreografiasta toiseen. Lisäksi on ihanaa päästä näkemään Numminen lavalla, niin näyttelemässä ja laulamassa kuin omia koreografioitaan tanssimassa. Ja rullaluistimet! Niillä pyörähdellään sujuvasti, vaikka lavan koko ei optimaalisia tiloja suurille rullaluisteluhetkille tarjoakaan.

Xanadu on visuaalisuudeltaan värikästä, suloista ja hurmaavaa silmäkarkkia. Juho Lindströmin lavastussuunnittelu toimii näppärästi kahdessa tasossa, ylhäällä jumalten asuinsija ja alhaalla ihmisten. Pehmoiset pilvet, komeat pylväät ja öinen suurkaupunki ovat onnistunut tausta tapahtumille, ja paikasta toiseen päästään sujuvasti vähällä tavaralla pöytien ja tuolien avulla. Pegasos kohoaa taivaalle kuten siivekkäälle hevoselle sopii, ja palomiestangot tuovat lavasteisiin mainion yksityiskohdan, jota koreografioissa hyödynnetään. Timjami Varamäen pukusuunnittelussa nähdään monenlaista tyylikästä ja hauskaa asua, aina kreikkalaiseen mytologiaan sopivista vaatekerroista kimaltaviin bilevaatteisiin ja Broadway-Xanadulle uskolliseen Sonnyn asukokonaisuuteen. Erityisesti ihana väri-ilottelu ja liehuvat vaatekappaleet hurmaavat, samoin Meduusan näyttävä asu ja Kentauri-kokonaisuus, aina pinkkejä glitterkavioita myöten. Aliina Ilosen kampaukset ja maskit ovat nekin visuaalista ilotulitusta, rakastuin varsinkin Melpomenen liiloihin hiuksiin, upeat! Hiuksissa riittää jos jonkinlaista väriä ja tyyliä, hienosti hahmoille sopivia ja silmää hiveleviä kampauksia. On tämä musikaali kyllä yksi vaaleanpunainen, ja kaiken muunkin värinen, unelma, sellaista hattaraa että melkoisen makeaksi menee. Koko näyttämökuva heittäytyy syleilemään Xanadun taikapölymaailmaa täysin rinnoin, visuaalisuus tarjoaa vaikka ja mitä ihastuttavaa, eikä jarruttele värien, materiaalien, muotojen, yli vetämisen tai riemukkaan monipuolisuuden kanssa yhtään. Ja sekös tähän tarinaan sopii.

Xanadun musiikki on hienoa, olen kuunnellut biisejä kyllästymiseen saakka, tai olisin, mutta ei näihin kyllästy. Poppi soi niin korvia ilostuttavana, että se sopii kaikenlaisen tekemisen taustalle, ja melodiat soivat vaivattoman koukuttavasti. Biisien huumori ei kuunnellessa pääse oikeuksiinsa, ja odotinkin mielenkiinnolla ja innolla sitä, miten nämä asettuvat lavalle ja miten sanat taipuvat suomeksi. Koivusalon suomennokseen voi aina luottaa, kuten edellä kävi ilmi, ja varsin mainiota tykitystä lyriikkapuoli onkin. Samoin on laulupuolen kanssa, porukka vetää taidolla ja huumorilla, kuten komediabiisejä vedetään. Suosikkimusikaalikappaleeni ovat aina joko järisyttävän raastavia ja surkeita kärsimysbiisejä, tai sitten ihan hupsuja, mutta musiikillisesti komeita komediakappaleita, ja jälkimmäisiä Xanadun parissa saa kyllä nauttia. En osannut etukäteen odottaa, että biisien sanat ovat näin hauskoja, sillä pelkästään kuuntelemalla ne eivät vaikuta puhtaalta komedialta. Mutta kun isketään biisi keskelle kohtausta, niin kylläpä on hersyvää, päätöntä ja toimivaa huumoria, joka todella naurattaa. Suosikkejani jo etukäteen ja esityksen jälkeenkin ovat Lattialle ja Syyllinen, niiden lisäksi hieman yllättäen Häijyläinen sekä mainiot Joka kolkka soi, Et mennä saa ja nimibiisi Xanadu tekivät vaikutuksen. Pekka Siistosen tuottama musiikki soi erinomaisesti, ja kuulostaa juuri siltä, mihin ekaa kertaa Xanadun biisejä kuunnellessani ihastuin.

Natalil Lintala hurmaa Kiran roolissa, hän tuo roolityöhönsä ilkikurisuutta, intoa ja leikkisyyttä. Kiran ajoittain sarkastinen kommentointi on mahtavaa, samoin Lintalan roolityössä sujuvasti näkyvä ikiaikaisuus, se, että Kira on antiikista saakka kasarille saapunut, ja tietää aika paljon enemmän kuin ihmiset kuvittelevat. Lintala hallitsee hahmonsa eloon herättämisen niin näyttelemisen, laulun kuin tanssinkin saralla, ja vakuuttaa lavaolemuksellaan. Hänen tyylinsä tehdä roolia antaa Kiralle mahdollisuuden kasvaa kokonaiseksi hahmoksi, mihin pelkkä teksti ei Xanadussa riitä. Mikael Saari Sonnyn roolissa ottaa yleisön haltuun jo esityksen alussa neljännen seinän kaataessaan, hän tulkitsee hahmon ja tekstin komediaa tarkasti ja irrottelee roolissaan valloittavasti. Sonny on pöhkö tyyppi, mutta hänellä on suuri sydän ja suuria unelmia, ja varsin hyväntuulinen perusolemus. Saaren laulua on aina ilo kuunnella, ja parissa biisissä hän pääsee vetämään täysillä, vaikka Xanadun biisit eivät ihan kovaa ja korkealta-tykitystä olekaan. Saari tekee onnistunutta roolityötä, ja tässä roolissa myös hänen komediantajunsa pääsee kunnolla esiin. Antti Reini astuu ensimmäistä kertaa kesäteatteri- ja musikaalilavalle, ja tekee sen varmaotteisesti. Minä olen hänet aiemmin nähnyt musiikkinäytelmässä Suomenhevosen tarina, joten tiesin, että Reiniltä kyllä sujuu teatterin ja musiikin yhdistäminen, ja niin sujuukin. Reinin roolityö Dannyna on onnistunut tulkinta kaavoihinsa kangistuneesta liikemiehestä, joka vanhoja hyviä aikoja muistellessaan löytää uudestaan sen innostuksen, jota on joskus kokenut. Zeuksen roolissa Reini ottaa hahmon omakseen ylijumalan ylpeydellä ja itsevaltiudella, mutta heltyy toki, kun rakkauden puhtautta hänelle perustellaan. Reini lukee komediaa tarkasti ja iskee huumorisuoneen terävästi. Eeva Markkinen ja Annina Rubinstein Melpomenen ja Kalliopen roolissa pelaavat saumattomasti yhteen ja ovat ihastuttavan kieroja juonittelijoita. Heidän kohtauksensa ovat ehdottomasti yksi esityksen parhaita juttuja. Markkinen tekee tragedian muusan roolin sujuvalla tavalla, dramaattisesti ja liioitellusti, on kohtalokasta menoa ja kaikenlaista traagista suunnitelmaa. Hän vakuuttaa myös laulullisesti, hieno soundi! Rubinstein osuu kaikkiin komediaiskuihin onnistuneesti ja tekee roolinsa vauhdikkaasti, hulvattomalla otteella jossa huumori kukkii. Näitä kahta muusaa ei todellakaan tulkita pienin sisäisin keinoin, vaan annetaan mennä ja niin pitääkin.

Ensemble paahtaa läpi melkoisen hahmogallerian muusista laulajiin ja myyttisistä otuksista jumaliin. Ville Mäkinen steppaa itsensä katsojien sydämiin, ja jää mieleen myös kyklooppina ja Thaliana, ai että mitä koomista nokkeluutta komedian muusalta. Katriina Sinisalo on ihastuttava varsinkin Euterpen ja Thetiksen rooleissa, hänen roolityössään on lämmintä huumoria ja vilpitöntä läsnäoloa. Sinisalo loistaa erityisesti kohtauksessa, jossa Thetis selittää sitä, kuinka poikansa Akhilles dipattiin Styks-jokeen ja kantapää jäi suojaamatta, joka sitten johti Aksu-raukan kuolemaan. Ihan mahtava hetki! Hely Nylund on mainio Erato ja Hera sekä seireeni, hänen roolityönsä on sujuvaa ja komediantaju tarkkaa. Jyri Numminen on mahtava Hermes, ja viimeistään Kentaurina hurmaa sitten jokaisen. Kuka niitä glitterkavioita voisi vastustaa? Tai sitä pitkän letin sukimista? Nummisella on myös hurmaavan komediallinen ote tanssin muusan (tietenkin!) Terpsicoren roolin. Myös mainitsematta jääneissä rooleissaan ensemble tekee varmaa ja onnistunutta työtä, ja koko porukan yhteistyö on vaivatonta. Xanadusta välittyy rentous ja hyvä fiilis, joka syntyy esiintyjien yhdessä tekemisestä. Näkemäni näytös oli ensi-ilta, mutta jännityksestä ei ainakaan katsomoon saakka ollut tietoakaan, vaan päinvastoin, meininki oli vapautunut ja riemukas heti ensi hetkistä. Lupailee hyvää esityskaudelle, tässä kun riittää paikkoja improvisaatioon ja revittelyyn. Kaikenlaista hauskaa saattaa porukka siis kesän edetessä keksiä...

Xanadu on suloinen, valloittava, hurmaava ja hauska vaaleanpunainen höttömusikaali, johon minkäänlaista syvyyttä ei edes kaipaa. Tämä on hyvän mielen show parhaimmillaan, lämmöllä ja sydämellisesti koko musikaaligenreä parodioiva Xanadu uskoo rakkauteen, unelmiin ja taiteeseen. Ammattitaitoisesti, rennolla otteella ja riemukkaalla meiningillä tehty esitys tarjoaa nautittavaa ja naurettavaa, sydämensä kyllyydestä saa kokea samassa paketissa kaikenlaista – musikaalia, kesäteatteria, romantiikkaa, kasarifiiliksiä, mainiota musaa, antiikin Kreikan olentoja, Los Angelesin glitterdiskoilottelua ja tarinan, jossa tapahtuu kaikki se, mitä odottaakin, mutta joka onnistuu myös yllättämään. Pähkähullua ja höpsöä menoa, täysillä ja taidolla tehtynä. Jälleen kerran pitkän matkan arvoinen tämä perinteinen seinäjokelainen komediamusikaali-katselmus.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!