The Black Rider @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Janne Vasama

Näin The Black Rider-musikaalin 13.9.

Wilhelm (Tuomas Korkia-Aho) ja Kätchen (Aurora Manninen) ovat rakastuneita. Harmi vaan, että Wilhelm on kaupunkilainen kirjanpitäjä, ja Kätchenin isä Bertram (Mikko Jurkka) metsänvartija, joka ei tosiaan ole antamassa tytärtään millekään kaupunkilaisressukalle. Kyllä se niin on, että tulevalla vävyllä on pysyttävä pyssy kädessä ja pakastin lihaa täynnä. Sopiva ehdokas onkin katsottuna, nimittäin Robert (Tomi Enbuska) – kas siinä varsinainen tosimies! Kätchenin äiti Anne (Laura Huhtamaa) ei suhtaudu niin järkähtämättömästi tyttärensä romanttisiin haaveisiin, mutta fakta on se, että jos ei ala Wilhelm riistaa lahtaamaan, ei hän rakastaansa omakseen saa. Niinpä kun itse piru, Pegleg (Vilma Kinnunen), tarjoaa Wilhelmille taikaluoteja, jotka osuvat aina, päättää nuorukainen suostua sopimukseen. Kuten arvata saattaa, ei paholaisen kanssa kannata tehdä diilejä, mutta, no – meni jo.

Tuoreen teatterinjohtaja Lauri Maijalan ensimmäinen ohjaus johtamaansa teatteriin on vuonna 1990 kantaesityksensä saanut The Black Rider-musikaali, jonka takaa löytyvät Robert Wilson ja William S. Burroughs (teksti) sekä Tom Waits (sävellys & sanoitukset). Suomen kantaesityksensä musikaali sai Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1998, mutta käsittääkseni sitä ei sen jälkeen ole kotimaan kamaralla nähty ennen tätä produktiota. Kulttimainetta teos on niittänyt, itse kuulin siitä kuitenkin ensimmäistä kertaa vasta kun tämä Lahden produktio julkistettiin. Maijalan kausi teatterin johdossa lähtee käyntiin melkoisella pamauksella, sillä tällaista en ole koskaan nähnyt Lahdessa – liekö tällaista menoa siellä koskaan nähty. The Black Rider on avantgardistinen, absurdi, outo, huuruinen, salaperäinen musikaali, joka ei päästä yleisöä helpolla ja on juuri siksi niin viihdyttävä ja riemastuttava. En ole mikään kokeellisemman teatterin suurin fani, koska ärsyynnyn helposti jos en pysy tarinassa, teemoissa tai symboleissa mukana. Tämä kuitenkin oli sopivasti siinä mukavuusalueen reunamilla, tökki ja haastoi mutta tarjosi myös hetkiä, joita suorastaan rakastin. Kiehtova, hauska ja suorapuheinen, monessa kohtaa yllättävän syvällinen ja viisaskin teos. Käsiohjelma tarjoaa tarinan synopsiksen, josta voi etukäteen, väliajalla tai esityksen jälkeen katsoa, mitäs siinä siis tapahtuikaan, jos niin tahtoo. Pisteet tälle, ja sille myös, että tarjolla on lainattavia käsiohjelmia, joten synopsikseen pääsee tutustumaan vaikka ei käsiohjelmaa omaksi hankkisi. En lukenut juoniselostusta ennen esitystä, koska halusin tehdä tästä omat päätelmäni, ja hyvin pysyin kaikessa mukana, vaikka meno varsin symboliseksi muutamaan otteeseen meneekin. Mitään äärettömän hankalasti tulkittavaa lavalla ei tapahdu, ja symbolisen tason tarkasteleminen tuleekin tarinan seuraamisen päälle ja syventää sitä, ei niin, että kaikki viittaukset ja vihjaukset pitäisi ymmärtää, että pääsee ollenkaan kärryille. Ja kuten käsiohjelmassa sanotaankin, tämän voi tulkita miten vain – yhtä oikeaa tapaa ei ole. Juoni tässä kuitenkin on, ja tarina rakentuu sujuvasti kokonaiseksi, joka onkin hyvä, sillä ilman mitään punaista lankaa tämä ei olisi minulle toiminut. Maijalan ohjauksessa punainen lanka ei kertaakaan huku, vaan fiksuilla valinnoilla korostetaan milloin mitäkin tunnetilaa, annetaan tilaa yleisön omille tulkinnoille ja pidetään huoli siitä, että kaikessa tekemisessä on syy. Lankoja yhdistellään hienosti niin, että episodimainen rakenne säilyy, ja tässä mennään erinomaisesti monessa kohtaa vähän rajan yli esimerkiksi kohtausten kestossa tai tavassa kuvata tiettyjä tilanteita. Kun rajojen ylittämisen tekee taitavasti, on se yleisölle mainiolla tavalla epämukavaa, mutta kuitenkin kiinnostavaa ja vangitsevaa. The Black Rider ei ole musiikkiteatteria, jota suurella näyttämöllä on totuttu näkemään – ja siksi onkin upeaa, että tällaista tehdään isossa teatterissa ja juuri päänäyttämöllä!

Jenni Nikolajeffin tarkat ja kekseliäät korografiat rytmittävät esitystä ja syventävät biisejä onnistuneesti. Koreoissa on todella tarkasti tavoitettu se, millaista tyyliä, sävyä ja tunnelmaa kohtauksissa haetaan. Liike, pysähtyminen ja hitaus ovat kaikki näppärästi tehtyjä ja rakentuvat merkityksellisiksi valinnoiksi. Tanssi ei ole aivan perinteistä musikaalitanssia, vaan siinä on rosoa ja elementtejä, jotka vähän vieraannuttavat. Samaa vieraannuttamista on kaikilla osa-alueilla, ja se on tehokasta niin tyylikeinona kuin juuri tälle musikaalille ominaisena omituisuutena ja ominaisuutena. Minna Välimäen lavastuksessa on vaikka mitä upeita juttuja, kuten jättimäiset hirvensarvet, heijastava lattia sekä metsänvartijan talon tupa ja Kätchenin huone kaikkine yksityiskohtineen. Glitter-asuntovaunu ja ristikukkula täytyy myös mainita. Välimäki on loihtinut tapahtumapaikat lavalle sopivan korostetulla ja absurdilla otteella, on sekä häiritsevästi melkein tavallisen oloisia lavastuksia että selvästi taianomaisia ja esityksen tyylille uskollisia, "yli meneviä" rakennelmia. Kari Laukkasen valosuunnittelu on kokonaisvaltaista ja liikkuu vaivattomasti tunnelmien välillä. Valo on useassa kohtauksessa hyvin tärkeä elementti, se tekee paljon muutakin kuin valaisee, ja huomasin moneen otteeseen kiinnittäväni huomiota juuri siihen, miten oivallisesti tietyt hetket on valaistu. Joona Huotarin pukusuunnittelussa on siinäkin sama tunnelma kuin muussa visuaalisuudessa, ja vaatekertaa on jos jonkinlaista. Puvustuksessa on tyylikkäitä kokonaisuuksia, rähjääntyneen näköisiä riepuja ja vaikka mitä siltä väliltä. Varsinkin Peglegin asut, Robertin ja Wilhelmin lookit ja lopun valkoiset vaatteet jäivät mieleen, samoin toispuoleisuus ja jonkinlainen jakautuneisuus, jota on sekä puvustuksessa että Kati Kerosen ja Anu Reijosen veikeässä naamioinnissa. The Black Riderin visuaalisuus on viimeisen päälle hienoa, tässä on loistavia näyttämökuvia ja tilanteita, jotka näyttävät lavalla tosi vaikuttavilta. Monessa tunnelmassa ja sävyssä liikkuva esitys saa paljon voimaa visuaalisista oivalluksista, ja näyttämökuva rakentaa paitsi raamit kaikelle sille, mitä lavalla tapahtuu, on myös olennaisessa roolissa tapahtumia luomassa ja tehostamassa.

Musiikillisesti tämä teos tarjoilee kappaleita rosoisesta ja rokkaavasta svengaavaan ja viettelevään ja suloiseen ja melodisen kauniiseen. Biisilistaa ei käsiohjelmasta löydy, tästä annan kyllä miinusta. Erityisesti nyt, kun kyseessä oli minulle täysin uusi ja vieras musikaali, kappalelistaus olisi auttanut hahmottamaan ensinnäkin sitä, missä kohtaa milloinkin mennään (ja biisien nimet olisi voinut sijoittaa myös synopsikseen), ja olisi paljon helpompi myös tässä kirjoittaa musiikista, kun olisi kappaleet voinut lukita mieleensä sillä hetkellä, kun ne musikaalissa kuuli. Kuuntelin Tom Waitsin The Black Rider-albumin, jossa suurin osa musikaalin biiseistä on mukana, kerran ennen tämän näkemistä. Kappaleet ovat Waitsin albumilla kuitenkin hyvin erilaisia kuin musikaalissa, joten en kaikkia sen perusteella musikaalista tunnistanut. Vähän nettiä tutkimalla kappaleiden nimet toki sai selville. Eniten iskivät musikaalimaisimmat kappaleet, ja pidin erityisesti näistä: The Black Rider, November, The Briar and the Rose, Just the Right Bullets, In the Morning, Russian Dance ja Lucky Day. Varsinkin The Briar and the Rose on ihana, ja The Black Riderissa ja Just the Right Bulletsissa on erinomainen tunnelma. Erinomainen tunnelma on myös Antti Vauramon johtamassa bändissä, ihan huikea meno ja tykkiä musisointia! Musikaalin biisit esitetään tekijöiden toiveen mukaisesti englanniksi, eikä niitä ole ilmeisesti ainakaan kovin monessa produktiossa missään päin maailmaa käännetty. Yritin tehdä salapoliisityötä ja selvitellä, laulettiinko Helsingissä vuonna 1998 englanniksi, mutta varmuutta en saanut. Olettaisin kuitenkin, että englanninkieliset laulut ja pääosin suomenkielinen dialogi on silloinkin ollut käytössä, onhan suomennos ollut tämä sama Markku Salon käännös. Esityksen runollinen kieli ja varsinkin se, miten käännöksessä tehdään kekseliäästi riimejä suomea ja englantia yhdistämällä, on vinkeää. Salon suomennos soljuu ja leikittelee, luo kuvia ja ymmärtää tunnelmaa. Tämä oli pitkästä aikaa eka musikaali, joka ei ole minulle etukäteen yhtään tuttu, ja vaikka biisien kautta olisikin ollut, ei se auttaisi käännöksen arvioimisessa, kun kappaleita ei kerran ole käännetty. Aikamoisen mainiolta kuulosti kuitenkin kieli ja käännöksen laatu, hykertelin monelle sanavalinnalle ja ihastelin lennokasta ja runollista tapaa käyttää kieltä. Muutamaan otteeseen laulun volyymi olisi voinut olla kovemmalla, jotta sanoista olisi saanut paremmin selvää – erityisesti nyt, kun kappaleita ei esitetä äidinkielellä. Nyt sanat välillä hukkuvat musaan. Puhutussa tekstissä sen sijaan kuului ihan kaikista pienin kuiskauskin, Tommi Raitalan äänisuunnittelu on tilanteen tasalla alusta loppuun.

Vilma Kinnunen tekee piru Pegleginä herkullisen monitasoisen, salaperäisen, kiehtovan ja veikeän roolityön. Hänellä on rooliinsa taitava ote, Pegleg on selvästi ihmishahmoja ylempänä ja vahvemmassa asemassa, mutta hänessä on myös kiinnostavaa inhimillisyyttä, jota Kinnunen näyttelijäntyössään hienosti käsittelee. Erityiskiitos oikein eteläisestä amerikkalaismurteesta. Tuomas Korkia-Ahon Wilhelm on suloisen romanttinen ja rakastunut nuori mies, joka tahtoo vain tehdä ihastuksensa iloiseksi. Kun Wilhelm joutuu Pirun pauloihin, vaihtelee tunnetila suuresta hurmoksesta ja voimiensa tunnossa kukkoilusta epätoivoon, katumukseen, kauhuun ja voimattomuuteen. Korkia-Aho tekee roolinsa onnistuneesti, notkeaa on sekä fyysinen että roolihahmon sisäistä liikehdintää tulkitseva näyttelijäntyö. Erityisesti tunteiden puhtaus ja Wilhelmin mielenmaiseman tarkkanäköinen lavalle tuominen vakuuttaa. Aurora Manninen tuo Kätcheninsä lavalle toimivalla annoksella teinienergiaa ja nuoren naisen terävää huomiokykyä. Aivan yhtä suloisen rakastunut kuin Wilhelm on myös Kätchen, ja He's Not Wilhelm-biisi on valloittava. Manninen näyttelee hahmonsa kiinnostavalla otteella, pelkän teksin perusteella Kätchen saattaisi jäädä vähän taka-alalle vaikka onkin tapahtumien keskiössä, mutta Manninen nostaa hahmonsa ratkaisevaan rooliin ja ymmärtää sujuvasti Kätchenin tunteet ja unelmat. Mikko Jurkan näyttelemä Bertram on kaavoihinsa kangistunut ja muutosta halveksuva mies, jonka tulkintaan Jurkka tuo sekä iskevää komediaa että tarkasti kohtausten tunnetilaa lukevaa draamallista työskentelyä. Pidin siitä, että tarinassa on hetki, jolloin Bertram varoittaa Wilhelmiä taikaluodeista – vaikka he eivät ole aloittaneet tuttavuuttaan niin kovin onnistuneesti, ja vaikka paljastuu, että Wilhelmin satumainen metsästysonni onkin seurausta pirunkaupoista, haluaa Bertram kuitenkin pelastaa poikaraukan. Laura Huhtamaa on Annen roolissa jämäkkä ja järkevä, mutta järkevyydestään huolimatta Anne heittäytyy häähumuun täysillä ja tukee tytärtään tämän rakkaudessa. Huhtamaan roolityö on varmaa ja siinä on toimivia sävyjä.

Tomi Enbuska tekee kaksi erilaista roolia macho-Robertina ja varoittavana esimerkkinä tippatelineessä roikkuvana Georg Schmidtinä. Robert on riemastuttava hahmo, hänessä on komiikkaa mutta myös syvyyttä, ja Enbuska rakentaa hahmonsa tasapainoisilla tyylivalinnoilla. Wilhelm-pötkön hakkaamiskohtaus on loistava, voi että nuoren miehen tuskaa. Georgin roolissa mennään sitten aivan toiseen tunnelmaan, jonka Enbuska myös hyvin tavoittaa. Kätchenin vanhaa tätiä esittävä Lumikki Väinämö ottaa yleisön vastaan esityksen alkaessa, ja täti on muutenkin esityksen edetessä se, joka usein huikkailee väliin huomioita tarinasta. Väinämöllä on sekä hahmoonsa että esitykseensä mainio ote, hän aistii tunnelman hienovaraisetkin muutokset ja tekee roolityötä, jossa ei turhaan jarrutella vaan syleillään esityksen tyyliä. Teemu Palosaari esittää sekä suvun satoja vuosia vanhaa kantaisää Kunoa että Peglegin James-veljeä. Hän tekee Kunona onnistunutta roolityötä, jossa on hienosti vuosisatojen paino. Peglegin ja Jamesin kohtaaminen taas on yksi suosikkikohtauksistani koko musikaalissa, erityisesti hiljaisuus ja jaettu katse sekä katseen kääntäminen pois loi vahvan tunnelman. Mikko Pörhölä tekee useita rooleja, hän jäi mieleen erityisesti hirven selkään sidottuna miehenä (November-veto oli hieno!) ja Herttuana, joka onkin melkoinen hahmo. Pörhölällä on roolitöissään niin draaman kuin komedian tajua, ja tekeminen on sujuvaa. Nomi Enckell tekee niin ikään useamman roolin, ja tekee monipuolista roolityötä kaikissa hahmoissaan. Erityisesti lintu, lisko ja morsiusneito jäivät näistä mieleen, samoin ote tarinaan ja läsnäolo lavalla noin yleisesti. Enckell laulaa aivan upeasti, miten vahva ja sielukas ääni! Oli hauska nähdä monia sellaisia näyttelijöitä, joita olen nähnyt vuosien varrella monissa rooleissa, esityksessä joka on aivan erilainen kuin aikaisemmat. Vaikka näyttelijäntyö lienee pohjimmiltaan samoista palikoista rakennettua, oli kyseessä millainen teos ja rooli tahansa, yleisössä on aina mahtavaa päästä näkemään, kuinka tyypit astuvat uudenlaiseen maailmaan ja erilaisten hahmojen nahkoihin.

Kokonaisuutena tämä yllätti, oli sopivan vaikea, otti vastaan ja antoi tilaa tulkita. Aivan täysillä tämä ei minulle toiminut, episodimaisuus, avantgardistisuus ja absurdius kun eivät lähtökohtaisesti ole elementtejä, joista innostun. Sitä ei tosin voi esityksen viaksi lukea, vaan omien katsomistottumusteni ja -mieltymysteni. Siitä huolimatta, ettei tämä ole minun tyyliseni juttu, musikaali ilahdutti suuresti ja vei mukanaan. Omassa genressään ja tyylissään esitys on hurmaava ja viihdyttävä, sopivasti outo ja kaiken alla herkkä ja inhimillinen. Lahdessa ja Maijalan käsissä The Black Rider etenee varmasti ja haastaa yleisöä astumaan rohkeasti kiihkeälle, rakkauden, addiktion, epätoivon, unelmoinnin ja pirullisten käänteiden täyttämälle matkalle. Kun uskaltaa heittäytyä Pirun vietäväksi, saattaa saada melkoisen elämyksen. Kaiken ei tosiaan tarvitse olla tavallista ja turvallista, vaan myös tällaisella perusmusikaalista poikkeavalla teoksella on paikkansa suomalaisella teatterikentällä ja isolla näyttämöllä. Musikaali kun voi olla aivan mitä vaan, joten on aina ilo nähdä rohkeita ohjelmistovalintoja, jotka haastavat sitä, millaista menoa lavoilla on totuttu näkemään. Aivan erityisesti tämä rohkeus ilahduttaa tietenkin silloin, kun valitun teoksen toteutus on näin erinomaisen onnistunut.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos LKT!

Once @ Turun kaupunginteatteri

 

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Once-musikaalin 7.9.

Poika (Mikael Saari) ja Tyttö (Linda Hämäläinen) kohtaavat dublinilaisella kadulla, ja se muuttaa kaiken. Musiikkiurasta haaveileva, imureita korjaava Poika on eronnut vähän aikaa sitten, ja päättänyt jättää musiikin taakseen. Irlantiin muuttanut tsekkiläinen Tyttö soittaa pianoa, on pienen lapsen äiti ja elää etäsuhteessa. Kun he tapaavat, arkinen hetki johtaa kahden ihmisen syvään yhteyteen ja ymmärrykseen. Ja musiikkiin, joka soi molempien sielussa.

Ah, Once! Tämä kaunis teos on helmi musikaalien joukossa, taianomaisen musiikin, arkisen tarinan ja samaistuttavien hahmojen kokonaisuus, joka hurmaa. Oncessa parasta on se, ettei siinä tapahdu mitään ihmeellistä, vaan tavallisten ihmisten tarinat nousevat valokeilaan ja niissä on hetken taikaa. Maailma ei mullistu, mutta näiden tyyppien maailmat kyllä. Näin Oncen ensimmäistä kertaa jo yksitoista vuotta sitten, ensimmäisellä Lontoon-matkallani, ja ihastuin niin musiikkiin, tapaan kertoa tarinaa kuin tunnelmaan ja lämpöön. Tämä Turun versio on kolmas produktio, jonka musikaalista näen, aiemmat ovat siis Lontoossa 2013 pyörinyt produktio sekä Lilla Teaternin Suomen kantaesitys muutama vuosi sitten, jonka näin sekä ruotsiksi että suomeksi. Turun kaupunginteatterin lava on isoin, jolla olen Oncen nähnyt, ja tämä luontevasti pienelle näyttämölle asettuva intiimi tarina toimii yllättävän hyvin suuremmallakin estradilla. Kun fokus on tiukasti kahden ihmisen tarinassa, myös isommalla lavalla huomio kiinnittyy tärkeimpään, vaikka lavaa käytettäisiinkin laajasti. Pidin tosi paljon erityisesti syvyyssuunnassa tehdyistä ratkaisuista, takalavalle menemisestä ja siitä, että etäisyyksillä on draamallista merkitystä. Turkuun Oncen on ohjannut Mikko Kouki, joka keskittyykin erityisesti pääparin tarinan kertomiseen ja sen nyansseihin. Kahden hahmon välille on löytynyt niin vahva yhteys, että se näkyy heti ensiminuuteilta lähtien, ja vain syvenee entisestään esityksen edetessä. Mitään turhaa ei lavalla tapahdu, vaan tarina rakentuu vaivattomasti ja rauhallisesti, omalla painollaan ja fiksujen valintojen kautta. Ei tarvitse puskea tai lisätä kierroksia, vaan antaa hahmojen ja musiikin itse rakentua kokonaisuudeksi ja luottaa musikaalin materiaaliin. Ja sen Kouki tekee, hän luottaa musikaaliin ja antaa sen olla lavalla rauhassa. Juuri siten Once pitää tehdä, jotta sen lämpö välittyy, ja Koukin ohjauksessa tarinan lämpö tosiaankin täyttää koko teatterisalin. Pääparin tarinan korostaminen jättää kuitenkin valitettavasti muut hahmot välillä vähän taka-alalle. Once on kirjoitettu ehkä vähän hankalasti, sillä se ei anna paljoakaan tietoa sivuhahmoistaan, ja heidän merkityksensä ja tarinansa lavalla riippuukin paljolti ohjaajan tekemistä ratkaisuista. Nyt ensemblestä ei tarinallisesti saada irti ihan yhtä paljon kuin musiikillisesti, vaikka sivurooleilla monta mainiota hetkeä lavalla onkin.

Jouni Prittisen koreografiassa on rytmiä ja energiaa, ja sellaista yhdessä tekemistä ja musiikissa elämistä, joka riemastuttaa. Koreografiat ovat saumattomasti kiinni musiikin sävelkuluissa ja tunnelmissa, ja niissä on hurmaavaa riehakkuutta. Kun näyttelijät tanssivat, laulavat ja soittavat kaikki samaa kappaletta, ai että – sitä voisi katsoa koko illan. Ihanaa! Peter Ahlqvistin lavastus, Elina Vätön puvustus, Janne Teivaisen valosuunnittelu ja Saara Tawastin naamiointi luovat valtavan hienoja näyttämökuvia, ja ihastuinkin jo heti ekojen näkemieni videopätkien ja esityskuvien perusteella siihen visuaalisuuteen, joka lavalle on rakennettu. Samaan aikaan arkista, ja taianomaista, kuten Once on. Erityisesti lavastuksen roikkuvat asiat soittimista imureihin ja erilaisiin lamppuihin hurmasivat, samoin vesisade ja se, että syöksytorvista tuli vettä! Rakastan aina sitä, jos lavalla tapahtuu jotain tuollaista arkista, oli se sitten sadetta, takassa palava tuli tai sumuksi laskeutuva teatterisavu. Nyt oli ensimmäistä kertaa ränneistä roiskuvaa vesisadetta, ihan mahtavaa! Valosuunnittelu on yksi suosikkijuttujani koko esityksessä, niin tunnelmassa kiinni ja reagoimassa tarkasti kaikkeen siihen, mitä lavalla tapahtuu. Varsinkin viimeisessä kohtauksessa ennen väliaikaa ja Kultaa-kappaleen a cappella-versiossa on aivan upea valo, ja tähtien tuike myös lämmitti sydäntä. Ja ne kaikki erilaiset lamput, jotka roikkuvat ja vuorotellen valaisevat. Ja vielä sekin, kun studiosessioon lasketaan koko valosysteemi alas. Parasta!

Yhtä ihanaa kuin tarinan tavallisuus on myös Oncen musiikki. Glen Hansardin ja Markéta Irglován säveltämä ja sanoittama musikaali rakentaa musiikillisen maailman, josta ei halua lähteä pois, ja joka heijastelee montaa eri tunnetta ja sävyä. Irlantilaisrytmeissä on poljentoa ja herkkyyttä, välillä riehakasta tunnelmaa ja välillä riipaisevaa haikeutta. Tässä produktiossa erityisesti Hetkeen jään, North Strand, Jos mut tahdot, Surkee pölypussimies, Kultaa, Jos tää on sun ties ja Kultaa (a cappella) tekivät vaikutuksen. Hauskaa myös, että Jos mut tahdot-kappaleesta oli englanniksi pätkä Rezan (Sonja Pajunoja) karaokebiisinä, tai ainakin näin olin kuulevinani. En muista, onko sama biisi ollut karaokekohtauksessa aiemminkin, mutta nyt ainakin kiinnitin siihen huomiota. Näyttelijät soittavat itse kaiken musiikin, ja se kuulostaa erinomaiselta. Laulujen käännös on Hanna Kailan (teksin suomennos Reita Lounatvuori), joka on ollut ison tehtävän edessä, sillä Oncen biisit ovat jokainen sellaisia taideteoksia, että niitä on varmasti hankala ruveta toiselle kielelle kääntämään. Moni kappaleista myös toimii kahdella tasolla, sekä kertomassa tarinaa tai syventämässä teemoja, että muusikon urasta haaveilevan hahmon omina kirjoituksina. Once on harvinainen musikaali siinä mielessä, että näin sen ensimmäistä kertaa englanniksi enkä suomeksi, joten biisitkin olen lavalla nähnyt ensin kielellä, jolla ne on alunperin kirjoitettu. Ja sitten kuuntelinkin cast recordingia kahdeksan vuotta ennen kuin näin Oncen seuraavan kerran lavalla, joten tuttuja ovat kappaleet läpikotaisin. Käännöksessä joissain kappaleissa osa sanavalinnoista omaan korvaani töksähti, mutta pääosin Kailan suomennokset toimivat ja soljuvat kokonaisuutena hyvin. Erityisesti humoristisissa kappaleissa on tosi mainioita oivalluksia. Lounatvuoren työ tekstin kanssa on sujuvaa, ja siinäkin erityisesti huumorin sekä Tytön repliikkien suomennos ansaitsee erityismaininnan.

Kertaakaan aiemmin en ole nähnyt Oncen pääparin rooleissa näin syvälle menevää kaksikkoa kuin Mikael Saari ja Linda Hämäläinen. Heidän yhteistyönsä lavalla on saumatonta, siinä on hienovaraisesti mukana jokainen tarinan sävy, ja kaikki se, mitä lavalla tapahtuu, tuntuu uskottavalta. Pidin erityisesti siitä, miten taitavasti Saari ja Hämäläinen kuvaavat Pojan ja Tytön tutustumisen ja sen, mitä tämä yllättävä (tai rikkinäisen imurin kohtalon johdattama) suhde heille merkitsee. Musiikin kautta toisiaan ymmärtävät kaksi ihmistä ovat toisilleen juuri sitä, mitä tässä hetkessä tarvitsevat, ja se tulee näyttelijäntyössä kauniisti esille. Ihmissuhde, joka vaikuttaa kulkevan kohti idyllistä rakkaustarinaa mutta joka ei johda perinteiseen "ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka"-lopetukseen on musikaaleissa harvoin nähty, ja sen vuoksi todella mielenkiintoinen. Pojan ja Tytön tunteet toisiaan kohtaan ja toisistaan erillään ovat samaistuttavia ja tunnistettavia. Saari ja Hämäläinen tunnistavat tarkkanäköisesti kohtausten tunnelman ja sen muutokset, he tuovat lavalle sekä hyväntuulista huumoria että syvää ymmärrystä hahmojensa toiveita, haaveita ja pettymyksiä kohtaan. Suurimman vaikutuksen teki ehkä kohtaus meren rannalla, jossa Poika kertoo Tytölle polulla olleesta kivestä ja sen yli kiipeämisestä, ja samalla vaikutuin roolitöistä kokonaisuudessaan. Sivuhahmoja olisi, kuten aiemmin sanottu, voinut tuoda vahvemmin osaksi tarinaa, sillä he jäävät vähän turhan sivuun nyt. Kaikissa rooleissa tehdään kuitenkin erinomaista työtä, ja monessa pienemmässä roolissa on tärkeitä hetkiä koko tarinan kannalta. Mieleen jäivät erityisesti Heikki Pöyhiän mainio Eamon, Sonja Pajunojan räiskyvä Réza, Mika Kujalan lempeä isä, Helena Puukan veikeä ex-tyttöystävä ja Otto Kanervan tulisieluinen Billy. Koko lavalla nähtävä jengi soittaa soittimiaan (osa useampaa kuin yhtä) taitavin ottein, eläytyy tarinaan ja sen tunnelmiin tarkasti ja tavoittaa juuri sen lämmön, joka tässä musikaalissa on parasta. Koko ensemblen yhteiset musiikkikohtaukset ovat maagisen hienoja, kylmät väreet ja vähintään pieni liikuttuminen taattu.

Once on vilpitön, arkinen ja aito musikaali, joka Turussa tuntuu vahvasti. Tämä tarjoilee samaistuttavia tunteita ja teemoja, toinen toistaan upeampia näyttämökuvia, ihanaa musiikkia ja esiintyjien lämmintä läsnäoloa. Esityksessä on herkkyyttä ja haurautta, joka näin uskottavasti esitettynä on harvinaista ja tekee katsomossa ison vaikutuksen. Musikaali kulkee kaarensa äärimmäisen kauniisti, matkan varrelle mahtuu haikeuden ja herkkyyden lisäksi huumoria, lämpöä, ymmärrystä ja ystävyyttä, ja paljon rakkautta monessa muodossa. Tavallisten ihmisten tavalliset tarinat ovat taianomaisia, kun niitä katsoo oikeasta kulmasta, ja juuri tuollainen arkinen hetki täynnä taikaa Once on.

Näin esityksen medialipulla, kiitos TKT!

Lady M! @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Kristiina Männikkö

Näin Lady M!-esityksen 31.8.

Noidat (Ville Seivo, Kaisa Niemi ja Teemu Tainio) ennustavat Macbethille (Joonas Orrain) suurta kuninkuutta. Jos tuollaisen ennustuksen saa, eikö silloin tee kaikkensa, että se toteutuu? Hyvähän kohtaloa on myös vähän avittaa, niin ajattelee ainakin lady Macbeth (Laura Juvonen), ja kannustaa miestään tavoittelemaan ansaitsemaansa voimakkain ottein. Mutta kun vallanhimo sokaisee, alkaa tapahtumaketju, jota ei enää voi pysäyttää.

Yhä edelleen, satojenkin nähtyjen esitysten jälkeen, teatterissa tulee välillä vastaan jotain ennenkokematonta – tällä kertaa immersiivistä oopperaa! Vau! Teatteri Vapaa Vyöhyke ja Kapsäkki ovat yhteistyössä toteuttaneet esityksen, jonka kaltaisia ei varmasti ole usein nähty. Immersiivinen eli osallistava ooppera tarjoaa yleisölle mahdollisuuden upota esityksen maailmaan vahvemmin kuin katsomossa istumalla, kun lavasteiden sekaan ja hahmojen seuraan pääsee itse, melkeinpä niin lähelle tapahtumia kuin vain haluaa. Koko teatteritila on esiintyjien ja yleisön yhteinen maailma, temmellyskenttä, jossa teatterin, tanssin ja oopperan keinoin herää eloon tulkinta skotlantilaisesta näytelmästä. Hahmot elävät tarinaansa, katsojat seuraavat ja saavat ottaa osaa tapahtumiin, kokea vallanhimon ja suuret suunnitelmat. Yksi kaikkien aikojen suosikkiesityksistäni, Otteita Kansallisteatterissa vuonna 2019, oli myös immersiivinen ja samalla tavalla tällainen, jossa sai seurata hahmoja huoneesta toiseen, päättää itse mitä katsoo, ja olla vuorovaikutuksessa esiintyjien kanssa. Sen jälkeen en olekaan päässyt esitystiloissa vaeltamaan, mutta nyt pääsin ja se oli ihanaa! Osallistavaa esitystä, hyvin tehtyä sellaista, on kutkuttavaa, jännittävää, innostavaa ja turvallista katsoa, ja hyvin tehty, suunniteltu ja rakennettu kokonaisuus tämä Lady M on. Esitys houkuttelee mukaansa ja tarjoaa mahdollisuuden rakentaa esityskokemus itse. Ja aiheuttaa hirveitä valinnanvaikeuksia! Aina teki mieli seurata vähintään kahta hahmoa samaan aikaan, ja sitten jäi hetkeksi harhailemaan kun ei osannut päättää. Olen myös aika huono lähtemään yksikseni seikkailemaan, jos koko muu yleisö seuraa tapahtumia toisessa huoneessa, vaikka ihan vapaasti esitystilassa olisikin saanut kulkea ja tutkia. Se onkin tällaisten immersiivisten juttujen isoin miinus, sillä aina jää esityksen jälkeen miettimään, olisiko sittenkin pitänyt siinä ja siinä kohdassa mennä sinne ja sinne... Monesti kaikki hahmot ovat kuitenkin myös samassa tilassa, jolloin heitä pääsee tarkkailemaan yhdessä, eikä tarvitse valita, ketä seuraa. Kaikkea ei mitenkään voi kokea samalla kertaa, mutta se ei ole tarkoituskaan, vaikka onkin aina myös hieman ärsyttävää. Varsinkin kun jälkikäteen kuulee muiden katsojien kokeneen jotain sellaista, mikä itseltä on mennyt ohi, ja toisaalta – jos olisi ollut katsomassa samaa juttua kuin joku muu, sitten ei taas olisi nähnyt sitä, mitä näki. Hieman yksityiskohtaisemmat katsomisohjeet, ehkä myös sellaiset, joihin olisi jo ennen esitystä saanut tutustua, olisivat voineet olla paikallaan. Noidat kyllä kertoivat esityksen alussa selkeästi säännöt tarinamaailmaan uppoutumiselle, eikä missään vaiheessa ollut eksynyt tai turvaton olo, mutta jäin hieman kaipaamaan mahdollisuutta valmistautua immersioon.

Lady M perustuu William Shakespearen Macbethiin ja Giuseppe Verdin samannimiseen oopperaan, mutta reilun tunnin mittaisessa esityksessä on vedetty mutkia suoriksi ja otettu mukaan kaikista olennaisimmat juonenkäänteet ja hahmot. Fokus on, kuten nimikin kertoo, lady Macbethin hahmossa. Esityksen ovat käsikirjoittaneet ohjaaja Lija Fischer ja Macbethin roolin esittävä Joonas Orrain, musiikin sävellyksestä ja Verdin sävelten sovituksesta vastaavat Rolf Gustavson ja Leevi Räsänen. Vaikka olenkin Macbethini nähnyt ja lukenut, olisi omatoiminen pikakertaus juonesta ja hahmoista ollut silti paikallaan, jotta yksityiskohdat olisivat muistuneet mieleen. Näytelmä toki löytyy hyllystä, joten voin näin jälkikäteenkin vielä kohtauksia lukea ja Lady M:ää muistella. Vallan ja vallankäytön teemat tulevat esityksessä kuitenkin esille niin vahvasti, että hahmojen tarinoita pystynee seuraamaan myös silloin, jos Macbeth on aivan vieras. Ja jos Shakespearen tragedian on joskus nähnyt, kuten minä, saa tästä jo enemmän tasoja irti, vaikkei super Macbeth-tietäjä olisikaan. Fischerin ohjaus on tiivistä ja dynaamista, ja yhdessä Kaisa Niemen napakan, sopivasti unenomaisen koreografian kanssa esitys liikkuu esitystilassa luontevasti. Tässä on tasapainoisesti draamaa, epätoivoisuutta, kunnianhimoa, päättäväisyyttä ja huumoriakin, ja tarina pitää vaivattomasti otteessaan. Ajoittain ahtaissa oviaukoissa kulkeminen loi yleisön liikkeeseen katkoja, mutta katsojia ei tällaiseen esitykseen oteta kovin paljoa, joten kyllä kaikki pääosin mahtuivat vapaasti ympäriinsä liikkumaan. Verdin ooppera, kuten kovin moni muukaan ooppera, ei ole minulle tuttu, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten oopperaelementti sidottiin esitykseen mukaan. Laulua ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan paljon, mutta käsittääkseni mukana ovat Verdin Macbethin juonellisesti tärkeimmät hetket. Lady M yhdistelee puheteatteria ja oopperakerrontaa sekä tanssia, ja tämä yhdistelmä toimii mainiosti tarinan kuljetuksessa. Oopperalaulu ei välttämättä ole pienessä tilassa ihan helpoin tapa välittää hahmojen kokemuksia, mutta haasteet on ylitetty ihailtavasti ja ennakkoluuloton ote esityksen toteuttamiseen kantaa. Valittu teatterikieli toimii ja luo onnistuneen kokonaisuuden, mutta kestoa hieman pidentämällä ja dramaturgiaa eri tavalla keskittämällä esitykseen olisi saatu vielä vahvemmin tarinanrakennusta ja hahmojen kehityskaarta mukaan.

Tilasuunnittelusta vastaavat Fischer ja Orrain sekä valosuunnittelija Lauri Lundahl ja pukusuunnittelija Iida Ukkola, ja heidän jäljiltään tavallinen teatteri on taianomainen maailma, jota kiertäessä välillä mietti, että ai niin, tässä kohtaa on tavallisesti vain pari rappusta, ja tässä tuolit ja katsomo, ja tänne ei yleisö tavanomaisessa esityksessä edes pääse... Kapsäkkiin on luotu kolme tilaa, joissa esitys tapahtuu, ja niissä riittää kaikenmoisia ihasteltavia yksityiskohtia. Koko esityksen keston voisi käyttää ihan vain nurkkia nuuskimalla, sillä tarpeistossa ja lavasteissa on vaikka ja mitä oivalluksia, jotka syventävät esityksen maailmaa ja osaltaan myös kertovat tarinaa. Myös vaatteilla on iso merkitys, sekä puvustuksessa että lavastuksessa, ja pohdiskelinkin esityksen aikana useampaan kertaan sanontaa "vaatteet tekevät miehen". Vaatteilla nimittäin tehdään tässä niin kuninkaita, kuninkaan puolisoita kuin kuvataan surmaa ja vastuun taakkaa ja sen kantamista. Puvustuksella myös sujuvasti tehdään noidasta Banquo, kun vastahakoinen ennustajahenki työnnetään vaatteiden kanssa vessaan, eikä ulos ole tulemista, ennen kuin Banquon rooli on omaksuttu. Minäkin pääsin mukaan roolivaihdokseen meikkejä pyyhkimään. Puvustus näyttää tyylikkäältä ja tavoittaa myös kerronnallisen tason. Erityisesti pidin noitien asuista ja siitä, mitä merkityksiä vaatteet Macbethille kantavat. Visuaalisesti tämä on tosi kiinnostava ja erinomaisesti suunniteltu esitys, niin lavastuksen, tarpeiston ja pukujen kuin hienon valosuunnittelun tasolla. Lundahlin valaistuksessa on hienoa dramatiikkaa ja vahvaa tunnelman luomista ja korostamista, ja se on saumattomasti samassa tahdissa Ville Leppilahden rouhean ja sähäkän äänisuunnittelun kanssa. Äänisuunnittelulla on iso rooli esityksen rakentamisessa ja myös yleisön ohjailussa pitkin tilaa. Pidin monesta ratkaisusta ja äänimaailmasta kokonaisuutena, ja laajemminkin koko siitä maailmasta, joka tarinalle on teatteritilaan rakennettu. Jos saisin päättää, kokisin kaikki esitykset tällä tavalla! On aivan parasta saada seikkailla samassa maailmassa kuin hahmot, tutkia juuri sitä mikä kiinnostaa, ja tehdä itse ratkaisuja esityskokemuksensa eteen.

Viiden esiintyjän energia ja tapa olla hahmossa ja tarinassa täyttää teatterin, ja viisikko on hienosti läsnä koko esityksen ajan. Pidän immersiivistä teatteria esiintyjälle paljon haastavampana kuin perinteistä tapaa esiintyä, vaikka en itse olekaan mitään osallistavaa prokkista koskaan tehnyt. Kuvittelisin silti, että aivan lähelle tuleva yleisö, vuorovaikutus katsojien ja esiintyjien välillä, samassa tilassa oleminen ja liikkuminen yhdessä yleisön kanssa tuo tekemiseen tasoja, jotka pitää lisätä vielä normaalin esityksen tekemisen päälle. Tämä toki myös muiden työryhmän jäsenten kuin esiintyjien kohdalla, mutta esiintyjät ovat niitä, jotka ovat yleisön kanssa eniten tekemisissä. Jokainen on roolissaan tosi luontevasti ja roolitöissä on paljon yksityiskohtia, jotka tekevät hahmoista kokonaisia nopeasti. Tarina etenee paitsi puheen ja laulun, myös paljon sanattomien kohtausten kautta, jolloin näyttelijäntyöllä on iso rooli siinä, että teemat tulevat esiin. Ja todellakin tulevat! Esiintyjät ovat ilmeikkäitä ja vahvoja tulkitsijoita, ja kun tarinan kerrontaa ja hahmojen rakennusta pääsee seuraamaan ajoittain tosi läheltä, pääsee siinä myös lähelle esityksen käsittelemiä valtaan liittyviä monenlaisia tunteita. Laura Juvonen on lady Macbethin roolissa ihastuttavan kylmänviileästi kohti tavoitteitaan menevä, päättäväinen nainen, joka on valmis vaikeisiin päätöksiin ja suureen kohtaloon. Hän on vahva laulaja, ja tuo taitavasti roolihahmonsa persoonaa mukaan kaikkeen, mitä lavalla tekee. Joonas Orrain tekee Macbethistään hienosti epävarman ja ennustuksen vauhdittamista kyseenalaistavan miehen, joka on sekä noitien että vaimonsa ohjailtavissa. Mutta vaikka kuinka ohjailtaisiin, niin päätökset ovat aina omia, ja Macbeth saa huomata, että vastuu kyllä painaa, teki päätökset sitten itse valiten tai muiden painostamana. Juuri tämä vastuun taakka ja valintojen paino tulee Orrainin työssä erinomaisesti esiin, samoin se, että kyllähän se nyt hyvältä tuntuu, kun valtaa saa. Ville Seivon, Kaisa Niemen ja Teemu Tainion esittämä noitakolmikko on vallanhimoisten ihmisten huolien yläpuolella, ja se näkyy siinä, että noitien roolissa on komiikkaa ja keveyttä, jota ihmisrooleissa ei samalla tavalla ole. Noidilla on myös ymmärrystä kunniaa kohti kurottelevia ihmisiä kohtaan, ja sellaista auktoriteettia, joka pistää erityisesti Macbethin usein hiljaiseksi. Noitien antama ennustus laittaa koko tarinan liikkeelle, ja on kiinnostavaa seurata, miten itse kukin ennustukseen reagoi ja miten se eri hahmoihin vaikuttaa. Pidin noitakolmikosta kovasti, he ovat salaperäisiä, hurmaavia, kiehtovia, hauskoja ja yllättäviä. Seivo hyppää myös sujuvasti Banquon rooliin, ja nämä kohtaukset ovat tärkeitä erityisesti Macbethin hahmon syventymisen kannalta. Näyttämötaistelu on myös aina parasta, ja varsinkin ystävien kesken. Oli vauhtia ja vaaran tuntua!

Varsin mainio kokemus! Uudenlaisia esityksiä on aina ihanaa nähdä, ja tällainen tapa tehdä ja yhdistää oopperaa, teatteria ja tanssia oli hyvin mielenkiintoinen ja myös hyvin nautittava ja viihdyttävä. Hieman enemmän tarinallista sisältöä jäin kaipaamaan, vaikka juoni itsessään olikin tuttu ja esitys rakennettu niin, että tapahtumia on helppo seurata. Jotkin kohtaukset venyivät turhaan, eli joistain hetkistä hieman tiivistämällä olisi vapautunut tilaa vielä parille uudelle kohtaukselle, jotka mahduttaa mukaan, eikä vielä vartti lisää esitysaikaa olisi tätä turhaan pidentänyt. Rohkea avaus immersiiviselle oopperakentälle kokonaisuudessaan, ja ihastuttava sellainen. Lisää tällaista! Parasta oli ehdottomasti esiintyjien läsnäolo rooleissaan ja luonteva vuorovaikutus yleisön kanssa, esitystilan kaikki yksityiskohdat ja houkuttelevan näköiseksi tehty tarinan maailma, jossa sai kulkea. Erityisesti kaikki parvekkeella tapahtuvat kohtaukset jäivät visuaalisesti mieleen, upeasti takaa tuleva valo ja alaspäin yleisölleen huomiota suovat Macbeth ja lady Macbeth näyttivät huikeilta. Jos oopperaa esitettäisiin enemmänkin näin, olisi tämä taidemuoto varmasti useammin omallakin katsomislistallani. Hauska tapa kokea esitys, ja vahvasti huokuivat dramaattiset teemat ja suuret valinnat kaikesta siitä, mitä esityksessä tapahtuu. Esityksiä on jäljellä vielä tuplapäivän verran 3.9. eli jos haluat uppoutua vallanhimon syövereihin, ota suunta Kapsäkkiin!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!