School of Rock @ Tampereen Työväen Teatteri

kuvat © Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Näin School of Rock-musikaalin 31.10.

Dewey Finn (Jaakko Wuolijoki) asustelee kaverinsa Nedin (Juha-Matti Koskela) nurkissa, vaikka Nedin tyttöystävä Patty (Pihla Pohjalainen) ei järjestelyä varsinaisesti arvosta. Ainakaan, jos wannabe-rokkari Dewey ei kohta rupea maksamaan vuokraa. Yllättäen siihen tarjoutuukin mahdollisuus, kun Dewey vastaa puhelimeen ja nappaa itselleen sijaiskeikan arvostetusta Horace Greenin koulusta. Toki sijaisopettajaksi tavoiteltiin Nediä, mutta kyllähän Dewey nyt Mr. Schneeblystä menee, jos se on tarpeen! Vaikka Dewey tavoittelee valeopettajuudeltaan lähinnä nopeita tienestejä, hän huomaa pian, että yksityiskoulun käytävillä ja luokissa voi kohdata ihmisiä, jotka muuttavat kaiken. Kenties hienostokoulussa soi myös rock, myös sellaisten ihmisten sydämessä, joista sitä ei heti arvaisi...

Vihdoin koitti päivä, jolloin matkasin Tampereelle ja Horace Greeniin. Olen kuullut School of Rockista kehuja heti ennakkonäytöksistä lähtien, ja odottanut malttamattomana, että pääsen itse esitystä todistamaan. Näin tämän musikaalin Lontoossa viisi vuotta sitten, mutta koska näin samalla reissulla myös täysillä sydämeen iskeneen Aspects of Love-musikaalin (Andrew Lloyd Webberin säveltämä sekin), School of Rock-muistot eivät juurtuneet aivan yhtä tiukasti. Energia, vauhdikkuus ja moni biisi kyllä jäivät mieleen, ja olenkin useamman kerran kuunnellut Webberin säveltämää ja Glenn Slaterin sanoittamaa musiikkia. Tämä on ihana musikaali, jonka tarinassa riittää tasoja, hyväntuulinen ja tärkeitä teemoja vaivattomasti välittävä hieno teos. Samannimiseen, vuodelta 2003 olevaan leffaan perustuvan musikaalin on käsikirjoittanut Julian Fellowes, suomentanut Hanna Kaila ja ohjannut Samuel Harjanne. Harjanteen ohjaus on varmaa ja veikeää, School of Rock on moneen otteeseen räjähtävän energinen ja sen Harjanne todellakin tavoittaa. Yhtä vahvasti mennään myös tunneskaalan toiseen päähän, ja ohjaus nostaa luontevasti esiin musikaalin hienot viestit siitä, miten toisten kuunteleminen, unelmien vaaliminen ja avoin mieli johtavat yleensä johonkin hyvään, kun taas yli jyrääminen, isot vaatimukset ja haaveiden sivuuttaminen johtavat lähinnä sulkeutumiseen, hiljaisuuteen ja katkeruuteen. Minulle School of Rock on musikaali ennen kaikkea näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta – ja rokista! Harjanne on nähnyt sen, mikä musikaalissa on kaikista keskeisintä, ja tuonut teoksen ytimen lavalle vilpittömästi, täynnä lämpöä, intoa ja asennetta.

Jari Saarelaisen koreografioissa näkyy mainiosti Horace Greenin oppilaiden vapautuminen yksityiskoulun jäykästä kurista täysillä vedettäviin rokkimeininkeihin, ja tämä hillitty versus riemukas-asetelma on koreografiassa muutenkin kivasti läsnä. Koreografia täyttää lavan ja siinä on paljon ihania yksityiskohtia, kuten ylävitosia ja jokaisen roolihahmon bändirooliin sopivia juttuja. Peter Ahlqvistin lavastussuunnittelu heijastelee sekin sekä hillittyä ja tyylikästä yksityiskoulumiljöötä että riehakasta energiaa uhkuvia, rouheampia paikkoja. Horace Green, Nedin, Pattyn ja Deweyn asunto, baari ja muut tapahtumapaikat näyttävät kaikki hienoilta, ja erityisesti Horace Greenin arvokkuus sekä koulumiljöön kaikki yksityiskohdat ovat erinomaisesti tavoitettuja. Myös ikkunoista näkyvistä maisemista pidin! Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut luovat nekin opeusmiljöötä koulupukujen ja opettajien tiukan asiallisten asukokonaisuuksien kautta, ja vastakohtana ovat rokkarien näyttävät asut (varsinkin Nedin upea look!) ja School of Rockin loistavat bändiasut esityksen lopussa. Valosuunnittelusta vastaava Eero Auvinen tarjoilee erityisesti rokkimeiningeissä vauhdikkaita ja näyttäviä valoja. Myös pyrotekniikkaa nähdään, ja sekös tunnelmaa nostattaa!

Hanna Kailan suomennos on sujuva ja soljuu luontevasti koululuokasta opettajien tauolle ja kämppisten keskustelusta isoihin biiseihin. Joissain kappaleissa jäin miettimään rytmiä ja riimejä sekä paria sanavalintaa, mutta koska kappaleet ovat niin tuttuja, niiden käännökseen kiinnittää herkemmin huomiota. Kokonaisuutena suomennos toimii kaikilla tasoilla huumorista herkkyyteen. Kalle Ruusukallion kapellimestaroima bändi soittaa rouhealla meiningillä ja sulavin sävelin biisin tunnelmasta riippuen, ja meno on läpi esityksen mainio. Livenä soittavat myös osa esityksen lapsiesiintyjistä, ja he tarttuvatkin soittimiinsa varmoin ottein ja tähtipölyä säteillen. Lava otetaan todellakin haltuun! Suosikkibiisejäni ovat esityksen aloittava, kuumaakin kuumemman No Vacancy-bändin vetäisemä I'm too hot for you, Deweyn I Want-biisi Kun mä huipulla rokata saan, Guitar Hero-revittely Variaton 7/Ollaan mielettömii, vahva ja puhutteleva Jos kuunnella sä voisit, loistavan energinen Herrat haastakaa, kaikista suurin suosikkini, kaunis Minne rock oikein häipyi? ja meininkiä täynnä oleva School of Rock sekä lopun Herrat haastakaa-repriisi. Jokainen kappale vetäistään sellaisella energialla, että katsomossa on hymyssä pitelemistä. Ja välillä liikutuksessakin, kun tarina ja hahmot tulevat lähelle. School of Rock on kaiken energisyyden, hyvän meiningin, rokin ja vauhdikkuuden lisäksi myös hirvittävän samaistuttava teos, sillä sen käsittelemissä teemoissa on paljon tunnistettavia tasoja. Kukapa ei olisi joskus unelmoinut, toivonut tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on ja haluaa olla, tai pohtinut, uskaltaako tavoitella asioita, joita muut eivät ehkä arvaisi?

Jaakko Wuolijoki ottaa Deweyn roolin haltuunsa niin luontevasti, että voisi kuvitella sen olevan hänelle kirjoitettu. Wuolijoella on lavakarismaa ja lempeyttä, rokkiasennetta ja taitoa käsitellä tarinan teemoja ja tunteita. Ja mitä energiaa! Huikean hienoa roolityötä, vahvaa läsnäoloa lavalla, ja uskottava, monitasoinen, taitavasti rakennettu tulkinta hahmosta. Nappisuoritus! Näkemässäni esityksessä Horace Greenin oppilaiden rooleissa nähtiin Eevi Salo (Katie, basso), Ben Rossi (Zack, kitara), Matias Penttilä (Lawrence, koskettimet), Jerry Holm (Freddie, rummut), Villa Murtagh (Summer), Viola Käki (Tomika), Wilbert Savolainen (Billy), Miitu Järvinen (Shonelle), Miisa Kivimäki (Marcy), Iiris Riekki (Sophie), Lucas Aidoo (Mason), Ukko Nieminen (James) ja Konsta Okkonen (Matthew). Lapset vetävät roolinsa varmalla asenteella, he tekevät roolihahmoistaan kokonaisia ja aitoja tyyppejä ja ovat moneen otteeseen jättää aikuiset näyttelijät varjoonsa. Jokainen on lavalla kuin kotonaan, ja lasten roolitöissä näkyvät hienosti sekä hahmojen yksilölliset persoonat että koululuokan dynamiikka ja oppilaiden väliset suhteet. Erityisesti mieleen jäivät Villa Murtaghin napakka ja päättäväinen Summer, Ben Rossin hienosti tulkitsema Zack, Viola Käen herkkävireinen roolityö Tomikana ja Wilbert Savolaisen mainiolla tavalla näyttelemä Billy. Anne-Mari Alaspää on rehtori Rosalie Mullinsin roolissa hillitty ja kaiken kurissa pitävä nainen, jonka sydämessä soi musiikki ja mieleen hiipii välillä epävarmuus omasta työstä ja asemasta. Alaspää tekee roolinsa hienolla herkkyydellä ja antaa tilaa Rosalien eri sävyille. Alaspää on upea laulaja, ja suvereenisti sujuu niin Yön kuningatar kuin popimmat ja rokimmat vedot. Juha-Matti Koskelan roolityö Ned Schneeblynä on valloittava, Koskelalla on rooliinsa näppärä ote ja hän rakentaa roolihahmonsa taidokkaasti. Pidin varsinkin niistä hetkistä, kun Ned intoutuu revittelemään, sekä Nedin ja Deweyn yhteisistä kohtauksista, joissa kaverusten ystävyys näkyy. Pihla Pohjolaisen Patty on sanavalmis ja napakka, hän haluaa asioiden menevän oman mielensä mukaan ja myös sanoo sen. Mutta ei Patty ole ihan kamala kuitenkaan, ja hänestä löytyy eri puolia. Pohjolainen tekee roolinsa hyvällä asenteella ja tavoittaa hahmonsa persoonan onnistuneesti. Sivurooleissa luodaan mainioita hahmoja myös, erityiskiitokset No Vacancylle sekä Horace Greenin opettajille, erinomaisia kohtauksia sekä rokkibändin keikkameiningeissä että opettajien taukohuonehengailussa.

Tampereen Työväen Teatterin School of Rock on täysosuma, joka nostaa valokeilaan yhdessä tekemisen ilon, nähdyksi tulemisen tärkeyden, unelmien voiman ja musiikin maailman, jossa saa tilan toteuttaa itseään. Musikaali on hauska, energinen, riemukas, koskettava ja täynnä hyvää mieltä, eikä tämän katsomosta voi poistua huonolla tuulella. Lopussa, kun meno yltyy täysiveriseksi rock-konsertiksi, lavalla loistetaan ja koko yleisö seisoo hurraamassa ja taputtamassa, teatterin taika tulee lähelle. Tästä on kyse, tällaisen tunteen haluaisi katsomossa aina tuntea. Mikä esitys!

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos TTT!