Lumen taju @ Taideyliopiston Talvimusikaali

 

kuva © Stiina Viitajylhä

Näin Lumen taju-musikaalin ensi-iltaa edeltäneessä ennakkonäytöksessä 20.1.

Esajas (Jesse Viinikangas) putoaa katolta ja kuolee. Pojan naapuri Smilla (Oona Muurinen) epäilee, ettei kyseessä ole onnettomuus, vaan jotain muuta, jotain kamalampaa. Niinpä hän pitää lupauksensa eikä jätä Esajasta pulaan – ei varsinkaan nyt.

Peter Høegin menestysromaaniin pohjaavan musikaalin on Pirkko Talvio-Jaatisen suomennoksen pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Sanna Paula Mäkelä ja säveltänyt Wäinö Wallenius (kahden kappaleen sävellyksessä mukana myös Aqqalu Berthelsen, yhdessä kappaleessa Hanna-Mari Lehtonen). Laulujen sanoituksista vastaavat Mäkelä ja Wallenius. Aloitin Høegin romaanin junassa matkalla Helsinkiin, ja ehdin lukea sitä viitisenkymmentä sivua, ja paluumatkalla vielä parikymmentä lisää, eli olen vasta aika alussa. Vähän ehdin kuitenkin fiilistellä tarinan tunnelmaa ja tutustua päähenkilöön, vaikka suunnitelmissa oli kyllä lukea koko kirja jo ennen musikaalin katsomista. No, onneksi sen ehtii näin jälkeenpäinkin lukea. Musikaalissa keskitytään lähes kokonaan nimenomaan Smillan hahmoon ja hänen kokemuksiinsa ja kohtaamisiinsa toisten hahmojen kanssa. Tunnelma on mystinen, melkeinpä unenomainen, ja esityksen rakenne episodimainen. Tarinaa, tai ainakin tarinan rikosmysteeri-juonta, seuratessa saa olla tarkkana, sillä se tapahtuu vähän taka-alalla, Smillan taustalla. Toki Smilla on tapahtumien keskipiste, se, johon kaikki kiteytyy, ja musikaali rakentaa tämän asetelman kiinnostavasti. Smillalla on pitkiä puhekohtauksia yksin lavalla, paljon kerrottavaa ja koettavaa, ja "perinteistä" musikaalikerrontaa lavalla ei paljoa nähdä. Mielenkiintoisesti tehty musikaali, täytyi hieman totutella kerrontatapaan, jossa pääosassa on selvästi yksi hahmo ja hänen kokemuksensa, ei niinkään suora tarinankerronta. Toisaalta myös Høegin romaanin kerrontatapa vaikuttaa olevan samantyylinen, eli episodimaisesti/epäkronologisesti etenevä ja vähän mystinen, ja tämä fiilis on musikaalissa hienosti tavoitettu.

Lumen tajun kohdalla kävi heti ensi hetkistä niin, että musiikki meni aivan suoraan sieluun. Huomasin jatkuvasti ihastelevani musiikkia, sen nyansseja ja melodiaa, ja musiikki onkin ehdottomasti suosikkiasiani musikaalissa. Väinö Walleniuksen sovellukset soivat muusikoiden käsissä kauniina ja vahvoina, ja koskettavat syvältä. Ja ihanasti jousisoittimia mukana, se on aina mahtavaa. Erityisesti Smillan uni, Kuun aika ja Lumi peittää jäljet olivat hienoja, sävellys kokonaisuudessaan on kuitenkin niin onnistunut, että kappaleista on vaikea suosikkiaan valita. Musiikki, mikä tahansa musiikki siis, on parhaillaan niin taianomainen juttu, ettei sitä voi kuin hämmästyneenä kokea, ja osa Lumen tajun sävellyksistä pääsee kyllä hyvin lähelle tätä. Esityksen taustalle heijastetaan paljon projisointeja, joiden kautta päästään niin Esajaksen jalanjälkiin, kaupunkimaisemiin kuin Grönlannin jäiden keskelle. Videomateriaali on Inuk Jørgensenin ja Sami Kustilan käsialaa, ja Kustila vastaa myös lavasteprojisoinneista. Videokuvan lisäksi lavastusta käytetään niukasti, on pari tuolia, laatikko ja silta, ei paljon enempää. Tyhjältä lava ei kuitenkaan tunnu, vaan näyttelijät ja tarina sekä videokuva täyttävät sen riittämiin ilman sen suurempia rakennelmia. Myös orkesteri on päässyt lavalle näkyviin, joka on aina plussaa, pidän siitä että myös soittajien työtä paitsi kuulee, myös näkee. Laura Waldenin valosuunnittelu on sujuvaa ja esityksen tunnelman kanssa toimivasti linjassa, ja puvustus (Liisa Pylkkänen, Heini Korhonen, Inka Karppi ja Kaisaesteri Rintala) sopii hahmoille hyvin. Varsinkin Smillan äitien asut sekä tanssikohtausten liehuvat helmat ja hihat valoihin yhdistettynä jäivät mieleen.

Smillaa näyttelevä Oona Muurinen tekee hahmostaan erilaisen tulkinnan kuin millaiseksi olin hahmon romaanin ensimmäisten muutaman kymmenen sivun jälkeen kuvitellut, mutta nyt kuvittelen hänet enemmän Muurisen roolihahmon kaltaiseksi. Muurinen tuo Smillaan hienosti vivahteita ja syvyyttä, ja puhuu pitkät repliikkinsä hyvällä rytmillä. Smilla on kiinnostava hahmo, ja Muurinen saa hänestä irti juuri ne tärkeimmät ja merkityksellisimmät piirteet. Muurisella on todella hieno lauluääni, ja hän tuo Smillan lauluihin herkkyyttä ja voimaa. Jesse Viinikangas on reipas Esajas, joka hurmaa karttakirjansa kanssa, ja mystinen Lumipoika, joka hurmaa viulunsoitollaan. Viinikankaan Lumipoika-hahmo häilyy tarinan reunoilla hienosti, muistuttamassa Esajaksen kohtalosta ja tuomassa tarinaan sekä salaperäisyyttä että haikeutta, ja myös kannustusta selvittää Esajaksen kohtalo. Tuomas Hovin mekaanikko on tärkeä tarinan ja hahmojen välisten suhteiden kannalta, ja Hovi tekee roolinsa onnistuneesti. Samoin Ville Pulkki Smillan isänä tarttuu hahmoonsa hyvällä otteella. Laura Asikainen, Kaisu Koivisto, Iida Lehtonen ja Hanna Paavilainen Smillan äiteinä ovat mainiosti sekoitus muistoja, aaveita, lihaa ja verta, unta ja painajaista. Atte Front ja Liisa Pylkkänen tutkijoina ovat erinomainen parivaljakko, ja tuovat esityksen melankoliseen tunnelmaan keveyttä ja komediaa. Christian Engelin tarkastaja on tarinan kannalta tärkeä, ja Engel tekee hahmostaan yllättävän monitasoisen lyhyen kohtauksen aikana.

Lumen taju on tosiaan on "arktinen aikuisten satu", jollaiseksi sitä musikaalin sivuilla sanotaan. Musikaali luo uniikin, unenomaisen ja kiehtovan tunnelman, ja tätä tunnelmaa tukevat kaikki osa-alueet. Kestoltaan esitys on vain napakka hieman alle parituntinen, olisin suonut sille pikkuisen lisää pituutta jotta mukaan olisi voitu ottaa vielä muutama kohta kirjasta. Vaikka en sitä kokonaan ole lukenut, luulen, että avainkohtia on karsittu reippaasti pois. Pidin Lumen tajusta tällaisenaankin, se on salaperäinen ja vetää mukaansa, mutta hieman selkeämpi juonenkuljetus olisi minulle tehnyt kokemuksesta vielä vähän onnistuneemman. Salaperäisyys kuitenkin toimii ja sopii tarinankerronnan tyyliin hyvin. Musiikillisesti Lumen taju on huippuluokkaa, ja sekä orkesteri että näyttelijät ovat taitavia. Myös visuaalisuus on pääosin toimivasti ratkaistu, erityisesti lavalle projisoidut jylhät grönlantilaismaisemat ovat vaikuttavia, ja kokonaisuus ihastuttaa. Hyvin taipuu siis rikosromaani näyttämölle, odotan innolla Lumen taju-romaanin lukemista kokonaan, jotta voin tutkiskella näitä enemmän toisiinsa heijastaen.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Talvimusikaali!