Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen @ & Espoon Teatteri

mainos/kutsuvieraslippu saatu & Espoon Teatterilta

kuvat © Jonatan Sundström

Näin Peter asui talossa-esityksen ennakkonäytöksessä 9.2.

1960-luvulla toteutettiin tieteellinen koe, jossa delfiiniä yritettiin opettaa ymmärtämään ja puhumaan englantia. Peteriksi nimetty delfiini asui opettajansa Margaretin kanssa vedellä täytetyssä talossa, kunnes kokeen rahoitus loppui ja delfiini vietiin toiseen laboratorioon. Siellä Peter päätti olla enää nousematta pintaan hengittämään, ja kuoli ammeensa pohjalle. Tämä on totta, näytelmässä muistutetaan. Ei tarina, ei keksittyä, ei mielikuvitusta. Totta.

Pipsa Longan kirjoittama näytelmä nousee lavalle & Espoon Teatterin ja WAUHAUS-kollektiivin yhteistyönä, Juni Kleinin ohjauksena. Lavalla ovat näyttelijät Anna Airola, Ria Kataja ja Iida Kuningas. Eläinrakkautta ja sen kummia kaikuja ja vaikeita totuuksia, kieltä, puhetta, sanoja, kuuntelemista ja ymmärtämättömyyttä käsittelevä näytelmä on vahvasti toteutettu. Se taipuu teatterin keinoin esitetyksi luennoksi, pohdinnaksi, tarinaksi, dokumentiksi, kysymykseksi, vastaukseksi, hämmennykseksi. Millaista on ihmisen rakkaus eläimeen, mitkä sen oikeutukset, syyt, seuraukset? Millaista rakkautta se on, että toinen osapuoli kärsii toisen uteliaisuuden, mielenkiinnon, tahdon ja kokeilunhalun vuoksi? Mitä toisenlajinen eläin meidän kielellämme tekee, miksemme itse voi kuulla sen toisen kieltä? Miten voisimme ymmärtää, jos emme edes yritä, ja vaikka yrittäisimmekin? Olen nähnyt tätä näytelmää sosiaalisessa mediassa nostettavan esiin aika paljon nimenomaan näytelmätekstinä, mutta en itse ollut Longan teosta lukenut ennen kuin suuntasin katsomoon. Sen sijaan olen sattuneesta syystä lukenut viime vuosina paljon eläinfilosofiaa ja tutkimusta ihmisen ja toisenlajisten eläinten suhteesta, sillä sekä maisterintutkielmassani että tulevassa väitöskirjassani tutkin ihmisen ja hevosen suhdetta sotakirjallisuudessa. Tällä hetkellä minulla on menossa myös eläimen ja ihmisen suhde runoudessa-aihetta käsittelevä kurssi, joten Peter asui talossa osui juuri sopivaan hetkeen elämässä. Oma tutkimukseni keskittyy toki fiktiiviseen, mutta etenkin sitä varten luettu teoriakirjallisuus antoi paljon välineitä näytelmän katsomiseen ja katsomiskokemuksen käsittelyyn.

Tyylikäs lavastus (Ville Seppänen) on esteettisesti tasapainoinen ja sopii esityksen kerrontatapaan ja tyyliin todella hyvin. Näyttämötilan kliinisyys ja seesteisyys toimii yhdessä Seppäsen ja Ville Tolvasen video- ja valosuunnittelun sekä Jussi Matikaisen ja Heidi Soidinsalon kanssa erinomaisesti, sillä valot, videot ja äänet luovat seesteisyydelle onnistunutta ristiriitaa ja katsojaa haastavia tilanteita. Esitys on sekä tekstissään että toteutustavassaan tosi onnistunut, sillä vaikka sen käsittelemät aiheet ovat herkkiä ja varmasti aiheuttavat sitä epämukavampia tunteita mitä enemmän "eläinihminen" katsoja on, niin varsinaista syyllistämisen tai syyttelyn sävyä tässä ei ole. Sitä ei myöskään tarvita, ja jos sitä jotenkin alleviivattaisiin, menettäisi esitys mielestäni tehoaan. Kun totuudet annetaan totuuksina ja kiistämättömän paikkansapitävinä, tekee teksti ja sen esittäminen tehtävänsä ilman turhan painokasta osoittelua. Välillä äänet tuovat myös seesteisempää ja sellaista haikeanpuhuttelevaa tunnelmaa, kun Lempikuoron musiikki tulee osaksi kohtauksia (sävellys Marianna Liik). Riku Suvitien puku- ja rekvisiittasuunnittelu jatkaa lavastuksen tyylikästä ja tasapainoista linjaa, ja sekä puvustuksen että peruukkien ja maskien (maskeeraus Kaisa Pätilä) kautta tehtävät vaihdot hahmosta toiseen tapahtuvat sujuvasti. Vaihtoja on myös kiva seurata livenä sekä lavalla että videokuvan välityksellä.

Tämä ei ole varsinaisesti tarinallinen esitys, vaan enemmänkin ehkä jonkinlainen dokumentaarinen kommentti dokumentille (The Girl Who Talked to Dolphins, 2014), yritys purkaa sitä mitä tapahtui ja mikä on totta, pyrkimys antaa tilaa toisenlajisen eläimen kokemukselle tekemättä siitä ihmisen kautta tulevaa tarinaa, pohdinta tunteista esityksen aiheisiin, Peteriin, eläimiin ja ihmisiin liittyen. Esityksen kerronnassa on mukana myös tunnetta, mutta näyttelijäntyö on melko tasaista ja hillittyä, joka osaltaan sopii myös siihen, miten tämä näytelmä on lavalle tuotu. Anna Airola, Ria Kataja ja Iida Kuningas ovat lavalla taitavasti läsnä ja hyvin kiinni esityksen tyylilajissa. Heidän näyttelijäntyössään on vahva ote siihen, miten esitys pyrkii etualaistamaan toisenlajisen eläimen kokemusta, ja toisaalta sen tunnistaminen, että se on hankalaa ja monimutkaista, kenties ei lainkaan mahdollista. Näyttelijät jakavat lavan hienosti yhdessä toistensa kanssa, jokainen on yhtä tärkeässä roolissa ja kolmikko pelaa saumattomasti yhteen esitystä lavalle tuodessaan. Jokainen näyttelee onnistuneella rauhalla ja luottaa siihen, että teksti ja muut osa-alueet tulevat yhteen näyttelijäntyön kanssa ja kantavat. Ja niin myös tapahtuu, Peter asui talossa on erinomainen osositus siitä, että myös vähäeleinen näyttelijäntyö voi parhaimmillaan olla todella vakuuttavaa ja vaikuttavaa.

Esitykseen on mielestäni löytynyt erinomainen sävy ja kulma, joilla se katsoo teemojaan, aiheitaan ja esittämiään kysymyksiä, pohdintoja ja totuuksia. Toteavasti, niitä väistämättä, kriittisesti, mutta ei täysin toivottomasti. Itse olen aina elänyt eläinten rinnalla, niin isojen kuin pienten, niin kesyjen kuin luonnossa kohtaamieni villien. Peter asui talossa antoi siksi(kin) paljon ajateltavaa, ja sai aikaan paljon tunteita ja mietintöjä. Päällimmäinen niistä on ehkä kysymys siitä, miten me ihmiset voisimme parhaiten olla olemassa yhdessä toisenlajisten eläinten kanssa niin, että meidän olemassaolomme ei tukahduta toisen olemassaoloa. Onnistuuko ihmisen ja toisenlajisen eläimen rinnakkaiselo, vai rikkooko ihminen aina jotenkin toisen onnea ja tyytyväisyyttä? Tämäntyylinen teatteri on itselleni vähän vieraampaa ja siksi sellaista, mistä on hankalampi saada kiinni, mutta otteessaan esitys piti ja oli tosi vahva ja hyvä kokemus. Isoja tunnekokemuksia tarjosi myös, tarpeellisiakin sellaisia, ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Tekisi mieli myös lukea Longan näytelmä tekstinä, sillä se lienee muodoltaan ja tyyliltään aika erilainen kuin perinteinen tarinallinen näytelmäteksti. Vilkkuvia valoja on runsaasti, joten jos sellaisista ei pidä, niin tämä ehkä täytyy jättää välistä. Muuten Peter asui talossa antanee paljon hyvin monenlaisille katsojille, sillä vaikka esitys käsitteleekin yhtä delfiineihin liittyvää tieteellistä koetta, on sen aihepiiri ja teemallinen kokonaisuus paljon laajempi. Erityisesti ihmisille, jotka jakavat elämänsä, kotinsa ja aikansa toisenlajisten eläinten kanssa, suosittelen tätä vahvasti.

Myrsky @ Teatteri Jurkka

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Teatteri Jurkalta

kuvat © Marko Mäkinen

Näin Myrskyn ensi-illassa 5.2.

Milanon herttua Prospero on tyttärensä Mirandan kanssa karkotettu saarelle, jossa he ovat vuosikausia jo elelleet. Karkotuksestaan edelleen katkera Prospero nostattaa tuulenhenki Arielin avulla myrskyn, joka huuhtaisee mereen joukon laivamatkaajia, mukana muun muassa Prosperon veli Antonio ja poikansa Ferdinand, Napolin kuningas Alonso ja veljensä Sebastian, sekä viinaanmenevät työläiset Stefano ja Trinculo. Haaksirikkoutuneilla on suunnitelmia murhien, juominkien ja lemmentunteiden suhteen, kenellä nyt mitenkin, ja Prospero hautoo kostoa häntä vastaan juonitelleita kohtaan. Ariel taas kaipailee vapautusta Prosperon palveluksesta, ja saarensa ex-herttualle ja tämän teiniangstiselle tyttärelle menettänyt Caliban valittelee ihmisten kamaluutta. Vaan voisikohan tämän asetelman vielä kääntää positiivisempaan suuntaan? Jospa katkeruudesta päästetään irti ja opitaan olemaan ihmisiksi?

Jo ennen ensi-iltaansa loppuunmyyty Myrsky pauhaa Jurkassa melkoisena karnevaalina. Mukana on niin William Shakespearen viimeisen näytelmän tekstiä kolmena eri suomennoksena kuin tekstin ulkopuolelle laajenevaa teatterin, taiteen, ihmisen, maailman, perinteen, kulttuurin ja esiintyjien itsensä tuomaa sisältöä, kommentointia ja merkityksiä. Välillä hypätään suoraan neljännen seinän läpi puhumaan yleisölle, välillä pysytään hetki Myrsky-näytelmän tekstissä ja tarinassa, välillä kommentoidaan niin näytelmää, Shakespearea, suomennosta, taiteen tekemistä, omaa roolia kuin montaa muutakin juttua. Ja milä tavalla! Tämä tuntuu keikkuvan ihan siinä rajalla, että menee päättömäksi sinne tänne poukkoilevaksi säätämiseksi, vaan eihän toki mene, kun on tällainen työryhmä tykittelemässä täysillä. Erik Söderblom on ohjauksen, sovituksen, lavastuksen ja äänisuunnittelun takana, ja neljä näyttelijää, Martti Suosalo, Marc Gassot, Minttu Mustakallio ja Tuukka Leppänen, tulkitsevat hahmoja ja tapahtumia. Myrsky on minulle vähän epäselvä näytelmä näistä Bardin jutuista, olen nähnyt muistaakseni neljä versiota ennen tätä, ja kaikki tosi erilaisia. Yhdestä pidin valtavasti, yhdestä en oikein innostunut, ja pari muuta olivat ihan ok. Mutta eipä ole yksikään ollut tällainen! Myrsky on tässä vähän sivussa ja kuitenkin ihan ytimessä, kehyksenä ja fokuksena, lähtökohtana ja päätepisteenä. Sitä esitetään, kommentoidaan, tulkitaan, käännetään, katsotaan eri kulmista. Kerrotaan tarinaa ja kohta ollaan sen ulkopuolella, ja taas seuraavassa hetkessä sisällä tapahtumissa. Riemukkaasti, tarkasti, kummasti, hauskasti, herkästi. Revitellään ja pysähdytään, nauretaan ja liikututaan. En oikein edes tiedä miten kuvailla esitystä, enkä haluakaan liikaa spoilata. Yllättyä todellakin saa, en usko että kukaan osaa katsomoon mennessään arvata, mitä tulee näkemään ja ennen kaikkea kokemaan seuraavan parin tunnin aikana. Ja ai että se oli hauskaa! En toki ajatellut tämän olevan ihan perinteistä Shakespeare-versiointia, onhan lava minikokoinen ja näyttelijöitäkin vain neljä, mutta tällaista pläjäystä en edes tiennyt olevan Myrskystä mahdollista rakentaa. Vaan kyllä on, Jurkassa se nähdään, ja se on sitten menoa heti ensihetkistä lähtien.

Ohjaaja Söderblom on siis myös lavastuksen ja äänisuunnittelun tehnyt, pukusuunnittelusta vastaa Marja Uusitalo ja valoista Saku Kaukiainen. Jurkan näyttämölle rakentuu maaginen, groteski, yllätyksellinen, eristäytynyt, myrkyisä, ajoittain lumoava ja monesti hyvin kiehtova maailma, jonka visuaalisuus ja äänimaailma sekä kummastuttavat että lumoavat. Lavastuksen ydin ovat puinen arkku ja roikkuva lakana, jonka takana tapahtuu niin nopeita vaihtoja kuin tarinallisia käännekohtia. Muuta ei tarvita tarinan raameja asettamaan – eikä pienelle näyttämölle valtavasti muuta mahtuisikaan. Uusitalon puvustus on valloittavaa, mielikuvituksellista ja hauskaa. Sänkyvaatteet, tyynyt ja pitsit, muovipussit ja sadetakit, rusettikengät ja eräilyhenkiset takit ja hatut ovat kaikki erinomaisia, ja erinomaisesti tämän jutun tunnelmiin sopivia. Kaukiaisen valosuunnittelu taipuu moneen aina mysrkyävästä merestä ja ukkosesta juopporemmin leppoisiin tunnelmiin ja esityksen vaihtuvien tyylien tukemiseen. Äänisuunnittelu on tässä mainiossa roolissa myös, kun taustanauha pysähtyy, voimistuu, hiljenee ja seurailee sitä, mitä lavalla tapahtuu ja millaisella kulmalla.

Neljän näyttelijän joukko Suosalo-Mustakallio-Gassot-Leppänen täräyttää lavalle sellaisia hahmotulkintoja, että hykerryttää ja hämmästyttää jo pelkkä näiden tyyppien muisteleminen. Jokainen tekee useamman roolin ja vaihtelevilla nyansseilla, koomisilla tasoilla ja draamallisilla yksityiskohdilla. Ollaan pienellä lavalla ja korkeaenergisen, nopeatempoisen jutun äärellä, ja esiintyjät pelaavat yhteen saumattomasti. Lavalla ollaan ennen kaikkea yhdessä, heittäydytään tähän juttuun ennakkoluulottomalla ja veikeällä otteella, ja tuodaan esitys lavalle hienolla tavalla. Martti Suosalo ottaa lavan haltuun hahmosta riippumatta, ja hän tekee kyllä melkoisen erilaisia roolitöitä. Ja millä läsnäololla, energialla, painotuksilla ja kyvyllä napata kiinni kaikesta mitä esityksessä ja juuri tietyssä näytöksessä tapahtuu. Näin suora neljännen seinän hajottaminen ja hahmosta pois astuminen yleensä vähän kinnaavat meikäläiselle, vaan eivät tässä esityksessä eivätkä varsinkaan Suosalon roolitöissä tai niiden rikkomisessa. Minttu Mustakallio on hurmaavasti sisällä kaikissa hahmoissaan Mirandasta Arieliin ja siihen vessaan lähteneeseen kaveriin, jonka nimen unohdin. Mustakalliolla on ihanan tarkka ja tunneälykäs tapa olla lavalla, hän taitaa monenlaisten sävyjen näyttelemisen ja osuu komediallisiin iskuihin komedian sävystä riippumatta. Marc Gassot on yleisöä vastassa ahkerasti lattiaa imuroivan Arielin roolissa, ja hyppäilee sitten muita hahmoja tulkitsemaan myös. Hän on valloittavan veikeä ja hyväntuulinen melkeinpä joka hahmossaan, ja jotenkin tosi sisällä esityksen tyylissä ja tekemisen energiassa. Gassot tavoittaa komediallisten onnistumisten lisäksi myös sen vapaudenkaipuun, joka Arielissa on. Olen nähnyt jokaisen näistä näyttelijöistä lavalla aiemminkin, ja Tuukka Leppäsen heistä useiten. Vaan en tällaisissa rooleissa tai tällaisessa jutussa tosiaankaan! Leppänen pääsee hänkin tulkitsemaan monenlaista hahmoa aina lemmenkipeästä prinssistä juopottelijaan ja kuninkaaseen, ja tuo mainiolla otteella lavalle niin hersyvää komediaa kuin eksistentiaalista pohdintaa.

Olipas se! En etukäteen tiennyt mitä odottaa, ja yllätyksellistä menoa tosiaankin oli luvassa. Hersyvää ja hauskaa ja juuri sitä karnevalistista, mutta samaan aikaan jotenkin hellyyttävää ja terävää, oivaltavaa todellakin, ja oman tyylinsä ja ilmaisutapansa täysin löytänyttä. Huikea porukka lavalla vetämässä täysillä ja taidolla, parin tunnin aikana tärähtää Jurkan pikkunäyttämölle kaikkea sellaista mitä en Myrskystä ole ennen löytänyt, ja tuttuakin on mukana toki. En keksi tälle mitään suoraa tyylilajimääritelmää, ennemminkin Jurkan Myrsky yhdistelee vaikka mitä teatterin tekemisen tyylejä ja kulmia yhdeksi hämmästyttävän hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Tämä ei ehkä ole ihan sieltä omalta teatterimukavuusalueeltani, mutta vaikka tekemisen tyyli yllätti ja hämmensi vähän aluksi, niin homma iski jo ekoissa kohtauksissa johonkin ja innostuin esityksen edetessä aina vain enemmän. Näinkin voi Shakespearea esittää! Miten mahtavaa! Myllerrystä ja kuohuja ja aallokkoa tarjolla, ja maagista, rujoa, lempeää, villiä, inhimillistä ja hauskaa. Huh hei! Kyllä teatteri on kivaa!

Mammal @ Lahden kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Lahden kaupunginteatterilta

kuvat © Antti Sepponen

Näin Mammal-näytelmän 29.1.

Äiti (Laura Huhtamaa) lähettää teini-ikäisen Pojan (Nenna Tyni) viettämään kesää Mamman (Kati Outinen) luo. Pari vuosikymmentä myöhemmin Aikuinen poika (Tomi Enbuska) palaa tyhjillään olevaan mammalaan. Läsnä ovat muistot yhteisestä kesästä, omasta nuoruudesta, Mamman kanssa luetuista kuolinilmoituksista ja teini-iän kipuiluista keskellä ei mitään. Mamman tekemät perunapiirakat, sohvalla katsotut saippuaoopperat, sukupolvien yli löytyvä yhteys, nauru ja lämpö. Ne viimeiset yhdessä vietetyt ajat.

Veikko Nuutisen kirjoittama Pasi Was Here on yksi niitä näytelmiä, jotka ovat jääneet minulle ikuisesti mieleen ja joista pidän todella paljon. Niinpä tämä hänen kirjoittamansa Mammal kiinnosti kovasti, ja myös teemojensa ja hahmojensa puolesta jo ennen kuin tiesin esityksestä paria mainoslausetta enempää. Teini-ikäinen ja isovanhempi, olemisen tuska ja kuoleman läheisyys, kesä ja mammala kaukana kaikesta. Kaikki lupaavia aineksia näytelmälle. Ja kannatti odottaa, sillä olipa tämä jotenkin ihanan rauhallinen, lämmin ja vilpitön näytelmä. Surumielinen ja painavia muistoja täynnä myös, mutta päällimmäisenä jäi tästä lempeä tunne ja toivo. Elämä, kuolema ja oman paikkansa löytäminen maailmassa, nuoren ja vanhan suhde, sukupolvien ketjut, kipu ja sen hellittäminen, hukassa oleminen ja paikkaan juurtuminen, levottomuuden laantuminen ja turva rähjätä kun siltä tuntuu, tila vain olla ja hengittää ja vähitellen tulla sinuiksi itsensä kanssa. Näitä kaikkia teemoja poimin näyttämöltä ja moni puhutteli kovasti. Teksti on arkista ja hyvällä tavalla "pientä", siis sellaista, ettei se kurottele moneen suuntaan ja suuriin teemoihin ja tapahtumiin, vaan keskittyy hahmoihinsa ja heidän elämänpiiriinsä. Ja tavoittaa toki sitä kautta myös laajempia teemoja, mutta pakottamatta ja luontevasti. Nuutisen tekstin on suurelle näyttämölle ja neljälle näyttelijälle ohjannut Minna Harjuniemi, jonka ohjauksessa kokonaisuus onnistuu olemaan intiimi ja henkilökohtainen, läsnä hahmoissaan ja tarinassaan täyttäen koko ison tilan mammalan tunnelmalla ja nostalgialla. Onpa muuten hienoa, että tällaista ns. pienemmän skaalan näytelmää tehdään isolla näyttämöllä! Ei nimittäin ole jutun kokoluokasta kiinni se, täyttääkö se suuren salin, ja sen Mammal osoittaa. Lämpö, lempeys, kipeät hetket ja herkkävireinen tunnelma leijuvat salin perälle saakka, ja kokonaisuus kantaa. Harjuniemen ohjaus on viipyilevää ja verkkaista, tunnelmiin uppoutuvaa ja aikaa ottavaa. Ajoittain kerronnan hitaus muuttuu paikallaan junnaamiseksi, eikä ihan kaikkiin teemoihin mennä niin syvälle kuin toivoin, mutta se ei kokemusta haitannut. Tässä ei ole mitään turhaa, ei kikkailua tai alleviivattua kerrontaa, vaan tarina, näyttelijät ja teos, joka luottaa kaikkiin osa-alueisiinsa ja uskaltaa tuoda isolle näyttämölle pienesti tekemistä, yksityiskohtiin keskittymistä, verkkaista kerrontaa ja mummolanostalgian voimaa. Pidin kovasti myös aikakausien limittymisen sujuvuudesta ja selittelemättömyydestä. Kaikki ennen tätä hetkeä on aina läsnä, niin ikävässä kuin tosi hyvässä.

Lavastus ja pukusuunnittelu ovat Minna Välimäen käsialaa, ja molemmat juuri tarinan tyyliin ja kerrontatapaan sopivia. Visuaalisia yksityiskohtia ja merkityksiä riittää, ja kaikki lattiaa vasten napsuvista, jotenkuten jalkaan tungetuista kengistä lattialla nököttävään Karjala-sarjaan, retroista kodinkoneista renkipoika-nukkeen ja kalliomaalauksista kulleroon ovat tarinaa syventäviä ja kasvattavia asioita, jotka löytävät lavalla paikkansa ja painotuksensa sujuvasti. Puvustuksessa hahmojen elämäntilanne ja persoona ovat mainiosti läsnä, ja aika- ja ikäkausien kuvaaminen vaatteiden kautta on onnistunutta. Lavastuksessa ihastuttivat toisaalta jylhyys isojen kallioseinien ja korkeiden puunrunkojen kohdalla, ja sitten henkilökohtaisuus ja kotoisuus pirtinpöydän ja päiväpeittojen äärellä. Isot raamit isoja tunteita ja teemoja sisältävälle tarinalle, mutta kuitenkin niin, että fokus säilyy ja ollaan mammalassa lähellä muistoja. Eija Nurmisen naamiointisuunnittelu on tarinaan sopivasti arkista ja tavallista, hienovaraisesti hahmojen persoonaa syventävää ja tarinaan kerroksia lisäävää. Harri Peltosen valo- ja Antti Rautavan videosuunnittelu ovat tärkeässä osassa tarinankerrontaa ja tunnelman luomista, ja molemmat saavat lavalla myös hetkensä pääroolissa. Valoista jäi mieleen etenkin "ufovalot", kun valot laskeutuvat alas ja ympäröivät Pojan. Vau! Nopeatempoinen ufo-ohjelma jäi sekin mieleen, mutta vielä enemmän Čomat da Julgiet! Olisin katsonut tätä suhdedraamaa pidempäänkin. Ei ihme että meni Pojalla ja Mammalla tunteisiin. Tatu Virtamon äänisuunnittelusta nousi siitäkin esiin ufo-tunnelmat, mutta myös kaikki luontoäänet.

Lavalla nähtävät neljä näyttelijää tekevät hienoa roolityötä jokainen. Nenna Tyni, Kati Outinen ja Tomi Enbuska pysyttelevät yhdessä roolissa esityksen läpi, Laura Huhtamaa taas ahkeroi kokonaiset kahdeksan hahmoa. Lisäksi Aarre Reijula piipahtaa alussa ja lopussa pienissä rooleissa mukana menossa. Nenna Tyni tavoittaa onnistuneesti elämäänkyllästyneen, itsessään kipuilevan ja rajojaan ja paikkaansa etsivän teinin olemuksen, ja rakentaa hahmonsa tarinakaaren lempeydellä ja tarkkuudella. Poika puskee vastaan, rähjää ja kapinoi, mutta käpertyy sitten turvalliseen mammalaan ja Mamman luo sydän auki, ihan vähitellen rauhaa ja varmuutta löytäen. Tynin näyttelijäntyö on hienosti tarkkaa ja oivaltavaa, ja hän tekee Pojasta hyvin inhimillisen ja monitasoisen tyypin. Kati Outinen on Mamman roolissa valloittava ja niin tunnistettava, hänessä on sellaista yleismaailmallista isoäitienergiaa joka heti lämmittää sydäntä. Outinen näyttelee hurmaavalla energialla ja oivalla tarkkanäköisyydellä, ja antaa hahmonsa vanhuudelle ja tämän mielen hajanaisuudelle koskettavasti tilaa. Tomi Enbuska on Aikuisen pojan roolissa tunnistettavasti sama hahmo kuin Tynin näyttelemä teini, mutta ei liian osoittelevasti tai korostetusti. Ihmiset muuttuvat, mutta ydin säilyy, ja se Enbuskan roolityössä hyvin näkyy. Enbuska tekee onnistuneen roolin, ja erityisesti hänen taitonsa olla läsnä kohtauksissa ja välittää tunnetta ilman suurta ilmaisua tai vahvoja eleitä on tosi vaikuttava. Myös se rauha olla itsessä, jota Tynin näyttelemä teini vielä opettelee, mutta jonka aikuinen jo paremmin osaa, on Enbuskan näyttelijäntyössä ihanasti mukana. Laura Huhtamaa näyttelee kaikki roolihahmonsa onnistunein ottein, tuoden heihin jokaiseen jonkin kiinnekohdan ja merkityksen, oli hahmo lavalla sitten aivan pienen hetken tai muutaman kohtauksen ajan. Etenkin Äiti, enon rakastajatar, radiojuontaja ja talon ostajaehdokas jäivät mieleen. Kaikki näyttelijät ovat rooleissaan todella kauniisti ja helposti läsnä, he antavat näiden tunteille ja ajatuksille tilaa ja tulkitsevat niitä vilpittömällä tavalla.

Näytelmässä kuullaan kolme laulua, Reppurin laulu, Jos mie saisin jouten olla ja My My Hey Hey (Out of the Blue), ja jokainen sopii tarinaan ja kohtaukseensa mainiosti. Erityisesti Reppurin laulu liikutti, kauniisti sovitettuna ja taustalle heijastettuine muinaisine kulkijoineen. Tämä oli ehdottomasti odotuksen arvoinen esitys, ihanan tunnelmallinen ja lämmin juttu, ja kuitenkin myös kipeisiin kohtiinsa kiertelemättä katsova. Läsnäolevasti ja tarkasti näytelty, tosi toimivalla verkkaisuudella ohjattu ja kerrottu, ja monia samaistuttavia ja tunnistettavia teemoja käsittelevä. Tällaisiin esityksiin on ihan parasta vain uppoutua, olla hetki sisällä tarinan maailmassa ja mukana hahmojen tekemisissä. Ja Mammal suorastaan kutsuu luokseen, voisin melkein sanoa, että esityksessä on kodikkuutta, joka on sekä lempeää että rosoista. Ja rosoissaankin sellaista, että jättää toiveikkaaksi ja hyvälle mielelle. Hieno näytelmä, kaunis tunnelma ja vahva tarina.