Prima vista – improvisoitu musikaali @ Stella Polaris

kuva © Mitro Härkönen

Näin Stella Polariksen improvisoidun Prima vista-musikaalin 25.10.

Studio Pasilassa esitetään tänä syksynä uusia musikaalihittejä useampaan otteeseen, kun improvisaatioteatteri Stella Polariksen näyttelijät, muusikot ja valosuunnittelijat loihtivat yleisön antamien määreiden pohjalta näyttämölle kokonaisen musikaalin. Improvisoituna, tietenkin! Sen enempää katsomossa kuin lavallakaan ei siis tiedä ennen esitystä kukaan, mitä seuraavan parin tunnin aikana tulee tapahtumaan. Yleisö pääsee ohjaajan, kuiskaajan, käsikirjoittajan ja muiden ideoita heittelevien henkilöiden rooliin ohjaamaan esiintyjät oikeaan suuntaan, ja sitten mennään!

Prima vista-esityskonseptista ja sen ohjaamisesta vastaa Kaisa Kokko-Palmer. Improesityksen ohjaamisessa fokus on erityisesti improvisaation, yhteistyön ja eri määreisiin vastaamisen harjoittelussa, sillä ohjaaja ei voi ohjata näyttelijöitä tekemään tiettyjä hahmoja tai kohtauksia tietyllä tavalla. Improvisaatioon lajina kuuluvat yllätykset ja nopeat tilanteet, mutta näihin vastaamista voi treenata, ja niin on myös selvästi tehty. Sen verran sujuvaa ja hetkessä ajateltua on lavalla kokonaisuuden rakentaminen, hahmojen luominen ja yhdessä tekeminen, että Kokko-Palmerin ohjaukselle on helppo antaa kiitosta. Jokainen Prima vista-esitys on siis erilainen, ja esiintyjäkokoonpano vaihtelee myös. Näkemässäni esityksessä lavalla olivat näyttelijät Tobias Zilliacus, Annika Poijärvi, Teijo Eloranta ja Miiko Toiviainen, musisoimassa Hannu Risku ja Jouni Kannisto, ja valoissa June Horton-White. Heidän esittämänään lavalle syntyi ainutlaatuinen ja vain kerran esitettävä tarina puiden tuskan aistivasta metsänvartija-Hannusta, joka yritti estää kaupunginjohtajaa ja insinööriä lanaamasta metsää kumoon. Mukana menossa olivat dokumenttia tekevät freelance-toimittajat, metsäretkeilevät lapset opettajansa kanssa, Hannun työkaveri Kirsti, poliisikaksikko, Hermanni-niminen puu ja Hannun vanhemmat. Melkoista menoa mahtui matkalle, mutta ihanasti lopeteltiin kuitenkin toiveikkaisiin tunnelmiin. Kuten hyvissä musikaaleissa aina, oli lavalla suuria tunteita, isoja päätöksiä, ihmissuhdedraamaa, korvamadoksi jääviä kappaleita ja näyttäviä koreografioita.

Olen aiemmin nähnyt koko illan improvisoidun murhamysteerin sekä lyhyempiä improttuja kohtauksia, mutta en kokonaista improvisoitua musikaalia. Musikaali-improvisaatio on minulle ehdottomasti tutuinta spekseistä, joita opiskeluaikanani sekä katsoin monta (ja aion näin valmistuttuanikin edelleen katsoa) että joista yhdessä olen useamman kerran ollut kulissien takana mukana. Improvisointi kuuluukin olennaisena osana näihin opiskelijateatterin spektaakkeleihin. Spekseissä tarina, hahmot ja biisit ovat toki jo valmiiksi olemassa, mutta omstarteilla saattaa olla yllättävänkin suuri vaikutus juonen nyansseihin ja hahmojen persoonaan. Olikin nyt hauskaa astua spekseistä ns. seuraavalle tasolle, eli kokonaan improvisoidun musikaalin katsomoon. Impro on yksi suosikkilajejani teatterissa, ja pidän sitä myös yhtenä vaativimmista teatterin lajeista, sillä lavalla täytyy olla valmiina tarttumaan yleisön ja vastanäyttelijöiden tarjoamiin ehdotuksiin nopeasti. Musikaali on sekin sydäntäni lähellä, joten näiden kahden yhdistäminen nosti odotukset korkealle. Eikä turhaan! Lavalle syntyi monitasoisia kohtauksia, loistavaa komiikkaa, hienoja biisejä ja kokonainen tarina. Oli käänteitä ja yllätyksiä, mahtavia hahmoja ja herkullisia juonilinjoja ja tilanteita. Erityisesti musiikki-impron vaivattomuus teki vaikutuksen, kappaleiden tyylilajit, tunnelmat ja vauhdikkaat koreografiat veivät mukanaan. Hämmästyttävää myös, miten kaikki tarinan käänteet ja hahmojen yksityiskohdat pysyivät alusta loppuun muistissa, vaikka yhdet nimet taisivatkin jossain vaiheessa päikseen vaihtua. Impron katsominen on hauskaa ja mielenkiintoista, sillä siinä pääsee tarkkailemaan esityksen, hahmojen, tarinan ja tilanteiden syntymistä hetki hetkeltä. Myös näyttelijäntyö ja muu taiteellinen tekeminen on improssa jollain tapaa erilaista kuin käsikirjoitetussa esityksessä, vaikka rakennuspalikat luultavimmin samoja ovatkin. Esiintyjät rakentavat tarinan alusta saakka yhdessä, ja vapaus tehdä mitä vaan tuo esiintymiseen kiinnostavia tasoja. Vaikka yleisö määritteleekin raameja, lähtee moni tilanne ja hetki esiintyjien toisilleen ja itselleen antamista ideoista. Kun tuo prosessi on niin hyvin hallussa kuin nyt lavalla nähdyillä tyypeillä, lavalle syntyvä esitys ilahduttaa paitsi tarinan mielikuvituksellisilla käänteillä, myös mahdollisuudella seurata esiintyjien työskentelyä.

Neljän näyttelijän voimin lavalle nousi monipuolinen hahmogalleria, jonka edesottamukset tarjosivat paljon huvia, mutta myös tunnelmaltaan vakavampia kohtauksia ja monia vauhdikkaita juonenkäänteitä. Yleisön päättämäksi pääosan esittäjäksi valikoitui Miiko Toiviaisen hahmo ja hänen ammatilliseksi unelmakseen eeppinen kuolema (aika monta sellaista mahtui yhteen biisiin!). Toiviainen heittäytyi Hannun rooliin loistavasti, ja hahmosta rakentui varsin yllättävä ja monitasoinen tyyppi, jolle ehti tarinan aikana sattua vaikka ja mitä. Oli poliisiautokyyti, puissa kiipeilyä, isoja biisejä ja lapsille huutamista, muun muassa. Kohtaus, jossa koululaiset (Teijo Eloranta ja Tobias Zilliacus) saapuivat opettajansa (Annika Poijärvi) kanssa metsään ihailemaan Hermanni-puuta, sai nauramaan enemmän kuin olen koskaan teatterissa nauranut. Huh sentään, ajattelin etten toivu ollenkaan lapsukaisten ja metsänvartijan kohtaamisesta ja runon keksimisestä. Teijo Eloranta ja Tobias Zilliacus kapunginjohtajana ja insinöörinä sekä monissa muissa rooleissa tarjosivat erityisesti ihan mahtavasti rytmitettyä ja ajoitettua komediaa. Elorannan dokumenttikuvaaja oli myös hilpeä hahmo, varsin sujuvaa kameratyöskentelyä! Zilliacus Hannun pastori-isän roolissa vetäisi mainion saarnan, josta löytyi ehkä myös totuuden siemeniä ja apuja Hannun pulmiin. Annika Poijärvi jäi mieleen nopeista hoksottimista ja oivaltavista ratkaisuista, sekä Hannun äidin ja Kirstin rooleista. Hermannille erityismaininta! Nelikko pelasi erinomaisesti yhteen, lavalla oli hieno energia ja esiintyjät olivat tarkalla otteella läsnä tarinassa ja tilanteissa.

Hannu Risku ja Jouni Kannisto musisoivat lennosta niin sujuvasti, että unohdin moneen otteeseen heidän improvisoivan. Miten monipuolisia ja tunnelmasta ja tyylistä toiseen meneviä kappaleita syntyikään, sekä musiikillisesti että myös sanoituksellisesti. Monta pätkää jäi myös päähän soimaan! Etenkin se eurohumppa. Risku oli musiikki-improamassa myös siinä toisessa kokoillan improtarinassa, jonka olen nähnyt, eli Lahden kaupunginteatterin Täydellisessä rikoksessa neljä vuotta sitten. Se taitaakin olla speksejä lukuunottamatta edellinen kerta, kun olen improa nähnyt, eli oli jo aikakin palata tämän lajin pariin myös muuta kautta. June Horton-Whiten valot nappasivat hienosti tunnelmasta kiinni ja kohtausten rajoja seurattiin tosi tarkasti, jolloin yksikään hetki ei keskeytynyt valojen aloitteesta vaan näyttelijät veivät hetket luontevasti päätökseen. Onnistuneita spottivalaistuksia myös useaan otteeseen, ja kun tarina toteutettiin hyvin kevyellä lavastuksella, valojen tapa luoda tapahtumapaikkoja ja tilanteita korostui. Näppärästi paikasta ja tunnelmasta toiseen myös siirryttiin. Lavastus rakentui tuoleista, joita näyttelijät sopivilla hetkillä siirtelivät milloin metsäkoneen ohjaamoksi, milloin poliisiautoksi. Myös tarpeiston tarjoamia mahdollisuuksia käytettiin oivallisesti tuomaan hahmoihin yksityiskohtia ja koreografioihin lisäpotkua, sekä esityksen alussa asettamaan tilannetta. Prima vista rakentuu harjoittelevan teatteriporkan ympärille, ja alkaa musikaalin treeneistä ennen kuin varsinaiseen esitykseen asti päästään. Olikin hauska bongailla alussa yleisöltä pyydettyjä asioita, kuten maneereita, päälle jäänyttä roolia, ammattiunelmia, teatteriporukan välisiä ihastuksia ja tunnetiloja, pitkin musikaalin esittämistä. Lähes kaikki taisivatkin lopputulokseen muistua mukaan, ja saivat aikaan melkoisia naurunremakoita.

Mikäli ei ole koskaan nähnyt improvisaatiota, ja erityisesti silloin jos pitää musikaaleista eikä ole nähnyt improa, Prima vistaa on helppo suositella ensimmäiseksi improkokemukseksi. Esitys tarjoaa improvisaatiota laajalla skaalalla kohtausimprosta musiikki-, laulu-, tanssi-, ja valoimproon, ja sen aikana rakentuu kokonainen tarina. Yleisö pääsee osallistumaan kokonaisuuteen ehdottamalla muun muassa tapahtumapaikkoja ja tunnetiloja, mutta mikään pakko ei ole keksiä ideoita vaan esitystä voi myös pelkästään katsoa. Eikä se ole yhtään vähemmän hauskempaa! Myös impron kanssa jo tutuiksi tulleille katsojille lämmin suositus, sillä tämä oli improa parhaimmillaan! Hauskaa, nopeaa, tarkkaa, yllättävää ja täysillä tehtyä, ja valtavan taitavaa. Ihailen esiintyjiä, jotka heittäytyvät tuntemattomaan ja lähtevät tyhjästä rakentamaan kohtauksia, hahmoja ja kokonaisuutta, ja myös sitä sujuvaa yhteistyötä, jota lavalla tehdään. Toisten kuunteleminen, tarinan seuraaminen, juonen kuljettaminen yhdessä ja toisaalta yllättyminen siitä, mitä lavalla seuraavaksi tapahtuu, tekee improsta erityistä. Haluaisin tietty nähdä kaikki Prima vista-vedot, koska jokainen on erilainen, ja tahtoisin tietää, millaisia tarinoita vielä syntyykään! Toivottavasti ehdin katsomoon ainakin toisen kerran, mielessä olisi jo kaikkea hauskaa jota ehdottaa lavalla tapahtuvaksi...

kuvat © Susanna Salmi

Näin esityksen medialipulla, kiitos Stella Polaris!