Tuulisella terassilla @ Lahden kaupunginteatteri

 

kuva © Maria Mattelmäki

Kävin katsomassa Tuulisella terassilla-teatterilauluillan 19.10.

Rakkaus, ero, ikävä, erilaisuus, yhteiselo, yksinäisyys... Näitä ja muita parisuhteeseen tavalla tai toisella liittyviä teemoja käsittelevä Tuulisella terassilla puristaa vajaaseen tuntiin suuria tunteita ja tunnistettavia tilanteita. Anna-Leena Härkösen runoilla rytmitetty lauluilta koostuu Anna-Mari Kähärän säveltämistä kappaleista, jotka tuovat lavalle Elina Ruti (laulu), Antero Manninen (sello) ja Anu Silvasti (piano). Ohjauksesta vastaa Tapani Kalliomäki.

Kaksi tuolia, pöytä, peili ja vaatenaulakko. Taustalla valkokankaalle heijastettuna milloin sadepisaroita, milloin liehuvaa kangasta, milloin huonekasvin lehtiä ja sälekaihtimet. Kankaita ja laskoksia, koko lava pehmeässä, sinisessä valossa. Tämä näkymä on vastassa, kun Aino-näyttämön katsomoon suuntaa kokemaan parisuhteen joka suuntaan puhaltavia tuulia. Visuaalisesti esitys tarjoaa hyvin mietittyjä yksityiskohtia, jotka tuovat tarinaan ja hahmoon kosketuspintaa. Valoilla luodaan tunnelmaa ja monessa kohdassa valot kiinnittivät huomion, hyviä ratkaisuja jotka tukevat esityksen etenemistä. Etukäteen ajattelin, että tämä on varmaan aika pelkistetty, tyyliin mikki keskellä lavaa ja se siinä. Olikin kiva yllätys, että tarinaa luotiin myös puvustuksen, lavastuksen ja tarpeiston keinoin sekä valaistusta hyödyntämällä ja äänisuunnittelulla. Visuaalinen suunnittelu on Tiina Hauta-Ahon käsialaa, valoista vastaa Harri Peltonen ja äänestä Jukka Vierimaa.

Pidän Anna-Mari Kähärän musikaalisävellyksistä tosi paljon, niissä on terävyyttä, herkkyyttä ja kekseliäisyyttä, sekä paljon tunnetta. Niin tässäkin tapauksessa. Monen kappaleen kohdalla ajattelin, että nyt tämä on suosikkini, mutta aina sieltä tuli vielä seuraava laulu, joka teki isomman vaikutuksen. Suurin suosikkini oli ehkä En mä tullut niin kuin ennen, ja sen lisäksi pidin kovasti kappaleista Vääränlainen mies, Hotellin naiset, Rantaviiva, Oot kaikki mulle sekä Ja lopuksi. Musiikissa on sekä sanoituksellisesti että sävellyksellisesti niin kepeyttä, leikkisyyttä ja huumoria kuin syvyyttä, vivahteita ja haikeuttakin. Lauluiltaan valitut kappaleet sekä runot rakentavat lavalle katsauksen romantiikkaan ja rakkauteen, ja näihin liittyvien tunteiden moniin puoliin. Tiukasti katsojaa ohjailevaa tai suoraa tarinaa kertovaa juonta ei ole, vaan enemmänkin tuokiokuvia ja hetkiä erilaisista tilanteista. Katsojalle jääkin vapaus tehdä päätelmiä ja pohtia historiaa esityksen tilanteiden taustalle, jos niin haluaa. Tätä voi myös katsoa ihan "sellaisenaan", eli antaa laulujen ja esiintyjien kertoa tarinaa ja nauttia siitä. Tunnelma ja teema riittävät luomaan esitykselle kehykset, joiden sisällä liikutaan, ja esitys on sujuva, hyvin suunniteltu kokonaisuus.

Elina Ruti laulaa ja näyttelee vahvasti läpi tunteiden ja tunnelmien aallokon. Hän tuo esiintymiseensä sekä arkista huumoria että tarkkaa tunteellisuutta. Pidin sekä esityksessä että Rutin näyttelijäntyössä siitä, miten siinä mennään tunnelmasta toiseen sujuvasti ja vaivattomasti. Välillä vedetään vähän yli, mutta se sopii kyseisten kohtausten/kappaleiden tyyliin ja tuo esitykseen onnistunutta rytmiä. Ja kun vastapainona osa lauluista on kauniita ja herkkiä, tuo pieni liioittelu hyvin tasapainoa. Eikä liioittelu tässä tapauksessa tarkoita mitään isoa tai ylidramaattista, vaan sitä, että tekstistä löydetään kohtia ja asioita, joista osaa painotetaan enemmän, osaa vähemmän. Tarkkaa työtä on tehty, nämä painotukset tuovat esitykseen vivahteita ja tahtia. Ruti pitää yleisön otteessaan ja luo lavalle hienoja hetkiä, pienessä tilassa tunnelma korostuu ja Ruti lukee sitä taitavasti. Antero Manninen soittaa taidolla, ja tuo soittoonsa myös huumoria ja hienoja koukkuja. Tykkäsin kovasti siitä, että Manninen ja hänen sellonsa ovat vastapari Rutin laululle ja hahmolle, sillä ilman tätä vuorovaikutusta kappaleet olisivat saattaneet jäädä tyhjiksi. Nyt niillä on kohde, joka auttaa ankkuroimaan tarinan ja teemat mutta ei vie niiltä huomiota. Ja tästä vuorovaikutuksesta saadaan niin huumoria kuin lämpöäkin, toimiva ratkaisu. Anu Silvasti loihtii pianosta sekä kiivaita säveliä että kevyen melankolista sointia, ja säestää esityksen tunnelmia tarkasti. Kun laulujen ja runojen sanojen taustalla on vain kaksi soitinta, niiden äänet pääsevät kunnolla esiin, varsinkin pienellä Aino-näyttämöllä. Jousisoittimet ovat suosikkejani, joten sellon mukanaolo sai iloiseksi jo ennen esitystä, ja monipuolista soitantaa saikin nauttia, ai että. Piano taas on minusta ehkä paras soitin tunteiden taustalle, olivat ne mitä tahansa, ja kyllä niin romantiikka kuin kaikki sen aiheuttamat, piilottamat tai herättämät tuntemukset soivat kauniisti.

En ole koskaan tainnut käydä katsomassa aivan tällaista esitystä, jossa selvästi on tarina, mutta joka kuitenkin on nimenomaan lauluilta eikä esimerkiksi juonellinen "monologimusikaali". Ehkä kuvailisin tätä nimellä näytelty konsertti? Oiva konsepti, ja pidin paljon siitä, että tässä luodaan katsaus vain yhteen, toki laajaan, tunteeseen, eikä yritetä sisällyttää mukaan liikaa. Romanttinen rakkaus, parisuhteeseen ja sen kerroksiin keskitettynä, on esitykselle hyvä rajaus. Aiheeseen päästään laulujen myötä syvälle, ja läpi käydään mainio tunteiden viidakko. Tunnissa ehtii paljon, ei tuntunut että tästä jäi mitään puuttumaan, eikä tuntunut että mentiin liian vauhdilla. Hienoja sävellyksiä ja runoja, taitavaa musisointia ja tarkasti tunnelmaa lukevaa näyttelijäntyötä sekä vivahteikasta laulua, siitä on tehty tämä teatterilauluilta.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmä!