Syksyinen Lontoo-reissu 2025

 Suunta vei marraskuun alussa syksyiseen Lontooseen nautiskelemaan teatterista, tiiviillä neljän päivän ja seitsemän esityksen ohjelmalla. Tässä pieni kooste kaikesta näkemästäni, erinomaisia kaikki! Reissun teema oli vanhat tutut + sellaiset esitykset, joista en tiennyt melkein mitään, ja sitten se yksi, jonka takia Lontooseen juuri nyt lähdin ja josta olin kaikki videot ja kuvat etukäteen katsonut. Suosittelen jokaista, osa tosin ei enää (kovin kauaa) pyöri, mutta osaa ehtii vielä hyvin katsomaan, jos sattuu olemaan matka tiedossa ja teatteri houkuttelisi. Postauksen lopussa myös pohdintaa ja arvailua siitä, nähtäisiinkö jokin näistä (Titaniquen lisäksi) joskus meillä Suomessakin...

The Choir of Man @ Arts Theatre 

kuva © Marc Douet

Pubeista, musiikista ja miesten välisestä ystävyydestä kumpuava The Choir of Man aloitti vähän yllättäen reissun teatterit, kun muutama tunti ennen esitystä päätin, että kyllähän meikä nyt matkustuspäivänä pari showta jaksaa katsoa! Eikä siinä, tässä on lavalla sen verran energiaa, että sillä yksi syysharmauden horrostuttama suomalainen piristyy alta aikayksikön. Esitys sijoittuu pubiin, jossa tuttujen laulujen ympärille rakentuu kohtauksia eri tunnelmista ja teemoista. On riehakkuutta, pelleilyä, leikkisyyttä ja pilke silmäkulmassa kujeilua, ja sitten on herkkää, lempeää, ymmärtävää ja haikeaa. Sydäntälämmittävä juttu, mikä ilo että päädyin katsomaan. Vaikka en yleensä niin välitä esityksistä, joissa ei ole varsinaista tarinaa, tämän kohdalla se ei lainkaan haitannut. Teemat, aiheet, biisit ja tunnelmat on sidottu yhteen näppärästi ja vetävästi, ja puolitoistatuntinen ilman väliaikaa tuntui aivan liian lyhyeltä. "Noooo!" sanoi koko katsomo, kun lavalla ilmoiteltiin että tähän tää nyt loppuu. Onneksi tuli encore! Eniten mieleen jäi surumielinen/vihainen steppaus 50 Ways to Leave Your Lover-biisissä – ai että kun oli hieno! Lisäksi ihania ja hauskoja juttuja olivat Escape (Piña Colada Song), runomuotoiset kertojaosuudet, näyttelijöiden ja bändin ilkikurinen dynamiikka, loistava tunnelma ja se, kuinka hyvälle mielelle tästä tuli. Tosi kaunis oli Dance With My Father-biisi, kuten myös The Parting Glass. Yksi suosikkikappaleitani oli Some Nights, se on ylipäätään sellainen biisi, josta pidän kovasti, ja tässä se esitetään upeasti. Mukana on myös vaikuttava tuoppikoreografia!

Näyttämöllä ollaan siis pubissa, ja ennen esitystä yleisö saakin hakea lavalta tuopillisen jos mielii. Saattaapa suunkostuketta saada hakemattakin, sillä juomaa ja sipsejä jaetaan katsomoon tämän tästä. Muutama onnekas pääsee lavalle saakka osaksi esitystä, ja saa toki mukillisen katsomoonviemisenä mukaansa. Istuin turvassa parvekkeella, mutta tämän esityksen kohdalla lavalle joutuminen/pääseminen ei ehkä olisi ollut aivan kamalan jännittävää – niin hyväntuulinen ja yhteisöllinen tunnelma vallitsee sekä lavalla että teatterissa noin kokonaisuudessaan. Oli ihana juttu! Uusi reissu onkin jo suunnitteilla, sillä vaikka tämä tammikuussa West Endillä loppuukin, on 2026 luvassa niin Britannian kuin Amerikan kiertueetkin, ja UK Tourilla toivon ehtiväni uudelle vierailulle The Jungleen.

Born With Teeth @ Wyndham's Theatre

kuva © Johan Persson

Syy Lontoonreissuun oli tämä Liz Duffy Adamsin kirjoittama, Daniel Evansin ohjaama näytelmä, joka kertoo William Shakespearen (Edward Bluemel) ja Christopher Marlowen (Ncuti Gatwa) välisestä suhteesta, yhteistyöstä ja jännitteistä. Kolme tapaamista ja kolme vuotta kattava näytelmä esitetään ilman väliaikaa, ja puolitoistatuntinen tarjoilee timanttisen terävää tykittelyä melkoisella intensiteetillä. Meikähän rakastaa kaikkea Shakespeareen liittyvää, ja moni fiktiivinen Will on ollut suosikkihahmojani näytelmissä ja musikaaleissa, joten kyllä joukkoon taas yksi mahtuu! Ja kun tämä on vielä tällainen hurmaavan kiivas Kit–Will-nokittelu, jossa kemia rätisee, nokkeluudet viuhuvat ja taiteen, elämän ja intohimon palo roihuaa, niin huh heijaa mitä herkkua. Teksti on todella hyvä, samoin ohjaus ja visuaalisuus, mutta kirkkain ansio esitykselle lienee kahden taitavan, läsnäolevan ja täysin rooliaan hengittävän näyttelijän roolityö. Kaksi näyttelijää lähes muuttumattomalla lavalla puolitoista tuntia ei ole ihan helppo juttu toteuttaa niin, että katsomossa ollaan silmä tarkkana ja keskittyminen herpaantumatta, mutta Born With Teeth onnistuu sitomaan yleisön huomion itseensä leikitellen. Onnistuminen rakentuu eri osa-alueiden oivallisuudelle, joka tarjoaa Bluemelille ja Gatwalle leikin, taistelun ja intohimon kentän, jolla olla ja kertoa näiden kahden hahmon tarinaa. Ja hehän kertovat! Vaikka budjettipaikaltani oli ajoittain hankaluuksia nähdä koko lava, niin lähellä näyttämöä se oli, ja nimensä mukaisesti aitiopaikka tarkkailla näyttelijäntyön hienovireisyyttä ja elävyyttä. Kaksikko on koko ajan täysin läsnä siinä mitä tapahtuu, ja erityisen hienoa tässä olikin mielestäni se, kuinka yhteys ja ote yleisöön säilyy, vaikka neljäs seinä on tukevasti paikoillaan. Toki muutamassa kohtauksessa Bluemelin näyttelemä Will puhuttelee yleisöä suoraan, joka sekin toimi.

Intensiivinen, herkkä, monitasoinen, kiinnostava ja nokkela näytelmä, joka tosi hyvin nostaa esiin yhden ihmissuhteen eri sävyjä ja merkityksiä. Mitään täyttä faktaa tämä ei toki ole, vaan vain yksi tulkinta, taitavasti kirjoitettu sellainen. Mukana on kuitenkin paljon totuutta myös, ja aika onkin hyvin mennyt 1590-luvun Englannin politiikkaa ja uskontoa googlaillessa. Vaikka kuvittelenkin tietäväni shakespearelaisesta Englannista jonkin verran, niin paljon uutta tietoa tuli niin näytelmän, käsiohjelman tekstien kuin netistä luetun myötä. Tämän toivon joskus näkeväni uudelleen, ehkä pienemmässä teatterissa ja mahdollisimman läheltä lavaa. Oli huima juttu, ja huimat roolityöt.

The Line of Beauty @ Almeida Theatre

kuva © Johan Persson

Suuren lippuseikkailun lopuksi onnistuin nappaamaan kokonaan loppuunmyytyyn The Line of Beautyyn itselleni paikan, tietämättä siinä vaiheessa edes mikä juttu tämä oikein on. Mainosvideo viehätti, joten päätin että tuo on nähtävä. Ja todellakin kannatti! 1980-luvun Lontooseen sijoittuva näytelmä perustuu samannimiseen romaaniin, ja kertoo yhteiskuntaluokasta, ihmissuhteista, totuuksista ja valheista, seksuaalisuudesta, kauneudesta ja rakkaudestakin. Parikymppinen Nick muuttaa ystävänsä kotiin, ja salaperäisyys yläluokkaisen perheen ympäriltä häviää. Heillä on ongelmansa ja vaikeutensa, mutta myös rahaa, valtaa ja mainetta, joka vie pitkälle. Ja jos joutuu skandaaliin, hyvät suhteet ja tunnettu nimi pitävät pinnalla. Näytelmä perustuu Alan Hollinghurstin samannimiseen romaaniin.

Juuri tällaista on puheteatteri parhaimmillaan! Nopeaa, terävää, ja niin tarkasti kirjoitettua, että jokaisella sanalla ja lauseella on merkitystä. Kun vielä lisätään näyttelijät, jotka ovat omaksuneet sekä tekstin ja oman hahmonsa persoonan ja sävyt, että hahmonsa suhteen muihin hahmoihin, syntyy lavalle hengittävä ja vakuuttava kokonaisuus. Esitys on sujuva ja soljuu vaivatta, ja luo hienoja tunnelmia ja jännitteisiä hetkiä. Teemojen käsittelyn monitasoisuus ja tarkkuus on erinomaista, ja näyttelijäntyön aitous ja uskottavuus ihanaa. Tässä puhutaan paljon asiaa, ja dialogi on pakattu täyteen niin suoraan kuin rivien välistä sanottua. Kielen käyttäminen ja se, miten puhe, sanat, merkitykset ja ihmisten erilainen tausta, asema, moraali, persoona, maailmankuva ja muut ominaisuudet vaikuttavat tapaan keskustella ja esittää asioita, on tosi kiinnostavaa ja näytelmässä oivallisesti toteutettua. Näytelmän maailma on hyvin monitasoinen, tässä on paljon teemoja joita lähinnä sivutaan, ja paljon niitäkin, mihin enemmän keskitytään. Melkoisen näppärästi ehditään kaikki asiat, tarinalinjat, hahmojen kohtalot ja muut käsitellä, ja intensiteetti säilyy koko ajan. Pääroolissa Nickinä nähdään Jasper Talbot, joka tekee erinomaisen, hienovireisen ja kokonaisen roolin. Muutkin näyttelijät olivat mainioita. Kannatti kytätä lippuja ja pysähtyä niitä bussipysäkille kesken automatkan ostamaan, tämä oli hieno!

Back to the Future @ Adelphi Theatre

kuva © Matt Crockett

Viimeksi tämän shown nähtyäni lupasin itselleni, että jos musikaali vielä pyörii kun seuraavan kerran olen Lontoossa, niin menen uudelleen katsomaan. Ja pyöriihän se (uskaltaisin sanoa että vielä pitkälle tulevaisuuteen), joten suunta katsomoon! Ja aivan yhtä kivaa oli kuin viimeksikin. Tällä kertaa monessa roolissa oli eri näyttelijät kuin helmikuussa, ja tykkäsin kaikista! Etenkin Martya näytelleellä Jed Berryllä ja Docin roolissa nähdyllä Brian Conleylla oli huikea dynamiikka, ja välillä niin hauskaa että pokka petti ihan täysin. Parasta! Myös Liam McHugh Georgena (viimeksi näin hänet Daven roolissa) ja Maddie Grace Jepson Lorrainena olivat hurmaavia. Muutenkin energia ja hyvä fiilis kuplivat jälleen niin näyttämöllä kuin katsomossa, tämä on vauhdikas ja hyväntuulinen show, ja sen näkee, että myös lavalla on oikeasti hauskaa.

Viimeksi olin ihan monttu auki kun DeLorean-autoaikakone ampaisi lentoon, ja nyt odotin tätä hetkeä about alusta asti leveä virne naamalla. Kyllä teatterin taikaa ja scifi-henkeä oli jälleen ilmassa roppakaupalla. Niin cool juttu! Nyt myös autolla ajaminen lavalla upeine projisointeineen näkyi paremmin, kun istuin keskemmällä kuin viime kerralla. Ihailin kaikkia erikoistehosteita ja visuaalista sekä äänisuunnittelua alusta loppuun, nyt niihinkin pystyi eri tavalla keskittymään kun tarina oli jo tuttu. Samat jutut huvittivat taas, esim Calvin Klein, Martyn reaktiot äitinsä ihastumiseen sekä yleinen tilannekomiikka, ja isot tanssi- ja musanumerot olivat jälleen huimia. Huumoria, tykittelyä ja aikamatkustelua mainiossa paketissa, ja vielä ne kaikki upeasti toteutetut tekniset jutut. Aivan ihana musikaali! Tämän voisin katsoa varmasti monta kertaa yhtään kyllästymättä, sillä kokonaisuus on niin hyvin kasassa, energinen, hauska, hienosti rytmitetty, viihdyttävä ja lämmin. Ja porukka lavalla ihan loistavaa, erinomaisesti sisällä komediamusikaalin tyylilajissa, ja yhteistyö pelaa saumattomasti. Ja se hyvä fiilis – sitä lavalta säteilee alusta loppuun. Kävin myös kotimaahan palattuani katsomassa leffan oikein elokuvateatterissa, kun Paluu tulevaisuuteen 40v-juhlajulkaisu valkokankaalla pyöri. Tiedänpähän nyt, millainen alkuperäinen juttu on – vaikka musikaali taitaakin viedä voiton...

50 First Dates @ The Other Palace

kuva © Pamela Raith

Reissun teema jatkui tälläkin musikaalilla, en tiennyt mitä on tulossa tai mistä tarina kertoo, mutta innolla katsomoon ja siellä se sitten toki selviää. Musikaali perustuu samannimiseen leffaan (meillä nimeltään Aina eka kerta), jota en ole nähnyt mutta josta joskus olen kuullut. Pääjuoni on se, että vauhdikasta elämää elävä matkabloggaaja Henry rakastuu yhdessä vietetyn päivän aikana Lucyyn, joka on onnettomuuden seurauksena menettänyt lyhytmuistinsa eikä siis seuraavana päivänä muista mitään Henryä tavanneensakaan. Tämä vaikuttaa ongelmalta, mutta onko se esteenä onnelliselle lopulle?

 Olipas ihana! En todellakaan odottanut, että musikaalikomedia olisi näin liikuttava, mutta mitä vielä, meikähän oli tippa linssissä tämän tästä. Esitys on valoisa, lämmin ja täynnä sydäntä, ja näyttelijäjoukko tekee tosi onnistuneita ja aitoja roolitöitä. Pääparia näyttelevät Josh St. Clair ja Georgina Castle ovat valloittavia, ja koko muu porukka myös. Tarinassa on huumoria ja iloa, kuten komedialta odottaa saattaa, mutta herkkyydelle ja haavoittuvaisuudelle jää sopivasti tilaa. Esityksen sydän on sen vilpittömyys ja kulma, jolla tarinaa ja teemoja lähestytään. Lämminhenkisyys ja yhteisöllisyys koskettivat. Tarinassa ja sen lavalle tuomisessa on myös jotain tosi kivaa maanläheisyyttä ja arkisuutta, ei turhia vau-efektejä vaan sellaisella pikkukaupungin fiilikseen sopivalla tavalla toteutettua menoa. Biisit eivät jääneet päähän soimaan, mutta hyviä olivat silti! On niin koko jengin kappaleita kuin duettoja ja sooloja. Viihdyin katsomossa ja nautin tästä paljon enemmän kuin odotin – nyt täytyykin katsoa myös leffa.

Titaníque @ Criterion Theatre

kuva © Mark Senior

Olihan se valittava myös tämä musikaaliparodia Lontoonreissuun ohjelmaan! Erinomainen suomiversio on jo nähtynä, joten nyt pääsi sitten alkuperäiskielelläkin katsomaan, kuinka homma toimii. Ja toimiihan se! Riehakasta ja railakasta showta osasin odottaa, ja sellaisen tosiaankin sain. Meno oli jonkin verran räävittömämpää kuin Suomessa, etenkin improkohdassa – huh heijaa millainen rakkausruno syntyi. Yleisöltä ei kysytty tässä mitään, kuten Suomessa, vaan impro syntyi kokonaan esiintyjien keksimänä. Osa sanaleikeistä oli kaksimielisempiä ja tuhmempia, ja kokonaisuudessa on vähän enemmän räväkkyyttä kuin suomiversiossa, mutta ei meillä kyllä jäädä nokkelissa sanankäänteissä tai kielikuvissa yhtään jälkeen. Oli hauska verrata sitä, miten hahmot näyteltiin, miten kohtaukset ylipäätään on toteutettu, ja miltä show isommalla porukalla näyttää. Viihdyin ja nautin, kuten suomiversionkin parissa, ja valloittavan vauhdikas ilta oli tämän parissa.

Pidin etenkin Luke Bayerin hurmaavasta ja suurieleisestä ja -tunteisesta Jackista, Caitlin Tippingin rääväsuisesta, valovoimaisesta Celinestä, Kat Ronneyn ja Carl Mullaneyn dynamiikasta Rose-Ruth tytär-äiti-duona, sekä Richard Carsonin lipevästä Calista, joka lopussa pelastaa vauvan. Energia oli melkoisen reipasta ja lavalla sekä repeiltiin että hypättiin improvisoimaan aina kun sopivasti tilaisuus aukesi. Viikon vika show, ja meno oli sen mukaista – vähän levotonta ja aivan timanttista siis. Myös yleisössä oli hyvä meininki, ja asianmukaista reagointia kaikkeen lavalla tapahtuvaan.

Clarkston @ Trafalgar Theatre

Reissun vika esitys, ja jälleen sellainen, josta en paljoa etukäteen tiennyt. Tarina seuraa pikkukaupunki Clarkstoniin Clarkin ja Lewisin (Amerikan valloittajia/kartoittajia) kulkemaa reittiä seuratessaan päätyvää Jakea, joka menee töihin paikalliseen Tescoon ja tutustuu siellä Chrisiin. Jake on sairas, ja haluaa kokea vielä jotain. Chris taas kamppailee omien unelmiensa ja päihderiippuvaisen äitinsä Thrishan vahtimisen välillä. Lavalla olivat pääosajussiehdokas (Sebastian-elokuvasta) Ruaridh Mollica (Chris), Heartstopperista tuttu Joe Locke (Jake) ja understudy Lizzie Clarke (Trisha).

Olipa hieno myös tämä! Rakastan tällaisia pieniä näytelmiä, joissa ollaan ihan ihmisyyden ytimessä, käsitellään kasvua, identiteettiä, toivoa, toiveita, haavoja, sitä keitä me ollaan, mistä me tullaan ja minne me mennään. Teksti on todella hyvä ja elävä, ja ohjaus ja näyttelijäntyö tekevät tästä tosi hauraan ja herkän jutun, vilpittömän ja tunteissa läsnäolevan. Nuoret ihmiset toisaalta isojen ja toisaalta pienten kysymysten edessä, kaipuu läheisyyteen, ymmärrykseen ja yhteyteen, hiljainen muutos ja yksi askel kohti jotain uutta, muun muassa näitä teemoja lavalla on. Karu ja valtavan kaunis näytelmä. Isoja maailmaa mullistavia juttuja ei tapahdu, mutta hahmojen omissa maailmoissa mullistuksia kyllä on. Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus, johon osallistuivat Locke ja Clarke sekä miesroolien us Kai Davies ja ohjaaja Jack Serio. Oli erityisen mielenkiintoista kuulla understudyjen treeni- ja esitysprosessista, siitä miten näytelmän maailma on luotu lavalle, ja siitä, että Clarkstonilla on näytelmäpari Lewiston. Alunperin nämä kaksi on esitetty yhdessä, vaikka molemmat itsenäisiä näytelmiä ovatkin, ja sitten teemallisesti ja Clarkin ja Lewisin kautta toki yhdistyvät.

Ja sitten – joku näistä Suomeen?

Aina Lontoossa (ja muuallakin ei-kotimaassa) esityksiä katsoessani mietin nimittäin enemmän tai vähemmän sitä, että nähtäisiinköhän tämä kenties joskus Suomessakin..? Tämän reissun esityksistä Titaníque onkin jo suomiversion saanut, oivallisen sellaisen. Muista teoksista 50 First Dates lienee todennäköisin meilläkin toteutettavaksi, ainakin niin ensemblen koon ja tarinan puolesta, ja taustalla oleva elokuvakin taitaa olla jonkin verran tuttu suomalaisyleisölle. Näissä kun katsotaan esitysvalintoja tehdessä hyvän tekstin ja upean jutun lisäksi myös aina varmaankin sitä, miten tarina sopii suomalaiselle yleisölle, kuinka paljon resursseja esityksen tekeminen vaatii, millaisia esiintyjiä ja työryhmää, voisiko esitys menestyä, saako siihen ylipäätään oikeuksia, ja niin edelleen. Toisaalta sanoisin, että esimerkiksi Titanique oli tosi yllättävä ohjelmistovalinta, joka myös kannatti, sillä en ole nähnyt musikaalista muunlaisia kuin innostuneita, kehuvia ja iloisia palautteita. Varmimman kautta ei meillä tosiaankaan aina mennä, mikä on aivan ihanaa, sillä ainakin meikä ilahtuu siitä, että ohjelmistoissa on monipuolisesti erilaisia ja erityylisiä esityksiä. Sitä heijastelee myös tämän Lontoonreissun kokoonpano: on musikaalikomediaa, draamanäytelmää, kahden ja kolmen näyttelijän teoksia ja useamman kymmenen esiintyjän showta, elokuvaan perustuvia juttuja, romaanisovitus, alkuperäistarinoita, jukebox-musikaaleja ja alkuperäismusaa, historiallista ja nykyaikaista, ja monenlaisia teemoja käsitteleviä esityksiä. Ja kaikista pidin!

Mikään näistä näkemistäni ei liene sellainen, etteikö sitä voisi Suomessa tehdä, mutta osa olisi varmasti helpompi toteuttaa kuin toiset. Back to the Future vaatii paljon erikoistehosteita, mutta onhan meillä musikaalilavoilla kaikenlaista teatterin taikaa ennenkin näyttämölle loihdittu. Eiköhän yksi DeLorean siis lentämään saataisi! The Choir of Man taas rakentuu englanninkielisten biisien ympärille, enkä näe, että niitä olisi mielekästä suomentaa. Pubikulttuurikaan ei Suomessa ole samanlainen kuin Briteissä, mutta tunnelma, yhteisö ja ystävyys ovat tässä niin tunnistettavia, ettei pubiin sijoittuminen haittaa. Sitä pohdiskelin, josko voisi etsiskellä suomenkielisiä kappaleita, joissa on sama tunnelma, ja rakentaa niiden ympärille sitten kotimaista The Choir of Mania... The Line of Beauty ja Clarkston taas asettuvat omaan yhteiskuntaansa aika vahvasti, The Line of Beauty 80-luvun Britteihin ja Thatcherin poliittiseen aikaan, ja Clarkston taas nykyajan Yhdysvaltoihin ja siinä samalla Lewisin ja Clarkin tutkimusretkeen 1800-luvun alussa. Teemoiltaan, hahmoiltaan ja tarinoiltaan nämä kyllä puhuttelevat monenlaisia ja -maalaisia yleisöjä, ja paljonhan meillä amerikkalaista ja brittiläistä näytelmää ja musikaalia tehdään, eli miksipä ei näitäkin. Clarkstonin kirjoittajan, Samuel D. Hunterin näytelmiä pyörii meillä pian kaksi kappaletta, kun Kuopiossa menee Valkoinen valas ja Joensuussa saa pian ensi-iltansa Kierros. The Line of Beauty taas on Suomessa nähty tv-sarjana 2000-luvun alussa. Vaikka näkemistäni esityksistä olisi tietysti kaikista kiva nähdä suomiversio, etenkin Born With Teeth olisi ihan parasta nähdä meilläkin. Kahdesta brittiläisestä näytelmäkirjailijasta ja heidän yhteistyöstään 1590-luvulla kertova näytelmä ei ehkä noin vain sujahda kotimaiselle teatterikentälle, mutta toisaalta – miksi ei? Kyllä meillä tiedetään Shakespeare, ja on Marlowestakin kenties kuultu. Eivätkä kynäniekkojen historialliset esikuvat ole se näytelmän tärkein juttu, vaan tekstin jännite, taiteen, kirjoittamisen, politiikan, uskonnon, intohimon, halun, rakkauden ja vaaran verkko, jossa liikutaan. Ai että, tämä jossain pienessä, intiimissä teatteritilassa... Olisi hieno!