Sivut

maanantai 24. lokakuuta 2022

Harmaja luode seitsemän (Leena Paasio)

 

Suolaisen veden tyrskyjä, veneen kiitoa, lukion alkua – ja kadonneen äidin arvoitus.

Leena Paasion romaani Harmaja luode seitsemän tarjoilee jännitystä, menetyksen tuskaa, ihmissuhdekiemuroita, rakkautta lajiin ja navigointia teinielämän aallokoissa. Lukiota aloittelevan Eetun meribiologiäiti on kadonnut puoli vuotta sitten uimareissulla, ja hänen oletetaan hukkuneen. Eetu kuitenkin uskoo, että tapauksessa on jotain outoa, vaikka kaikki muut poliisista isään ovat sitä mieltä, että tapahtunut täytyy hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Kolmihenkiseksi kutistuneeseen perheeseen kuuluvat Eetun lisäksi vaimonsa menettämisestä musertunut isä Mikko ja taitouinnista haaveileva pikkusisko Isla. Eetun päivät kuluvat siskosta huolehtien, koulun ja valmentamisen parissa, ja äidin kohtaloa murehtien. Rakkaasta kilpapurjehduksesta on pitänyt luopua, ja lukiossakin Eetu joutuu ärsyttävän Rasmuksen, entisen kilpakumppaninsa, kanssa samaan ryhmään. Onneksi ryhmässä on sentään myös Salla, hänkin kilpapurjehtija ja Eetun rakas ystävä, ja uudet kaverit Hene ja Janina.

Harmaja luode seitsemän sisältää lähestulkoon kaikki nuortenkirjojen suosikkitrooppini (no ehkä osaa voisi jo kliseiksikin sanoa). On vanhempansa menettänyt teini, perheongelmia, kilpailuasetelmaa ja ärsyttävä tyyppi, joka saattaa sittenkin olla enemmän kuin päällepäin näyttää, unelmien tavoittelua ja niistä luopumista, ja selkeä ero aikuisten ja nuorten maailman välillä (tietyissä asioissa ainakin). Teemoja käsitellään taitavasti, ja ne toimivat hyvin. Heti kirjan alkuasetelma on kiinnostava, ja juonen punoutuminen rytmitetty näppärästi. Tarina etenee sujuvasti ja pitää otteessaan, tapahtumat etenevät tosi vaivattomasti ja luontevasti. Tämä on sellainen kirja, johon saattoi vain uppoutua, ja nehän niitä parhaita ovat. Juoni kasvaa luontevasti ja on sopivan monikerroksinen, siihen mahtuu yllätyksiä ja jännitystä sekä tavallista teinielämää ja arkea. Erityisesti loppu on tosi hyvin punottu, siinä tiivistyy koko teoksen ajan rakennettu tunnelma ja jatkoa jää mielenkiinnolla odottamaan. Koska tämä ei ole koko tarinan päätös, loppuun pitääkin jäädä "epätäydellisyyttä", niin hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kuin tarinaan itsessään, ja tämä epätäydellisyys on Harmaja luode seitsemässä onnistunutta. Vetävä tarina saa lopun, joka ärsyttää, sillä jatkon haluaisi heti tietää. Ja se taas lupailee kakkoskirjalle hyvää, koska odotukset ovat tämän ekan kirjan jälkeen korkealla. Teosparikokonaisuus pohjustetaan ja startataan Harmaja luode seitsemällä erinomaisesti, Bengtskär itä kahdeksan saa jatkaa mielenkiintoista tarinaa. En malta odottaa!

Ei ole vaikea arvata suosikkihahmoani, sillä Rasmus on tyyppiesimerkki sellaisesta. Toki häneen ei vielä hirveän syvälle päästä tässä duologian ekassa teoksessa, mutta kyllä rivien välistä paljastuu kaikenlaista kiinnostavaa. Ylimielinen, ärsyttävä ja tyly ovat kaikki piirteitä, jotka voivat hyvin kirjoitettuina tehdä hahmosta moniulotteisen, ja Paasio on kirjoittanut Rasmuksen juuri näin. Onhan hän on tarinan “pahis”, sillä lukija katsoo Rasmusta Eetun näkökulmasta, mutta ei Rasmus ole mitenkään päin paha. Ajattelematon toki, ja, tosiaan, tyly ja ärsyttävä. Mutta täynnä yksityiskohtia jo tässä vaiheessa. Odotan innolla, mitä kaikkea hänestä saadaan oppia seuraavassa kirjassa! Pidin myös minäkertoja Eetusta tosi paljon. Monitasoinen ja kiinnostava hahmo, jolla on paljon ikävää ja kivaa meneillään, ja jolla on selvät arvot ja joka pyrkii hyvään, muttei aina käyttäydy ihan fiksusti. Eetu on pistetty epäreiluun, kamalaan tilanteeseen, ja hänen elämänsä sen keskellä on kuvattu hienosti. Paasio kirjoittaa vetävää tekstiä, ja antaa Eetun fiiliksille riittävästi tilaa. Tunnekuvaus onkin monesti vahvaa, sitä on tosi kivaa lukea. Eetun tuska on käsinkosketeltavaa, mutta ei kaikennielevää, ja kirja tasapainottaa onnistuneesti jatkuvasti läsnä olevaa ikävää ja huolta ystävyyden, ilon ja onnen tuntemuksilla. Ystävyyssuhteet ovatkin kirjassa yksi suosikkijuttujani, ja ystäväporukan kuvaus on uskottavaa ja lämmintä. Varsinkin Salla Eetun kauan tuntemana ystävänä ja Hene uutena tuttavuutena ovat tosi hyvät sivuhenkilöt. Molempien kautta Eetusta paljastuu nyansseja, ja Sallan ja Henen mukana tarinaan tulee sekä kepeyttä että syvällisyyttä. Ekan luokan aloittavan Islan hahmo on kiva, mutta välillä niin aikuisen ja fiksun oloinen, että lipsahtaa epäuskottavuuden puolelle. Suurin osa nokkelan pikkusiskon sanomisista ja tekemisistä kuitenkin tuo teokseen huumoria ja keveyttä, ja toisaalta sitten syvyyttä ja haikeutta ja ärsytystäkin, kun pikkusiskon huolista, murheista ja harrastuksista huolehtiminen jää Eetun vastuulle. Ja ihana Isla on, hän ei jää sivuun vaan on tärkeä osa tarinaa. Eetun ja Islan iltasatuhetket ovat parhaita! Muista sivuhenkilöistä Eetun isä on uskottavasti kuvattu, pidin tosi paljon tämän hahmon käsittelystä. Valmentaja Okko ja Rasmuksen isä Erkka saavat myös tarinassa huomiota, heillä on juonen kannalta selkeät ja toimivat roolit.

Ystävyyskuvauksen lisäksi toinen suosikkijuttuni on purjehduksen ja meren kuvaus. Vaikka en tiedä kilpapurjehduksesta mitään, imeydyin vahvasti mukaan purjehduskohtauksiin. Veneen käsittely, erilaiset köydet, purjeet ja muut osat sekä purjehdussanasto tuovat lajin lähelle, ja sen rakkaus Eetulle ei jää epäselväksi. Eetu valmentaa nuoria purjehtijoita, purjehtii itse, ja pääsee onnekkaasti osallistumaan vielä yhteen kilpailuun. Kisaluku eli luku 14 on ehdottomasti suosikkini, siinä riittää tapahtumia. Myös Itämeri on teoksessa vahvasti läsnä, sen pärskeet yltävät lukiotehtävien aiheisiin ja märkäpukujen kankaisiin. Merensuojelu on punottu tarinaan mukaan toimivasti, se ei ole saarnaavaa vaan asettuu Eetun elämään saumattomasti, sillä aihe on hänelle tärkeä ja väylä kadonneeseen äitiin. Olisiko äiti voinut tutkia jotain hämärää ja siksi kadota? Kenties. Meri itsessään on hienosti mukana sekin, veden voi tuntea ja aistia. Vahvasti kuvattu maisema vyöryy päälle voimalla, ja luonto on lähellä. Vaikka aaltoja pääsee purjehduksessa lainaamaan, ei merta voi kesyttää.

Teosparin toinen osa Bengtskär itä kahdeksan ilmestyy ensi keväänä, odotan malttamattomana! Kakkoskirjassa lienee luvassa taas jännittävää menoa ja monenlaista ihmissuhdejuttua. Myös näkökulma vaihtuu. Tätä odotan erityisen paljon, varsinkin jos intuitioni on oikeassa ja minäkertojaksi pääsee se hahmo, jota epäilen…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti