kuvat © Karper Dalkarl |
Näin Hamletin 13.11.
Ofelia (Sonia Haga) revittää kitaraa, Hamlet (Jesper Fransson) kiipeilee katsomon tuoleilla. Nuoret huutavat rakkautta toisilleen, rokki soi ja ilmassa on villiä riemua ja kapinahenkeä. Sitten esiin astuvat kuningas Claudius (Niklas Åkerfelt) ja kuningatar Gertrud (Sophia Heikkilä), ja tunnelma muuttuu. On hautajaiset, kruunajaiset ja häät, Hamlet on menettänyt isänsä ja hänen äitinsä on nainut kuolleen miehensä veljen. Murhatun isän haamu vaatii Hamletia toimimaan, tekemään jotain, kostamaan. Tanskanmaalla on totisesti jotain mätää, ja kylmässä maailmassa Hamlet kulkee vääjäämättä kohti tuhoa. Jos saa yksin koston taakan, kestääkö sen painoa kukaan?
William Shakespearen tragedia (ruotsinnos Britt G. Hallqvist) kääntyy Dritëro Kasapin ohjauksessa synkäksi ja painavaksi, rokkiasenteella ja epätoivolla kuorrutetuksi hienovireiseksi revittelyksi. Tyylikäs, viimeisen päälle harkittu visuaalisuus, oivaltavat yksityiskohdat ja erityisesti Jesper Franssonin vimmaisen väkevä roolityö Hamletina nostavat tämän version ajoittain mestarilliseksi tulkinnaksi. Epätasaisuus ja jännitteen ja fokuksen puute kuitenkin vaivaavat joitakin kohtauksia, ja synkkyyden eri tasoilla liikkuva toteutus jäi kaipaamaan vastapainoa sille, kuinka ikävää ja raastavaa kaikki ja kaikilla on. Niissä kohdissa, joissa huumori löytää tiensä näyttämölle ja leikkaa synkkyyttä (vaikka itse huumori olisikin mustaa), näkyy Kasapin ohjauksen erinomaisuus ja vahvuus. Samoin Hamletin monitasoinen tunnerykelmä itsesäälistä kytevään vihaan ja yksinäisyydestä raastavaan epätoivoon siitä, että juuri hänelle lankeaa isän murhan kostaminen, on upeasti tuotu lavalle. Tästä ansaitsee kiitosta ennen kaikkea Fransson, joka elää roolihahmonsa tarinan todeksi jokaista yksityiskohtaa myöten. Kasapi on karsinut näytelmästä hahmoja ja kohtauksia, ja hionut esiin Hamletin ytimen. Napakampi ote klassikkoteksiin toimii onnistuneesti ja osa ratkaisuista on mainion kekseliäitä ja iskeviä. Ihan kaikkien tehtyjen karsimisten kanssa en kuitenkaan ollut aivan samaa mieltä. Varsinkin Horation leikkaaminen pois kokonaisena hahmona kirpaisi. Nyt Ofelia ottaa roolia paitsi Hamletin rakkautena, myös ystävänä, ratkaisu joka kyllä toimii yllättävänkin hyvin. Jäin silti Horatiota ajoittain kaipailemaan. Välillä putosin esityksen rytmistä, mutta siitä saa kiinni taas seuraavassa hetkessä, jossa teksti, toiminta ja niihin keskittyminen kohtaavat paremmin. Muutamaan otteeseen ilmaisuun on tuotu liikaa huutamista, jolloin se menettää tehonsa. Joissain pitkissä kohtauksissa jännite ei säily parhaimmalla mahdollisessa tavalla, mutta myös vieraalla kielellä esityksen katsominen saattaa tähän vaikuttaa. Tarina kuitenkin oli tuttu, ja tekstitys myös tarjolla, joten kärryillä pysyin erinomaisesti. Tekstityksen saa suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi kännykkään, ja suomeksi se näkyy myös näytöllä lavan yläpuolella. Katsomoon voi siis hyvin suunnata, vaikka kielitaito olisikin hiukkasen ruosteessa – tai vaikkei ruotsia puhuisi lainkaan!
Sen jo mainitun tyylikkään, viimeisen päälle harkitun visuaalisuuden takana ovat lavastuksen ja puvustuksen suunnitellut Annika Bromberg, valosuunnittelija Tommi Saviranta ja maskeeraussuunnittelusta vastaava Tiitta Stoor. Sävy on kylmä lähes koko ajan, synkkyys tihkuu näyttämöltä katsomoon ja on tiivistynyt jokaiseen näyttämökuvaan. Vaikka olisi bilevalot ja hyvä meininki, taustalla vaanii silti aina painostavuus ja epätoivo. Brombergin lavastus on pelkistetty, mutta välittää kaiken tarvittavan ja antaa tapahtumille erinomaiset raamit. Pidin erityisesti hiekasta ja hissistä, ja ratkaisusta heijastaa lavalle valvontakamerakuvaa hissin sisältä. Myös muu videokuvaus sopii esitykseen eikä tunnu turhalta, vaan on draamallisesti perusteltua. Hissin ovet loppukohtauksessa ansaitsevat myös maininnan, ne saavat siinä, ja muissakin kohtauksissa, tarinallista tehtävää. Brombergin suunnittelema puvustus rakentaa hahmoja ja hierarkiaa, asemaa ja sukupolvea sujuvasti. Miekkailupuvut (jes!), Gertrudin häikäisevän tyylikkäät, veistokselliset asut, kuninkaan arvomerkit, hillityt värit ja toisaalta esityksen tyylin laajentaminen silloin, kun se on tarpeen, lisäävät tarinaan tasoja ja merkityksiä. Rakastin Rosencranzin (Patrick Henriksen) ja Guildensternin (Dennis Nylund) Wittenbergin yliopiston takkeja ja koko lookkia, upeat! Vaikka tämä kaksikko on huomattavasti hyväsydämisempi, heistä tuli matchaavine asukokonaisuuksineen ja sisäpiirijuttuineen mieleen Heathers-musikaalin Kurt ja Ram. Stoorin maski ja hiukset jatkavat samaa visuaalista linjaa kylmien ja hillittyjen värien ja tyylikkyyden osalta. Hahmosta riippuen myös rokkiasennetta löytyy. On tummia silmänrajauksia, tiukasti suittuja kuontaloita, ja toisaalta kapinointia hovin siistiä ja viimeisen päälle ojennuksessa olevaa vastaan. Peruukki ja viikset voivat olla myös rooliasu, jonka alla ihminen on jotain muuta. Äänisuunnittelija Hanna Mikander pitää esityksen monipuolisen äänimaailman tasapainossa ja jokainen tunnelmaa täräyttävästi ja tarkasti täydentävä ääni kantautuu katsomoon.
Jesper Fransson on siis vimmaisen väkevä Hamlet, ja näyttelee aivan loistavasti sen, miten Hamlet hiljalleen musertuu taakkansa alle. Tässä tulkinnassa, niin juuri pääroolissa kuin myös näytelmässä kokonaisuutena, näkyy hienosti se, miten yksin Hamlet on isänsä kuolemaa käsitellessään. Hamlet näkee isänsä haamun, mutta haamua ei näe esimerkiksi Hamletin äiti Gertrud. Haamu käskee Hamletia kostamaan, mutta ei anna tehtävää kellekään muulle. Voi toki olla, että haamu on vain Hamletin mielikuvituksessa, että se onkin hänen kokemuksensa, joka ei ole totta, ja muiden kokemus maailmasta onkin oikea. Mutta kuninkaan kuolema on totta, kaikille, ja sen olosuhteet ovat vähintäänkin kyseenalaiset. Hamletilla ei siis ole syytä olla uskomatta haamukuningasta, isäänsä, joka kertoo veljensä murhanneen hänet. Miten sydäntäraastavaa onkaan, kun surunsa, vihansa ja yksinäisyytensä sekoittama Hamlet pyrkii ratkaisemaan mahdottoman tilanteen itse. Kukaan muu ei voi kostaa isän kuolemaa – mutta voiko Hamlet? Franssonin roolityössä on monen monta sävyä, tarkkoja yksityiskohtia ja tasoja, jotka tekevät hahmosta onnistuneesti kokonaisen. Hän taiteilee näppärästi ylitsevuotavan synkkyyden ja monimutkaisten tuskan tunteiden päällä, ja kannattelee Hamletiaan taidokkaasti, jotta tulkinta ei valu liian yksioikoisen synkäksi. Ei suinkaan, vaan Franssonin roolityön kautta Hamlet ei ole helposti selitettävä, yksinkertainen tai täysin ymmärrettävä ihminen. Mutta viiltävän inhimillinen hän kyllä on. On Hamletin tarinaan onneksi mahtunut myös huumoria, rakkautta ja ystävyyttäkin, jolloin Fransson saa laajentaa näyttelijäntyötään myös muuhun kuin tuskan ja koston tulkintaan.
Sonia Hagan Ofelia on varmaotteisesti ja erinomaisin painotuksin näytelty roolihahmo. Haga antaa Ofelialleen tilaa ottaa oman tarinansa haltuun, ja päästää tämän käymään ristiriitaisia tilanteita läpi rohkeasti, ja samaan aikaan hienolla herkkyydellä. Kuten jo aiemmin totesin, toimii ratkaisu antaa Ofelian hahmolle Horation tehtäviä, ja Haga rakentaakin enemmän sisältöä saaneen hahmonsa mainiosti kantamaan kaikki roolinsa. Niklas Åkerfelt tekee Claudiuksen roolin onnistuneesti, hän tuo vakuuttavasti mukaan roolityöhön sen Claudiuksen takaraivossa nakuttavan ajatuksen, ettei hänestä ole tullut kuningasta rehellisin keinoin. Åkerfelt lukee kohtausten tunnelmaa tarkasti, ja hänen Claudiukseensa on löytynyt sujuvasti eri tasoja. Sophia Heikkilä tekee Gertrudistaan aikamoisen jääkuningattaren, jonka muurit kuitenkin halkeilevat ja moninaiset tunteet purkautuvat piilostaan. Vahva roolityö. Mikael Andersson näyttelee Ofelian isää Poloniusta, joka yrittää parhaansa mukaan pitää kaikkien puolta ja pysyä hyvissä väleissä itse kuhunkin, mutta huonostihan siinä käy. Anderssonin roolityö on sujuvaan tapaan rytmitetty ja siinä näkyy hyvin kaikki se, mitä Polonius käy läpi. Dennis Nylundin Laertes on aika erilainen tulkinta kuin mitä aiemmin olen tästä hahmosta nähnyt, mutta mainiosti toimiva ja roolityössä on paljon kivoja yksityiskohtia. Nylund tulkitsee hahmonsa tunteet ja ajatukset luontevasti, ja pääsee erityisesti lopussa ottamaan tilaa tarinassa. Ja sitä ennen hän loistaa Guildensternin roolissa, ja on vallan hurmaava! Vallan hurmaava on myös Patrick Henriksen, joka täydentää parivaljakon Rosencranzina. Nämä tyypit ovat aina olleet suosikkihahmojani Hamletissa, ja niin ovat edelleenkin. Hankalaan paikkaan pistetty kaksikko haluaa hovissa arvostusta, mutta toisaalta olisihan se kiva olla hyvä ystävä Hamletille... Kun he sitten päätyvät tiettyyn ratkaisuun, on sillä surkea lopputulos. Mitja Sirén näyttelee näyttelijää, joka esittää Gonzagon murhan hovissa, ja tässä versiossa myös ollakko vai eikö olla-monologin. Sirén tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo siihen sekä huumoria että syvyyttä ja vakavuutta.
Tässä oli paljon hienoja hetkiä ja ideoita, joista pidin kovasti! Hiekka, hissi ja hissin ovet, Wittenberg college look, katsomon käyttö osana näyttämöä, viimeinen näyttämökuva, synkkyys ja huumori, ja musavalinnat esimerkiksi iskivät. Musiikkia en aiemmin maininnutkaan, mutta mitä biisejä! Sopivat tunnelmaan ja näytelmän tyyliin ihan mahtavasti. Myös livemusisoinnille kiitosta. Ajoittain kohtaukset venyvät turhaan ja menettävät jännitettään, mutta kun rytmi, fokus ja ajatus toimivat, koko näytelmä toimii aivan loistavasti. Minusta ei suurta Hamlet-fania taida tulla tekemälläkään, mutta tämä versio avasi jälleen lisää klassikon salaisuuksia ja sai minut ymmärtämään näytelmän hienoutta taas vähän enemmän. Kokemisen arvoinen ehdottomasti, ja onnistunut tulkinta ehkä maailman kuuluisimmasta näytelmästä.
Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Svenska Teatern!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti