Sivut

torstai 29. joulukuuta 2022

Vuosi 2022

Hei hei vuosi 2022, tervetuloa uusi vuosi 2023! Mutta ennen sitä, katsotaas takaisinpäin kaksitoista kuukautta ja käydään läpi vuoden 2022 teatterijuttuja ja vähän muitakin tapahtumia.

Vuonna 2022 tilastot ovat seuraavanlaiset: teatterissa kävin 47 kertaa ja näin 45 eri esitystä, lisäksi katsoin muutamia esitystallenteita. Kirjoja olen tähän mennessä lukenut 169 kappaletta, mutta vuotta on jäljellä vielä kaksi päivää ja minulla on pari kirjaa kesken, eli vielä saattaa yksi tai kaksi tulla listalle lisää. Lukemistani kirjoista (ei kaikista, mutta monesta) voi lukea fiiliksiä kirjagramin puolelta @suskilukee. Asetin vuoden alussa ensimmäistä kertaa Goodreadsissa lukutavoitteen, ja koska saldo näyttää siis jo 169/150, on tavoite kirkkaasti saavutettu. Ensi vuodelle saatan mennä suoraan kahteensataan kirjaan, suuruudenhulluus iskee... Edelleenkään en ole leffoja tai tv-sarjoja listannut, ehkä pitäisi ryhdistäytyä tämän kanssa ensi vuonna ja kirjoittaa ylös ainakin elokuvateatterissa katsomani elokuvat. Mainitaan nyt kuitenkin leffoista Everything Everywhere All at OnceMatilda ja Koulu maailman laidalla, ja tv-sarjoista Our Flag Means Death, Merlí: Sapare Aude, Mieheni vaimo ja Rebelden kakkoskausi. Paljon muutakin on varmasti tullut katsottua, mutta nämä tulivat nyt heti mieleen.

tammi-maaliskuu

Tammikuussa ja helmikuussa en käynyt teatterissa kertaakaan, enkä muistaakseni katsonut edes mitään esitystallenteita. Musikaalimusiikkia tosin kuuntelin ja paljon, erityisesti uutta tuttavuutta 1789 - Les Amants de la Bastille. Ranskamusikaalit best, ja vaikka tämä ei sitten myöhemmin katsottuna tallenteena ihan vakuuttanutkaan, biisit ovat ihan mahtavia. Olen ahkerasti opiskellut ranskaa yhden Duolingo-oppitunnin päivässä jo pari vuotta, mutta tällä menolla menee vielä kauan, että opin ymmärtämään muuta kuin yksittäisiä sanoja, hidasta puhetta ja kirjoitettua tekstiä. Niinpä musikaalibiiseissä voidaan laulaa mitä vaan, ja olen täysillä mukana jos se kuulostaa hyvältä. Helmikuussa olivat toki Salpausselän kilpailut, siellä jälleen olin vapaaehtoisena ja kisafiiliksissä mukana. Salppurilla käyminen on todellakin perinne, jota rakastan, ja koronavuoden tauon jälkeen oli mahtavaa palata yleisöön. Ja pääsin helikopterin kyytiin, kun oheisohjelmana oli yleisölennätyksiä. Oli hauskaa! Helmikuussa kävin ihan ekaa kertaa laskettelemassa, se oli hauskaa, enkä edes kaatunut! Palautin myös kandidaatintutkielmani, aiheenani oli päähenkilö Dharanin johtajuus Siiri Enorannan teoksessa Nokkosvallankumous.

Maaliskuussa teatteriin suunta kävi, vihdoinkin, ja näin kuusi eri esitystä. Niistä voi lukea enemmän tästä postauksesta, jossa vetäisen yhteen vuoden kolme ekaa kuukautta. Teatterivuoden käynnisti Järvenpään Teatterin mainio Gabriel, tule takaisin, ja muut esitykset olivat musiikkinumeroistaan mieleen jäänyt Humanistispeksi 2022: Laineita ja kohtaloita, Teatteri Jurkan monitasoinen Viikset, Kouvolan Teatterin ihastuttava Kolme iloista rosvoa, edelleen lämmöllä muistelemani, huikea Lääkiksen speksi 2022: Juuriani myöten sekä Kansallisoopperan Billy Budd, eka livenä näkemäni ooppera, joka valitettavasti ei oikein iskenyt.

maalis-kesäkuu

Huhtikuussa kävin uusintakatselemassa Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa-musikaalin, ai että kuinka kaunis esitys tämä oli. Lisäksi katsomoon kutsuivat Järvenpään teatterin nuorten hienosti toteutettu, kiehtova Broken Heart Story sekä avaruuteen sijoittuva (!!) Teekkarispeksi 2022: Signaali.

Toukokuussa teatterikäyntejä oli kaksi, uusintareissu Lahden kaupunginteatterin onnistuneeseen Waitressiin, jota tosin katsoin tarinan ja hahmojen kannalta aika paljon kriittisemmin näin toisella katsomiskerralla, sekä Musiikkiteatteri Juvenalian Legally Blonde, joka oli ihanan pirteä, hauska ja fiksu.

Kesäkuussa käyntiin lähti kesäteatterikausi ja kävin katsomassa Kangasalan kesäteatterin näppärän Vaimoni on toista maata ja Koskenniskan kesäteatterin hauskan ja tarkan Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen. Lisäksi luvassa oli yksi vuoden odotetuimpia juttuja, nimittäin Helsingin jäähallissa pyörähtänyt Jesus Christ Superstar-musikaali ruotsalaisen areenakiertueen muodossa. Judaksena Ola Salo, Jeesuksena Peter Jöback. Tämä oli sellainen perushyvä JCS, piti otteessaan ja oli sopivan dramaattinen ja herkkä, toki areenamittoihin tehtynä. Äänentoisto ja/tai äänisuunnittelu oli vähän vaikeuksissa jäähalliolosuhteissa, joka häiritsi kokemusta, mutta onneksi biisit olivat tuttuja eli sanojen missaaminen ei haitannut. Ihan niin innoissani en ollut kuin olisin toivonut, mutta varsin hyvä eka live-JCS tämä areenaversio oli. Ja monta hienoa juttua myös, kuten Temple-biisi, lavalle omina itseinään astelevat näyttelijät jotka pukivat roolivaatteet päälleen yleisön edessä, aina tietysti Superstar, ja koko lopun ristiinnaulitseminen ja sen valosuunnittelu. Isoa, näyttävää, voimakasta – kyllähän se toimii. Kesäkuussa koitti myös elämäni toinen liveoopperakokemus, kun Taidekeskus Salmelassa sai ensiesityksensä Arto Pajun säveltämä Wiipuri-ooppera, jonka konserttiversiossa esittivät Ville Rusanen, Hanna Hoikkala, Mikael Konttinen ja Bianca Morales Pajun johtamana. Tykkäsin varsinkin musiikista, joka kuulosti varsin musikaalimaiselta, tai sellaiselta, johon musikaalibiisejä nauttineet korvani ovat tottuneet. Myös musiikkityylien yhdistelmä toimi. Wiipuri-oopperan esitykselle sattui varsin lämmin päivä, mutta helteestä huolimatta konserttiversio piti otteessaan.

Heinäkuussa teatterikäyntejä kertyi kuusi, kaikki kesäteattereita ja kaikki sellaisia, joista pidin kovasti. Esitykset olivat hurmaava Kesäyön uni Pukkilan kesäteatterissa, Salon Teatterin hieno ja vahva Liian paksu perhoseksi Vuohensaaressa, Ohkolan Teatterin tosi onnistunut Metsolat - Urjanlinna kahdesti katsottuna, Törnävän kesäteatterissa napakympisti roolitettu Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille ja Ryhmäteatterin valloittava, kekseliäs Kuten haluatte Suomenlinnan kesäteatterissa.

kesä-elokuu

Elokuussa kävin teatterissa kerran, lisäksi oli Helsingin kaupunginteatterin kauden avajaiskarnevaalit. Kesäteatterikauden päätti Orimattilan Teatterin upea Seitsemän veljestä Jätinpesän kesäteatterissa, olipa menoa! HKT:n avajaisissa saatiin esimakua syksyn ensi-illoista. Avajaisten perusteella minua kiinnosti eniten Priscilla, Kultalampi, Fanny ja Alexander, Min fantastiska väninna ja Ystäväni pelikaani. Näistä ehdin syksyn aikana katsomaan kaksi. HKT:n avajaiskarnevaalit käynnistivät perinteisesti teatterisyksyn, jota odotin innolla ja jota en kuitenkaan ollut vielä elokuussa suunnitellut kovin pitkälle. Monenlaista ja mainiota esitystä vuoden loppuun kertyi, eli oikein hyvä teatterisyksy oli edessä ja on nyt koettuna.

Syyskuussa syyskausi lähtikin sitten kunnolla käyntiin, sillä teatterikäyntejä oli yhdeksän. Nämä olivat värikäs ja vauhdikas Sherwood Tigers Keski-Uudenmaan Teatterissa, Teatteri Vanha Jukon huikea, hauska ja syvällinen Kaksi sisarta, Lahden kaupunginteatterissa ihana ja hauska Something Rotten, Kansallisteatterin klubihenkinen Hamlet, Kouvolan Teatterin kaunis Myrskyluodon Maija, Järvenpään teatterin 50-v juhlavuoden huima musikaali Titanic, Helsingin kaupunginteatterin bilemusikaali Priscilla sekä Orimattilan Teatterin sopivan jännittävä Idän pikajunan arvoitus, Jätinpesässä eli ulkoilmassa! Ekaa kertaa katsoin ulkoilmateatteria muutaman asteen lämpötilassa vilttien alla, kuumaa kaakaota siemaillen, näin vuoden loppuvaiheilla. Syyskuun viimeinen esitys oli Lahden kaupunginteatterin tasapainoinen ja taitavasti näytelty Rouva C.

Lontoo ♥

Lokakuussa teatterikäyntejä oli myös yhdeksän, näistä neljä Suomessa ja viisi Lontoossa. Suomessa näin Kuopion kaupunginteatterin uuden kotimaisen musikaalikantaesityksen Huomenna minä lähden, Lahden kaupunginteatterissa vierailleen hienon teatterilauluillan Tuulisella terassilla, Tampereen Työväen Teatterin kauniin, koskettavan Come From Away-musikaalin ja Teatteri Jurkan Hirvimetsän, joka huvitti, kosketti ja jonka hahmot olivat myös äärimmäisen tunnistettavia. Lokakuussa koitti myös mahdollisuus suunnata takaisin Lontooseen koronatauon jälkeen, ja toki mahdollisuuteen tartuin. Vaikka reissu koostui hyvin lyhyistä yöunista ja pitkistä esityspäivistä, oli se jälleen kerran ihan paras. Rakastan Lontoota, rakastan teatteria, rakastan stage door-hengailuja ja pitkiä kävelyitä kaupungin halki, rakennusten tuijottelua ja kaupungin tunnelmaa. Lontoossa näin ihan mahtavan & Juliet-musikaalin (Shaftesbury Theatre), hienosti kirjoitetun ja näytellyn The Prince-näytelmän (The Southwark Playhouse), uuden myyttejä ja nykyaikaa yhdistelevän Dido's Bar-musikaalin (DashArts), kesäteatterihupailuhenkisen The Tempestin (Shakespeare's Globe) ja vihdoinkin myös Hamiltonin (Victoria Palace Theatre). & Juliet oli ehdottomasti reissun kohokohta, olen luukuttanut sen biisejä ja katsonut videopätkiä monen monituista kertaa, ja olen onneni kukkoloilla siitä, että esitys oli livenä juuri niin hyvä kuin toivoin. Dido's Bar sen sijaan oli erityinen kokemus varsinkin siksi, että mukana ensemblessä oli näyttelijä Tuukka Leppänen, jonka olen Suomessa nähnyt monessa monessa roolissa. Esityksen takana on tekijöitä monesta maasta, myös Suomesta, ja olen tosi iloinen, että Lontoonreissuni osui Dido's Barin esityskauden kanssa yhteen.

syksyn teatterifiiliksiä

Lokakuussa olivat myös Helsingin kirjamessut, jossa pääasiassa kuuntelin haastatteluja ja keskusteluja ja kiertelin osastoja. Hankin lopulta vain kaksi kirjaa, vuoden kotimaiset suosikkini eli Elina Pitkäkankaan Sang-romaanin (ja sain siihen signeerauksen) ja Leena Paasion Harmaja luode seitsemän. Molemmille teospareille on vuonna 2023 odotettavissa päätös, en malta odottaa!

Marraskuussa kävin teatterissa kolmesti, uusia esityksiä olivat KOM-teatterin ihana, suloinen ja surullinen ReeaRuu ja Helsingin kaupunginteatterin hurja Fanny ja Alexander. Lisäksi kävin vähän extempore uusintakatselemassa HKT:n Priscillan, sillä halusin antaa sille uuden mahdollisuuden hurmata minut täysin. Menin nimittäin ensimmäisellä kerralla katsomaan Priscillaa vähän väärin odotuksin, toki mainoslauseet vuosisadan bileet ja bilemusikaalien klassikko olisivat voineet vähän vihjata, että bilefiilis on se juttu, mutta taisi mennä minulta ohi... Niinpä odotin enemmän tarinaa ja sen painottamista, mutta nyt toisella katsomiskerralla tiesin mitä on luvassa ja pystyin paremmin säätämään odotuksiani. Nautin siis täysin rinnoin hienoista musiikki- ja dragnumeroista, terävästä huumorista, taitavasta näyttelijäntyöstä, ja myös niistä vakavemmista kohtauksista ja hetkistä, joita musikaalista myös löytyy. Ja jos joku esitys piristää, niin tämä glitter- ja väri-ilotulitus. Vielä kerran (ainakin) on Priscilla-reissu luvassa keväällä, odotan innolla.

Joulukuussa suuntasin teatteriin neljästi, ja lisäksi katsoin Tampereen Työväen Teatterin Hamlet-musikaalin tallenteen, joka tuli sekä Yle Teemalta että löytyy Yle Areenasta vielä lähes vuoden ajan. Aikamoinen kotimainen kulttuuriteko tämä tallenteen tekeminen ja esittäminen, ihan mahtavaa! Isot aplodit sekä TTT:lle että Ylelle, ja kiitokset myös. Hienoa, että myös kotimaista teatteria pääsee näkemään tallenteena. Joulukuun liveteatterit olivat Teatteri Vanha Jukon upea, ajatuksia herättävä ja ajatteleva Tuntematon sotilas, Teatteri Takomon riemukas ja valloittava Ensimmäinen käsky, erityisesti näyttelijäntyön, biisien ja valosuunnittelun saralla vakuuttanut Pykälän spex 2022: Tähdenlentoja ja Svenska Teaternin hurmaava Mary Poppins, joka päätti teatterivuoden 2022.

joulukuu (+ylävasemmalla lokakuun Helsingin kirjamessut)

Joulukuussa suuntasin myös Tampereen kirjafestareille (*lippu saatu), jossa panostin ohjelmien kuuntelemiseen. Kuuntelin seuraavat keskustelut: Marisha Rasi-Koskisen, Siiri Enorannan, Ulpu-Maria Lehtisen ja Janne Puhakan haastattelut sekä Spefi NYT-keskustelun. Lisäksi oli kirjagrammaajien miitti, jonne ruokailun ja ohjelman välissä ehdin kuin ehdinkin, ja lisää kiertelyä alueella. Tampereen kirjafestarit järjestettiin ekaa kertaa viime vuonna, silloin en vielä päässyt osallistumaan. Mutta nyt pääsin, ja päivä oli tosi mukava. Tunnelma oli kupliva ja innostunut, ja kiinnostavaa ohjelmaa oli tarjolla kovasti. Vähän runsaudenpulaa olikin siinä vaiheessa, kun mietin, mitä keskusteluja menen kuuntelemaan… Lavat toimivat hyvin, sekä osastoalueella että varsinkin erillisissä huoneissa, ei ollut liian meluisaa tai hälinää vaan haastatteluihin pystyi hyvin keskittymään. Ehdottomasti palaan ensi vuonna, oli kivaa viettää kirjallisuushenkinen päivä Tampereella ja nauttia ohjelmasta ja tunnelmasta. En lopulta hankkinut yhtäkään kirjaa, ehkä vilkaisu kirjahyllyihin ja pöydälle karkotettuihin kirjapinoihin ennen messuille lähtöä vähän rajoitti ostosintoa... Mutta päivän paras saldo oli ehdottomasti monipuolisten ohjelmien kuuntelu, ja myös se, että sain Nokkosvallankumoukseeni kirjailijalta signeerauksen.

vuoden suosikkikirjat (klikkaa kuvat suuremmaksi)

Vuodelle 2023 on jo muutamat teatteriliput taskussa, ja monenlaista odotettavaa muutenkin. Gradun kirjoittamista on ainakin luvassa, lisäksi yritän panostaa esikoisromaanin kirjoittamiseen ja muutenkin kirjoittaa vieläkin enemmän ja suunnitelmallisesti. Kevään uutuuskirjoista on tekeillä tärppipostaus, samoin kevätkauden teattereista. Eikä siinä vielä kaikki! Teatterinna-palkinto nimittäin palaa kahden vuoden koronatauolta ja ehdokkaiden asettaminen starttaa 1.1.2023. Kannattaa siis uuden vuoden alussa palailla tänne tsekkaamaan ehdotuslinkki ja muistella vuoden 2022 teatterikokemuksia. Lisätietoja on luvassa 1.1.-23.

Pidemmittä puheitta, onnea vuodelle 2023!

keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Ensimmäinen käsky @ Teatteri Takomo

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Ensimmäisen käskyn 12.12.

Ensi-iltaansa koronapandemian vuoksi jo useasti siirtämään joutunut Ensimmäinen käsky pääsi vihdoin näyttämölle viime viikolla, ja minä pääsin sitä vihdoin pari päivää sitten katsomaan. Olen nimittäin jo silloin ennen ensimmäistä suunniteltua enskapäivää odottanut tämän näkemistä, mutta onneksi produktio ei hautautunut mihinkään vaan odotti että se on mahdollista toteuttaa. Koska tämä oli riemastuttava! Janne Pellisen ohjaaman ja dramaturgoiman esityksen teksti on syntynyt työryhmän yhteistyönä, ja näyttämöllä nähdään Joanna Haartti, Aleksi Holkko, Ella Lahdenmäki ja Miiko Toiviainen. Ensimmäinen käsky, raamatullisesta nimestään huolimatta, käsittelee monin tavoin taidetta, sen tekemistä ja merkitystä, sekä suhdettamme siihen. Raamatullisia aiheita kyllä sivutaan, ja paljon kaikenlaista muuta myös.

En ennen esitystä tiennyt, mitä odottaa, mutta astelin katsomoon kiinnostuneena. Esitys lähtee reippaasti käyntiin pitkällä vaelluksella, jota Mooses johtaa. Lopulta löytyy vuori ja sen huipulta Jumala, ja kymmenen käskyäkin saadaan kivilaatoilla. Mutta kun Mooses palaa kansan pariin, siellä jo palvotaan täyttä häkää kultaista vasikkaa! Tästä erinomaisesta kuvaelmasta päästään käsittelemään niin kreikkalaista maailmankuvaa, Herakleitoksen diippejä pohdintoja kuin Firenzen syndroomaakin, sekä taidetta monesta kulmasta. Ihastuin esityksen tyyliin jo ensi hetkistä, ja vaikka tässä ei ollut yhtä tarinaa tai selkeää juonta, näytelmä piti otteessaan tosi hyvin. Ilman väliaikaa esitettynä Ensimmäinen käsky kestää puolitoista tuntia, eli hyvin jaksaa istua ja katsoa koko homman ilman taukoa. Neljän näyttelijän saumaton ja innostunut yhteistyö vie esitystä sujuvasti eteenpäin, ja erilaiset, onnistuneesti toisiinsa sidotut kohtaukset vuoroin naurattavat, vuoroin mietityttävät, vuoroin koskettavat ja rauhoittavat. Janne Pellisen ohjaus on avaraa ja antaa esitykselle kevyen, kiireettömän tunnelman. Niin huumori kuin vakavampi pohdinta on löytänyt tyylinsä, ja kokonaisuudessa näkyy hallittu, luova ja harkittu ote.

Näyttelijät ovat lavalla välillä omina itsenään, tai ainakin puhuttelevat toisiaan omilla nimillään ja jakavat muistojaan, ja välillä milloin missäkin roolissa. Nelikko pelaa taitavasti yhteen ja on pienessä teatteritilassa läsnä tavalla, joka luo katkeamattoman siteen yleisön ja esiintyjien välille. Jokainen saa tähtihetkensä, ja onnistuneita kohtauksia ja hahmoja on niin yksin kuin ryhmässä esitettyinä. Mieleen jäivät esimerkiksi Ella Lahdenmäen Tolstoi, joka innokkaille kuulijoille julistaa taiteen olemusta ja seurailee joulupukkimaisella tyyneydellä esityksiä. Loputtoman koominen hahmo, ja miten vaivattomasti Lahdenmäki tätä esittää! Kaikki ne nukahdukset, hereille hätkähdykset ja hämmästykset ovat aivan kohdillaan. Myös Lahdenmäen suurella tunteella kerrottu, ihana joukkuevoimisteluvalmennustarina kosketti ja ilostutti. Aleksi Holkko teki vaikutuksen erityisesti monitasoisella taikurimonologilla, upeasti esitetty hahmo ja hänen traaginen kertomuksensa. Myös Holkon yleinen lavaolemus vakuuttaa, hänellä on hieno ote tekemiseen lavalla. Joanna Haartin Föribeat-musikaalimuistelu ja varsinkin näiden muistojen kertominen jäi mieleen, samoin hänen hahmonsa siinä kohtauksessa, kun mentiin hulavanteen läpi toiselle puolelle. Miiko Toiviainen vetäisee Pippin-musikaalin I want-biisin Corner of the Sky, ja kyllähän sen tietää, että veto on komea. Toiviainen on myös esityksen alkupuolella mainio jumalantekemistä suunnitellessaan, ja samoin kertoessaan esityksen edetessä "tietoiskuja", kuten juttuja maailmankaikkeuden järjestyksestä tai Firenzen syndroomasta.

Esityksessä on monta hetkeä, jotka aiheuttavat spontaaneja naurunpurskahduksia. Nämä ovat välillä pelkkiä vuorosanoja tai katseita tai liikkeitä, mutta yllättävästi ihan tosi hauskoja. Esimerkiksi se kuun osoittamissysteemi oli hillitön! Mutta moneen otteeseen ollaan myös syvissä mietteissä ja kauniissa rauhassa, ja silloin sydäntä lämmittää. Esityksestä jäi päälimmäisenä positiivinen ja innostunut fiilis, mutta takaraivoon jäi raksuttamaan myös monta pohdittavaa juttua. Naurun kautta lähestyttäessä pääsee joskus hyvin syvälle teemoihin, ja Ensimmäisen käskyn tapauksessa tämä onnistuu. Mielessä pyörii edelleen taidemietintöjä, taiteen merkitys ja mitä taide on, mitä se voi olla, miten taide tapahtuu, missä, miksi, milloin ja niin edelleen? Pidin siitä, miten taide ja teatteri prosessina heijastuu esityksessä kaikesta, suoraan niin että näyttämöllä harjoitellaan ja rakennetaan, mutta myös rivien välistä, sivussa ja varsinaisten tapahtumien takana. Myös teatteri leikkinä on vahva teema, se tuo esitykseen keveyttä, mutta sitäkin enemmän lämpöä ja aitoutta. Kaikki taitaa kuitenkin olla käsikirjoitettua, tai ainakin lähes kaikki, eli varsinaista improvisaatiota esityksessä ei ole, mutta taitavasti on improfiilis lavalle luotu. Kreikkalaista maailmankäsitystä ja maailmankaikkeuden järjestystä esittävä kohtaus iski vahvasti, se miten planeetat liikkuvat ja jumalat, titaanit ja ihmiset kiertävät samaa keskustaa ja ihmettelevät toisiaan. Samoin moni hieno näyttämökuva jäi mieleen, Lauri Lundahlin valosuunnittelu ja Paula Koivusen lavastus ja puvustus ovat kauniisti harmoniassa ja luovat silmälle iloa. Lopun voimisteluesitys on sopiva lopetus esitykselle, ensin liikkeiden valmistuminen (ja erityisesti niiden selitykset/nimet/muistisäännöt) vähän huvittavat, sitten kokonaisuus laitetaan kasaan ja äkkiä yhdessä tekeminen ja keskittyminen koskettaa. Voimistelukohtauksessa myös tiivistyvät esityksen teemat ja kysymykset – taiteen tekeminen, kokeminen, prosessit, merkitykset, kokonaisuudet.

Tämä oli ihana! Hauska ja riemukas esitys, jossa näkyy rakkaus taiteeseen ja teatteriin, mutta myös kyky ja kiinnostus käsitellä sitä tarkasti ja eri näkökulmista. En tiedä aukesiko taiteen/teatterin perusolemus tai syvin salaisuus, tai ne raamatulliset teemat, joihin esityksen nimi viittaa, mutta viihdyin, nautin ja hämmästelin katsomossa oikein mielelläni. Sen lisäksi, että esitys käsittelee taidetta, se myös on taidetta, ja varsin onnistunutta sellaista. Monta hienoa, tasapainoista ja fiksusti toteutettua kohtausta, taitava näyttelijänelikko ja teema, johon tartutaan itsevarmasti tekevät Ensimmäisestä käskystä kiinnostavan esityksen, joka sekä viihdyttää että saa ajattelemaan. Ja kun lopussa valo maalaa siluetit, taustakangas kylpee kultaisessa hehkussa ja sitten heilahtaa kuin jonkin suuremman voimasta, musiikki vaimenee ja pimeä laskeutuu, katsomossa on hiljaista ja levollista. Hymyilyttää. Tuntuu, että kokemus on jaettu, että sama tunne hipaisee kaikkia. Taide, kyllä se koskettaa. 

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!

tiistai 6. joulukuuta 2022

Tuntematon sotilas @ Teatteri Vanha Juko


kuvat © Mikko Kelloniemi

Näin Tuntemattoman sotilaan 3.12.

Jos kotimaisista klassikoista puhutaan, Väinö Linnan Tuntematon sotilas keikkuu listassa korkealla. Jokainen tietää siitä jotain, jokaisella on siitä omat muistonsa ja ajatuksensa. Niin minullakin. Vanha Jukossa Tuntematon sotilas nähdään Juho Mantereen ohjauksena ja sovituksena, neljän näyttelijän voimin. Lavalla Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander hyppäävät Tuntemattoman hahmojen nahkoihin, lukevat romaania, juoksevat, sotivat, iloitsevat, surevat ja kertovat tarinaa. Punaiset valot leiskuvat, musiikki pauhaa ja kynttilänliekki lepattaa.

Minua kiinnostaa aina tuore ote klassikoihin, joten innolla suuntasin Lahteen katsomaan, millainen Tuntematon Vanha Jukossa nähdään. Ehdin lukemaan käsiohjelman tekstit ja tutustua esityksen soittolistaan ennen katsomoon suuntaamista, ja kuvia katsella myös. Ne nostattivat odotusta entisestään. Kesti kuitenkin hetken, että pääsin kunnolla sisään esityksen maailmaan ja tyyliin, mutta kun pääsin, se olikin menoa! Esityksessä on hieno, vahva tunnelma ja tietynlainen omaleimaisuus, joka kantaa kokonaisuuden läpi. Mantereen ohjaukselliset ja dramaturgiset ratkaisut rakentuvat kokonaisuudeksi, joka on täydellisen tasapainossa ja pureutuu klassikkoon terävästi, herkällä ja raa'alla otteella. Mukana on Tuntemattoman tunnetuimpia kohtauksia ja hahmoja, tunnistettavasti lavalle tuotuina ja koskettavasti kuvattuina, sekä sellaisia kohtia, joita minä en enää romaanista muistanut (edellisestä lukukerrasta taitaa siis olla liikaa aikaa...). Visuaaliset ratkaisut ovat komeita ja mieleenpainuvia, työryhmä on tehnyt pukujen, lavastuksen ja tarpeiston osalta hyviä ratkaisuja. Pekka Kiiliäisen ja Antti Haikon valosuunnittelu sykkii musiikin tahdissa ja tukee näytelmän tasoja erinomaisesti. Punainen värimaailma on toimiva. Pidin kovasti myös siitä, että kynttilänvaloa käytettiin useasti. Kiiliäisen äänisuunnittelu on toimivaa ja vakuuttavaa. Rakastan sitä, millaisia biisejä esitykseen on valittu! Ei ehkä tulisi heti mieleen, että esimerkiksi Via Dolorosa, Sukkula Venukseen tai Heilutaan olisivat Tuntemattoman sotilaan tarinaan sopivia, mutta tietysti ovat. Musat ovat yksi esityksen kohokohtia, ne korostavat teemoja ja ovat oivaltavasti juuri sitä, mitä tämä esitys tarvitsee ollakseen niin hyvä kuin on.

Esityksessä on huumoria ja komediaa sekä kevyitä hetkiä, mutta päällimmäisenä siitä jäi raastava ja surullinen fiilis. Esityksessä on monta toinen toistaan hienompaa hetkeä, joita katsoessa sodan kauheus ja sotilaiden tuska ovat käsinkosketeltavia. Myös sodan mielettömyys ja poikkeuksellisuus tulevat lavalla esiin. Lopun laulu kynttilänvalossa saa kyyneleet silmiin ja kylmät väreet kulkemaan kehossa, ja kruunaa esityksen hienosti. Työryhmän taito kertoa tarinaa mitään sen tasoja peittelemättä paitsi tekee vaikutuksen, myös takaa sen, että tätä esitystä katsoessa varmasti tuntee jotain. Liian rankka esitys ei ole, mutta oikealla tavalla painava. Tämä Tuntematon on monitasoinen, monipuolinen esitys, ajattelevaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Esitys on raikas, riehakas ja tuore, rohkeasti klassikosta omannäköisensä version kokoava näytelmä. Kohtaukset on toteutettu kekseliäästi ja välillä yllättävästi, mutta toimivasti. Esimerkiksi vihollisilmapallojen poksauttelu neulalla, Tuntemattoman sotilaan lukeminen ääneen ja koko teatteritilan hyödyntäminen, eli katsomon takaa ja sivuilta huutelu, ovat tosi hyviä ratkaisuja. Lisäksi pidin lavan ympäri juoksentelusta, se rytmittää esitystä erinomaisesti ja saa esityksen edetessä eri merkityksiä. Esityksen tunnelma on tiheä ja pitää tiukasti otteessaan, mitään lavalla tapahtuvaa ei pääse piiloon eikä sitä haluakaan paeta, vaikka välillä ihan sydäntä särkee. Ehkä suosikkijuttuni esityksessä onkin se, miten vahvana se tunteet ja tunnelmat lavalle tuo, silti alleviivaamatta mitään ylimääräisesti. Taitavasti kasattu kokonaisuus tuo yleisön eteen esityksen, jota katsoessa aivot saavat raksuttaa eikä katsomossa pääse liian helpolla. Ja sellainen teatteri on parasta.

Näyttelijänelikko ottaa lavan haltuun varmalla ja vauhdikkaalla otteella. Esityksessä juoksennellaan ja huudetaan, nauretaan ja remutaan, pelätään ja ollaan rohkeita, surraan ja iloitaan, hiljennytään ja rauhoitutaan. Neljällä näyttelijällä tarinaa toteutettaessa jokainen saa lavalla tähtihetkensä, ja nelikko myös pelaa upeasti yhteen. Näyttelijät tuovat rooleihinsa omat vahvuutensa ja tukevat toinen toistaan, jotta jokainen rooli rakentuu lavalle aidosti. Aitous onkin parasta tämän näyttelijäjoukon työssä, he tuovat niin vaivattoman puhtaasti lavalle kaikki esityksen läpi kuohuvat tunteet ja tarttuvat niihin taidolla. Jokainen pääsee hyödyntämään niin hersyvää komediallista osaamistaan kuin hurjan koskettavaa, usein hyvin vähäeleistä mutta silti vahvasti tuntuvaa näyttelijäntyötä. Annika Hartikan Kariluoto on ihan mahtava! Monitasoinen rooli, hienosti tasapainotettua näyttelijäntyötä. Minja Kosken säveltämä Veljeni nukkuu on kaunis, hieno kappale, ja Koski laulaa sen voimakkaasti. Ei pysy silmäkulma kuivana. Koski on loistava Riitaoja, voi että miten tuntuu pahalta hänen puolestaan. Olli Riipinen tekee riipaisevan roolin sotavankina, joka kädet ylhäällä ja varovainen, tunnusteleva hymy huulilla saapuu vihollisten luokse. Tämä on muuten kohta, jonka ehkä selkeiten muistan romaanista, ja kylmäävä hetki oli myös lavalla. Tämän lisäksi lähtemättömän vaikutuksen teki kyllä lihasten esittely Deutschlandin tahtiin sekä jääkylpy lopussa. Esa-Matti Smolander jäi mieleen erityisesti kahdesta roolista, Lehtona ja Rahikaisena. Hienoa tekemistä molempia hahmoja tulkitessa, erilaiset roolit joista Smolander saa kaiken irti. Nelikko hyppää roolista toiseen sujuvasti ja kasvattaa lavalle monenlaisia ihmiskohtaloita. Upeaa, pakotonta ja hämmästyttävän vivahteikasta näyttelijäntyötä, jossa vahva fyysisyys ja herkkä tunnelman lukeminen ihastuttavat.

Vanha Jukon Tuntematon sotilas jätti vahvan jäljen. Esitys on sanalla sanoen väkevä, mutta jos muutaman sanan lisää otan käyttöön, kuvaisisin tätä Tuntematonta myös seuraavasti: herkkä, raaka, hauska, viisas, nerokas, surullinen ja valmis. Ohjaaja Juho Mantereen näkemys ja oivaltavuus esityksen rakentumiseen, koko työryhmän vahva ammattitaito sekä näyttelijänelikon Hartikka-Koski-Riipinen-Smolander läsnäoleva, hahmot ja tunnelman kokonaiseksi tekevä näyttelijäntyö tarjoavat esityksen, jota voisi sanoa, ja sanonkin, teatteritapaukseksi. Hieno!

Tuntematon sotilas on Teatteri Vanha Jukon ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotanto, ensi-ilta Turussa 10.2.2023.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vanha Juko!

lauantai 26. marraskuuta 2022

Fanny ja Alexander @ Helsingin kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Fanny ja Alexander-näytelmän 23.11.

Fanny (Elena Leeve) ja veljensä Alexander (Olavi Uusivirta) ovat värikkään, avoimen ja lämpimän Ekdahlin suvun nuoret jäsenet, jotka seuraavat äitinsä Emilien (Anna-Maija Tuokko) ja isänsä Oscarin (Pekka Huotari) sekä muun suvun työtä teatterin parissa, kurkistavat monen tädin ja sedän suhdekiemuroihin, salakuuntelevat aikuisten juttuja, nauttivat tarinoista, joita heille kerrotaan, kertovat itse tarinoita ja elävät lapsuutta täynnä iloa, mielikuvitusta ja vapautta olla utelias, fiksu ja oma itsensä. Mutta sitten isä kuolee ja äiti menee uusiin naimisiin. Piispa Edward Vergerus (Eero Aho) ottaa tuoreen vaimonsa ja tämän kaksi lasta luokseen asumaan, eikä aikaakaan, kun kaikki tuttu ja hyvä on muisto vain. Säännöt ovat tiukkoja, virheistä rangaistaan lujasti, eikä mikään ole parantumassa. Uusi elämä on kamalaa, erityisesti Alexanderille, joka joutuu piispan silmätikuksi. Mutta vaikka onnellinen lapsuus ja vapaus tuntuvat menetetyiltä, jostain pilkahtaa silti toivo, vahvana ja rohkaisevana.

En ole nähnyt Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander-elokuvaa tai lukenut romaania, mutta tiesin tarinan pääpiirteittäin ja olin ehtinyt jo kuulla ihastuneita kommentteja teatteriesityksestä, joten odotin tätä innolla. HKT:n Fannyn ja Alexanderin on ohjannut ja sovittanut Paavo Westerberg, Bergmanin romaanin suomentanut Elina Hytönen ja näyttämöversion dramaturgina toiminut Henna Piirto. Lavastus on Antti Mattilan käsialaa, puvustuksesta vastaa Anna Sinkkonen, valaistussuunnittelusta William Iles ja sävellyksestä Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelusta Salmenkallio ja Jaakko Virmavirta. Naamioinnin on tehnyt Jaana Nykänen. Esitys on kokonaisvaltaisesti vaikuttava ja väkevä, josta kiitos kuuluu sille, että jokainen osa-alue on onnistuneesti toteutettu. Käsiohjelmassa ohjaaja kirjoittaa, miten alunperin vuodelle 2020 suunniteltu ensi-ilta koittikin vasta nyt, kaksi vuotta myöhemmin, joten Fannyn ja Alexanderin suunnitteluprosessi on ollut harvinaisen pitkä. Olettaisin siis, että jokaista ratkaisua on harkittu ja pohdittu viimeiseen saakka, jotta lopputulos on kaikilta osin täysin valmis. Ja niin se onkin. Väliajan kanssa esitys kesti varttia vaille neljä tuntia, mutta tämän näytelmän kohdalla siinä ei ole minuuttiakaan turhaan venytettyä hetkeä. Juoni ei etene kovin vauhdikkaasti ja tahti on alusta loppuun yllättävänkin rauhallinen, mutta hetkeäkään ei pitkästytä. Ohjaaja Westerberg on osannut lukea esityksen tunnelmaa, tasoja ja pinnan alla häälyviä nyansseja tarkasti, ja Fanny ja Alexander ehdottomasti ansaitsee pitkähkön kestonsa. Näin se vyöryy näyttämölle kiirehtimättä ja pääsee täyteen kukoistukseensa, jokainen tunne, ajatus ja hetki saa sopivasti aikaa tehdäkseen vaikutuksen. Westerbergin ohjaus käyttää suurta näyttämöä ääriään myöten, ja isolla lavalla iso tarina pääsee oikeuksiinsa. Salmenkallion sävellys ja hänen ja Virmavirran äänisuunnittelu ovat tärkeässä roolissa tarinan kertomisessa, ja pidin kovasti musiikin monipuolisuudesta ja siitä, miten äänisuunnittelu tekee joistakin kohtauksista aivan todella painostavia ja ahdistavia. Fannyn ja Alexanderin tarina on nimittäin varsin hurja, ja siinä on paljon synkkiä teemoja. Esitys ei näitä teemoja väistä, vaan kaikki, niin hyvä kuin paha, on lavalla läsnä. Koska mielikuvitus on tarinassa vahvasti mukana, kaikkea ei kuitenkaan näytetä suoraan, mikä on hyvä ratkaisu. Eikä kaikki ole synkkää ja pimeää, vaan on myös iloista, lämmintä ja toiveikasta.

Antti Mattilan selkeälinjainen, näyttävä lavastus taipuu moneen ja pyörii pitkin näyttämöä uljaana ja vaikuttavana. Lavastus onnistuu tekemään tapahtumapaikoista intiimejä ja rajattuja, värikkäitä ja riehakkaita, kolkkoja ja kaikuvia, turvallisia ja tuttuja, ja vieraita ja pelottavia. Yhdessä William Ilesin terävän ja tarkan valosuunnittelun kanssa lavastus ihastuttaa ja kiinnittää katseen useassa kohdassa, se sekä toimii hyvin osana tarinaa että näyttää komealta. Valosuunnittelu on monesti huikean dramaattista, ja näyttämökuvissa dramaattisuus ja terävyys korostuu varsinkin piispan talossa tapahtuvissa kohtauksissa. Anna Sinkkosen pukusuunnittelussa on ihanasti tyylejä monelta ajalta, on esimerkiksi jouluneule, arkisia t-paitoja, ajankuvaan sopivia mekkoja ja yöpaitoja, monenlaisia kaapuja ja kimaltavia vaatekappaleita. Monipuolinen vaatekuvasto kuitenkin sopii yhteen, ja tukee tarinankerrontaa hienosti. Ekdahlien perhe pukeutuu värikkäästi, omannäköisesti ja vapaasti, ja vähentääkin vaatteita jos siltä tuntuu. Piispan luona taas sävyt ovat synkkiä, vaatteet hillittyjä ja yhtenäisyys tiukkaa. Tämä näkyy visuaalisuudessa muutenkin, ja toki myös hahmoissa, mutta ei tunnu päälleliimatulta tai korostetulta, vaan päin vastoin tekee vain entistä kipeämmäksi tiedon siitä, miten iloista ja onnellista kaikki ensin oli ja miten surkeaksi kaikki sitten muuttuu. Hienoa, tarkkarajaista visuaalisuutta esityksen läpi, ja paljon kiehtovia yksityiskohtia myös.

Näyttelijät tekevät vakuuttavaa ja vivahteikasta roolityötä, ja tuovat esityksen monipuolisen hahmogallerian lavalle rennosti ja taitavasti. Olin etukäteen erityisen iloinen siitä, että pääsin vihdoin näkemään Elena Leeven teatterilavalla, olen hänen leffa- ja tv-rooleistaan pitänyt paljon, mutta teatterirooleja en ennen tätä ollut nähnyt. Leeve tekee hienon roolin täynnä nyansseja, Fanny on kiinnostava hahmo ja samoin hänen suhteensa Alexanderiin ja asemansa tarinassa ovat mielenkiintoisia. Leeven roolityö on yksityiskohtaista ja onnistuneesti välillä vähäeleistä ja välillä runsasta, hän kuvaa kauniisti Fannyn tunteet ja ajatukset ja kantaa tytön tarinan koko näytelmän läpi varmalla otteella. Olavi Uusivirran Alexander on Leeven Fannylle juuri sopiva pari. Oli myös kiva nähdä Uusivirta uudelleen teatterilavalla näin nopeasti, viimeksi näin hänet Hamletina Kansallisteatterissa pari kuukautta sitten. Ja vähän Hamletia näkyi Alexanderissakin, teatteriperheen lapsena hän tuntee monet roolit. Uusivirralla on rooliinsa onnistunut ote, ja hienovarainen tapa lukea sitä, miten Alexander suhtautuu tilanteisiin. Koska lapsia näyttelevät aikuiset, heidän ikänsä ei ole esityksessä niin tarkkaan määritelty (tai jos määriteltiin niin meni minulta ohi), mutta nimenomaan lapsuus, nuoruus ja turvallisuus ovat teemoja, jotka sekä Uusivirran että Leeven rooleissa näkyvät selvästi. Samoin näiden teemojen rikkoutuminen ja murtaminen, se miten edes lapset eivät ole pahalta turvassa vaan suoraan sen kohteina. Uusivirta ja Leeve kuvaavat Fannyn ja Alexanderin kasvutarinan, toisiinsa tukeutumisen ja mielikuvitukseen turvaamisen koskettavasti ja aidosti. Kuten Alexander ja Fanny tukevat toisiaan, niin myös näyttelijät tukevat toistensa roolitöiden kasvamista vavahduttaviksi ja vaikuttaviksi.

Anna-Maija Tuokko on erinomainen Emilie, monitasoinen hahmo jonka Tuokko kuljettaa tarinan läpi hienovireisesti ja raastavasti. Hän tuo Emilien tunteet lähelle katsojaa voimakkaasti, mutta silti täysin uskottavasti. Eero Ahon Edward on julma ja kylmä, juuri siinä rajoilla että hahmo olisi "vain" paha eikä mitään muuta. Aho onnistuu kuitenkin kaivamaan piispasta esiin muitakin kerroksia kuin tämän julmuuden, ja roolityö tekee vaikutuksen. Aho pelaa taitavasti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, ja juuri se, miten esiintyjien yhteistyö toimii, takaa sen, että piinaavat kohtaukset ovat niin piinaavia. Ja toisaalta sitten sen, että iloisissa kohtauksissa ilo kuplii vauhdikkaana ja jännittävissä kohtauksissa pulssi kiihtyy katsomossakin. Koko ensemble on rooleissaan niin läsnä ja hereillä, että kaikki esityksen nyanssit tavoitetaan eikä huomio herpaannu lavalla hetkeksikään. Oli kiva nähdä lavalla myös Rauno Ahonen, hänet olen teatterissa aiemminkin nähnyt, mutta Ahosen työtä on aina ilo seurata, ja onnistuneen roolin hän tekeekin Aronina. Veera Anttila teki vaikutuksen, hän näyttelee Majta itsevarmasti ja hurmaavasti, ja tuo hahmoonsa sujuvasti yksityiskohtia. Pekka Huotarin Oscar on valloittava, hauskan ja mukavan oloinen mies johon tykästyy heti ensi hetkistä. Sanna-June Hyde tekee tosi mainion roolin Lydiana, samoin Jari Pehkonen Carlina ja Santeri Kinnunen Gustav Adolfina. Mainitaan vielä myös Emmi Pesonen sekä kiehtovan ja vähän pelottavankin Ismaelin roolissa että eräänlaisena kertojana, varsin hyvää työtä.

Fanny ja Alexander herätti paljon ajatuksia, ja siinä riittää mietittävää pitkään. Näytelmässä on paljon tasoja ja paljon hahmoja, ja tämän esityksen kohdalla se on vain hyvä juttu. Koska esitys saa aikaa käsitellä teemojaan ja tapahtumiaan, se ei tunnu täyteen ahdetulta vaan tarjoilee hyvin monta kiinnostavaa juttua. On aikuisten ja lasten maailman eroja ja rajoja, vallankäyttöä ja toisten murtamista ja rankaisemista, suhdekiemuroita, sydänsuruja ja -iloja, mielikuvituksen leikkiä ja turvaa, juhlia ja arkea, nuoruutta ja vanhuutta sekä perhekuvausta, ja monia muita juttuja. Näytelmä on toteutettu lavalle harkitusti ja kaikkia yksityiskohtia myöten taidokkaasti, joten katsomossa saa kunnolla nauttia vakuuttavasta puhenäytelmästä. Tosin nauttiminen on vähän hankalaa, kun tarinassa liikutaan niin synkissä ja syvissä vesissä, mutta kyllä se vaikutuksen tekee, kun isoa tarinaa kerrotaan näin onnistuneesti. Ja toki hienosta näyttelijäntyöstä ja huikeasta visuaalisuudesta nauttii aina, oli aihe mikä vain. Joten upeaa oli istua katsomossa ja seurata, kuinka tämä perhesaaga rakentuu lavalle, sillä esitys on kaikilta osa-alueilta niin ammattimaisesti toteutettu ja ladattu täyteen hienovaraisia nyansseja. Monitasoinen, rouhea, kaunis, kauhistuttava ja herkkä näytelmä, jossa mennään läpi hyvää ja pahaa ja tehdään se vahvasti. Tämä vaatisi vähintäänkin toisen katselukerran jotta saisi kaiken irti, mutta jo yhden kerran jälkeen mieli on täynnä mitetiskelyä esityksestä ja sen teemoista. Kun kaikki osa-alueet ovat varmoja, on lopputulos yleensä aikamoisen hyvä, ja kun mukana on lisäksi vielä "sitä jotain", jokin ekstravaihde, silloin ollaan huippujuttujen äärellä. Ja sellainen tämä Fanny ja Alexander todellakin on.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

torstai 3. marraskuuta 2022

ReeaRuu @ KOM-teatteri

 

kuvat © Noora Geagea

Näin ReaaRuu-musikaalin 2.11.

Pieni Ruu (Miiko Toiviainen) lähtee perheensä kanssa reissuun, mutta sattuu onnettomuus ja poika menettää siskonsa Reean (Ella Mettänen) ja vanhempansa (Vilma Melasniemi ja Niko Saarela). Yksin jäänyt Ruu päätyy orpojen arpajaisissa päävoitoksi ja voittaja on professori Huitale (Juho Milonoff), jolla ei oikein ole käsitystä siitä, mitä tehdä surun murtaman pikkupojan kanssa. Avuksi tulee naapurin lintutieteilijä Kuikka (Saarela), joka neuvoo niin lapsukaisen ruokkimisessa kuin muussa hoidossa. Mutta Ruupa kaipaa siskoaan eikä mene nukkumaan enää ikinä, jos ei saa Reeaa tänne nyt heti! Joten professori tietenkin lupaa tehdä hänelle enkelisiskon. Mutta miten enkeleitä tehdään? Voiko tiede auttaa surussa? Mitä kuolema oikein noin niinkuin käytännössä tarkoittaa? Millainen on ihan paras kaveri? Mistä tunnistaa enkelin sulan? Näitä ja muita elämän ja kuoleman suuria ja pieniä kysymyksiä pohditaan musikaalin muodossa.

ReeaRuu on Ilpo Tiihosen kirjoittama ja Markus Fageruddin säveltämä musikaali, jonka on KOMiin ohjannut Lauri Maijala. Tiihosen leikkisä, riemastuttava, runollinen ja kekseliäs kieli hurmaa heti ensi hetkissä. Monenlaista näppärää sanailottelua tekstiin mahtuukin, ihanaa! Teksti on itsessään sekä reippaan humoristista että tarkan koskettavaa, ja kun siihen rinnalle laitetaan Fageruddin monipuolinen, rytmikäs ja svengaava sävellys, tarina kasvaa ihastuttavan herkäksi ja hauskaksi kokonaisuudeksi. Käsiohjelmassa ohjaaja Maijala kirjoittaa ReaaRuun kantaesityksen Helsingin kaupunginteatterissa 1992 olleen hänelle se juttu, jonka seurauksena päämääräksi tuli ura teatterissa. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin Maijala pitää langat käsissään KOM-teatterin versiossa, jossa teoksen merkitys ohjaajalle myös näkyy. Maijala kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, pitää tarinan hyvässä rytmissä ja antaa kauniisti tilaa surulle, kaipaukselle ja menetykselle, joka ReeaRuussa on jatkuvasti läsnä. Näitä tunteita käsitellään monesta kulmasta, ja ne ovat juuri niin isoja ja monimutkaisia kuin oikeassakin elämässä, eivät kuitenkaan liian raskaita kantaa. Maijalan ohjauksessa painavuus ja murhe nimittäin saavat kumppanikseen iloa, ystävyyttä ja ymmärrystä, asioiden ihmettelyä, kummastelua ja pohtimista, joka keventää tarinaa sopivasti.

Janne Vasaman lavastus tervehtii katsojaa heti teatterisaliin astuessa, ja ympäri lavan ja kattoonkin levittäytyvät valkoiset riisipaperipallot ihastuttavat, samoin laiturimaiset puutasot. Lavastuksessa on samanlaista leikkisyyttä kuin tekstissä, ja myös sadunomaisuutta. Paljon kivoja yksityiskohtia, varsinkin professori Huitaleen kotona, ja kaikenlaiset labravälineet ne vasta mainioita ovatkin. Pyry Hyttisen videosuunnittelu loihtii tähtiä, tuijottavia silmiä ja metsätien, ja monta muuta juttua, ja näyttää oikein hyvältä. Erityisesti se alun suuri tähtitaivas jäi mieleen, hurjan kaunis näyttämökuva. Tomi Suovankosken valosuunnittelu tukee esityksen tunnelmia ja poimii sujuvasti näyttämöllä tapahtuvia juttuja valokeilaan. Lämmin ja kylmä valo vaihtelevat onnistuneesti, ja valosuunnittelu on hyvin mukana esityksen käänteissä. Joona Huotarin puvustus tarjoilee hurmaavia asukokonaisuuksia ja mielikuvituksellisia pukineita, sama sadunomaisuus, joka lavastuksessa näkyy, on myös pukusuunnittelussa mukana. Tykkäsin etenkin orkesterin paidoista, enkelten siivistä, Ruun vaatetuksesta, ruutukuvioista ja munsterien kauhistuttavan hauskuuttavasta ulkomuodosta. Jostain syystä näin sieluni silmin tämän munsteri-joukon esiintymässä Euroviisuissa. En tiedä mistä tämä ajatus tuli, mutta se olisi varmasti mieleenpainuva esitys!

Pienen Ruu-pojan roolissa Miiko Toiviainen hurmaa, naurattaa ja itkettää, voi että kuinka ovatkaan ilon ja surun tunteet ja menetys roolityössä niin vahvoina. Toiviainen tekee herkkävireisen roolin, tarjoaa katsojalle niin riemukkaan riehakasta kuin hauraan haavoittuvaista roolihahmon tulkintaa, ja kuvaa erinomaisesti pikkupojan kokemuksia suurten asioiden keskellä. Toiviainen näyttelee valtavan hienosti ja tarkasti kaiken, mitä Ruu kokee, ja varsinkin esityksen loppuvaiheilla (no okei, aika monta kertaa ennenkin sitä) meinasi kyynel tirahtaa kun Ruu-raukan suru tuli niin voimakkaana katsomoon. Ja tirahtikin. Nyyh miten kaunis ja vahva ja vekkuli roolityö. Ella Mettänen on ihanan päättäväinen ja kiltti Reea, joka vähän kujeilee ja höpsöttelee ja jolla on suuri, lämmin sydän. Mettäsen roolityössä on sopivasti isosiskomaisuutta, hän ja Toiviainen pelaavat saumattomasti yhteen ja sisarusten suhde kuvataan uskottavasti niin ennen onnettomuutta kuin sen jälkeenkin. Reea-enkeli seuraamassa pikkuveljensä elämää ja yrittämässä lohduttaa tätä on liikuttavaa ja lempeää, ja Mettänen tekee taitavaa työtä kuolemanjälkeistä Reeaa esittäessään. Juho Milonoffin professori Huitale saa aikaiseksi äänekkäimmät naurut ja innokkaimmat huudahdukset, ja varsin mainio hahmo hän kyllä onkin. Milonoff tekee nopearytmisen, taitavasti hauskan roolityön, hänen hahmonsa on monitasoinen ja avautuu eri tavalla eri ikäisille katsojille, kuten kaikki muutkin hahmot ja koko esityskin. Milonoff on lavalla hienosti läsnä, ja rakentaa hahmostaan turvallisen, vähän höpsön ja hullunkurisen aikuisen, jonka luona Ruun on hyvä käsitellä kokemaansa.

Myös Niko Saarela tekee hahmostaan Kuikasta hyväntahtoisen ja ymmärtäväisen, sellaisen, joka on tukena ja apuna. Vaikka nämä esityksen tieteilijät ovat pikkuisen pihalla siitä, mitä pieni lapsi tarvitsee, mitä se syö, millaisen pesän se tarvitsee ja miten sitä pitäisi hoitaa, ovat he silti heti Ruun tukena, epäröimättä ja lämmöllä. Saarela on myös mainio Nax ja varma isä sekä riemukas Ällömunsteri, hyviä rooleja kaikki ja erinomaista eläytymistä monenlaisiin kohtauksiin. Ihan loistava on se kohtaus, jossa Kuikka selostaa eväsleipiensä putoamista ja Huitaleen matkaa niitä pelastamaan! Kuikan ja Huitaleen ystävyys on yksi suosikkiasioitani musikaalissa, ja Saarela ja Milonoff tuovat sen lavalle onnistuneesti. Vilma Melasniemi tekee monta erilaista ja ihastuttavaa roolia, hän jäi mieleen varsinkin lopun en mä oikein tiiä-hokemaa toistavana ujona pikkutyttönä sekä selfieitä räpsivänä kiusaajana ja Naxina. Tarkkaa ja sujuvaa roolityötä, hyviä hetkiä lavalla. Jokainen näyttelijä tekee roolinsa lämpimästi ja kauniisti, ja porukan yhteistyö on vahvaa. Useamman roolin tekevät onnistuivat jopa huijaamaan tällaista kokenutta teatterikatsojaa, kiitoksissa ihmettelin hetken että missä loput tyypit ovat! Ilmeisesti niin erilaisia roolihahmoja rakennettu lavalle, että en meinannut uskoa samojen näyttelijöiden olevan kaikkien takana.

Orkesteri, eli kapellimestari Mari Kätkä harmonikassa, Esko Grundström kontrabassossa ja kanteleissa, Markku Luuppala huilussa, klarinetissa, bassoklarinerissa ja saksofoneissa sekä Sara Puljula lyömäsoittimissa ja kontrabassossa, on näyttämöllä tapahtumien keskipisteessä omassa kopissaan. Minusta on aina mahtavaa, että soittajat ovat lavalla, ja tässä esityksessä se toimii erityisen kivasti. Orkesterin menoa on hauska seurata varsinkin vauhdikkaampien biisien kohdalla, ja totta kai on myös ilo kuunnella kuinka musiikki herää eloon heidän käsissään. Fageruddin sävellys on, kuten jo todettu, monipuolista ja rytmikästä, ja hyvällä rytmillä orkesteri soittaakin, niin nopeat kappaleet kuin herkemmätkin melodiat. Olisi ollut kiva, jos käsiohjelmassa olisi ollut laulujen nimet, mutta onneksi siinä on tehtäviä, joten ei harmita yhtään. Sanasokkelo on ihan paras!

ReeaRuu on suloinen, hauska, lohdullinen, surullinen ja valloittava esitys, sen tarina saa nauramaan ja liikuttumaan. Musikaali käsittelee rankkoja ja isoja aiheita, ja tekee sen tavalla, joka tarjoaa kosketuspintaa niin lapsikatsojille kuin aikuisillekin. Varmasti osittain eri asiat saavat eri-ikäiset yleisön jäsenet nauramaan ja liikuttumaan, mutta samat tunteet ja kysymykset käydään enemmän tai vähemmän läpi. ReeaRuu ei peittele menetyksen tuskaa tai lapsen surua, vaan tarjoaa rinnalle huumoria ja lohtua, jotta kokemus ei ole liian surullinen. Lopussa suru helpottuu ja sen oheen vahvaksi nousevat toivo, ilo ja lämpö. ReeaRuussa parasta on sen herkkyys ja kauneus, ja toisaalta hulvattomuus ja höpsöys. Ihana, kaunis, viisas musikaali. Lempeä, lohduttava ja rauhoittava. Tämä jättää hymyilemään ja pohtimaan, naureskelemaan ja haikeaksi. Taitava toteutus, jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa ja jättää jäljen.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos KOM-teatteri!

maanantai 24. lokakuuta 2022

Harmaja luode seitsemän (Leena Paasio)

 

Suolaisen veden tyrskyjä, veneen kiitoa, lukion alkua – ja kadonneen äidin arvoitus.

Leena Paasion romaani Harmaja luode seitsemän tarjoilee jännitystä, menetyksen tuskaa, ihmissuhdekiemuroita, rakkautta lajiin ja navigointia teinielämän aallokoissa. Lukiota aloittelevan Eetun meribiologiäiti on kadonnut puoli vuotta sitten uimareissulla, ja hänen oletetaan hukkuneen. Eetu kuitenkin uskoo, että tapauksessa on jotain outoa, vaikka kaikki muut poliisista isään ovat sitä mieltä, että tapahtunut täytyy hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Kolmihenkiseksi kutistuneeseen perheeseen kuuluvat Eetun lisäksi vaimonsa menettämisestä musertunut isä Mikko ja taitouinnista haaveileva pikkusisko Isla. Eetun päivät kuluvat siskosta huolehtien, koulun ja valmentamisen parissa, ja äidin kohtaloa murehtien. Rakkaasta kilpapurjehduksesta on pitänyt luopua, ja lukiossakin Eetu joutuu ärsyttävän Rasmuksen, entisen kilpakumppaninsa, kanssa samaan ryhmään. Onneksi ryhmässä on sentään myös Salla, hänkin kilpapurjehtija ja Eetun rakas ystävä, ja uudet kaverit Hene ja Janina.

Harmaja luode seitsemän sisältää lähestulkoon kaikki nuortenkirjojen suosikkitrooppini (no ehkä osaa voisi jo kliseiksikin sanoa). On vanhempansa menettänyt teini, perheongelmia, kilpailuasetelmaa ja ärsyttävä tyyppi, joka saattaa sittenkin olla enemmän kuin päällepäin näyttää, unelmien tavoittelua ja niistä luopumista, ja selkeä ero aikuisten ja nuorten maailman välillä (tietyissä asioissa ainakin). Teemoja käsitellään taitavasti, ja ne toimivat hyvin. Heti kirjan alkuasetelma on kiinnostava, ja juonen punoutuminen rytmitetty näppärästi. Tarina etenee sujuvasti ja pitää otteessaan, tapahtumat etenevät tosi vaivattomasti ja luontevasti. Tämä on sellainen kirja, johon saattoi vain uppoutua, ja nehän niitä parhaita ovat. Juoni kasvaa luontevasti ja on sopivan monikerroksinen, siihen mahtuu yllätyksiä ja jännitystä sekä tavallista teinielämää ja arkea. Erityisesti loppu on tosi hyvin punottu, siinä tiivistyy koko teoksen ajan rakennettu tunnelma ja jatkoa jää mielenkiinnolla odottamaan. Koska tämä ei ole koko tarinan päätös, loppuun pitääkin jäädä "epätäydellisyyttä", niin hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kuin tarinaan itsessään, ja tämä epätäydellisyys on Harmaja luode seitsemässä onnistunutta. Vetävä tarina saa lopun, joka ärsyttää, sillä jatkon haluaisi heti tietää. Ja se taas lupailee kakkoskirjalle hyvää, koska odotukset ovat tämän ekan kirjan jälkeen korkealla. Teosparikokonaisuus pohjustetaan ja startataan Harmaja luode seitsemällä erinomaisesti, Bengtskär itä kahdeksan saa jatkaa mielenkiintoista tarinaa. En malta odottaa!

Ei ole vaikea arvata suosikkihahmoani, sillä Rasmus on tyyppiesimerkki sellaisesta. Toki häneen ei vielä hirveän syvälle päästä tässä duologian ekassa teoksessa, mutta kyllä rivien välistä paljastuu kaikenlaista kiinnostavaa. Ylimielinen, ärsyttävä ja tyly ovat kaikki piirteitä, jotka voivat hyvin kirjoitettuina tehdä hahmosta moniulotteisen, ja Paasio on kirjoittanut Rasmuksen juuri näin. Onhan hän on tarinan “pahis”, sillä lukija katsoo Rasmusta Eetun näkökulmasta, mutta ei Rasmus ole mitenkään päin paha. Ajattelematon toki, ja, tosiaan, tyly ja ärsyttävä. Mutta täynnä yksityiskohtia jo tässä vaiheessa. Odotan innolla, mitä kaikkea hänestä saadaan oppia seuraavassa kirjassa! Pidin myös minäkertoja Eetusta tosi paljon. Monitasoinen ja kiinnostava hahmo, jolla on paljon ikävää ja kivaa meneillään, ja jolla on selvät arvot ja joka pyrkii hyvään, muttei aina käyttäydy ihan fiksusti. Eetu on pistetty epäreiluun, kamalaan tilanteeseen, ja hänen elämänsä sen keskellä on kuvattu hienosti. Paasio kirjoittaa vetävää tekstiä, ja antaa Eetun fiiliksille riittävästi tilaa. Tunnekuvaus onkin monesti vahvaa, sitä on tosi kivaa lukea. Eetun tuska on käsinkosketeltavaa, mutta ei kaikennielevää, ja kirja tasapainottaa onnistuneesti jatkuvasti läsnä olevaa ikävää ja huolta ystävyyden, ilon ja onnen tuntemuksilla. Ystävyyssuhteet ovatkin kirjassa yksi suosikkijuttujani, ja ystäväporukan kuvaus on uskottavaa ja lämmintä. Varsinkin Salla Eetun kauan tuntemana ystävänä ja Hene uutena tuttavuutena ovat tosi hyvät sivuhenkilöt. Molempien kautta Eetusta paljastuu nyansseja, ja Sallan ja Henen mukana tarinaan tulee sekä kepeyttä että syvällisyyttä. Ekan luokan aloittavan Islan hahmo on kiva, mutta välillä niin aikuisen ja fiksun oloinen, että lipsahtaa epäuskottavuuden puolelle. Suurin osa nokkelan pikkusiskon sanomisista ja tekemisistä kuitenkin tuo teokseen huumoria ja keveyttä, ja toisaalta sitten syvyyttä ja haikeutta ja ärsytystäkin, kun pikkusiskon huolista, murheista ja harrastuksista huolehtiminen jää Eetun vastuulle. Ja ihana Isla on, hän ei jää sivuun vaan on tärkeä osa tarinaa. Eetun ja Islan iltasatuhetket ovat parhaita! Muista sivuhenkilöistä Eetun isä on uskottavasti kuvattu, pidin tosi paljon tämän hahmon käsittelystä. Valmentaja Okko ja Rasmuksen isä Erkka saavat myös tarinassa huomiota, heillä on juonen kannalta selkeät ja toimivat roolit.

Ystävyyskuvauksen lisäksi toinen suosikkijuttuni on purjehduksen ja meren kuvaus. Vaikka en tiedä kilpapurjehduksesta mitään, imeydyin vahvasti mukaan purjehduskohtauksiin. Veneen käsittely, erilaiset köydet, purjeet ja muut osat sekä purjehdussanasto tuovat lajin lähelle, ja sen rakkaus Eetulle ei jää epäselväksi. Eetu valmentaa nuoria purjehtijoita, purjehtii itse, ja pääsee onnekkaasti osallistumaan vielä yhteen kilpailuun. Kisaluku eli luku 14 on ehdottomasti suosikkini, siinä riittää tapahtumia. Myös Itämeri on teoksessa vahvasti läsnä, sen pärskeet yltävät lukiotehtävien aiheisiin ja märkäpukujen kankaisiin. Merensuojelu on punottu tarinaan mukaan toimivasti, se ei ole saarnaavaa vaan asettuu Eetun elämään saumattomasti, sillä aihe on hänelle tärkeä ja väylä kadonneeseen äitiin. Olisiko äiti voinut tutkia jotain hämärää ja siksi kadota? Kenties. Meri itsessään on hienosti mukana sekin, veden voi tuntea ja aistia. Vahvasti kuvattu maisema vyöryy päälle voimalla, ja luonto on lähellä. Vaikka aaltoja pääsee purjehduksessa lainaamaan, ei merta voi kesyttää.

Teosparin toinen osa Bengtskär itä kahdeksan ilmestyy ensi keväänä, odotan malttamattomana! Kakkoskirjassa lienee luvassa taas jännittävää menoa ja monenlaista ihmissuhdejuttua. Myös näkökulma vaihtuu. Tätä odotan erityisen paljon, varsinkin jos intuitioni on oikeassa ja minäkertojaksi pääsee se hahmo, jota epäilen…

sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Come From Away @ Tampereen Työväen Teatteri


kuvat © Kari Sunnari

Näin Come From Away-musikaalin 21.10.

Pienessä kanadalaiskaupungissa Ganderissa elellään tavallista arkea, joka kuitenkin saa pysäyttävän käänteen. Asukkaat yksi toisensa jälkeen kääntävät radiota kovemmalle, pysähtyvät kuuntelemaan, järkyttyvät ja hiljenevät. Sillä 9/11 on tapahtunut, ja Yhdysvaltain ilmatila suljettu. Äkkiä rauhallisenpuoleiselle Ganderin lentokentälle ohjataan 38 lentokonetta matkustajineen, ja nämä matkustajat pitäisi majoittaa ja ruokkia, tarjota lohtua ja seuraa, avata kotinsa ja kaupunkinsa tuhansille tuntemattomille. Ja juuri niin ganderilaiset tekevät.

Come From Away on tositapahtumiin perustuva musikaali, joka sai ensi-iltansa Broadwaylla 2017, West Endillä 2019, ja nyt Suomessa 21.9.2022. Olen nähnyt tämän Lontoossa esityskauden alussa, ja pidin musikaalista paljon, vaikken tuota produktiota katsoessa aivan päässyt tunnelmaan sisään. Sen sijaan musikaalin cast recording on soinut paljon ennen ja jälkeen esityksen näkemisen, ja Irene Sankoffin ja David Heinin käsialaa olevan musikaalin musiikki on tosi kaunista ja koskettavaa. Mukaan mahtuu paljon riemua ja iloisuutta, eikä Come From Away ole musertavan synkkä tai valtavan surullinen. Siinä on tunteita ja tunnelmia laidasta laitaan, paljon totta kai epätietoisuutta, hätää ja surua, mutta myös paljon iloa, lempeyttä, ystävyyttä ja romantiikkaa. Vaikka en ole tositapahtumiin perustuvien tarinoiden suurin ystävä, Come From Away on tähän poikkeus ja rakastan tätä musikaalia. Niinpä olin hyvin innoissani, kun kuulin sen tulevan ensi-iltaan Suomessa. Tämä todella on musikaali, jossa on lämpöä ja yhteisöllisyyttä, ihmisyyden parhaita puolia ja erilaisia ihmisiä ympäri maailman. Tämä kaikki yhdistettynä energiseen menoon ja hienoon musiikkiin takaa esityksen, joka koskettaa syvältä ja ilahduttaa. Come From Awayssä ehkä parasta on se, että se on ensemblemusikaali, kukaan ei ole päähenkilö ja kaikki ovat. Hahmot saavat tähtihetkensä, heihin pääsee tutustumaan, mutta valokeila jakautuu tasaisesti kaikille ja yhteisö on se tärkein, eivät yksittäiset ihmiset. Silti kukaan ei jää liian vieraaksi, vaan ihmisten tarinat koskettavat arkisuudellaan ja rehellisyydellään. Tilanne terrori-iskun jälkimainingeissa ei ole arkinen, mutta hädästäkin voi syntyä hyvää ja sen Come From Away näyttää kauniisti.

Samuel Harjanteen ohjaus tavoittaa onnistuneesti musikaalin tunnehuiput – ilo ja suru iskevät yhtä vahvasti. Ohjaus on tarkkaa ja hienovireistä, eikä rytmi katkea hetkeksikään. Vaikka Come From Awayn kohtaukset etenevät aika reippaassa tahdissa, ei se tunnu mitenkään kiireiseltä. Hahmot, puvustus ja tunnelma kyllä vaihtuvat vauhdikkaasti, mutta vaihdot ovat sujuvia ja sulavia, eikä niistä siksi tule kiireistä vaikutelmaa. Napakasti vajaaseen pariin tuntiin pakattu musikaali esitetään ilman väliaikaa, eikä tässä mitään katkaisukohtaa oikein olisikaan. Nyt tahti pysyy yllä ja tarinaa on mukava seurata, kun ei tarvitse katsomosta poistua kesken kaiken. Tarinassa on vaikuttavaa aitoutta, tämä lienee perua sen pohjalla olevista tositapahtumista, ja pidän musikaalissa siitä, että se kertoo tapahtumista ihmisenkokoisesti. Tämä näkyy Harjanteen ohjauksessa onnistuneesti, hän on tavoittanut tarinan arkisen fiiliksen ja pikkukaupungin tunnelman taitavasti. Mirva Mäkisen koreografia on ihanan riemukasta ja energistä, joukkokohtauksissa vauhtia riittää ja niiden koreografia saa hyvälle tuulelle. Marjaana Mutasen pukusuunnittelu on arkista ja uskottavaa 2000-luvun alun vaatepartta, sekaan mahtuu myös tyylikkäitä univormuja muutamalta alalta. Monta kertaa tämän TTT:n produktion esityskuvia katsoessani olen miettinyt, onko visuaalisuus, erityisesti lavastus, tullut suoraan alkuperäisversiosta Suomeen, mutta ei se kuitenkaan aivan samanlainen ole. Samaa fiilistä tosin on, niin Erkki Saaraisen lavastuksessa kuin Eero Auvisen valosuunnittelussa ja Mutasen puvuissakin. Visuaalisen suunnittelun perusteella tämän tunnistaa heti Come From Awayksi, mutta sehän on vain hyvä juttu. Mukana on tunnistettavia visuaalisia juttuja, ja niiden lisäksi suomiversion näyttämökuvaan on tuotu paljon omaa ilmettä. Visuaalisuudessa näkyy sama arkisuus kuin musikaalin tarinassa ja hahmoissakin, ja kokonaisuus on tasapainossa.

Come From Awayn musiikki on poljennoltaan reipasta, mukaan mahtuu niin vauhdikkaita biisejä kuin tunteilla täyteen ladattuja kappaleita. Bändi on lavalla mukana ja pääsee nurkastaan välillä myös keskeiseen rooliin. Muusikot soittavat hyvällä energialla ja musiikki kuulostaa oikein hyvältä ja tutulta. Vähän itketti jo ekojen sävelten soidessa, kun tiesin mitä kivaa kaikkea on vielä luvassa. Suosikkibiisini 38 konetta, Naamiaiset, Rukous, Reunalla ja 38 konetta - Repriisi / Jossain soivat ihanan tuttuina ja onnistuneina versioina, ja muista kappaleista varsinkin Tervetuloa, Täällä oon, Minä ja taivas ja Maailma seis sekä Poissa on tekivät vaikutuksen, vahvoja tulkintoja. Hanna Kailan suomennokset ovat toimivia ja sujuvia. Välillä jokin sanavalinta vähän tökkäsi, mutta pääosin laulujen suomennos on onnistunuttta ja musikaalin tunnelmat ja tarinat tulevat laulujen sanoissa hienosti esiin. Tekstin suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa, ja sekin on sujuvaa. Musikaalissa oli enemmän puhetta kuin muistinkaan, ja myös hetkiä, joita en Lontoon versiosta enää muistanut. Välillä oli siis kuin olisi tätä ensimmäistä kertaa katsonut. Mutta juuri se sydämellisyys ja lempeys, johon lontoolaisen teatterin katsomossa tätä tarinaa nauttiessani ihastuin, se on TTT:n lavalla käsinkosketeltavaa.

Come From Away siis on ensemblen taidonnäyte, ja tällainen ensemble kun on, niin aikamoista loistoa esitys on alusta loppuun. Näyttelijöillä on jokaisella useampi rooli, ja sujuvasti vaihtuu hahmo lennossa puvustuksen avustuksella itse kullakin. Porukka pelaa yhteen tosi hienosti, yhteistyö on tarkkaa ja saumatonta. Näyttelijät tuovat hahmoihinsa taitavasti nyansseja ja kohtauksiin huumoria, synkkyyttä, iloa, hämmästystä ja kaikkea muuta, sitä mitä milloinkin tarvitaan. Musikaalissa on paljon nopeita joukkokohtauksia, joissa on tiiviisti sisältöä, mutta ne eivät puuroudu ja mene sekaviksi, vaan näyttelijät tarttuvat onnistuneesti kohtausten tärkeimpiin juttuihin ja tuovat ne näkyviin. Sekä lentoväki, come from awayt, että ganderilaiset, on tuotu lavalle onnistuneella otteella. Jari Leppäsen sujuvasti näyttelemä Claude on leppoisa ja mukava pormestari, joka pitää langat käsissään kriisinkin keskellä. Nina Tapio saa vetäistä musikaalin toisen soolobiisin Minä ja taivas, ja vaikka tämä ei minusta edes ole se musikaalin koskettavin biisi, niin kyllä siinä silmäkulma kostui kun Tapio kertoi hahmonsa Beverlyn unelmista ja niiden toteutumisesta, ja sitten järkytyksestä kun jotain niin tärkeää yhtäkkiä käytetään pahaan. Toinen soolobiisi Täällä oon ei nyt ainakaan vähemmän liikuttava ole, ja Hannahin roolissa nähtävä Petra Karjalainen esittää sen vahvan kauniisti. Hiski Vihertörmä tekee kaikissa rooleissaan mainiota työtä, hienoa läsnäoloa lavalla. Jonna Järnefelt ja Arne Nylander näyttelevät hyvällä otteella Dianea ja Nickiä, jotka tapaavat koneessa ja rakastuvat. Heidän tarinansa on yksi suosikkijuttujani musikaalissa, ja Järnefelt ja Nylander tuovat sen lavalle hienolla herkkyydellä, lämmintä huumoria unohtamatta. Saska Pulkkisen ja Jerry Wahlforssin Kevinit, Kevin T ja Kevin J, ovat myös mainio pariskunta, ja näissäkin hahmoissa ja roolisuorituksissa on sekä syvyyttä ja vakavuutta että hyvää huumoria. Heidi Kiviharjun rempseä Bonnie on oikein onnistunut rooli, samoin Kaija Kärkisen ihanan lempeä ja ymmärtäväinen Beulah. Pihla Pohjolainen tavoittaa hyvin hahmonsa kasvun ison tilanteen edessä. Ensimmäistä päivää töissä oleva toimittaja saa uutisoitavakseen suuremman luokan jutun, eikä se helppoa ole, mutta Janice selviää tilanteesta kunnialla. Matti Leino pääsee hänkin tuomaan lavalle sekä huumoria että vakavia hetkiä ja onnistuu molemmissa. Koko näyttelijäporukan työ on erinomaista, ja heidän roolitöissään musikaalin hahmojen tarinat pääsevät lavalle koskettavina, hauskoina, yllättävinä ja ihastuttavina.

Kaunis, koskettava, herkkä, riemukas ja lämmin toteutus hienosta musikaalista, viihdyin ja vaikutuin katsomossa ja nautin, nautin aivan valtavasti. TTT:n versiossa on lämpöä ja ihmisyyttä roppakaupalla, mutta se ei sorru liian sokeriseksi. Nimenomaan musikaalin inhimillisyys avaa kuvan ihmisten erilaisuuteen ja paitsi heidän auttamisenhaluunsa ja ystävällisyyteensä, myös kireyteensä ja epätietoisuuteensa. Kun monta tuhatta ihmistä laitetaan samaan paikkaan, ei kaikki voi sujua hyvin koko aikaa, ei normaalissa tilanteessa eikä ainakaan silloin, kun nämä ihmiset joutuvat sekavien uutisten keskellä vieraaseen paikkaan vieraiden ihmisten keskelle. Kyllä siinä hermo kiristyy ja huoli valtaa alaa. Mutta kaaoksenkin keskellä, varsinkin silloin, hyvyys ja ymmärrys rauhoittavat ja helpottavat. Ja kun ihmiset puhaltavat yhteen hiileen, siitä syntyy jotakin tosi hyvää. Sama pätee niin Ganderin tapahtumiin tragedian jälkeen kuin tähän musikaaliinkin – yhteen puhalletaan ja jälki on sen mukaista. Ihanaa. Tästä jää lämmin olo.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos TTT!

torstai 20. lokakuuta 2022

Tuulisella terassilla @ Lahden kaupunginteatteri

 

kuva © Maria Mattelmäki

Kävin katsomassa Tuulisella terassilla-teatterilauluillan 19.10.

Rakkaus, ero, ikävä, erilaisuus, yhteiselo, yksinäisyys... Näitä ja muita parisuhteeseen tavalla tai toisella liittyviä teemoja käsittelevä Tuulisella terassilla puristaa vajaaseen tuntiin suuria tunteita ja tunnistettavia tilanteita. Anna-Leena Härkösen runoilla rytmitetty lauluilta koostuu Anna-Mari Kähärän säveltämistä kappaleista, jotka tuovat lavalle Elina Ruti (laulu), Antero Manninen (sello) ja Anu Silvasti (piano). Ohjauksesta vastaa Tapani Kalliomäki.

Kaksi tuolia, pöytä, peili ja vaatenaulakko. Taustalla valkokankaalle heijastettuna milloin sadepisaroita, milloin liehuvaa kangasta, milloin huonekasvin lehtiä ja sälekaihtimet. Kankaita ja laskoksia, koko lava pehmeässä, sinisessä valossa. Tämä näkymä on vastassa, kun Aino-näyttämön katsomoon suuntaa kokemaan parisuhteen joka suuntaan puhaltavia tuulia. Visuaalisesti esitys tarjoaa hyvin mietittyjä yksityiskohtia, jotka tuovat tarinaan ja hahmoon kosketuspintaa. Valoilla luodaan tunnelmaa ja monessa kohdassa valot kiinnittivät huomion, hyviä ratkaisuja jotka tukevat esityksen etenemistä. Etukäteen ajattelin, että tämä on varmaan aika pelkistetty, tyyliin mikki keskellä lavaa ja se siinä. Olikin kiva yllätys, että tarinaa luotiin myös puvustuksen, lavastuksen ja tarpeiston keinoin sekä valaistusta hyödyntämällä ja äänisuunnittelulla. Visuaalinen suunnittelu on Tiina Hauta-Ahon käsialaa, valoista vastaa Harri Peltonen ja äänestä Jukka Vierimaa.

Pidän Anna-Mari Kähärän musikaalisävellyksistä tosi paljon, niissä on terävyyttä, herkkyyttä ja kekseliäisyyttä, sekä paljon tunnetta. Niin tässäkin tapauksessa. Monen kappaleen kohdalla ajattelin, että nyt tämä on suosikkini, mutta aina sieltä tuli vielä seuraava laulu, joka teki isomman vaikutuksen. Suurin suosikkini oli ehkä En mä tullut niin kuin ennen, ja sen lisäksi pidin kovasti kappaleista Vääränlainen miesHotellin naiset, Rantaviiva, Oot kaikki mulle sekä Ja lopuksi. Musiikissa on sekä sanoituksellisesti että sävellyksellisesti niin kepeyttä, leikkisyyttä ja huumoria kuin syvyyttä, vivahteita ja haikeuttakin. Lauluiltaan valitut kappaleet sekä runot rakentavat lavalle katsauksen romantiikkaan ja rakkauteen, ja näihin liittyvien tunteiden moniin puoliin. Tiukasti katsojaa ohjailevaa tai suoraa tarinaa kertovaa juonta ei ole, vaan enemmänkin tuokiokuvia ja hetkiä erilaisista tilanteista. Katsojalle jääkin vapaus tehdä päätelmiä ja pohtia historiaa esityksen tilanteiden taustalle, jos niin haluaa. Tätä voi myös katsoa ihan "sellaisenaan", eli antaa laulujen ja esiintyjien kertoa tarinaa ja nauttia siitä. Tunnelma ja teema riittävät luomaan esitykselle kehykset, joiden sisällä liikutaan, ja esitys on sujuva, hyvin suunniteltu kokonaisuus.

Elina Ruti laulaa ja näyttelee vahvasti läpi tunteiden ja tunnelmien aallokon. Hän tuo esiintymiseensä sekä arkista huumoria että tarkkaa tunteellisuutta. Pidin sekä esityksessä että Rutin näyttelijäntyössä siitä, miten siinä mennään tunnelmasta toiseen sujuvasti ja vaivattomasti. Välillä vedetään vähän yli, mutta se sopii kyseisten kohtausten/kappaleiden tyyliin ja tuo esitykseen onnistunutta rytmiä. Ja kun vastapainona osa lauluista on kauniita ja herkkiä, tuo pieni liioittelu hyvin tasapainoa. Eikä liioittelu tässä tapauksessa tarkoita mitään isoa tai ylidramaattista, vaan sitä, että tekstistä löydetään kohtia ja asioita, joista osaa painotetaan enemmän, osaa vähemmän. Tarkkaa työtä on tehty, nämä painotukset tuovat esitykseen vivahteita ja tahtia. Ruti pitää yleisön otteessaan ja luo lavalle hienoja hetkiä, pienessä tilassa tunnelma korostuu ja Ruti lukee sitä taitavasti. Antero Manninen soittaa taidolla, ja tuo soittoonsa myös huumoria ja hienoja koukkuja. Tykkäsin kovasti siitä, että Manninen ja hänen sellonsa ovat vastapari Rutin laululle ja hahmolle, sillä ilman tätä vuorovaikutusta kappaleet olisivat saattaneet jäädä tyhjiksi. Nyt niillä on kohde, joka auttaa ankkuroimaan tarinan ja teemat mutta ei vie niiltä huomiota. Ja tästä vuorovaikutuksesta saadaan niin huumoria kuin lämpöäkin, toimiva ratkaisu. Anu Silvasti loihtii pianosta sekä kiivaita säveliä että kevyen melankolista sointia, ja säestää esityksen tunnelmia tarkasti. Kun laulujen ja runojen sanojen taustalla on vain kaksi soitinta, niiden äänet pääsevät kunnolla esiin, varsinkin pienellä Aino-näyttämöllä. Jousisoittimet ovat suosikkejani, joten sellon mukanaolo sai iloiseksi jo ennen esitystä, ja monipuolista soitantaa saikin nauttia, ai että. Piano taas on minusta ehkä paras soitin tunteiden taustalle, olivat ne mitä tahansa, ja kyllä niin romantiikka kuin kaikki sen aiheuttamat, piilottamat tai herättämät tuntemukset soivat kauniisti.

En ole koskaan tainnut käydä katsomassa aivan tällaista esitystä, jossa selvästi on tarina, mutta joka kuitenkin on nimenomaan lauluilta eikä esimerkiksi juonellinen "monologimusikaali". Ehkä kuvailisin tätä nimellä näytelty konsertti? Oiva konsepti, ja pidin paljon siitä, että tässä luodaan katsaus vain yhteen, toki laajaan, tunteeseen, eikä yritetä sisällyttää mukaan liikaa. Romanttinen rakkaus, parisuhteeseen ja sen kerroksiin keskitettynä, on esitykselle hyvä rajaus. Aiheeseen päästään laulujen myötä syvälle, ja läpi käydään mainio tunteiden viidakko. Tunnissa ehtii paljon, ei tuntunut että tästä jäi mitään puuttumaan, eikä tuntunut että mentiin liian vauhdilla. Hienoja sävellyksiä ja runoja, taitavaa musisointia ja tarkasti tunnelmaa lukevaa näyttelijäntyötä sekä vivahteikasta laulua, siitä on tehty tämä teatterilauluilta.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmä!

keskiviikko 12. lokakuuta 2022

& Juliet @ Shaftesbury Theatre

Scroll down for the review in English.
production photography © Johan Persson

Näin & Juliet-musikaalin 3.10.

William Shakespeare (Oliver Tompsett) esittelee vaimolleen Annelle (Collette Guitart) uutta näytelmäänsä, joka päättyy nuorten rakastavaisten itsemurhiin. Suurta rakkautta ja tragediaa luvassa, eikös vaan olekin aika hienoa? On toki, mutta voisi olla hienompaakin. Anne ehdottaa tarinaan vähän muutoksia, niistä ensimmäisenä seuraavan: mitäs jos Juliet (Miriam-Teak Lee) ei ottaisikaan tikaria ja tuikkaisi itseään hengiltä? Sen sijaan hänellä olisi parhaita kavereita ja seikkailunhalua, ja suunta kohti itsensä löytämistä ja uutta. Ei siinä itsensä myrkyttänyttä Romeota (Tom Francis) tarvitse manan maille seurata, kun voi lähteä matkustelemaan ja kokemaan ja elämään. Ja näin tehdään.

Ai että, heitetään tähän alkuun vähän ylisanoja: & Juliet on loistava musikaali, ihana, riemukas, hauska, tarkasti ja taidolla tehty, värikäs, vauhdikas, vaikuttava ja viihdyttävä kokonaisuus, jonka olisin voinut katsoa saman tien uudelleen. Ja vielä kerran heti senkin perään. Rakastin, rakastin, rakastin. Musikaalin Domino-biisiä lainatakseni: Every second is a highlight, joka sekunti on kohokohta. Olen odottanut tämän musikaalin näkemistä siitä saakka kun se sai ensiesityksensä kolme vuotta sitten, ja ilokseni se oli kaiken odotuksen arvoinen. Cast recording on soinut läpi niin usein, että osaan nämä biisit ulkoa vaikka unissani, ja videopätkiä on katseltu ahkerasti. Ja nyt pääsin näkemään & Julietin livenä! Ihanaa! Totta kai jo se, että tämä on Romeosta ja Juliasta inspiroitunut musikaali, herätti kiinnostukseni silloin kolme vuotta sitten ennen yhdenkään biisin kuulemista. R&J on suosikki-Shakespeareni, ollut aina, joten kaikki siihen liittyvä kiinnostaa kyllä. Ja tuoreella otteella tehty musikaali mainioilla biiseillä ja hurmaavasti kuvatuilla hahmoilla, sehän kuulostaa paremmalta kuin hyvältä. Max Martinin musiikin ympärille muodostuvan tarinan käsikirjoitus on David West Readin käsialaa. Jukebox-musikaalien kohdalla, varsinkin tällaisten joissa musa on tosi, tosi tunnettua (mukana ovat muun muassa Larger Than Life, Teenage Dream, It's My Life ja Roar), biisien ja tarinan yhteensopivuus antaa etukäteen aina vähän jännityksen aihetta, mutta hämmästyttävän hyvin on käsikirjoituksessa onnistuttu pistämään biisit paikoilleen. Ehdottomasti parhaiten toimiva jukebox-musikaali, jonka olen nähnyt. Ja tarina, sehän on oikein onnistunut! Kehystarinana kulkee Shakespearen ja Annen näytelmäntoteutus, molemmat pistävät sulkakynän sauhuamaan ja kynäilevät Julietin tarinalle uusia käänteitä. Nämä käänteet nähdään lavalla, kun näytelmä Julietin ja kumppaneiden seikkailuista sitten syntyy sitä mukaa, kun kirjoittajat sitä suunnittelevat. Ja hyppäävät Anne ja Will itsekin hahmoiksi tarinaan. Idea on erinomainen, ja erinomaisesti toteutettu. & Julietia katsellessa ei voi muuta kuin hymyillä ja nauttia, sen verran hieno show tämä on. Tekstissä on lämpöä, nokkeluutta, huumoria, ystävyyttä ja romantiikkaa, ja myös herkempiä hetkiä ja vaikeitakin aiheita, mutta nyt mennään ilon kautta ja vaikeudet selviävät parhain päin. Jos joku on hyvän mielen musikaali, niin tämä. Mutta ei silti tunnu yhtään höttöiseltä, vaan nyansseja riittää ja monenlaisia teemoja.

Luke Sheppardin ohjauksessa on vauhtia ja lämpöä vaikka ja kuinka, ja ilo on & Julietissa se päällimmäinen tunne. Musikaaliin mahtuu kauniita kohtauksia, joissa on herkkyyttä ja syvyyttä, ja koko esityksen läpi herkkyys säilyy, vaikka bileet olisivat kovat ja meno riehakasta. Tarinallisesti ja musiikillisesti musikaali on kaikista isoistakin teemoistaan huolimatta aika kevyt, ei siis ihan sitä, mitä meikä eniten rakastaa, mutta poikkeus vahvistaa säännös ja & Juliet oli mielestäni lähes täydellinen. Ei tätä tarinaa tarvitse lähteä tämän enempää vakavoittamaan tai synkentämään, sillä kaikki osaset toimivat ja pienetkin yksityiskohdat ovat kohdillaan. Siitä on kiittäminen koko työryhmää, sillä kun kaikki osastot tekevät onnistunutta työtä, ei lopputulos voi olla muuta kuin timanttinen. Jennifer Weberin koreografia on näyttävää ja energistä, se sopii biisien tunnelmaan ja esityksen fiilikseen onnistuneesti. Tanssikohtaukset ovat ensemblen juhlaa, mainiolla tarkkuudella ja notkeudella toteutettuja koreografioita. Tuntuu myös siltä, että yhteiskoreografioiden lisäksi jokainen saa loistaa juuri siinä, mitä osaa parhaiten. Paloma Youngin puvustus on ihastuttavaa, modernilla twistillä sellaisia pukuja, joita Romeossa ja Juliassa kuvittelisi näkevänsä. Korsetteja, hameita, isoja hihoja, hattuja ja haarniskoita, ja sitten lenkkareita, treenivaatteita, aurinkolaseja, lippuksiä ja huppareita. Monenlaista tyyliä, materiaalia, väriä ja fiilistä puvustuksessa, ja niin paljon yksityiskohtia, että ei tiedä mihin sitä katseensa kohdistaisi. Soutra Gilmourin lavastus on upea, erityisesti Juliet ja Romeo-kylteistä tykkäsin, samoin siitä, miten paljon kaikenlaista lavalla nähdään. Yhdessä hetkessä ollaan ihan historiallinen Verona-tyylisissä tunnelmissa, seuraavaksi ties missä 2020-luvun klubilla, ja seuraavaksi aateliston makuuhuoneessa ja vielä hautaholvissakin. Yksityiskohtaista, tyylikästä ja oivaltavaa lavastusta, jossa on puvustuksen tapaan paljon värejä ja monenlaista materiaalia. Lava uskalletaan jättää myös tyhjemmäksi monessa kohtauksessa, ja nämä ratkaisut sopivat toteutukseen oikein hyvin. Howard Hudsonin valot ja Andrzej Gouldingin videot ja projisoinnit kruunaavat visuaalisen suunnittelun, ja molemmilla on iso rooli tunnelman luomisessa ja tarinan kuljettamisessa. Näyttämökuva pursuilee väriä ja glitteriä ja konfetteja, paljon ja kaikkea, mutta ei tunnu liian runsaalta. Shown luonne heijastuu visuaalisuudesta onnistuneesti, ja aikamoista silmäkarkkiahan tämä on aina upeista tanssiliikkeistä tyylikkäisiin pukuihin ja yksityiskohtaisesta lavastuksesta monipuolisiin valoihin.

Vaikka olinkin kuunnellut musikaalin cast recordingin monen monta kertaa, en silti tiennyt, miten tarina itseasiassa menee, ja olin epäileväinen sen suhteen, miten näin tunnetut pop-hitit sitten musikaalibiiseiksi vääntyvät. Mutta todellakin vääntyvät, ja sujahtavat tarinankerronnan osaksi vaivattomasti. Sanoja on joissain kohdissa pikkuisen muokattu tukemaan tarinaa paremmin, ja Bill Shermanin orkestraatio ja sovitukset ovat tosi hienoja, niiden avulla biiseihin on tuotu kohtauksiin sopivaa tunnelmaa ja sellaisia ratkaisuja, joiden avulla hahmoja ja tarinaa saadaan syvennettyä. Moni biisi on musikaalissa mukana sellaisessa kohdassa, johon en sitä yhtään osannut kuvitella. Suosikkejani olivat Larger Than Life, Show Me The Meaning of Being Lonely, Domino, BlowOverprotected, I Kissed A Girl, It's My Life, Whataya Want From Me, One More Try, Problem / Can't Feel My Face, That's The Way It Is, Everybody, It's Gonna Be Me, Stronger ja Roar. Eli melkeinpä kaikki musikaalin biisit siis. No, hyviä biisejä ja huikeita vetoja. Erityisesti mahtavan energiset ja vahvat Domino ja Blow tekivät vaikutuksen, samoin ekan näytöksen päättävä, komeasti vedetty ja hauska It's My Life ja tyylikäs Problem / Can't Feel My Face-yhdistelmä. Yllättäen Julietin ja Francois'n (Billy Nevers) Overprotected-duetto valloitti sydämeni, ja Mayn (Joe Foster) ja Francois'n Whataya Want From Me oli yksi shown huippuhetkistä. Siis miten hieno lataus ja mikä tunnelma, ja mikä veto molemmilta! Annen That's The Way It Is oli niin kaunis, ja Collette Guitart vastasi illan parhaista vokaaleista. Ja ai että miten mahtavasti Backstreet Boys-hitti Everybody istuu musikaaliin! Onneksi on cast recording, nyt voin luukuttaa näitä biisejä ja muistella musikaalia, kun ennen luukutin näitä biisejä ja yritin arvailla, millaisissa kohtauksissa ne lauletaan.

Esiintyjät ovat kaikki taitavia ja pelaavat yhteen saumattomasti, ja tässä onkin syy siihen, miksi & Juliet iski minuun niin vahvasti kuin iski. Lavalla näyttää olevan ihan superkivaa ja jokainen tekee paikkansa, oli se sitten päärooli tai pari vuorosanaa sisältävä ensembleosa, loistavalla energialla. Tekemisen riemu ja rakkaus showta kohtaan oikeasti näkyy. Osa näyttelijöistä on ollut mukana aina ensi-illasta asti, ja jo ennen sitä, musikaalin workshoppauksesta saakka. Ja silti heidän roolityönsä on yhtä tuoretta ja "uutta" kuin jos tämä olisi ollut ekoja esityksiä. Rutiinia on totta kai tullut, mutta "kyllästymistä" esitykseen tai omaan roolihahmoon ei ilmassa ole, päinvastoin. Nämä hahmot ovat kasvaneet lavalle esittäjiensä kanssa, ja se näkyy. Mutta eivät tuoreemmat näyttelijäkiinnitykset kalpene pidempään esityksessä mukana olleiden rinnalla, vaan loistavat yhtä kirkkaasti. Näkemässäni esityksessä uudet tyypit olivat olleet mukana vasta viikon, eli heille shown vetäminen oli ja on vielä tuoretta, mutta haparointia ei näkynyt vaan varmoin ottein ja ilolla vetivät hekin roolinsa. Miriam-Teak Lee on ansaitusti musikaalin tähti nimihahmo Julietin roolissa, ja tekeekin kokonaisen, valmiin ja vakuuttavan tulkinnan. Hän vetäisee isot biisinsä itsevarmasti ja niistä löytyy niin asennetta kuin pilkettä silmäkulmastakin, eikä näyttelijäntyö jää laulun jalkoihin. Lee tarjoilee taitoa jokaisella osa-alueella aina vivahteikkaasta hahmon lukemisesta huippuunsa hiottuihin koreografioihin ja raikuvat väliaplodinsa ansainneisiin biiseihin. Hieno rooli, johon Lee tuo sujuvasti sisältöä, aika suuri osa Julietin persoonasta nimittäin syntyy biisien kautta käsikirjoituksen keskittyessä sen verran moneen asiaan, että nimihahmo meinaa jäädä vähälle huomiolle. Lee kuitenkin löytää Julietiinsa syvyyttä ja tekee tästä monitasoisen, kiinnostavan ja hurmaavan nuoren naisen. Oliver Tompsettin olen nähnyt Kinky Bootsissa joskus monta vuotta sitten, ja nyt sitten heti uudestaan. Ihan mahtava rooli, tosi tarkkaa komiikkaa ja taitavasti otetaan yleisöönkin kontaktia. Tompsett tekee varmaa työtä, pidin hänen Shakespearestaan kovasti. Hauska ja hienovireinen rooli, jossa Tompsett pääsee sekä väläyttämään laulutaitojaan että ottamaan kaiken irti Bardin esittämisestä. Collette Guitart siis vastasi illan hienoimmasta lauluäänestä, mutta varsin taitavaa on myös hänen näyttelijäntyönsä. Anne on ihastuttava hahmo, samaan aikaan päättäväinen ja herkkä, ja hurjan nokkela. Guitart tekee roolityön, jossa yhdistyy nopea komediantaju ja herkkä tunnelman lukeminen, ja pidin hänen tulkinnastaan kovasti. Joe Fosterin May on ihana, vahva rooli ja monitasoinen roolihahmo jonka Foster tuo lavalle tarkasti ja kauniisti. May on hahmo, jossa riittää nyansseja ja jolla on aika iso tarinankaari, ja Foster tavoittaa onnistuneesti kaikki hahmonsa piirteet. Hienosti kaikki pienetkin ilmeet ja eleet kohdillaan, ja kyllä isommatkin eleet sitten. Todella onnistunut rooli.

Billy Neversin Francois on valloittava, ujohko nuori mies jolla on hyvä sydän ja joka on vähän hukassa tunteidensa kanssa. Neversin roolityö on vilpitön ja varma, tykkäsin Francois'ta paljon ja Neversin käsissä hän on lavalla kokonainen, samaistuttava ja hurmaava tyyppi. Tom Francis Romeona on aivan ihana! Rakastan sitä, että Romeolla on eksiä siellä täällä, Juliet ei todellakaan ole hänen eka rakkautensa mutta saattaa sitten kuitenkin olla se oikea. Romeohan on kunnon hurmuri ja sarjarakastuja jo Shakespearen näytelmässä, joten ihanaa että se on musikaalissakin just näin. Ja täytyy sanoa, että hyvä kun Romeoon on löytynyt vähän jotain muutakin kuin pelkkää runopoika-fiilistä, hän on musikaalissa raikas mutta tunnistettava hahmo. Francis lukee hahmoaan taitavasti ja on roolityössään tarkka ja hauska, hän tuo lavalle monia mainioita hetkiä ja tavoittaa hienosti niin komedian kuin herkätkin hetket. Malinda Parrisin Nurse on mainio hahmo, samaan aikaan järjen ääni ja valmis myös vähän hulluttelemaan. Hienosti luettu kohtausten tunnelmaa ja huumoria, sujuva roolityö. Nicholas Colicos on riemastuttava Lance, taitavasti tehty rooli ja hahmo, ja Lancen hahmokaari on tosi kiva. Ennalta-arvattava toki, mutta Colicos tekee roolinsa niin hyvin ja sujuvalla otteella, että se ei haittaa. Paljon näppärää komediaa ja lämpöä, onnistunut rooli. Istuin katsomossa eturivissä, jossa sai kyllä niska kenossa esitystä katsoa, mutta kyllä se energia ja fiilis, joka eturiviin huokui, oli epäergonomisen katsomisasennon arvoista, ehdottomasti. Ja ainahan eturivi = paras rivi, sillä mikä sen parempaa kuin kokea esitys mahdollisimman läheltä. Ja vaikka musikaali ei ole osallistava, kyllä eturivissä vähän tuntee olevansa osa showta.

Esitys on alusta loppuun hallittu kokonaisuus, laadukas ja varmasti etenevä paketti. Ja hauska, energinen, riemukas, täynnä iloa ja isoja biisejä. Häpeämättömän hyväntuulinen ja hyvällä fiiliksellä tehty, ja juuri siksi niin onnistunut hyvän mielen musikaali. & Julietissa on kaikki kohdillaan, se on onnistuneiden osa-alueiden muodostama onnistunut kokonaisuus, jota katsoessa hymy vain levenee mitä pidemmälle show etenee. Upeita näyttelijöitä ja esiintyjiä, kunnon pop-ilotulitus, huikeat koreografiat ja mahtava glitter-, bile-, valoshow-visuaalisuus. Aivan varmasti ravaisin teatterilla jatkuvasti jos tämä menisi Suomessa... Pari päivää Lontoosta kotiin palaamisen jälkeen tuli ilmoitus, että & Julietin viimeinen näytös West Endillä koittaa maaliskuun lopulla 2023. Mikäli kaupunkiin suuntaa ennen sitä, suosittelen suuresti ja kannustan katsomoon. Tämä on ihana! Luvassa on kuulemma myös uusi eurooppalainen produktio, josta minulla on teoriani... Innolla odotan, olenko oikeassa!

I saw & Juliet on Oct 3rd.

William Shakespeare (Oliver Tompsett) introduces his new play to his wife Anne (Collette Guitart). There will be big feelings, love and hate and loss, and a tragic ending – the suicides of the young lovers. Sounds good, doesn't it? Yep, but it could be even better. Anne has some notes, and her first suggestion is: what if Juliet (Miriam-Teak Lee) doesn't take Romeo's (Tom Francis) dagger and kill herself? Instead, she would have best friends and want adventure and to find her own story. There's no need for her to follow Romeo to the land of the dead when Juliet can travel and experience and live.

Well, let's throw in some superlatives first: & Juliet is wonderfully joyous and amazingly fun, colorful, entertaining, beautiful, full of energy, warmth and talent, and a musical I could've watched straight away for a second time. And then again. Loved, loved, loved this show. To quote Domino: every second is a highlight. I've been waiting to see this musical since it first was announced, and I'm so happy it was everything I hoped it would be. I've been listening to the cast recording so much I could pretty much sing all the songs from memory, and now I finally got to see the show live. The fact this is inspired by Romeo and Juliet, my favorite Shakespeare-play of all time, only added to my excitement. Built around the songs by Max Martin with book by David West Read, & Juliet is a fresh take of the most famous love story ever told. With jukebox musicals there's always some concern about how the songs will fit the story (especially here with some big pop hits like Larger Than Life and Roar), but there's no need to worry – & Juliet succeeds in putting the songs in place and making them tell the story. Best jukebox-musical I've seen. And the story works really well, the storyline of William and Anne both writing and plotting the story of the play, and then the actual story of Juliet and her friends are both written nicely and have a good rhythm. The show has a good amount of happiness, friendship, romance, humor and warmth, all balanced well. There are some heavier themes, but & Juliet definitely is a feel good-musical. It's fun, it's joyful, and it's happy.

Luke Sheppard's direction is energetic and warm, and the feeling of joy, the main emotion of & Juliet I'd say, is bright in every part of the show. There are many beautiful scenes in the musical, with depth and sensitivity, and no matter how big of a party it is, the kind of sensitivity or ability to find the nuances of the scenes is still in there. Even with it's some heavier themes, & Juliet is pretty light, so not the kind of gloomy and sad show I usually love the most, but there are exceptions and I think & Juliet was almost perfect. There's no need to make this story more serious or woeful, because every part of it works. That is thanks to the whole cast and crew, because when every section of the show works, the result can only be awesome. Jennifer Weber's choreography fits the feel of the show perfectly, and really steals the spotlight in many scenes. Not only does the choreography give the ensemble a chance to shine together, it also feels to highlight every performer's strongest points and skills. Paloma Young's costume design is delightful and stylish, creative combination of historical influences and modern vibes. So many styles and materials! Soutra Gilmour's set design is brilliant, I loved the Juliet and Romeo signs and the colorfulness of everything. I also like the fact the stage is sometimes emptier, it works well. Howard Hudson's lightning design and Andrzej Goulding's video and projection design both bring great things to the show, and have a big role in setting the mood and supporting the storytelling. Visually & Juliet is full of glitter and colors and confetti, there is a lot of everything, but it doesn't feel too much. A lot of eye candy, so many beautiful and fun details.

Though I had listened the cast recording many many times, I had no idea what the actual story is or what each song would do in the musical or how they would tell the story. The lyrics have been changed a bit in some cases to make them fit the story better, and the orchestration and arrangements by Bill Sherman are amazing, they bring the right feelings and more depth to the songs. My favorites were Larger Than LifeShow Me The Meaning of Being LonelyDominoBlowOverprotectedI Kissed A GirlIt's My LifeWhataya Want From MeOne More TryProblem / Can't Feel My FaceThat's The Way It IsEverybodyIt's Gonna Be Me, Stronger and Roar. So basically almost all the songs. Well, they're great. Especially the energetic and strong performances of Domino and Blow were superb, and so was the fun and wonderful It's My Life. Problem / Can't Feel My Face was stylish and performed powerfully. Bit surprisingly, Overprotected by Juliet and Francois (Billy Nevers) was one of my absolute favorite moments of the show, and Francois and May's (Joe Foster) Whataya Want From Me was another highlight. What an amazing, strong duet, I was blown away! Anne's That's The Way It Is was so beautiful, and Collette Guitart definitely had the best vocals of the night.  And how well the Backstreet Boys hit Everybody fits the show! Luckily I have the cast recording to listen to and remember all my favorite moments from the show, like I had it before to listen to and try to guess in what kind of scenes the songs would be in.

The whole cast is immensely talented and the way they work together is the best thing about the show for me. It felt like everyone on stage was having a lot of fun, and everyone does their role with so much energy and joy. The love for this show and these characters really shows on stage. I know some of the cast have been a part of & Juliet since the beginning, but their roles still feel fresh and new, not like they're just doing what they do every night without thinking about it. Of course there is routine and experience, but nothing like getting bored of your character or the show. These characters have grown to the stage with their actors, and that shows in the best possible way. And the newer cast members are just as brilliant! Miriam-Teak Lee is the star of the show in her role as Juliet, and she portrays the character with a lot of talent and heart. Lee acts beautifully and sharply, executes the choreography without trouble and sings powerfully, it's a joy to see how she brings Juliet to the stage. Lee also manages to find a lot of nuances and layers of her character, even when the writing kind of leaves the title character alone sometimes. I saw Oliver Tompsett in Kinky Boots a few years ago and it was great to see him on stage again. He does an amazing role as Shakespeare, fun and comically sharp. Collette Guitart, as I already wrote, had the best vocals of the night, and she's also wonderful as Anne. I really like Anne as a character, she's determined, charming, sensitive and clever, and Guitart beautifully captures all these sides of the role. Joe Foster plays May, who is also such a wonderful character. Foster delivers a beautiful performance, they bring a lot of nuances to May and find ways to tell a lot of things and express a lot of feelings with the smallest gestures and expressions. Stunning role, May has a big storyline in the musical and Foster skillfully brings it to life, they bring both depth and humor to their performance.

I loved Francois, and Billy Nevers portrays this character so well and captures all his sides in a great way. Francois has a big heart, he's a bit lost with his feelings but he's so sweet. And Nevers' performance is wonderfully sincere and strong, he brings Francois to life with talent. Playing the sexy young man with a tight body and a lot of feelings, Tom Francis is brilliant as Romeo. I love the fact Romeo has exes all around, Juliet definitely isn't his first love but she might really be the one. In Shakespeare's original play, Romeo is quite a charmer and falls in love just like that, so I'm really happy that's how it is in the musical as well. And I must say I'm also happy to see more in Romeo than just the naïve dreamer he's usually portrayed as, & Juliet's take on the character is fresh but recognizable. Francis portrays his character with a good amount of comedy and warmth, great role. Malinda Parris brings Nurse to life with humor and heart, she's both the voice of reason and ready to have fun with the others. Nicholas Colicos delivers a fun and comically sharp performance as Lance. Colicos does his role in so well and with so much warmth and humor it doesn't matter Lance's storyline (which I liked a lot) was a bit predictable. I had a seat at the front row, where you need to look up and probably end up with a stiff neck, but it was all definitely worth it. The energy and joy from stage is amazing in the front row, and even when the show isn't immersive, you do feel a part of the show.

If & Juliet was running here in Finland, I'd be at the theatre again and again and again... The perfect feel good-show, a fun and joyful musical with a stunning cast and a whole lot of glitter and party vibes. So, so good. A few days after coming back home I saw the announcement of & Juliet closing on West End in March 2023, so if you're thinking of seeing it: don't think, act. This show is so joyous and fun and full of talent, don't miss it! There will be a new European production announced, and I already have my theories about it... Excited to see if I'm right!