Taival @ KOM-teatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu KOM-teatterilta

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Taival-näytelmän 4.3.

Tytär (Tuuli Paju) palaa mökille, hänen ja isän (Tommi Eronen) suhteen kiintopisteeseen, sinne missä kaikki tiivistyy ja hämmentää, ja ehkä myös selkiintyy. Saadakseen sanoa kaiken mitä ei ole ehtinyt, voidakseen kysyä kaiken mikä pyörii mielessä, pystyäkseen jättämään kaiken lopullisesti taakseen. Mutta elämällä ja kuolemalla on tapana yllättää, eikä muistojen, menneen ja nykyisyyden rajalla ole tarjolla helppoja vastauksia.

KOM-teatterin uudella hienolla näyttämöllä esitettävä Taival on mielenkiintoinen näytelmä erityisesti siksi, että se perustuu Stam1na-yhtyeen samannimiseen albumiin – taitaa olla eka tällainen levystä lavalle-näytelmä, jonka olen koskaan nähnyt! Metallimusiikki ei ole ihan ominta genreäni, joten Stam1nan tuotanto on minulle vierasta, enkä tajunnut etukäteen kuunnella biisejä, mutta taidanpa sen nyt esityksen näkemisen jälkeen tehdä. Perheen ja menetyksen teemoja kauniisti, kiehtovasti ja terävästi käsittelevän näytelmän on Antti Hyyrysen sanoitusten pohjalta kirjoittanut ja ohjannut Tuomo Rämö. Ilokseni pääsin ennen esitystä kiittämään Rämöä kasvotusten hänen Onnekkaat-näytelmästään, jota esitettiin Lahden kaupunginteatterissa viime vuonna, ja joka oli toinen vuoden 2025 suurimmista suosikeistani. Rämö lupaili, että jotain samaa on myös tässä Taipaleessa, ja niinpä kyllä oli! Paitsi että on perhe ja sen toisistaan etääntyneet jäsenet, on myös kuolema, kuolleille puhuminen ja sen pohtiminen, miten tähän tultiin ja mitäs tässä nyt sitten pitäisi tehdä, että pääsisi eteenpäin. Unenomainen, muistojen ajama tunnelma on hienosti läsnä kaikessa ohjauksesta näyttelijäntyöhön ja visuaalisuudesta äänimaailmaan. Jonkin rajan lähellä ollaan ja yli mennään, sinne toiselle puolelle, missä ei yleensä käydä. Yritetään vielä saada vastauksia, jos se ei ole liian myöhäistä jo, jos mahdollisuus ymmärtää ja selvittää asioita yhä on. Rämön teksti ja ohjaus ovat tarkkanäköisiä ja herkästi perillä siitä, mitä milloinkin tapahtuu ja mitä missäkin kohtauksessa painottaa. Vanhemman ja lapsen suhde kaikissa sävyissään on iso teema, ja se tulee näyttämölle monitasoisesti ja vahvasti kuvattuna. Taival on aidon tuntuinen tarina, näytelmässä ei peitellä haavoittuvuutta tai katkeruutta, sitä miten elämä tai ihmissuhde ei ole mennyt helposti ja yksinkertaisesti, vaan matkalla on ollut mutkia ja kompastuksia. Silti on yhä rakkautta ja kiintymystä, paljon kaikkea jaettua, yhteinen historia ja side, joka venyy ja ratkeilee, mutta pysyy koossa. Tämä aitous ja vilpittömyys on ehkä näytelmän parasta antia, se, miten lavalla kerrottava tarina tuntuu syvällä ja koskettaa vaivattomasti ja melkein salavihkaa.

Aino Kosken pelkistetty lavastus rakentuu vaalean puun värisestä näyttämöstä, jossa metsän läheisyys tuntuu ja välillä vyöryy päälle, kun oksat lähestyvät ja nousevat katoksi yläpuolelle, ja sammalmatot peittävät huonekaluja. Joona Huotari-Andreoun pukusuunnittelussa on veikeä ja teemallisesti hyvin vahva rikkinäisyys ja rosoisuus, sekä sellaista arkisen vääristyneisyyttä, joka on välillä lähes yliluonnollisen tuntuista. Pidin myös kovasti neuleista, villasta ja siitä, miten paljon pehmeitä materiaaleja puvuissa on. Leila Mäkysen maskeeraussuunnittelu on lavastuksen tapaan vähäeleistä, joka tähän esitykseen erinomaisesti sopii. Sivuhahmojen kohdalla naamioinnissa päästään tosin hieman revittelemäänkin, kun niin maskeeraus kuin puvustus luovat nopeilla vaihdoilla erilaisia tyyppejä päähenkilöiden tarinan varrelle. Tomi Suovankosken valosuunnittelu on onnistunutta ja pelaa sujuvasti yhteen lavastuksen kanssa, vaaleat pinnat heijastavat ja taittavat valoa hienon näköisesti. Valosuunnittelu luo myös upeita varjoja, niin lavastuksen oksien kautta kuin siinä, minkä verran valoa on ja mihin suunnattuna. Jani Rapo on tehnyt äänisuunnittelun, joka on hienovaraista ja tarkkaa, ja taipuu niin hälyiseksi äänimaailmaksi kuin hiljaisemmiksi, tärkeiksi hetkiksi. Musiikin sovitus on Antti Hyyrysen käsialaa, ja tarjonnee Stam1na-tuntijoille mahdollisuuksia bongata tuttuja säveliä. Musiikki istuu luontevasti osaksi esitystä ja näyttelee isoa roolia tunnelmien ja teemojen vahvistamisessa.

Tuuli Paju tyttärenä ja Tommi Eronen isänä sekä Hanna Raiskinmäki ja Alina Tomnikov (loistava pikapaikkaus!) useammissa rooleissa näyttelevät aidosti ja avoimesti, ja todella taitavasti esityksen tunnelman unenomaisuutta/muistoista kumpuavuutta tulkiten. Pajun roolityö on läsnäoleva ja kaikissa nyansseissaan uskottava, hän tuo lavalle kauniisti rakennetun hahmon jonka tunteet ovat totta ja perusteltuja. Paju tavoittaa erityisen onnistuneesti sen ristiriidan, joka tyttärellä on, kun suhde isään ei ole kaikista helpoin. Miten tämä ihminen, joka on rakas ja tärkeä osa elämää, voi silti olla etäinen ja turhauttava ja ihan vieras? Tommi Eronen näyttelee hahmoaan erinomaisesti, hänellä on isän rooliin oivallinen ote ja taitava lähestymiskulma. Jämäkkä, jäyhä ja vähän kaavoihinsa kangistunut, mutta kuitenkin lempeä ja rakastava, ei räyhäävä tai tyly. Ja mikä taito olla läsnä lavalla! Hanna Raiskinmäki näyttelee monenlaista hahmoa, ja tuo rooleihinsa niin mainiota komediallista lähestymistä kuin koskettavia tulkintoja. Mieleen jäivät erityisesti mystinen naapuri ja työtaakkansa alle hukkuva hoitaja. Alina Tomnikov taisi olla toista kertaa mukana näytelmässä näkemässäni näytöksessä, hän oli sairastapauksen vuoksi paikkaamassa rooleja ja varsin sujuvasti sen myös teki. Pikapaikkaaminen on kyllä melkoinen supertaito, miten onnistuukin omaksua esityksen tunnelma, hahmojen tyyli ja yleisestikin jo lavalla liikkuminen, kohtausvaihdot ja tässä tapauksessa myös pukuvaihdot. Hämmästyttävää! Tomnikov näytteli useampaa roolia ja tosi hyvin niistä jokaista, myös hän toi lavalle sekä koomisia hetkiä että vakavampaa tunnelmaa. Hautaustoimiston tyyppi etenkin jäi mieleen.

Taival oli tosi koskettava teatterikokemus, lämmin ja todellisen tuntuinen kuvaus kahden ihmisen suhteesta ja sen kaikista sävyistä, jotenkin kipeä ja rakastava samaan aikaan. Erityisen vahvasti jää varmasti mieleen esityksen ihan viimeiset sekunnit, hetki ennen pimeyttä ja hiljaisuutta. Myös visuaalisuus ja sen oivallukset ja tematiikka toimivat mainosti, ja kaikki tekstistä näyttämökuviin tukee kerronnan tyyliä ja tunnelmaa onnistuneella tavalla. Lempeän haikea ja rehellisen raastava näytelmä, jossa on myös huumoria keventämään tunnelmaa ja osoittamaan, että raskaissakin hetkissä voi olla tilaa naurulle. Odotin tämän näkemistä kovasti, eikä ollut turhaa odotusta se – Taival on kaunis pieni suuri esitys, joka osuu tärkeisiin, puhutteleviin ja tunnistettaviin teemoihinsa vaivattomasti ja koskettaa melkein vaivihkaa. Sitä katsoo esitystä ihan kuin mitä tahansa, ja sitten onkin äkkiä pala kurkussa ja rintaa puristaa. Ja kuitenkin tuntuu samaan aikaan lämpö ja lempeys, ei toivottomuus vaan ennen kaikkea toivo. Oli hienoa ja haikeaa upota näytelmän salaperäiseen tunnelmaan, tämä jäi mieleen pyörimään ja pohdituttamaan. Puhutteli, kuten parhaat jutut aina, ja teki ison vaikutuksen.