Lemminkäisen äiti @ Ryhmäteatteri

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Lemminkäisen äidin 26.10.

Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) pitää kynsin hampain kiinni rutiineista ja arjesta, osallistui muu perhe siihen tai ei. Puoliso Aku (Santtu Karvonen) polkee kuntopyörää ja suunnittelee Suomen pisintä siltaa sen minkä närästykseltään pystyy. Poika Nico (Aapo Salonen) on hautautunut pitsalaatikoiden ja videopelien keskelle toteutumattoman unelman painamana. Elinan äiti Maire (Marja-Leena Kouki) istuu päivät kotonaan muistojensa keskellä, nykyhetken hämmentämänä. Elinan oppilas Anastasia (Nana Saijets) kantaa sisällään sodan traumoja ja salaisuutta. Kaikki pakenevat jotain, yrittävät pysyä ajatustensa edellä etteivät ne ota kiinni ja pistä kohtaamaan todellisuutta. Mutta loputtomiin ei voi paeta.

Anna Krogeruksen kirjoittama, Eero-Tapio Vuoren ohjaama Lemminkäisen äiti on tragikomedia, joka pureutuu yhden perheen kautta tunnistettaviin teemoihin. Oravanpyörä, huolehtiminen, arjen rutiinit, perheen sisäiset suhteet, vastuun kantaminen ja pelko siitä, että jos pysähtyy katsomaan omaa elämäänsä, saattaa siinä nähdä myös sellaista mistä ei pidä, ovat samaistuttavia aiheita ja hyvin arkisia. Arkisuus on muutenkin sana, joka kuvaa Lemminkäisen äitiä, se näkyy sekä Krogeruksen tekstissä että Vuoren ohjauksessa. Kun alun oravanpyörä pysähtyy ja Elina alkaa rikkomaan arkensa rutiineja ja vetää siinä samalla myös perheenjäsenensä ulos totutuista kaavoista, tarina lähtee kunnolla liikkeelle. Perhesuhteiden kautta käsitellään useita teemoja ja näytelmän tärkeimpiä kysymyksiä. Välillä tapahtumiin jäädään junnaamaan paikalleen, kun aina on seinä vastassa eikä yksikään hahmo anna periksi. Tämä on teemallisesti tärkeää, mutta jarruttelee esityksen sujuvuutta joskus turhan paljon. Kun muutoksia vähitellen tapahtuu, alkaa esityskin rullata paremmin ja rytmi pitää otteessaan. Päälle puhuminen ja huutaminen ovat erinomaisia tehokeinoja, mutta tässä hieman ylikäytettyjä. Isot ja dynaamiset riitakohtaukset ovat kyllä tunnelmaltaan voimakkaita ja tarinan kannalta merkittäviä, vaikka repliikit huutamiseen hukkuvatkin. Paitsi Lemminkäisen perheen, seurataan näytelmässä vähän myös Ukrainasta sotaa Suomeen paenneen Anastasian tarinaa. Venäjän ja ukrainan kielen käyttö sekä tuoreiden sotakokemusten rinnastaminen Mairen evakkokokemuksiin on onnistunut ratkaisu. Kalevala henkii tarinan taustalla myös, johan Lemminkäisen äiti-nimi ohjaa ajatuksen siihen suuntaan. Olen Kalevalani lukenut ja opiskellut, mutta pieni mielenvirkistys olisi ollut paikoillaan mikäli olisi halunnut saada esityksestä kaikki viittaukset irti. Oikein hyvin tämä intertekstuaalisuus toimii, ja samoja Kalevalasta löytyviä teemoja sankaruuteen, äitiyteen ja pelastamiseen liittyen nousee hienosti esiin myös näytelmän tekstistä. Tunnetasolla Lemminkäisen äiti on herkkävireisen ja vilpittömän ohjauksen sekä tarkan näyttelijäntyön ansiosta hyvin aito ja iskee vahvasti. Pidin eniten viimeisistä kohtauksista, joissa on siirrytty ajassa eteenpäin. Rakastan aina sellaisia hetkiä, joissa vanhemmat hyväntahtoisesti nolaavat jälkikasvuaan, joten Nicon ja Akun ja toisaalta Nicon ja Mairen välinen dynamiikka näytelmän lopussa on juuri sellaista, mikä lämmittää sydäntä. Muutenkin näytelmän loppupuoli oli ehdottomasti suosikkini, viimeisten kohtausten arkinen ja uskottava lämpö, vaivaton dialogi ja lempeä tunnelma olisivat saaneet jäämään katsomoon vielä pidemmäksi aikaa.

Janne Siltavuoren suunnittelema lavastus on tosi onnistunut, ihastuin täysin heti ensimmäisen kerran kun kokonaisuus avautuu näyttämölle. Kehystetyt kodit, lattian ympyräkuvio, taideviittaukset ja värimaailma luovat tarinalle onnistuneesti raameja ja tilaa. Myös yksityiskohdat eri asunnoissa ovat harkitusti rakennettuja niin lavastuksen kuin tarpeiston (Ninja Pasanen, Tiiu Poikonen ja Janne Siltavuori) osalta, aina Akun kuntopyörästä Nicon pitsalaatikoihin ja Mairen pöydällä nököttäviin valokuviin. Ninja Pasasen pukusuunnittelussa ollaan tarkasti kiinni näytelmän arkisuudessa ja tavallisuudessa, sekä siinä, millaista hahmojen arki on. Vaatteet kertovat kantajistaan paljon, rikkinäiset villasukat, nuhjuinen huppari, joka aamu päälle vedettävä ulkotakki ja käsissä puristeltava hikinauha kantavat merkityksiä, jotka tekevät hahmoista kokonaisempia. Ville Mäkelän valosuunnittelussa on sujuvasti tunnelmaa ja tasoja, pidin varsinkin sinisävyisestä valosta, koulussa tapahtuvien kohtausten ratkaisusta valaista yleisö, sekä siitä, miten valojen tunnelma muuttuu kun esityksessä tehdään aikahyppy viimeisiin kohtauksiin. Mika Haarasen videoiden kautta päästään komeisiin maisemiin luonnon äärelle ja toisenlaisiin tunnelmiin terapeutin vastaanotolle, ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu kuljettaa tarinan tunnelmaa sujuvasti.

Minna Suuronen kantaa Elina Lemminkäisen roolissa harteillaan koko Lemminkäisen perhettä. Suuronen näyttelee väkevästi sen, miten Elina yrittää yrittämästä päästyään saada muut kuuntelemaan, toimimaan, elämään, kokemaan – mutta omiin todellisuuksiinsa hautautuneet perheenjäsenet eivät Elinaa kuule. Hienossa roolityössä on vivahteita ja tarkkanäköisyyttä, Suurosen tapa olla lavalla tuo Elinan tunteet ja ajatukset lähelle katsojaa ja tekee niistä käsinkosketeltavia. Isot tunteet ärtymyksestä huoleen ja rakkaudesta epävarmuuteen saavat Suurosen roolityössä monenlaisia sävyjä, ja hahmo kasvaa hienosti tarinan edetessä. Santtu Karvonen tekee onnistuneen roolin Elinan puolisona Akuna, jonka putkinäkö on kiinnittynyt Suomen pisimmän sillan päähän eikä ajatuksiin mahdu paljon muuta, paitsi pakollinen pariterapia. Karvosen roolityössä on rentoutta ja varmuutta, joka tekee hahmosta uskottavan ja antaa tilaa nähdä Akusta myös rivien välistä paljastuvia piirteitä. Pidin erityisesti siitä, miten Karvonen näyttelee eri tunnetilat ja niiden muutokset. Aapo Salonen tuo kotiinsa linnoittautuneen, elämän alkulähteille kaipaavan Nico Lemminkäisen rooliin mainiosti herkkyyttä, joka väreilee pinnan alla ja pääsee silloin tällöin esiin. Nico oli minulle jo etukäteen tarinan kiinnostavin hahmo, sillä nämä "urheilijan unelmat romahtaa"-tarinalinjat ja toteutumattomien unelmiensa alle musertuneet hahmot ovat aina sydäntäni lähellä. Vaikka Lemminkäisen äidissä fokus on ennen kaikkea siinä äidissä eikä jääkiekkouralla epäonnistuneessa poika-Lemminkäisessä, Salosen roolityön kautta päästään vahvasti käsiksi siihen, miten pettymys voi viedä kaiken elämänilon. Muutakin Nicossa on, ja pidin siitä, miten Salonen antaa tälle tilaa tuntea ja toisaalta olla tuntematta, ja varsinkin siitä, millainen muutos Nicossa tapahtuu näytelmän edetessä. Mitä ihanaa hyväntuulisuutta ja onnea tämä säteileekään tarinan lopussa, kuten muut hahmot myös! Vaikeuksien kautta voittoon, tosiaankin. Salosen näyttelijäntyössä on erinomaista tunneälyä, hän nappaa taitavasti kiinni siitä, millaisia fiiliksiä Nico käy tarinan aikana läpi.

Marja-Leena Kouki on Elinan äidin Mairen roolissa todella hyvä, hän tekee monitasoisen roolityön jossa on sekä koskettavuutta että komediallisuutta. Koukin näyttelijäntyössä on mainioita yksityiskohtia ja energiaa, joka ylettää katsomoon saakka. Hienosti rakennettu, kokonainen hahmo, josta taisi tulla suosikkini näistä Lemminkäisen perheen tyypeistä. Nana Saijets tekee varmoin ottein sotaa paenneen Anastasian roolin. Saijetsin roolityössä on hyvin eri sävyjä, jotka avautuvat esityksen edetessä, ja Anastasia löytää kohtaus kohtaukselta vahvemmin paikkansa tarinassa. Luonteva ote hahmoon ja tarkkanäköinen tapa näytellä tekivät Saijetsin roolityössä vaikutuksen. Juha Kukkonen näyttelee videolla pariterapeutti Jorman roolin. Vastaanottokohtaukset rytmittävät näytelmää sujuvasti, ja Kukkosen roolihahmon ymmärtäväinen ja rutiininomainen tyyli ohjata Elinaa ja Akua eteenpäin on timanttinen. Lemminkäisen äiti on vahvasti näytelty kokonaisuus, ja viiden lavalla nähtävän näyttelijän rakentama kuva sekä hahmoistaan että heidän välisistään suhteista vakuuttaa. Perhedynamiikan kuvaus on aitoa ja uskottavaa, pidin siitä, miten tässä mennään laidasta laitaan tunnelmien ja ajatusten suhteen eikä yksikään perheenjäsen pääse helpolla. Kun Lemminkäiset sitten lopulta pysähtyvät katsomaan tilannettaan ja kuuntelemaan toisiaan, saa näytelmä uusia kierroksia. Viisikko pelaa yhteen toisiinsa tukeutuen, ja jokainen hahmo ja tarinalinja toimiikin hyvin juuri siksi, että sitä koskettaa useampi näyttelijä. Kukaan ei ole yksin, lavalla tai maailmassa, vaan jokainen vaikuttaa toiseen. Se näyttelijöiden työssä hienosti näkyy.

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti on tyylikästä ja tuntuvaa teatteria, joka herättää ajattelemaan ja kokemaan. Ajoittain hiukan paikoilleen jäävä tarina rakentuu lopussa hienoksi kokonaisuudeksi, ja viimeisten kohtausten kohdalla tämä on juuri sellaista teatteria, jota rakastan. Pidin kovasti siitä arkisesta tavasta, jolla teemoja ja tapahtumia käsitellään, sekä siitä, miten teksti, ohjaus ja näyttelijäntyö ottavat omakseen tarinan jokapäiväisyyden ja tunnistettavat teemat. Kaikki, mitä näytelmässä käydään läpi, ei toki ole arkista, mutta kokonaisuuden sävy on. Vahvan näyttelijäntyön kautta monitasoisiksi rakentuvat hahmot käyvät läpi inhimillisiä, samaistuttavia asioita, ja Lemminkäisen perheen kautta näyttämölle nousee tarina, josta jokainen voi löytää heijastuspintaa omaan arkeensa. Paljon erinomaisia hetkiä, oikein hyvä esityskokemus.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmäteatteri!