Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!
 |
| kuvat © Otto-Ville Väätäinen |
Turun kaupunginteatterissa nähtävä Viimeinen laiva sai ensi-iltansa 15.9., minä seilasin laivan kyydissä 23.9.
Gideon Fletcher (Olli Rahkonen) palaa takaisin Wallsendiin oltuaan poissa 14 vuotta. Lapsuuden kotikaupungissa telakka on kuolemaisillaan eikä mikään ole muutenkaan samoin kuin ennen. Nuoruuden rakastettu Meg (Anna Victoria Eriksson) on mennyt kihloihin Arthurin (Jussu Pöyhönen) kanssa eikä otakaan meriltä palaavaa entistä rakkauttaan vastaan kovin innokkaasti. Ilman telakkaa työttöminä olevat pettyneet ja kiukkuiset telakkakaupunkilaiset taas päättävät rakentaa vielä viimeisen laivan.
Musiikki on Stingin käsialaa ja se soikin hienosti peruskorjatun talon päänäyttämöllä. Erityisesti Telakka, Isän saappaat, Ei muuta oo, Kunnioittakaa vainajaa ja Kummitusjuttu olivat minusta oikein hyviä. Näyttämöllä oleva porukka laulaa hienosti ja kaikkia kuuntelee mielellään, mutta erityisesti Olli Rahkosen, Anna Victoria Erikssonin ja Jonas Saaren äänet jäivät soimaan päähän. Jouni Prittisen koreografiat ovat onnistuneita ja varsinkin joukkokohtauksissa näyttelijät pääsevät loistamaan.
Hahmoista pidin etenkin Olli Rahkosen Gideonista, joka on kokonaisuutena tosi hyvin onnistunut hahmo. Anna Victoria Eriksson välittää hyvin Megin ajatukset, kun tämä pohtii tunteitaan kahden miehen välillä. Kalle Kurikkala näyttelee Megin poikaa Tomia ja tekee hyvän roolin. Nuori Tom tapaa isänsä ensimmäistä kertaa ja opettelee tuntemaan miehen, josta on kuullut mutta jota ei ole tavannut. Mainitaan vielä Jonas Saari, joka laulaa komeasti ja on myös uskottava ja vakuuttava Jackie White. Suosikkihahmoa minulla ei kovin selkeästi ollut, mutta Taneli Mäkelän isä James O'Brien oli kyllä hurmaava ja mukava hahmo, josta pidin paljon.
Kokonaisuutena tätä oli kiva katsoa, tarina piti otteessaan, lava näytti hyvältä, näyttelijät olivat loistavia, joukkokohtaukset onnistuneita ja esimerkiksi kipinäsuihkut, joita nähtiin muutamaan otteeseen hitsauskohtauksissa olivat hienoja. Telakkatunnelma välittyy katsomoon selkeästi, samoin pubi-/baaritunnelma. Ja baari/pubi näyttää tosi hyvältä myös, kiitos lavastaja Jani Uljas tyylikkäästä ja mainiosta näyttämäkuvasta. Ohjaaja Mikko Kouki on saanut tarinasta esille ne tärkeimmät asiat ja onnistuneita yksityiskohtia jokaiseen hahmoon. Katsomossa viihtyy, musiikki kuulostaa hyvältä ja hahmojen tarinat koskettavat, ei kai enempää voi pyytääkään. Hyvää työtä!
Hahmoista pidin etenkin Olli Rahkosen Gideonista, joka on kokonaisuutena tosi hyvin onnistunut hahmo. Anna Victoria Eriksson välittää hyvin Megin ajatukset, kun tämä pohtii tunteitaan kahden miehen välillä. Kalle Kurikkala näyttelee Megin poikaa Tomia ja tekee hyvän roolin. Nuori Tom tapaa isänsä ensimmäistä kertaa ja opettelee tuntemaan miehen, josta on kuullut mutta jota ei ole tavannut. Mainitaan vielä Jonas Saari, joka laulaa komeasti ja on myös uskottava ja vakuuttava Jackie White. Suosikkihahmoa minulla ei kovin selkeästi ollut, mutta Taneli Mäkelän isä James O'Brien oli kyllä hurmaava ja mukava hahmo, josta pidin paljon.
Kokonaisuutena tätä oli kiva katsoa, tarina piti otteessaan, lava näytti hyvältä, näyttelijät olivat loistavia, joukkokohtaukset onnistuneita ja esimerkiksi kipinäsuihkut, joita nähtiin muutamaan otteeseen hitsauskohtauksissa olivat hienoja. Telakkatunnelma välittyy katsomoon selkeästi, samoin pubi-/baaritunnelma. Ja baari/pubi näyttää tosi hyvältä myös, kiitos lavastaja Jani Uljas tyylikkäästä ja mainiosta näyttämäkuvasta. Ohjaaja Mikko Kouki on saanut tarinasta esille ne tärkeimmät asiat ja onnistuneita yksityiskohtia jokaiseen hahmoon. Katsomossa viihtyy, musiikki kuulostaa hyvältä ja hahmojen tarinat koskettavat, ei kai enempää voi pyytääkään. Hyvää työtä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti